Lukijat

maanantai 8. helmikuuta 2016

Viimeinen hetki

Rankka reissu mutta tulipahan tehtyä.

Tapasin Miehen viimeistä kertaa. Eilen laitoin viestin että voi toimittaa ne mun kamat kun haluaa, että en mä tässä hetkessä valmiiksi tule. Eron jälkeen olin ilmoittanut että ilmoitan sitten kun olen valmis kohtaamaan ja saamaan ne kamat takaisin.

No, oli sitten mun töissä ollessani palauttanut tavarat mun autotalliin. Sain viestin töissä ja itkuksihan se meni. Onneksi paikalla ei ollut kauheasti väkeä enää. Vastasin että olipas hän epäreilu kun olisin halunnut vielä puhua ja että olisi ollut reilua antaa mulle vielä edes vartti. Ilmoitin että ajan siten hänen luokseen juttelemaan. Sain ok:n ja niin tein. Tunti sinne. En mä oikein edes tiennyt mistä halusin puhua, mutta sen tiesin että vielä halusin puhua. Sekopäistä ehkä.

Pääsin perille ja menin sisään. Itketti. Oli keittänyt kahvit. Istuin hiljaa keittiön pöydän ääreen pidätellen itkua. Vakava mies istui vastapäätä. Taisin avata keskustelun sillä,  että mitä mahtoi ajatella kun niin pelkurimaisesti kassin jätti vain autotalliin. Ei kuulemma ajatellut oikein mitään. Jätti kassin kun oli menossa kaupunkiin. Juotiin hiljaa kahvia ja kuunneltiin kellon tikitystä, aika paljon ääntä lähtee kellostakin. Kysyin kuulumisia. Kertoi vuolaasti töistään ja opiskeluistaan ja urheiluvammoistaan. Kysyi sitten että mitä mulle kuuluu. Murruin tietysti siinä kohtaa ja kerroin miten tiukille mut vedetään molemmissa töissä ja tää henkilökohtainen elämäkin on tosi raskasta, sairauksista puhumattakaan. Mainitsin vielä että ihmettelen jos en kohta jo sekoa.

Puhuttiin mun ilmalämpöpumpusta. Sanoin että joo, ajattelin hommata sen että pysyy peruslämpö kun olin niin vähän kotona. Tajusi että sarkasmini liittyi hänen luonaan olemiseen, näkyi naamasta. 

Jossain vaiheessa päästiin asiaan ja sain vuodattaa sydänverta ja toinen sai sitä vuodatusta ottaa vastaan. Pohdin ääni välillä sortuillen ja nenää niistäen, että mikä mussa on vikana kun tuppaa näin joka kerta käymään ja että harmittaa kun mä aina pyrin siihen että toisella olis hyvä olla ja sitten huomaankin että mä olinkin se ainut joka siihen pyrki. Heittäydyn juttuihin täysillä ja tässä on tulos (tyrskimistä ja silmien kuivailua). Mä oon kuulemma just hyvä näin eikä mussa ole mitään vikaa. No, niinhän mä olenkin. Tuntui jollain sairaalla tavalla hyvältä kun näki miten vaikea toisella oli olla. No vittu niin on mullakin ollut. Eikä loppua ole näkyvissä edes. Pomppasi välillä takkaa kohentelemaan välttääkseen itkun. Mä en yrittänyt edes pidätellä. En kysellyt "miksi"-kysymyksiä kun ei niihin ole vastauksia. Oikeastaan en kysynyt juurikaan mitään kysymyksiä, kerroin vain ajatuksiani, niitä syvimpiä ja kipeimpiä. Jossain kohtaa asiat loppui ja aloin tekemään lähtöä. Kengät jalkaan ja takki päälle. Itkevä mies tuli eteiseen. Hyvä että silläkin on kuitenkin tunteet. Menin halaamaan, hetki siinä oltiin lähekkäin ja itkettiin. Jollain tavalla kaunis hetki. Viimeinen hetki. Pyysi mua ajamaan varovasti.

11 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Nyt on ehkä vähän vapaampi olo. En mä tiedä olinko mä rohkea, mä olin vain mä, tein niin kuin mun piti. Ehkä tän kaiken paineen alla musta hioutuu helvetin hieno timantti

      Poista
  2. <3 Niin tiedän, niin tunnen. Lämmin tuulenhenkäys sinne!

    VastaaPoista
  3. Toi oli hyvä! Että sait "closuren" tms. Toivottavasti sait sen nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain mä, tai ainakin parhaan mitä mä tulen saamaan tuosta suhteesta.

      Poista
  4. Näin sohvapsykologina (the best kind!) sanoisin, että ei sussa ole vikaa. Vika oli siinä, että Mies ei ollut sittenkään valmis. Miksi, sitä ei tiedä kukaan. Voi olla, että se on huomenna valmis jollekulle muulle tai ei ihan heti kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, näyttäis siltä että mun tehtävänä on valmistella miehet muille :). Hassua

      Poista
    2. Niin, näyttäis siltä että mun tehtävänä on valmistella miehet muille :). Hassua

      Poista