Lukijat

torstai 17. heinäkuuta 2014

Mun sydän särkyy

Mun sydän särkyy esikoisen takia. Ikää nyt 13,5 eikä sitä saa huoneestaan ulos. Neljäs päivä kahdesta viikosta menossa. Istuu sisällä ja skypettää brittikaverinsa kanssa, englanniksi, siitä olen ylpeä kyllä. Itse en olis ton ikäisenä suutani eglanniksi avannut.

Uimaan ei halua lähteä kun ei kuulemma tykkää uimisesta. Missähän kohtaa sekin tapahtui?
Ehdotin kirjastoon menoa. Sanoi menevänsä mielummin yksin. Menikin kyllä. Shoppailusta ei tykkää, rahalla lahjominenkaan ei siis toimi kun ei tarvitse sitä rahaa mihinkään. Eilen ehdotin että lähdetään Porvooseen Vanhaan kaupunkiin tutustumaan. Ei tod kiinnosta. Lähdin sitten kuopuksen kanssa ja jätin esikoisen hankkimaan makuuhaavoja. Illalla käytiin kuopuksen kanssa Kelailijalla, eli sai olla rauhassa koko päivän. Illalla sanoin että tänään voitaisi tehdä sitten jotain yhdessä. "Ai miks muka" oli vastaus.
Pelataanko jotain? Ei ku mä skypetän. Jos mä kiellän netin ja puhelimen niin siitähän se riemu sitten repeää. Haluatko että menään vesipuistoon? En ku en tykkää uimisesta.

Olen yrittänyt kysellä että mitä haluaisi tehdä. Että kertoo vaan niin yritetään järjestää. Ei osaa sanoa mitä haluisi tehdä, ei vissiin mitään. Suuttuu vaan kun ahdistelen sitä. Haluaa vissiin että annan sen vain olla ja hapantua huoneessaan.

Keväällä bongasin viikon kestävän kerhon kylältä. Ilmoitin tytöt sinne. Jess, siellä tutustuvat paikallisiin nuoriin. Vähän ennen kuin kerhon olisi pitänyt alkaa tuli ilmoitus että ei sitä järjestetä kun ilmoittautuneita ei ollut kuin kolme. Eli yksi mun tyttöjen lisäksi. Se siitäkin sitten.

Pistänkö junarahan pöydälle ja sanon että on vapaa lähtemään jos ei kestä täällä enää? Pakotanko sen mukaan paskoihin juttuihin ja kärsitään sitten kaikki yhdessä? Luovutanko ja annan sen maata 2 viikkoa sängyssä ja "unohdan" sen olemassaolon ja hoidan makuuhaavat ennen kotiinpaluuta?

Olisko se erilainen jos ei oltais erottu?

Hyvää lomaa meille vaan.

15 kommenttia:

  1. Älä nyt ainakaan ala itseäsi (tai siis eroa) siitä syyttämään! Lapset muuttuu tuossa iässä. Timo Parvelan "Murrosikäisen käyttöohje" on hauskalla tavalla tuosta kipeästä asiasta kertova kirja, ostin sen tänä kesänä ja siinä on tosi osuvia juttuja. Lainaus:
    "Kaksi mörköä olohuoneen sohvalla, jumiutuneena tietokoneen ääreen, murjottamassa auton takapenkillä, jurottamassa kummitytön rippijuhlissa ja kiukuttelemassa kauppareissulla. Mihin ihmeeseen katosivat helmenvalkoiset hymyt ja naurunkikatus perheestämme?"

    Se on kai vain sitä välimatkan ottamista, napanuorasta irti riuhtautumista. Ne vain ei enää ole samanlaisia, lapset.

    VastaaPoista
  2. Voi ei, huoli teini-ikäisistä on niin suuri. Omani ovat jo isoja (toivoa on, ohi menee), mutta muistan sen ajan kun toinen niistä ei hymyillyt koskaan, ja kun joskus sitten jonkun hymyntapaisen näin, siitä puhuttiin miehen kanssa päiväkausia. En osaa antaa neuvoja kun itsekin olen ollut täysin neuvoton, mutta älä syyttele itseäsi.

