Lukijat

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Miksi en pysty?

Nämä joka toiset sunnuntai-illat on aina vaikeita. Yksinäisiä. Tämmöisiä hetkinä mä yleensä sorrun deittipalstalle. Sieltä aina löytyy joku juttukaveri. Sitten mä muutaman päivän jälkeen huomaan että mua on pyydetty treffeille ja ahdistun ja totean, että en pysty, en vain kertakaikkiaan pysty. En pysty Saunamiehen saunaankaan. En pysty mihinkään. Yritin suorittaa tämän päivän netflix-haasteeni, aloitin kahta leffaa, en pystynyt niihinkään.

Huomenna on maanantai. Lyhyt viikko, pääsiäinen kai tulossa. Mitähän sitä tekis... Kai mun pitäis mennä ulos eikä hautautua kotiin. Neljä Ruusua olis tarjolla. Ei mulla mitään intohimoja oo Neljää Ruusua kohtaan, mutta ei kai sillä oo väliä. Voin leikkiä olevani keikalla enkä yrittämässä löytää mun elämää takas. Joo, niin mä teen. Ostan lipun valmiiksi niin on pakko mennä vaikkei niin huvittais.

Kyllä mä olen miettinyt, että miten helvetin kauan tässä toipumisessa muka kestää. Kestää minkä kestä, minkäs teet. Otettava vaan vastaan ja kestettävä. Eilen Lidlissä olin varma että näin sen  Miehen joka mut viimeksi jätti. Seisoi kassajonossa, mun sydän hyppäsi kurkkuun, paniikki iski. Sanoin lapselle että käyn vähän tuolla. Hiippailin niin että näin kassajonoon kunnolla ja onneksi oli väärä hälytys. Onneks meillä on 60 kilometriä välimatkaa, mutta tiedän että opiskelee täällä päin. Kyllä se pipi vaan vielä on helvetin arka, ei näköjään edes vielä ruvella. Anna itsellesi aikaa...

Olen alkanut jo alitajuisesti jännittää matkaa. Näin unta, että olin kohteessa ja piti etsiä varaamani hotelli. Eihän se hotelli ollutkaan siellä missä kuvittelin vaan jonkun ison järven toisella puolella, minne ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä. Olin yksin ja ilman yöpaikkaa eikä mitään hajua miten selviytyä. Ehkä heräsin kun en muista miten tilanne päättyi.

Mitäs jos mä en tästä toivukaan? 

Mun ensimmäinen aviomieheni ilmestyi kaveripyyntönsä kanssa facebookiin taas eilen. Vuosi sittenhän hän manasi että mä en ikinä tule olemaan onnellinen, koska särjin hänen sydämensä niin pahasti. Mitä jos se olikin oikeassa?  Mitä jos musta tuleekin samanlainen, semmoinen joka vonkaa kahdenkymmenen vuoden takaisia poikaystäviä takaisin. Ei helvetti.


7 kommenttia:

  1. KYLLÄ sä toivut. Päivä kerrallaan. Sä olet fiksu ja huumorintajuinen ja se on tappamaton yhdistelmä :).
    Kuule, mulle kävi kerran niinkin, että välttelin yhtä eksääni kaikin tavoin ja sitten kun olin päässyt jotenkin jo asian yli niin katsellessani sohvalla rauhassa telkkaa, niin eikös hän pompannut sieltä...yhdestä dokumentista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua! Mä en onneks katso telkkaria niin noin mulle on vaikea käydä, mutta eihän sitä tietysti koskaan tiedä. JOS se olisikin ollut Se mies niin olisinmennyt tervehtimään, vaikka olin ilman ripsariakin liikkeellä ja räjähtäneenä. En tiedä miksi mä kuitenkin olisin halunnut moikata.

      Poista
  2. Kyllä ne väittää, että siitä toipuu. Aika parantaa jne. Se vain tuntuu epätodennäköiseltä, kun sitä odottaa, mutta skipata ei voi. Vähän niinku oksennustauti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän tää onkin! Hemmetin pitkäkestoinen oksennustauti! Just kun kuvittelet että ruoka alkaa pysymään sisällä niin jo on oksennukset rinnuksilla ja paskat housussa. Aivan loistava vertaus!

      Poista
  3. Hei, kato mua. Muistat, miten paskana olin... Yksin meni yli 7 kk (ja jälkeenpäin ajatellen se oli tod tarpeeseen, vaikka Silloin olikin inhaa)
    Sitten kun rakas löytyi, niin senkin kanssa olin pitkään varpaillani, en ollenkaan uskaltanut rakastua päätäpahkaa jne jne...
    Eli kai se vaan opettaa ja koulii. Vaikka sulla on nyt se kurjin olotila menossa, niin aikanaan se helpottaa. Ikinä et unohda ja haikeusaaltoja tulee, mutta se veemäinen kipu häipyy.
    Ja tiedän, ei sitä jaksa eikä halua odottaa, kun on tossa tilassa, mutta on vaan pakko. Kun ei muutakaan voi.
    Voimia ja tsemiä taas <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen ollut yksin yli jo 5 vuotta ja vaikken tietenkään aluksi olisi halunnut tämän ajan venyvän näin pitkäksi, niin jälkeen päin voin todeta samat sanat kuin Helmi. Tarpeeseen tuli tosiaan. En olisi näin onnellinen ja tasapainoinen ellen olisi saanut toipua, eheytyä, kasvaa ja kehittyä rauhassa.
      Yritä elää hetki ja päivä kerrallaan. Ihan rauhassa. Ei ole mihinkään kiire. <3

      Poista
  4. Mulla meni toipumiseen lähes 1 vuosi, joten anna itsellesi aikaa.....

    Elämä kantaa. Päivä kerrallaan.

    VastaaPoista