Lukijat

torstai 31. toukokuuta 2018

Ylivuoto

Näitä hetkiä tulee. Näitä, jolloin tuntuu että on ihan yksin maailmassa ja soittaa Lady Antebellumin Need You Now:ta ja tuijottaa WhatsAppin keskusteluruutua sormet näppäimistöllä ja miettii että jos vain laittaisi viestin. Viestin laittamisen sijasta päätin kirjoittaa tänne. Mitä olisin halunnut laittaa on "mul on ikävä sua". Miksi mulla on ikävä henkilöä joka kirjoitti mulle niin rumasti, miten kukaan ei ikinä ole kirjoittanut? Enhän mä olis ollut hänen kanssaan ellei olisi ollut myös hyviä puolia. Mutta oli niitä huonojakin. Olen lukenut SEN tekstin ja koittanut muistaa miksi olen nyt yksin. "Sä et tuu koskaan ansaitsemaan oikeaa rakkautta. Sä oot kamala." Tuo se on se syy miksi olen yksin. En vaan osaa olla kenenkään kanssa.

Mulla on ollut ilmeisesti parin viikon kyyneleet varastossa kun kiitos Alkon laajennettujen aukioloaikojen ostin heräteostoksena viinipullon ja siitä olen pari lasillista nauttinut. Kyyneleet valuu vaikken varsinaisesti itkekään. Ehkä pitäis itkeä enemmän. Surra enemmän. Vapaaehtoisesti.

Mitä tämä yksinäisyys ja juttukaverin puute on muuttanut mussa? Tänään yllätin itseni höpöttämästä pokehullun lailla pokemonjuttuja raidi"kavereille". Musta on tullut se, joka nousee autosta raidin alkaessa ja sosiaalisesti höpöttää innoissaan raidbossien kumoamisesta ja riemuitsee joukolla shinypokesta. Minä, introverttien kruunaamaton kuningatar.  Ennen pelasin autossa hiljaa omaa peliäni ja korkeintaan vilkuilin ympärilleni kulmieni alta.

Tänään tuli esikoisen varmistettu vaihto-oppilaaksilähtöpäivä. 2,5 kuukautta. Herran jestas että se puristaakin sisuskaluja. En mä siihen ajatukseen tule tottumaan. Se tulee kyllä syksyllä iskemään muhun pahasti. Aiemmin se on ollut niin kaukainen asia, sitten joskus, mutta nyt se ei enää olekaan sitten joskus vaan ihan just. Esikoinen on nyt 17,5-v ja mä asuin sen ikäisenä jo omassa asunnossani eikä kukaan varmaan mun perään huolehtinut. Ainakaan se ei näkynyt mulle että joku olisi huolehtinut.

Huhhuh, pystyinpäs olemaan kirjoittamatta viestejä tahoille, jotka kaduttaisi.

12 kommenttia:

  1. Hyvä sinä! :) Blogi on hyvä puskuri.
    On hyvä verrata omaan nuoruuteensa kun pelkää omien lastensa puolesta - jos itse pärjäs, niin miksei nekin. Ajat oli tosin silloin toiset, mutta mieki kuopuksen iässä olin jo valmistunut ensimmäiseen ammattiini ja asuin itsenäisesti harjoittelupaikassa (harjoittelun jälkeen sai seuraavan ammatin paperit). Esikoisen iässä asuin poikakaverin kanssa Helsingissä ja kävin töissä. Nämä ei oo saanu aikaiseksi mitään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne pärjää kun antaa niiden vaan kokeilla omia siipiä, siihen on vaan uskottava!

      Poista
  2. Joka kerta kun iskee fiilis laittaa viestiä, aloitat lukemalla sen laittaman viestin. Kolmesti. Johan on kumma jos vielä sen jälkeen tulee tarve kirjoittaa sille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä on vain se, että on pyytänyt anteeksi, ollut pahoillaan ja käyttäytynyt normaalisti sen purkauksen jälkeen. Ja joo, jokunen viesti on sen jälkeen vaihdettu. Mä tiedän miten idiootilta kuulostan. Parishdetta sen kanssa en kyllä voi jatkaa. En en!

      Poista
    2. Tottakai se pyytää anteeksi ja käyttäytyy aivan herrasmiesmäisesti ja on mukava ja leppoisa. Kunnes tulee seuraava räjähdys. Näinhän nämä tyypit toimivat. Haluatko jäädä odottamaan seuraavaa raivoamista? Ja usko pois -- se tulee. Silloin olet taas itsekäs hylkiö, joka ei ansaitse kenenkään rakkautta.

      Älä nyt jatkan enää yhteydenpitoa. Itsesi takia. Tee järjen teko.

      Poista
  3. Moi Puolis, taas kerran pitkästä aikaa! Palasin taas. Katotaan kuinka pitkäksi aikaa, mutta palasin. Täytyy ottaa sunkin tapahtumat haltuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeeee! Kiva kun tulit takaisin! Mullahan näitä tapahtumia onkin ollut... Mun pitää kans kerrata sun juttuja niin palautuu mieleen :)

      Poista
  4. Voi puolis! Ei, et palaa. Et vaan halua palata.

    Minnepäin esikoinen lähtee, saako udella?

    Meillä on hauskasti tasatahtia mennyt tämä elämä, vaikka mä olenkin eron jälkeen jo uuteen parisuhteeseen päätynyt, eronnut siitä ja palannut takaisinkin (en siis aviomiehen vaan sen seuraavan kanssa). Mutta samanikäisiä ollaan, mun erosta on 9 vuotta ja lapsetkin taitaa olla saman ikäisiä... sua on ollut hauska seurata.

    Olen Mä joskus kommentoinutkin, mutta siitä on kauan.

    Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoinen lähtee kaaaauas kaukoitään, sen tarkemmin en täällä siitä viitsi kirjoitella. Kiva kun kommentoit!

      Poista
  5. Kuolin sisäisesti kun esikoinen lähti armeijaan. Ja sieltä sentään tullaan lomille joka viikko. Muttaku...

    Siihen tottuu. Ei lohduta - tiedän. Mutta tottuu kuitenkin.

    Mitä viiniin tulee, parempi kai se on itkeä sen parin lasin jälkeen, kuin että ei itkisi olleenkaan. Kaikki sisälle padottu kun tulee sitten joskus rytinällä ja ihan "väärään" aikaan.

    Halit, ja pysy tiukkana. Ittes takia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... tottuuhan siihen, tiedän. Olenhan mä jollain tavalla tottunut myös etä-äitiyteenkin. Ja ei se ole kuin vuosi (jonka aikana esikoinen tulee täysi-ikäiseksi). Ja onhan se varmaan huikea kokemus yms.

      Poista
    2. Siinäkin taidetaan kulkea tasatahtia, munkin esikoinen lähtee vuodeksi kauas pois vaihtoon ja tulee sinä aikana täysi-ikäiseksi... :D ihan kamalaa. Vaikka toisaalta ihanaa. Kuulemma ei sais mennä moikkaamaan, mutta mennään kumminkin!!!

      Emmi

      Poista