    VastaaPoista
  3. Jaa-a! Mitenkähän meillä viikonloppu. Saamme pojan sekä hänen kaksi tytärtään vierailulle viikonlopuksi huomen illalla. Vanhempi tytöistä on aikuinen ( 20 v) ja asuu pohjoisessa - on nyt täällä etelässä isänsä ja pikkusiskonsa ( 13 v ) luona pari viikkoa. Nuorempi oli keväällä käymässä vanhempiensa kanssa meillä mummolassa ja luki koko ajan Harry Potteria ( kirja paksu kuin tiiliskivi ). Isänsä ei ollut antanut ottaa mukaan "tablettia" mikä lie tietokone-känny tai joku semmonen. Poislähtöpäivänä isä totesi tyttärelleen, että et sitten kuollutkaan, vaikka et saanut ottaa tablettia mukaasi. Ei tytöstä kyllä saanut juttukaveria koko vierailun aikana, nenä oli kiinni kirjassa jatkuvasti - vastaukset olivat hyvin lyhyitä - yksisanaisia.
    Että tämmösiä murkkuja meilläkin.

    -MUR-MUR-

    VastaaPoista
  4. Jospa se on masentunut. Oletko kysellyt exältäsi onko tyttö kotonakin samanlainen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo on ihan normaalia murkun käytöstä. Ihan samanlainen oli omakin esikoiseni, eikä meillä ollut eroperhettä. Tietysti jos tuolla jälkeläiselläsi olisi joku ikätoveri siinä lähistöllä, niin saattaisi hyvinkin innostua muustakin kuin koneen ääressä homehtumisesta. Olisiko mahdollista, että esikoinen voisi pyytää jonain päivänä jonkun kaverinsa yökylään silloin, kun hän on sinun luonasi?
      "Täti"

      Poista
  5. Jaa-a, mitä tuohon sanoa... Ei kai sitten yhtään mitään, sillä kokemusta mulla ei ole, eikä muutakaan fiksua sanottavaa.

    Voin vain muistuttaa sua noista sukulaisteineistäni, joiden käyttäytymisestä kerroin heidän Karbian loman aikana. Just samanlaista, mitä sinä tuossa kuvaat. Mieluiten vain kämpässä sykpetellen ja rannalla kaikki oli tylsää (eli selkä mieluiten aina rantaa kohden... paska ranta... jne... jne...)
    Eihän noita tietty voi samaan muottiin vetää, mutta en nyt mitään huonoutta kuitenkaan asian takia kärsisi.

    Joo-o, kärsivällisyyttä minä toivon Puolinaiselle. :-)

    VastaaPoista
  6. P.S. Sitä, josko neiti olisi erilainen, jo ette olisi eronneet. Sitä on ehkä ihan turha miettiiä. Siihen ei ole vastausta. Nyt on näin, ja asiat kulkevat tätä rataa Nyt voi yrittää setviä asioita siihen parhaimpaan mahdolliseen suuntaan.

    VastaaPoista
  7. Mä olen ollut varmaan (ohita sana varmaan) just tollanen persläpi teininä. Mutsi oli ihan nolo (öö, on kyl vieläkin ja mä olen 34), mitään en olis kuvitellut tekeväni mutsin kanssa. Mut jos sun teini on vaikee siks kun erositte, niin minä varmaan siksi, ettei vanhempani eronneet. ;) Tai sit vain siksi, et olin hiljasen vaikee teini kunnes huusin pää punasena vitun läski. (Todella kypsää touhua, ja osoittaa kuinka teini on aikuinen kuten tietääkin olevansa!)

    VastaaPoista
  8. Meillä oli Keskimmäinen vaikee. Se oli vihainen kaikesta, kaikille ja aina. MIKÄÄN ei käynyt. Se oli vihainen, pakotti sen mukaan tai antoi olla rauhassa. Se oli naama norsunveellä ihan kenelle ja missä vaan. Kiukutteli kavereilleen, sisaruksilleen ja vanhemmilleen, opettajille, viranomaisille, ihan kaikille!!

    Ehkä se vaan on tota murkkuikää. Vaikea sanoa, auttaako mikään ja miten pitäisi toimia, kaikkiin varmaan tepsii (tai ei tepsi) eri asiat. Mutta hyvin ymmärrän, että sulla on riittämätön olo ja sua veetuttaa, kun tuntuu, että kaikki muutkin pilaa päivänsä ja lomansa sen takia. Muistan, miten se teki mieli kuristaa välillä. Jospa sen vaan pitää antaa olla?

    Voisihan sitä tietysti isältään kysyä, millainen siellä päässä on? Vai mahtaako onnistua...

    Tsempit tätäkin kautta!!

