Lukijat

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Kiitos vuosi 2018!

On aika vuosikatsauksen. Vuoden alussa kriiseilin suhteessa raivarimiehen kanssa, erosin, palasin takaisin yhteen ja jotenkin siinä nitkuteltiin kevään korvalle, kunnes suhde päättyi erääseen raivariin. Ero ei mua juurikaan surettanut, se varmaan kertoikin mun tunteista riittävästi. Alku oli kai uudenlaisen huomion aiheuttamaan alkuhuumaa, mutta huuman haihduttua totuus tunteista ja muustakin valkeni.

Alkuvuodesta alkoi liikehdintä asuntomarkkinoilla. Melkein myin ja melkein ostin talon. Kipinä jäi kytemään ja laitoin talon myyntiin keväällä. Erinäisten kiemuroiden jälkeen talo myytiin. Prosessin aikana löysin neulan heinäsuovasta, eli Yksisarvismiehen Suomi24 treffeiltä. Ei kun enhän mä mitään löytänyt, hän löysi minut. Mun kiltti, lämmin olemus vetosi ja ilmeisesti myös mun ajan (ja blogin) kanssa paljastuneet outoudetkin ovat siedettävän rajoissa :). Kaikenlaisia outouksia on paljastunut toki myös hänestä, siedettävän rajoissa nekin :D.

Loppusyksy toi rytinällä tapahtuneen muuton uuteen kaupunkiin ja täällä olen nyt asunut muutaman viikon. Osasin eilen jopa ilman navigaattoria kotiini, vaikka lähestyin kotia eri kulmalta kaupunkia kuin yleensä. Oli voitonriemuinen olo :). Kyllä mä tän kaupungin vielä otan haltuun!

Viime vuosikatsauksessa pohdin kyvyttömyyttäni olla parisuhteessa ja oman tilan suurta tarvetta. Nyt nuo pohdinnat tuntuvat kovin kaukaisilta ja oudoilta, koska ei mulla ole ollut mitään ongelmia olla parisuhteessa, eikä oman tilan tarvettakaan ole ollut, päinvastoin. Kai se oikea ihminen lopettaa nuo pohdinnat. Jos joku olisi puoli vuotta sitten sanonut, että ajattelen vakavissani pystyväni jossain vaiheessa jakaa koko elämäni saman katon alla miespuolisen henkilön kanssa, niin olisin nauranut ja kovaa. Ei yhteenmuutto mikään ajankohtainen asia ole, mutta kiva unelma tulevaisuudessa. Sit joskus...

Vuosi 2018 oli mulle käänteentekevä, hyvä ja tapahtumarikas vuosi, odotan innolla ensi vuotta :). Tuntuu, että palaset on aika hyvin kohdallaan ja mieli rauhallinen, vaaleanpunainen ja hemmetin onnellinen :)

Hyvää vuotta 2019 kaikille!

P.S. Olen tottunut seistenpissaajamieheen ja koiran eroahdistuskin taisi olla vain muuton aiheuttamaa alkushokkia.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Ovi sulkeutui

Eilen sain talon loppusiivottua. Autotalliin jäi vielä pari henkilöautokuormallista, jotka hoitelen vuoden loppuun mennessä. Itkuhan siinä tuli kun kävin tyhjän talon läpi, sammuttelin valot (en saanut kaikkia valaisimia irti, vähän vitutti, koska tykkäsin niistä valaisimista), jätin avaimet ikkunalaudalle ja painoin oven viimeistä kertaa kiinni, Uusi asukas aloitti tänään muuton. Ärsyttävän painostava keski-ikäinen nainen. Vinkui ja vinkui muuttopäivän aikaistusta ja mä annoin periksi. Ihan kivahan se oli, että sain jouluksi melkein kaiken kuitenkin tehtyä. Kivi vierähti hartioilta. Tarjouksen sain marraskuun lopulla, joten kyllä aika haipakkaa tässä on kuukausi vedetty, että ollaan tähän asti päästy. Kiitos Yksisarvismiehelle avusta ja hyvistä hermoista silloin kun ne on itseltäni prakanneet ja nälkäväsykiukku iskenyt.

Takki on melko tyhjä ja vielä pitäisi saada puserrettua tää uusi kämppä joulukuntoon, eli edes piilottaa nuo muutamat purkamattomat laatikot ja nyssäkät. Kuopus viettää mun luona joulua, joten pakko yrittää vähän. Onneksi kuopuskaan ei ole mikään kulinaristi, joten jouluruuista ei sentään tarvitse stressata.

Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu kunhan muuttoväsymys väistyy


lauantai 15. joulukuuta 2018

Taloyhtiöelämää

Kaksi taloyhtiön saunassa nautittua lonkeroa sai kirjoitussuonen sykkimään. Siinä pukuhuoneen penkillä istuessani pohdiskelin aiempia taloyhtiön saunavuorokertoja. Silloin seitsemisen vuotta sitten mulla oli taloyhtiön saunavuoro ja silloin elin aika tuskaista  avioeron jälkeistä aikakautta. Muistan "kohtauksen", jossa kokeilin että kuoleeko se kipu todella huutamalla alastomana taloyhtiön saunan lattialla. Ei kuollut ei, eli Apulanta ei kyllä oikein tiennyt mistä puhui. Kipu kuoli sitten ajan kanssa laastareiden avustamana.

Taloyhtiön saunavuoro on aika kiva. Vain yhdeksällä eurolla kuukaudessa voin saunoa viikoittain. Omakotitalossa en raaskinut yksin saunoa, joten eipä tullut juurikaan saunottua. Sitten jos sen saunan lämmitin niin huono omatuntohan siitä tuli jos en jaksanut tuntikausia löylytellä. Viime viikolla saunoin 20 minuuttia taloyhtiön saunassa ja tällä viikolla peräti 40 minuuttia. Ei tarvitse huolehtia märistä jalanjäljistä kämpässä tai siivota saunaa. Vain yhdeksällä eurolla kuukaudessa! Kuuma ja kuivahan se sauna on kuin helvetti, mutta vain yhdeksän euroa! Lumihankeen täällä ei kyllä pääse (ehkä) saunasta. Harmillista.

On negatiivinenkin asia raportoitava. Yläkertaani muutti Seistenpissaajamies, jolla on eroahdistunut pikkukoira. Oh boy, saattaa pukata heippalappua kohta, tämä peli ei nimittäin vetele! Vanhana taloyhtiön vuokralaisena olen mielestäni jo oikeutettu valittamaan! Enhän mä siitä seisten kusemisesta, mutta siitä koirasta. Heippalappu seisten kusemisesta kyllä kutkuttelee hieman... "Hyvä Seistenpissaajamies. Mikäli olen tulkinnut paineen reippaudesta oikein, olet vielä nuorukainen. Tee itsellesi, (minulle) ja nykyiselle/tulevalle rouvallesi palvelus ja opettele pissaamaan istualtesi. Miehisyyttäsi se ei vähennä. Huomioithan ystävällisesti myös kanta-askeltamisen kuuluvuuden alakertaan.  T: alakerran keski-ikäinen vittupää. P.S. Koirasi ei voi hyvin jos jätät sen yksin".  Pidättelen heippalappua vielä hetken, naapuruussuhde ei ole vielä kuin vasta vuorokauden pituinen.

Muutolle ei kuulu hyvää, kaksioni on tupaten täynnä, mutta talo ei ole typötyhjä. Joulunalusaika ei ole otollista kirppistouhuille tai edes tavaran lahjoitustouhuille. En ehkä tule koskaan saamaan taloa tyhjäksi. No, vielä on pari viikkoa armonaikaa... Harmittaa pistää hyvää tavaraa roskiin kun ei edes ilmaiseksi kelpaa.

Kyllä tää tästä jotenkin suttaantuu :)


perjantai 14. joulukuuta 2018

Kupla

On fiilis, että olen päässyt ihan toiseen ulottuvuuteen ja elämään. Tuntuu että elän kuplassa, jossa puran laatikoita, pussailen, halailen ja tutustun uuteen kaupunkiin. Kupla ehkä vähän vuotaa kun käyn töissä ja vanhalla talolla toteamassa, että onpas vielä tekemistä.  Olen todella tyytyväinen päätökseeni muuttaa tänne. Ehkä paras päätös pitkään aikaan :). Miten voikaan tuntua näin oikealta!

Minä epäkoiraihmisenä jopa pyysin miehen Koiran kylään, hauska tyyppi se Koira. On sillä nimikin, mutta Koiraksi kutsuvat. Outoja. Oma lehmä toki ojassa, kun lenkitin Koiran miehen menojen aikana niin enemmän aikaa mulle :).

