Lukijat

lauantai 27. syyskuuta 2014

Itseruoskintaa

Mua rupee ärsyttämään tää itseni piiskaaminen. Tulin juuri lenkiltä eikä ole hyvä olo. Lusikoin rahkaa kitusiin käsi täristen. Pitäis syödä enemmän mutta kun en halua. Joka kerta kun intervalliajastin karjui korvaan "three, two, one, WORKOUT" jupisin sille vastaan kiukkuisesti  "eikä, en haluuuu" tai "no voi v***u, nytkö jo"  ja lähdin juoksemaan silti. Kun three, two, one,  REST tuli niin viimeiset kolmekymmentä sekuntia olin vaappunut eteenpäin näkökenttä mustana tai silmät puristettuna kiinni, ihan kuin se jaksamista auttais että jännittää itsensä ihan sykkyrään. Jossain kohtaa mietin että jos mä tänne pururadalle pyörryn niin kelle mä soittaisin. Ehkä Kelailijalle kuitenkin.

Huomenna en ihan varmasti juokse metriäkään. Jos kävelen niin en varmana kävele täysiä, enkä mitään sairaan pituista lenkkiä.


Kai mä jotain nautintoa tästä masokismista saan, en kai mä tätä muuten tekisi.
Mietin tätä mun urheilumaniaa ja laihduttamista ja syitä näihin. Yksi syy on se, että koen että en pysty muita asioita tässä mun elämässä tällä hetkellä kontrolloimaan kuin syömistäni ja liikkumistani. Liikunta vie aikaa päivistä ja päivät menee ehkä nopeammin ohi. Ajattelen että kelpaan itselleni ja muille paremmin jos olen laihempi, koska nyt kun olen saanut näitä hylkäämisiä  niin osa musta ajattelee että nehän johtuu tietysti siitä kun olen läski.Muuhun kun en oikein voi itsessäni vaikuttaa niin koitan muuttaa itseäni niiltä kohdin kuin voin. Että varmasti musta tykättäisi enemmän jos olisin nätimpi ja hoikempi (hoikempi=nätimpi mukamas). Joo, kyllähän se järki sanoo ettei se niin ole, mutta kun on koko elämänsä ollut ylipainoinen niin jäljethän se jättää. Eikä äitikään ole lapsena saanut mua tuntemaan että olisin ollut hyvä lapsenpyöreänä, riidoissa haukkui mm. läskiksi. Ehkä haukkui vain kerran, mutta sen muistan aina. Mutta se onkin sitten pitempi juttu. Huoh. Äitisuhde.

Hmm... ehkä kun mä toteutan tätä itseni muutos-projektia niin tunnen että mulla on elämässä joku punainen lanka ja määränpää. 

Huominen tapaaminen K:n kanssa meni pieleen kun hän joutui/pääsi töihin. Siirrettiin se sitten viikolle. Pidetään leffailta tai jotain sitten. Petyin pahasti, mutta ymmärrän.Ymmärrän ymmärrän ymmärrän. Taas ja aina. MÄ YMMÄRRÄN. En ole nähnyt Kelailijaa kahteen viikkoon. Eilen puhuttiin puhelimessa ihan normaalisti, K kertoi kuulumisiaan. Oli kiva kuulla edes sen ääntä vaikka puhelun jälkeen itkinkin pettymystäni.

Kyllä tää tästä. Elämä voittaa.

14 kommenttia:

  1. Tuli mieleen, että jos pyörryt sinne niin ethän sie sillon voi soittaa kenellekään :) mutta ehkä paikalle karauttaisi prinssi valkealla ratsulla ja herättäis.

    Piä ihmeessä taukopäivää, niin maistuu taas paremmalta. Mitä laihtumiseen tulee, niin tämmösenä vanhana ja joskus satakiloiseksikin venyneenä se löysä nahka alkaa olla ongelma... mutta mieluummin reisillä roikkuva löysä nahka kuin tynnyrimaha!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, jotenkin naivisti mä kai aattelin että viimeisillä voimillani virkoaisin ja soittaisin (ihan kuin osaisin suvereenisti ja helposti soittaa ees tolla älypuhelimella) kelailijalle ja se tulis ja kantais (ehheh) mut sieltä metiköstä pois. Joo... järki hoi...

      Poista
  2. Toihan on täysin luonnollista tuossa tilanteessasi: uppoutuminen johonkin, mikä vie kaikki ajatukset ja voimat, niin ei tartte miettiä mitään sellaista mitä ei halua miettiä.
    Eihän liikkumisesta tai oikein syömisestä ole haittaa ellei mopo karkaa käsistä - ja itsekin taidat vähän nyt pohtia josko näin voisi käydä. Tee vaikkapa etukäteen joku treeniohjelma tms paperille (tai johonkin hienoon appsiin ;) ja tee siitä kerralla fiksu. Ja sitten noudatat VAIN sitä, ei mitään ylimääräisiä rutistuksia tai syömättä jättämisiä.

