Mä huomaan selkeästi laastarointiajatuksia mielessäni. Mä tiedän niin helvetin hyvin miten helposti mä menen siihenkin vipuun. Opinkohan mä ikinä?
Mutta onko laastarointi väärin? On se, jos se menee pieleen niin kuin aina menee. Laastarointi Tyypin kanssa meni totaalisen pieleen. Mä olin K:n laastari, se ei vaan tainnut ajatella mua laastarina, mutta kaikkihan sen näki, paitsi tietysti minä ja K. Menikö pieleen, menikö? Niinpä.
Toimiiko laastarointi ilman tunteita? Vai tarvitaanko tunteita sen laastariefektin aikaansaamiseksi? Ja sitten tarvitaankin kohta laastarille laastaria. Vai onko se kuitenkin laastaroinnin viemä aika, mikä siinä loppujenlopuksi auttaa? Aikahan aina auttaa, mutta kun se menee niin hitaasti. Laastaroimalla aikakin kuluu nopeammin.
Mikä on se määrä aikaa, jonka kuluttua ei voida puhua enää laastaroinnista? Ei se määre taida olla kuitenkaan aika vaan joku muu.
Nyt olen ollut ilman kontaktia Kelailijaan viikon. Mä en ajattele enää sitä, että milloin mun on sopivaa ottaa yhteyttä. En ajattele että vielä pinnistän pari päivää enkä varmana laita viestiä ennen perjantaita klo kuutta. Helpottanut, mutta onko helpottanut siksi kun olen ajatellut muita asioita? Laastariasioita.
Miksi mä en voisi jo kasvaa viisaaksi aikuiseksi?
Ehkä laastaroinnin suhteen pätee sama kuin minkä tahansa riippuvuuden kanssa: kun tunnustaa, että on ongelma, ovi parantuminen alkaa. Eli jos ja kun tajuaa kyseessä olevan laastarin, voi ehkä alkaa miettiä sen rapsuttamista hiljalleen irti.
VastaaPoista