Kirjoittelenpa vähän vaihteeksi suhteestani tulevaan ex-mieheeni. Eropaperit on siis laitettu yhteisesti eteenpäin, yhteistyö sujuu, kommunikaatiokanavat on avoinna. Ystäväni jaksaa ihmetellä, että miten meillä voi sujua näin hyvin? Ei ole kuulemma normaalia. Ehkä olis helpompaa, jos ei oltaisi hyvissä väleissä. Ositus on ihan levällään ja asiat seisoo. En mä tiedä miten se ositus saatais polkaistua käyntiin. Ilman hirveitä kustannuksia siis. Exällä olisi halu pitää talo, mulle se tietysti sopisi, mutta sen tarvitsisi järkätä mulle rahaa. Mutta kun sitä ei ole. Ja mun pitäis pitää puoleni.
Kävin katsomassa taloakin, kaukaa, Ystäväni nurkilta. Tänään menen pankkiin anelemaan lainaa. Jos lainan saisin niin riittäiskö mulla uskallus tehdä tarjous ja muuttaa yksin pois ja ruveta viikonloppuäidiksi? Lapsilla on täällä niin hyvä elämä ja kasvuympäristö, että en mä voi niitä riistää lähes alkuperäiskuntoiseen taloon keskelle ei mitään. Eihän mulla ole työpaikkaakaan, eli alkuvaiheessa saattaisi tulla työmatkaa 100 kilsaa suuntaansa. Olisinko mä ihan hullu?
Hitto kun on vaikeeta! Mä olen luonteeltaan kyllä niin impulsiivinen ja uhkarohkea (vai tyhmänrohkea?)ihminen, että teen päätökseni nopeasti ja sillä tyylillä, että kyllä kaikki järjestyy. Mutta järjestyykö ne?
Talo on edullinen, toki remontoitava. Onko mulla remppakokemusta, no ei. Asua siellä pystyy kyllä välittömästi, että sinäänsä ei ongelmaa. Kesäkin tulossa ja kaikkea. Kylppäriremontin se vaatisi suurinpiirtein heti kyllä. Mutta tulisiko ylläreitä? Riittääkö mun rahkeet ylläreihin? No, pääseehän siitä talosta sitten eroonkin tarvittaessa jos jossain vaiheessa heräisin hölmöihin ratkaisuihini. Vaikeita päätöksiä. Helvetin vaikeita. No, illalla tiedän enemmän kun pankissa olen käynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti