Lukijat

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Rippijuhlat

Esikoiseni pääsi ripille. Minne se aika meni?

Aamu alkoi jo ennen kuutta, olihan meillä puolentoista tunnin matka juhliin ja kolme naista laittautumassa. kävin suihkussa, föönasin, suoristin, käänsin ja väänsin että sain tukan hyvin. Jokaisesta pään alueen ihohuokosesta puski hikipisara vaikka kuuma sisällä ei ollut enkä fyysisesti rehkinyt. Pisarat yhtyivät hikivanoiksi jotka valuivat pitkin naamaa ja päänahkaa. En tiedä mikä mua vaivaa, mutta ei tuo normaalia ole. Vastalaitettu tukka puoliksi hiestä märkänä autoon ja menoks. Onneksi en ihoni takia pysty edes meikkivoidetta käyttämään, ei siihen olis ollut mitään mahiksia tuommoisella hikoamisella.

Exän uusi aloitti juhlien järjestämisen jo 1,5 vuotta sitten. Mä olin vain vieraana ja hyvä niin, yhteistyöstä ei olisi mitään tullutkaan. Tai no, olihan meillä talvella yhteistyötä kun se nainen soitti mulle ja halusi mielipiteeni tarjoiluista. Hän ajatteli että pitäisikö vallan ruoka olla. Sanoin siihen mielipiteeni että mun suku tulee 10-60 kilometrin päästä eikä exän sukukaan pitkältä tule, joten ruoka ei liene välttämätön. Sanoin sitten että jospa kysyy päivänsankarin mielipidettä. Puhelu loppui siihen että hän oli edelleen ruuan kannalla. Mulle aivan sama. Ruokaa ei loppujenlopuksi ollut. Juhlatkin piti järjestää jossain muualla kuin kotona.

 Kirkkohommat meni yllättävän vähillä itkuilla ja siirryimme juhlatilaan. Siellä oli jo kymmenkunta vierasta odottamassa. En tuntenut tyyppejä. Rippilapsi oli varoittanut jo etukäteen että sinne tulee exän uuden sukulaisia. Kysyin että tunteeko hän niitä. Sanoi nähneensä kerran. No, todettiin että saapahan enemmän lahjoja. Oli kyllä jokseenkin hämmentävää että en tuntenut lapseni juhlien vieraista arviolta kuin puolet. Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi. Exä oli ottanut parikymmentä elintasokiloa lisää, en muista milloin olen viimeksi nähnyt, ehkä pari vuotta sitten. Voi voi, alkaa olemaan terveydelle vaarallisen näköistä jo. Eipä se minulle kuulu, enpä mä itsekään kovin malliyksilö ole. Lapsi sai lahjoja ja näytti tyytyväiseltä.

Kotimatkalla päästin itkun tulemaan. Niin haikea olo. Mun pieni on jo niin iso. Se haluaa lähteä vaihto-oppilaaksi kahden vuoden päästä. Teen kaikkeni että se onnistuu, exä ei ole niin innoissaan asiasta, mutta toivottavasti heltyy. Mun lapsi. Mun pieni lapsi, joka on niin viisas, järkevä, eteenpäin pyrkivä, elämä edessä. Mä olen varma että hän osaa käyttää sen järkevästi.

Tää oli niin raskas päivä.

8 kommenttia:

  1. Ihanaa, että sait sen kuitenkin laittaa sinne juhliin :)

    VastaaPoista
  2. Tiedän haikeudesta kaiken; niin minäkin miettinyt että miten noi just äsken pienet voivat ollakin jo noin isoja..

    Sun päähiki on luultavasti vain ahdistusta - sanon vain koska myös menopaussi sitä aiheuttaa. Olet kuitenkin vielä nuori siihen vaivaan, joten en usko siitä johtuvan. Ittellä alkoi kumman nuorena mutten silti aina pysty erottamaan mistä se hiki nousee: onko "sitä" vai ahistaako vain ;)

    Sulla on asenne kohdallaan, suret mutta et ahdista lasta. Otan kuvitteellisen hattuni päästä ja kumarran. Juuri noin minäkin ajattelen, avopuoliso, lasten isä "syyttää" etten välitä, etten sure tarpeeksi. En juu. Tarkoitus on saada lapset siivilleen, ne kyllä tietää äidin rakkauden. Teen kaiken päinvastoin kuin omat vanhempani ;) Itken sitten yksikseni.

    Sunnuntai oli raskas päivä, tulevat päivät ovat sulle valoisammat!
    T. Tökkiouti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas kaunis kirjoitus, melkein itku tuli. Heräsin aamulla taas hiestä ihan märkänä, ihqua... Lekuri soittaa huomenna, saas nähdä mitä ehdottaa. Googlelääkärinä en oo keksinyt vielä mulle kelpaavaa diagnoosia. En haluais olla ahdistunut :D.

      Mä yritän tehdä myös toisin kuin äitini, toivottavasti onnistun edes vähän paremmin.

      Poista
  3. Tökkioutin viimeinen kappale oli upea. Allekirjoitan. Toivon että osaan itsekin. Rippijuhlat tulossa...
    Ja elämä.Sekin

    VastaaPoista