Lukijat

maanantai 30. marraskuuta 2015

No ni, nyt se tapahtui ja flippasin

Ei hitto. Ei musta ole tähän lähiparisuhteeseen. Mun pää hajoaa tommosesta kotiintuloahdistuksesta. Mä olen varma (siis mukamas), että tämä on lopun alkua. Mua alkaa itkettämään kun ajattelenkin. Mä olen varmaan tulossa hulluksikin tässä samalla, eihän tää muuta voi ollakaan. En ole saanut tänään edes hyviä huomenia. Okei, tajuan että kello on vasta puoli ysi. (okei, huomenet tuli 8:33, mutta ehdin näköjään jo saamaan hermoromahduksen)

Niin selkeät flashbackit viime vuoteen, thänks Kelailija. Miten mä sainkin itseni lietsottua tämmöiseen paniikkiin? Ei helvetti sentään.

Joku vois läpsäistä mua avokämmenellä naamaan jos vaikka tokenisin.

Kokoa itsesi nainen!

11 kommenttia:

  1. Mullakin tässä alkavan parisuhteen (?) kynnyksellä kovin kiinnostavia tunteita... Oon tullu siihen tulokseen, että niitä ei pidä ilmaista miehelle, vaan kanavoin kaikki mun ystäville sitten. Muutenhan vaikuttaisin ihan hermoheikolta sekopäältä :D Tällaset elämänjärjestystä muuttavat tilanteet vaan on niin vaikeita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin olen yrittänyt, ystävälle avautua, mutta välillä tapahtuu ylivuotoja miehen suuntaan. Pitäisi tsempata enemmän ettei niin tapahtuis! Tsemppiä hei sullekin, ei oo helppoo ei!

      Poista
  2. Joo... En nyt oikein osaa sanoa mitään kovin rakentavaa. Mutta mitä oletat suhteelta, jonka alkuajoilla jo itse lyöt tavallaan hanskat tiskiin?
    Mitä siitä voi tulla? Toista ihmistä ei voi muuttaa, se on kaikkien tiedossa. Joten toivottavasti sulla on joku ammattimainen väylä käsitellä näitä sun tunteitasi. Eihän se ole oikein, että Kelaajan töppäilyt vaikuttavat edelleenkin elämääsi ja nykyiseenkin parisuhteeseesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Jos vieras koira juoksee mua kohti niin kyllä mä nyt osaan pelätä että saanko taas pureman. Vähän sama juttu. Ainakin mun mielestä.

      Poista
    2. Joo, ymmärrän kyllä. Kyllä ne aikaisemmin koetut jutut istuvat aina syvässä ja palautuvat mieleen.
      Senpä takia, toivottavasti voit käsitellä noita juttuja ammattilaisen kanssa. Ei niitä ehkä kannata kantaa vuodesta toiseen mukanaan.

      Poista
  3. Täältä tulee kaukoavokas: läps. Ja kuten itse sanoit, kokoa itsesi Puolis!
    Jos mies on ollut töissä vaikeissa ja ehkä vaarallisissa olosuhteissa, ei sitä yhdessä yössä toivuta Suomen arkeen. Googleta, jos satut löytämään aiheesta jotain kuten esim. miten läheisten kannattaa olla ja elellä, toimia ja suhtautua, jotta sopeutuminen olisi helpointa kaikille osapuolille.
    Älä nyt parissa päivässä mene itse sössimään puolen vuoden odotusta panikoimalla. Äläkä kanna mukanasi menneisyyden taakkoja. Kadut sitä karvaasti.
    Sulla on nyt mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja välttää samat virheet, joihin olet aiemmin langennut.
    Jäitä hattuun!
    Kaikella rakkaudella, Terppuli
    Ps. Puhun kokemuksesta omien käyttäytymismallieni pohjalta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thänks Terppuli! Mä olen lukenut opuksia, ollut vertaistukifoorumilla ja siksipä mä avaudunkin tänne enkä suoraan miehelle. Kipuilen keskenäni ja koitan pärjäillä. Menneisyyttä ei pitäisi kantaa mukana, tiedän, mutta ei siitä helppoa ole päästää irti. Mies ei tee sitä ainakaan helpommaksi sulkeutumalla. Mä yritän kasvaa ihmisenä ja olla "normaali" järkevästi ajatteleva nainen. Onko semmoisia? Heh...

      Poista
    2. Amen. Terppuli sanoi tuossa yllä just sen, mitä itsekin ajattelen.

      Poista
  4. Kyllä sä Puolis pystyt siihen!
    Itse koin heräämisen tuohon panikointiini, joka on saattanut vaikuttaa vastapuolesta ripustautumiselta tms., kun tapasin nykyisen miesystäväni, joka muutaman viikon tapailun jälkeen tokaisi, että kai me nyt seukataan, kun ollaan jo näin monta viikkoa tapailtu. Jäädyin totaalisesti. En nimittäin ollut ollenkaan varma, johtaisiko juttu pitemmälle. Seuraava shokki tuli, kun oltiin ekan kerran lääkärileikkejä ja sen jälkeen mies paukautti, että kyllä me nyt ainakin seukataan. Wooot?!? Ja lähes viimeinen niitti oli miehen sukulaisten kyselyt, että ollaanko jo muuttamassa yhteen. Hell no! Hyvä, etten lähtenyt läiskimään.
    Minä, joka olin sitä vakisuhdetta kolunnut netin treffipalstoilta lähes epätoivon vimmalla? Olin hämmästynyt siitä, että koin nuo seurustelupuheet niin ahdistavina . Aloin pikkuhiljaa tajuamaan niitä miehiä , jotka laittoivat jarrun pohjaan, kun aloin osoittaa merkkejä panikoinnista. Toki en mistään seurustelusta tai ikuisesta rakkaudesta ollut puhunut, mutta miehet reagoi niin herkästi pieniinkin juttuihin.
    T. Terppuli

    VastaaPoista
  5. Mä osaan eläytyä. Mä oon vahvoilla itse kun suhde kepeällä pohjalla. HETI kun suhde alkaa muistuttaa vakavaa, musta tulee neuroottinen. En sitä miehelle julkituo, mutta kaikki muut senkin edestä saa kuulla. Mulla on hyvin syvällä menettämisen pelko, josta en vain eroon pääse.

    Hengitä, puhu kavereille. MIehelle "esitä" mukavaa ja rentoa niin kyllä se siitä.
    (Kun tarpeeksi kauan esittää niin sit se on jo luontaista :D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hylkäämisen ja menettämisen pelosta voi kyllä päästä eroon kipeitä asioita työstämällä, terapiassa. Ja itse sen mankelin läpi käyneenä en voi kuin suositella! Uusi, onnellisempa ja turvallisemman tuntuinen elämä aukesi minulle siitä.

      Ja vaikka sitä kuinka yrittää esittää toiselle, että kaikki on ok, toinen yleensä näkee sen esityksen läpi enemmän tai vähemmän todellisia sen hetkisiä todellisia fiiliksiä. Ihan alitajuisestikin. Meidät ihmiset on ohjelmoitu lukemaan sosiaalisessa kanssa käymisessä hyvin pieniäkin sanattomia viestejä. Toiset ovat tässä taitavampia kuin toiset, ja omasta historiasta tietenkin myös riippuu, miten nämä viestit omassa päässään tulkitsee.

      Tsemppiä haastavaan tilanteeseesi!

      Poista