    Yritäpä jutella maltillisesti itsesi kanssa noista kiloista: ethän sinä niiden takia mennyt naimisiin etkä eronnut. Eihän ne kilot ole syypäänä siihen, että olet törmännyt tunnevammaisiin tai idootteihin.
    Jos se järki kerran sanoo, että kilot on syyttömiä, älä niitä sitten syykllistä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on huonoja kokemuksia noista suunnitelmista. Jos liian tarkkaan itseni kahlitsen suunnitelmien vangiksi niin sitten mä haluan niitä heti ruveta rikkomaan. Not good. Nyt mä oon mennyt fiilispohjalta ja syönyt kun on huvittanut ja jättänyt syömättä kun ei ole huvittanut syödä. No, not good either, mutta ainakin tällä laihtuu. Niin, turha mun on niitä kiloja syyttää kun ne on kuitenkin ihan omaa ansiota. Pöh, mä en taida jaksaa ajatella enää tänään. Toivottavasti en huomennakaan.

      Poista
  3. Olen blogisi lukija/fani ja samaistun sinuun paljon. Unohda se äijä, maailma on miehiä täynnä. Toivottavasti saat laihdutuksesta itsetuntoon kohotusta, kun se kohenee niin miehiäkin alkaa ilmestymään kuin sieniä sateella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä voi niin kauan sitä unohtaa kun asiat on ilmassa ja keskeneräisenä. Ja hitto kun mä rakastankin sitä.

      Poista
  4. Liikkuminen ja järkevä syöminen on musta ihan hyvä tapa hallita tossa tilanteessa omaa päätä ja tilannetta, koska tarvitset muuta ajateltavaa ja mikä oliskaan parempi tapa, kuin upottua tuollaiseen. Mutta muista oikeesti pitää lepopäiviä, ettet rääkkää itseäs liikaa. Ettei mene into koko touhuun. Ja muista syödä välillä jotain rasvaista, aivot tarvii sitä :)

    Ja on myös pakko sanoa, että parisuhteissa/jättämisissä ulkonäöllä on hyvin harvoin mitään merkitystä. Tunnen todella kauniita ja mukavia nuoria naisia, joiden poikaystävä on pettänyt. Ja mulla on yksi tosi hyvännäköinen ystävä, teki ennen mallin hommia, kaunis, pitkä, hoikka, kaikki kurvit kohdallaan ja vieraat miehet huokaili, että stunning, kun näkivät häntä jossain. Ja hän seurusteli monta kertaa itse hyvin tosissaan, mutta mihin ne suhteet päättyivät? Siihen, että mies alkuhuuman jälkeen totesi, ettei rakasta häntä tai suhde onkin platoninen. Sama kaava toistui tosi monta kertaa, ensin mies iskee itselleen todella hyvännäköisen naisen, luulee hetken, että se ulkonäkö riittää, mutta vuoden parin päästä toteaakin, ettei rakastakaan tätä naista ja se unelmien ulkonäkö ei oikeasti riitä. No, onneksi ystäväni on viimein lukuisten yritysten jälkeen löytänyt miehen, joka on jäänyt rinnalle, mutta muistan hyvin ne ajat, kun ystävä oli itse aina vakavissaan suhteissaan, jotka päättyi aina siihen, että lopulta mies totesi, ettei rakastakaan. Kauniin naisen kirous ;) Mutta joo, halusin vain sanoa, että jättämisiä, pettämisiä ja kaikkea scheissea tapahtuu, vaikka olisi kuinka hoikka ja nätti ja haluttava ja ties mitä. Sen sijaan musta laihdutus on hyvä terveyden kannalta ja lisäksi ainakin itse olen ollut tyytyväisempi itseeni aina, kun olen saanut kuntoa nostettua. Se tuo hyvää fiilistä, kun kokee olevansa kunnosta. Eli musta on tärkeää liikkua itseään varten, eikä siksi, että muut ehkä pitäis susta sitten enemmän.

    En yhtään myöskään ihmettele, että muistat, jos sun äiti on kerran sanonut sua läskiksi. Mulla on ollut päinvastaisia kokemuksia, koska olen siis luonnostani hoikka ja nuorempana varsinkin olin hyvinkin kukkakeppi. Ja muistan hyvin huumorillakin heitetyt yksittäiset kommentit liiallisesta laihuudesta, jotka sai mut joskus uskomaan, että musta ei voi pitää. Mutta se on ehkä myös yksi syy, miksi mä oon mun miehen kanssa, koska se on ehkä liki ainut tuntemani ihminen, joka ei ole koskaan vitsaillut mitään mun laihuudesta. Monet kun heittää niitä harmittomiakin vitsejä, kuten varo, ettet putoa tohon sadevesikaivoon pihalla tai että eihän susta näy tolpan takaa kuin korvat tms. Eihän ne mua aikuisena haittaa ja vitsejähän ne vain on, enkä ole kuullut moneen vuoteen niitä pahimpia sanoja, mitkä olis oikeesti rumia, mitä joskus aiemmin, mutta silti, eniten nautin olla ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan heittänyt aiheesta mitään vitsiä, vaan tykkää musta tällaisena kuin olen.

