Sateinen ilta. Kiireiltäni en ehtinyt lenkille valoisan aikaan, joten sain kuningasidean. Ostanpas otsalampun ja lähden sen kanssa normaalille lenkilleni. Tokihan mä tiedän että pelkään pimeää, varsinkin pimeää metsää, metsän eläimiä ja mörköjä. No, päätin ajatella järkevästi, vähän niin kuin aikuiset :). Sanoin itselleni että mörköjä ei ole olemassa ja metsässä ei ole mitään pelottavaa ja vedin lenkkikamat niskaan.
Metsään johtavalle pimeälle peltotielle päästyäni olin niin onnellinen siitä, että olin investoinut vähän useampaan lumeniin kuin halvimmassa vehkeessä olisi ollut. Tarvitsin jokaisen niistä 42 lumenista. Ennen kuin olin ehtinyt liikkeelle, ehdin pelästyä omaa varjoani niin kovaa että loikkasin varmaan puoli metriä ilmaan. Päätin olla katsomatta sivuille ja juosta ohjelman mukaan. Ja ei kun menoks. Hitto että pelotti! Juoksu lähti kulkemaan kunnes näin jonkun kiiluvan puskassa. Ekana tuli mieleen että siellä on joku heijastimeen pukeutunut raiskaaja. Jeah right. Siellähän se odottaa, vesisateessa pimeessä metsässä jossa ei varmasti kukaan muu liikkunut kuin mä. No, oikeesti se oli aurauskeppi. Vähän huvitti. Sain jatkettua lenkkiä ja toivoin että pururadalla olisi valot. No, ei ollut. Ilmeisesti vasta syttyvät hiihtokaudella. Pururadalla näinkin sitten kaksi kiiluvaa silmää. Tajusin että toi on kyllä nyt ihan oikeasti joku eläin joka tuijottaa mua. Muina naisina vaan jatkoin ja onneksi kiiluvasilmäinen poistui mun tieltä. No, se oli kissa. Hölmö minä. Mä olin melkein varma että se oli vähintään susi. Puolessa välissä lenkkiä sain jo katuvalot, ai että ne tuntui hyvältä! Loppulenkki menikin kuin tanssi eikä pelottanut yhtään :).
En kyllä tiedä onko mulla tarvetta toistaa tuota adrenaliinipläjäystä, oli melkein liian jännää, mutta tulipahan todistettua itselleni että pystyin siihen!
Haastakaa itsenne!
Hui! Siehän ylität ittees oikein useammallakin saralla :)
VastaaPoistaMua jostain syystä pelottaa pimeässä enemmän sisätiloissa kuin ulkona... en tosin ole pitkään aikaan kokeillut sitä ulkopimeyttä extremenä, voi olla että näin vanhemmiten rohkeus vähenee.
Ootko varma, ettei siellä aurauskepin takana ollut ketään???
VastaaPoistaSä oot niiiiin reipas!! Huomenna uudelleen ja jossain kohtaa sä vaan unohdat pelätä.
Tuli mieleen tammikuinen pimeä-episodi siellä maalla...kun siellä pilkkopimeässä otsalampun kanssa touhusin ja puhuin ääneen, etten pelkäisi... Ja muistan myös, miten HUIKEE se fiilis oli kun huomasi selvinneensä ja pärjänneensä. Ilman raiskaajaa, murhaajaa tai yhtään mitään. HYvä me. Taas kerran!!!!
Mä en osaa pelätä pimeää, mutta viime syksynä opin kunnioittamaan sitä. Ratsastan usein hevosella yksin pimeässä. Mulla on otsalamppu ja heijastimet ja hepalla heijastimet. Kävipä sitten niin, että heppa nakkasi mut kyydistä kesken reissun ja katosi pimeyteen. Mun huonolla otsalampulla en sitä löytänyt, vaikka aika lähellä kävin sitä pimeässä etsimässä, mistä lopulta löytyi. Oli siis jonkun omakotitalon pihassa syömässä ruohoa. Mutta en sitä nähnyt, kun ei mun valo osunut juuri niihin heijastimiin. Kyllä ehdin maltaita miettiä, kun isomman porukan hälytin etsimään ja mietin, että jos se hevonen on johonkin kiven taakse laukatessaan kaatunut, niin ei löydetä sitä pimeästä ikinä, mun rakas pikku heppa... Niinpä aion täksi talvikaudeksi hankkia hevosellekin ledivalot, jos vaikka häntään ja molempiin jalustimiin, niin jos sen sitten löytäsi, jos taas häviää pimeyteen...
VastaaPoista:)
VastaaPoista