    VastaaPoista
  9. Mä ehdottaisin, et juttelisit teinin kanssa. Kertoisit, kuinka huolisassi olet, kun hän vaikuttaa niin onnettomalta. Kysyisit häneltä, kuinka hän toivoo itsään kohdeltavan.
    Mutta varo syyllistämistä (pilaat kesäloman, etc.). Suurin osa varmaan muistaa, miten vaikeaa teininä ajoittain oli ihan vaan itsensäkin kanssa.
    Tsemppiä ja kärsivällisyyttä!

    VastaaPoista
  10. Selvä teinix.
    Ei taida liittyä eroon.. se vaan on nyt siinä iässä. Joillakin tuo tulee vasta 15-17 -vuotiaana, teillä jo nyt.
    Jutella ehkä kannattaa. vaikka jossakin muualla kuin kotona (raahaa se poimimaan mustikkaa tjtn??), mutta voihan olla, että sillä on vaan nyt sellainen kausi.
    Mut ei se ole sun syy jos se ei suostu tekemään mitään mitä ehdotat - onpahan ehdotettu.

    VastaaPoista
  11. Musta toi kuullostaa ihan normaalilta mitä omasta nuoruudesta muistan. Hyväksy se semmoisena kun se on ja anna tilaa. Älä ainakaan syyllistä tai kiukuttele takaisin, eihän se 'tilapäiselle mielenhäiriölleen' mitään voi.

    Ei se tahallaan ole kuspää eikä se varmaaan edes halua olla. Uhmaikä, teini-ikä ja vaihdevuodet saa ihmisen ihan hulluksi tahtomattaan. Kuin olisi villasukkahousut jalassa kesäkuumalla, kutina tekee sut hulluksi eikä raapimaan yllä.

    Pidä huoli että se tietää että rakastat vaikka se kuinka potkisi ja purisi, että hän tuntee, että saa turvassa kasvaa. Sun pitää olla äiti, jotta hän saa olla lapsi.

    Anna itse valita lähteekö mukaan vai ei, äläkä arvostele päätöstään. Kiukutella saa mutta haistatella ei, musta siinä menee vapauden ja sallivan vanhemmuuden rajat.

    Huumorilla pärjää helvetin pitkälle vaikkei murrosikä naurun asia olekkaan.

    Tsemppiä. Molemmille.

    VastaaPoista
  12. No mistä sitä tietää jos likalla on vaikka sydänsuruja ja haluaa olla sen tähden omissa oloissaan? En millään jaksa uskoa että tuosta tulee pysyvät olotila eikä nämä sisälle "linnoittautumiset" ole todellakaan sun vikas, älä edes mieti sellaista.

    VastaaPoista
  13. Hei pitää kommentoida, sillä omasta murkkuiästä on vielä niin vähän aikaa (nyt 22v), ja kävin varmaankin samantapaisen (vuosia kestävän) vaiheen läpi.
    Oli ihanaa, kun äiti ehdotti tekemistä ja kyseli ärsyyntymiseen asti kuulumisia. Siis se oikeasti kaikessa ärsyttävyydessään tuntui jo silloin välittämiseltä.
    Ja aina tiesi, että saa ja voi puhua ja nimenomaan, että kaikesta voidaan puhua turvallisesti.
    Ja vaikka miten äksyilin ja eristäydyin, äiti jaksoi aina tiedustella, ehdottaa tekemistä ja sanoa rakastavansa mua.

    Ainakin mä itse tarvitsin (ja tarvitsen edelleen) ympärilleni tilaa. Mutta kyllä tuo pahin vaihe ohi menee… Entisen pahanlaatuisen murkun neuvo: tilaa, rajoja ja rakkautta. Marianne tuossa ylempänä kirjoittikin hyvin:
    "Pidä huoli että se tietää että rakastat vaikka se kuinka potkisi ja purisi, että hän tuntee, että saa turvassa kasvaa. Sun pitää olla äiti, jotta hän saa olla lapsi.

    Anna itse valita lähteekö mukaan vai ei, äläkä arvostele päätöstään. Kiukutella saa mutta haistatella ei, musta siinä menee vapauden ja sallivan vanhemmuuden rajat."

    VastaaPoista
  14. Mä en ollut mikään vaikea teini mutta uimaan en olisi julkiselle rannalle lähtenyt ikinä. Mitä todennäköisimmin sun lapsen käytöksellä ei ole mitään tekemistä sun kanssa etkä sä myöskään sille oikein mitään voi. Paras on kun kyselet mukaan mutta annat "homehtua" huoneeseensa. Onneksi näkyi uudemmista päivityksistä että hyviäkin hetkiä alkaa olla.

    VastaaPoista