Lukijat

maanantai 26. joulukuuta 2011

Hei vaan blogini, blogineitsyys viedään nyt...

Täällä kirjoittelee vähän päälle kolmekymppinen kahden lapsen äiti eteläisestä suomesta. Parisuhteessa olen ollut tuon miehen kanssa 13 vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä olenko ollut oikeastaan koskaan rakastunut häneen. Elämä ja perhe-elämä vaan vei mukanaan ja tyydyin tilanteeseen näin pitkäksi aikaa.

Noin vuosi sitten tapasin harrastusten kautta parhaan naisystäväni, joka aukaisi jotenkin silmäni elämän suhteen ja hänen kanssaa vietin elämäni parhaan, mutta myös raskaimman kevät-kesä-syksyn 2011. Biletin niin että oksat pois. Se sai myös minut havahtumaan, että nuoruus on jäänyt aikanaan elämättä. Kotielämä alkoi ahdistaa päivä päivältä enemmän. Alkoi ahdistaa myös se, että en saanut kotoa kosketusta, en huomiota, en mitään. Tunsin olevani ihan yhdentekevä ja hukassa itseni kanssa. Onko väärin, että tämän ikäisenä vielä haluaa tuntea itsensä haluttavaksi?

Syksyllä ilmoitin miehelle, että olen hakenut asuntoa. Asia ei aiheuttanut sen suurempia kommentteja. Kävin suuria tunnemyrskyjä asian kanssa, mutta peruin sitten asuntohakemuksen ja päätin, että yritän vielä. Mikään ei muuttunut, eikä tunteenikaan muuttuneet ja päädyin marraskuussa 2011 pistämään uuden hakemuksen sisään. Ennen joulua sainkin asunnon ja muuttopäivä on tammikuussa. Nyt ei voi enää perua, vuokrasopimus on allekirjoitettu. Viimeinen perhejoulu on vietetty, lapset ei vielä tiedä, itseasiassa mieskään ei vielä tiedä muuttopäivää. Antaa lasten nauttia vielä joulusta ja uudesta vuodesta.

Vaikuttaa siltä, että mä olen kaikista eniten rikki. Mies ei ainakaan näytä ulospäin mitään. Saattaahan se olla niinkin, että mies on odottanut jo pidempään, että minä, kärsimättömänä ihmisenä teen eropäätöksen, niinkuin kaikki muutkin elämämme isot  ratkaisut, jotta hänen maineensa hyvänä ihmisenä säilyisi ja paska valuisi enemmän mun niskaani.

No, tästä se lähtee, mun ero, toivottavasti selviän ja lopputuloksena on kokonaisempi ihminen

4 kommenttia:

  1. Löysin googlettamalla blogiisi. Meillä on avioero edessä. Tänään saimme paperit postissa ja nyt pitäisi aloittaa sen asunnon etsiminen. Ihan samoja tunteita koen kun sinä, häpeää ja surua lastenvuoksi. Koen rikkovani perheen turhaan vaikka tiedän, että meidän suhde mieheni kanssa on niin hataralla pohjalla, että ei siitä eteenpäin pääse.

    VastaaPoista
  2. Mä en ole saanut vielä tuota virallista puolta, eli avioeroa vireille, tuntuu jotenkin hirveen vaikealta se paperi miehelle esittää...

    Tsemppiä sulle Johanna!

    VastaaPoista
  3. hui kun sun teksti kuulostaa tutulta... mä olen vasta tossa biletysvaiheessa. En haluaisi erota, mutta mitä muutakaan tässä voi? Kotona olo on pelkkääriitaa. Nostan hattua sulle että olet uskaltanut lähteä.

    VastaaPoista
  4. Täytyy kyllä sanoa, että kuulostaa hirveältä, että perheen äidille tulee tällainen biletyskausi. On vissiin jäänyt aikuiseksi kasvamatta aikoinaan... No, miehesi on ainakin onnellisempi ilman sinua, aika harva haluaa kuitenkaan minkään keskenkasvuisen kanssa olla avioliitossa.

    VastaaPoista