Lukijat

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kohtaaminen

Mä olen tulossa hulluksi. Mä kuulen olemattomia. Kuulen kännykän piippauksia, joita ei oikeasti kuulu. Mä kuulen auton ajavan pihaan ja auton oven pamahtavan kiinni. Kurkkaan ikkunasta ja petyn vaikka tiedän järjellä että kuulin TAAS omiani.

Perjantaina illalla laitoin viestin että olisi kiva edes muutamalla sanalla kuulla että miten hän voi. Vastasi lyhyesti että voi päivä päivältä paremmin, mutta paljon on vielä käsiteltävää. Tänään ajattelin kuuden aikaan pistää viestin "keitätkö kahvit jos mä tuon pullat?" Ehkä epätoivoista, mutta mä haluan nähdä ja kuulla vähän kuulumisia. Vielä 3,5 tuntia että kello on kuusi.

Taidan jatkaa postauksen kirjoittelua illemmalla kun on selvillä mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Olen varautunut kaikilla mahdollisilla  skenaarioilla. Mä pelkään mitä mulle  tapahtuu jos tämä suhde päättyy. Tai lähinnä pelkään sitä miten alan toimimaan selvitäkseni. Sitä mä en ymmärrä että mikä on se ajatusmaailma tuon toiminnan takana. Ei kun joo, kelpaaminen. Mulla on jo monta "varasuunnitelmaa" sen varalle että mitä jos tässä käykin huonosti. Huonoja varasuunnitelmia. Paniikin synnyttämiä varasuunnitelmia.

Joo en mä pystynyt kuuteen asti odottamaan vaan laitoin viestin heti kun olin vienyt tytöt asemalle. "Keitätkö kahvit jos mä tuon pullat? Kuulumisia vaan vähän vaihdettais :)". Luki heti ja alkoi kirjottamaan. Sydän hakkas tuhatta ja kädet tärisi. Sain luvan kunhan lapset lähtee, ilmoittelee sitten.

Tässä mä istun ja odotan. Sydän hakkaa tuhatta ja kädet tärisee. Ripsaria laitoin kaiken uhallakin.

No niin, visiitti suoritettu. Ovella vastassa oli katsettani välttelevä mies, joka meni sohvalle katselemaan telkkaria suoraan oven avattuaan. Mun ei siis tarvinnut miettiä että halaanko vaiko enkö (olin sitä miettinyt). Menin viereen istumaan ja vaihdeltiin siinä kuulumisia kevyesti. Aika alussa jo sanoi että jos mä vaan mitenkään tähän tämmöiseen pystyn niin jatketaan näin ja ollaan kuitenkin parisuhteessa, mutta hän tarvitsee vielä paljon aikaa itselleen. Lupasin että pystyn. En kertonut tietenkään miten helvetillistä tää aika mulle on ollut. Enkä antanut kirjettä. Uskon että nyt mullakin menee paremmin kun tiedän missä mennään. Ei ollut vielä hakenut apua, harkitsee edelleen. Ei haluaisi mitään lääkkeitä alkaa syömään, tietää että niitä tyrkytetään (exänsä kautta siis tietää). Katseltiin siinä telkkaria ja juteltiin, vähän huumoriakin oli. Vähän niinku ekat treffit (joo, oon mä telkkarinkatselutreffeilläkin ollut, oikeestaan kaksillakin)

Mä olen huojentunut. Voimia tää multa kyllä vielä vaatii, mutta nyt on vaan niin paljon helpompi olla kun tiedän että me ollaan edelleen me jollain tasolla, vaikkakin otettu miljoona askelta taaksepäin. Mentiin ihan liian kovaa eteenpäin vaan kun molemmista tuntui niin hyvältä. Kunnes sitten tuli romahdus. Nyt aloitetaan ihan alusta ja tehdään tää fiksummin :)

Halattiin ja kevyt pusu huulille. "Pidä itses naisena", hymy ja heipat :)

Toivo elää :)

8 kommenttia:

  1. Hyvä. Sä voitit itsesi ja sen myötä paljon muutakin. Ei ole poistanut sua mielestään joten nyt vaan iisisti, me miehet kun emme oikein pidä painostamisesta ja tiedän että se on kurjaa koska sun elämäs ei ole tällä hetkellä helppoa mutta josko se siitä - ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lupasi olla muhun yhteydessä viimeistään perjantaina kun on taas visiitti sinne velkojenjärjestelytätsylle. Otan iisisti, kyllä mä siihen pystyn :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Mäkin uskon että kerrankin osasin toimia suht oikein, vaikka tuossa viikon varrella tuuliviirimäisesti toimintastrategiat vaihtelikin :)

      Poista
  3. Onneks sulla on järjenpuhuja koko ajan linjalla, ehhehehe ;)

    Toivo on olemassa. Ja Paimenhan tossa jo sen sanoikin, mitä ollaan kovasti yritetty; malttia ja EI painostusta. Vaikeaa, mutta toimii näköjään...

    Eteenpäin, hissukseen. Hyvä tästä vielä tulee!!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No todellakin! Järjenpuhuja :D. Sä + mä= mielenvikaista ajatustoimintaa. Joo, kyl me tähän pystytään :). Hissukseen!

      Poista
  4. :)))))

    - Nainen 30wee

    VastaaPoista
  5. Toivotaan pahinta ja pelätään parasta ;)
    Eihän ne napit ole ainoa vaihtoehto, kun pääsisi (ja suostuisi?) menemään terapiaan - puhuminen voisi olla se ratkaiseva asia. Tosin niiiin vaikeaa (suomalaiselle) miehelle..
    Lippujen esille tuominen nyt voisi tuntua painostukselta, joten ehkä se(kin) asia pitää pitää nyt poissa keskusteluista.

    VastaaPoista