    Mutta niin se vaan menee, että oli sellainen tai tällainen, niin aina jollakulla on siitä jotain huomauttamista. Joten oman mielenterveytensä kannalta on parempi vain hyväksyä itsestään ja vielä enemmän, rakastaa itseään ja kroppaansa, niin sillain on paljon kivempaa. Ja sitten ei enää haittaa, mitä typerää muut laukoo, koska mä olen hyvä ja tykkään itsestäni, joten pitäkööt sanojat tunkkinsa :) Mutta joo, uskon kyllä, että sulla on kuitenkin tääkin asia aikas hyvin hallussa :) Teki vain mieli kirjoittaa, kun tämmöset aiheet aina herättää mussa muistoja ja tunteita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viisaista sanoista! Painoa ei pitäisi kenenkään kommentoida suuntaan eikä toiseen. Muistan varhaisaikuisuudestani myös sen, miten multa kyseltiin että oonko raskaana, siis töissä, kassalla, ihan asiakkaat! Aika törkeetä. No, en ollut, auts.

      Poista
  5. Sellasia me ollaan. Joku mania on aina oltava ;) Sulla on nyt urheilu, tällähetkellä..ja onhan se hyvä, että saa ajatuksia pois siitä muusta, mitä elämässä tapahtuu (tai siis ei tapahdu). Koita nyt kumminkin vähän himmata, elimistö pistää stopin kun ei enää jaksa, ja sit veetuttaa. Niska jo ehkä vähän yritti sanoo...ja mä ;) Aattele, ne huippu-urheilijatkin pitää Lepopäiviä. Jos päätät, että kahtena päivänä viikossa et mee lenkille?

    Ja arvaa mitä? Sä olet kaunis, pyöreänä tai laihana. Kun se hehku joka kaunistaa, tulee kumminkin loppupelissä sisältäpäin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, joku mania on oltava, välillä se on seksi, viina, rakastaminen ja nyt se on sit urheilu ja laihduttaminen. Ai kahtena päivänä viikossa, eiks se oo aika paljon? :D. No, mä koitan. Tiistaina en ainakaan mee kun jos on se leffailta. Ehkä.

      Hehku on kyllä vähän kadonnut ja silmäpussit tulleet tilalle.

      Poista
  6. Ymmärrän sua hyvin mutta totuuden nimessä yltiöpäisyyksiin menevä treenaaminen lopettaa koko harrastuksen, olkoonkin että säännöllinen jatkumo on ainoa tapa saada tulosta (ota nyt sitten jumalauta tuostakin selvää :D ).
    Tajusit kummiskin joten kysyisinkin että onko sulla mahdollisuuksia harrastaa mitään muuta liikunnan oheen? Tokihan sitä aikaa täytyy itsellekin ja vaan pelkästään löhöämiselle elikkäs levolle jäädä muttei kaikki olisi pelkkää urheilua? (taas näköjään lipesi ihme horinoiksi joten se voi olla parempi että mä lopetan tämän tee sitä - älä vaan teekkään sitä - kommentointini).
    Pusuja ja jaksamista Puolis, kyllä sä jotain keksit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harrastanhan mä näitä kaikenlaisia käsitöitä sanan kaikissa merkityksissä. Eikä siihen urheiluun mene mun illasta kuin se tunti max puolitoista. Eli kun puoli neljältä olen kotona niin viideltä olen jo urheillut, eli siinä jää levolle perkele hyvinkin 6 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Eihän mulla mitään elämää nääs ole. Huoh.

      Poista
  7. Moi, täällä uutena hölisen... Unohda laihdutus ja ittes piiskaus, ei se elämä siitä piiskalla miksikään muutu. Heivaa se rallatteleva tekniikka pöpelikköön ja ota lenkkareilla tukeva ote maasta. Kun ote on tukeva, ala kuuntelemaan vihdoin sitä omaa kehoasi, se kyllä kertoo mitä tehdä.
    Toisena päivänä se tahtoo juosta kuin kani ja toisena maata kuin lahna. Joinakin päivina sillä on kova halu juopotella, toisaalta taas syöpötellä. Joskus haluaa olla nälkäkurki ja toisinaan kaikkia näitä. Jos sitä armasta roppaansa (joka uskollisesti sua kuljettaa paikasta toiseen, touhuaa, tekee, jaksaa ja nautinnonkin antaa) opettelee kuuntelemaan, äkkiä saakin jotain enemmän. Eikä koskaan kannata sättiä moista ihmeellistä kapistusta, aattele kaksi lastakin on kantanut ja synnyttänyt. Hoivaa sitä niinkuin parasta ja uskollisinta ystävääs. Kiitä, kumarra, rakasta ja arvosta. Halaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa Eevis Ruusu :). Mun keho ei ole koskaan tiennyt mitä se tarvitsee. Sen kansa olisi pitänyt päästä oikeille raiteille jo lapsena, mutta sieltä asti sen kanssa olen jotenkin koittanut pärjäillä. Kai me vielä pärjäillään jotenkin jatkossakin :)

      Poista