Juomalasit tuli ostettua, en tehnyt kompromisseja kuitenkaan vaikka ostinkin saman sarjan laseja kuin miehellä, piilotin toki muutaman cokislasin hätätilanteita varten :D.  Ei tarvitse sitten yhteen muuttaessa pohtia että kumman lasit saa jäädä :D. Pitkän tähtäimen suunnitelmia, eikä ahdista yhtään!

Kerrostalon äänet eivät ole toistaiseksi häirinneet. Joku naapureistakin tykkää samanlaisesta musiikista kuin mä. Istuskelen sohvalla hihattomassa mekossa paljain varpain näin joulukuussa, ihmeellistä. Posti tuli sisään asti ja hissillä matkustaminen tuntuu kuin asuisi hotellissa :D. Aion kyllä käyttää enemmän rappusia kunhan tää muuttoliitännäisväsymys hellittää. Pitää olla armollinen itselleen.

Joulu vissiin on tulossa, en taida ehtiä tänä vuonna  oikein siihen mukaan, mutta tuleehan noita uusia jouluja :)

Kivaa joulua kuitenkin teille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Muutettu!

Pääosa muutosta on suoritettu! Vanhassa talossa on vielä kasapäin hävitettävää, myytävää ja peräkärryllä roudattavaa, mutta kerrostalokaksioni on nyt kyllä jo hyvinkin täynnä ilman niitäkin. Takki on aika tyhjä, mutta olo aika hemmetin onnellinen.

Viime muutonhan suoritin aikalailla yksin  silloin seitsemisen vuotta sitten ja nyt oli kolme muuttoapulaista, kyllä oli huima ero! Tosin oli tavaramäärässäkin eroa. Suorastaan ärsyttää tää tavarapaljous vaikka olen niin paljon jo kyllä onnistunu karsimaan. 

Tuntuu hyvältä kun Yksisarvismies tulee omilla avaimillaan sisään, keittää mulle aamukahvit, tuo ne sänkyyn ja asentaa lamput (edit. yhden valaisimen asennukseen tarvitaan näköjään ammattiauttaja, tilanne vielä kesken) ja pesukoneen. Tuntuu suorastaan ylelliseltä! 

Onhan meillä ollut jo kriisikin. Case Juomalasi: Erottuani lasten isästä otin vain välttämättömimmät mukaan ja pikkuhiljaa sitten kasvatellut omaisuuttani. Persaukisena vastaeronneena olin tyytyväinen että mäkkäristä sai kylkiäisenä juomalaseja (tytöt käyttävät mäkkäriä, enhän mä toki!). Cokislaseja on sittemmin kertynyt mittava kokoelma. Nehän käyvät vesilasista, viinilasista, limpparilasista, eivät mene helposti rikki  (rikkoutuminen ei harmita) ja juoma pysyy hyvin sisällä, joten olen ollut ihan tyytyväinen tähän asti. Tilanne on nyt kuitenkin se, että mun juomalasistoa dissataan! Aloin ajattelemaan asiaa itsekin ja tottahan se on, että keski-ikäinen, oikein kovasti pinnistäen keskituloinen naishenkilö voisi juoda vetensä ja pepsi maxinsa muustakin kuin kylkiäislasista. Oikeestihan mä juon yleensä veteni puolen litran muovimukista, mikä on varmaan pahempi tyylivirhe kuin cokislasi. Onneksi pääosa muista astioista on arabiaa ja iittalaa. Huh. Onneksi tää kriisi on selätettävissä. On aika sanoa hyvästit kylkiäislaseille ja pakata ne odottamaan lasten itsenäistymistä ja muuttoa omiin koteihin. Esikoinen on jo säästänyt cokislaseja sitä varten. 

Uuteen kaupunkiin tutustuminen on jännää. Ihmisetkin on ihan erilaisia (tai sitten mä olen se erilainen). Kerrostalossa asuminen on jännää. Saan kytätä ovisilmästä, että rappukäytävä on tyhjä (koska introvertti suomalainen EI halua törmätä rappukäytävässä ihmisiin). Pitää kiinnittää huomiota kanta-astumiseen, suihkussa käyntiin ja yöllisiin ääniin. Onneks mulla on paikallinen kerrostaloasujaopas, jolta voin kysellä näitä kiperiä kysymyksiä. En halua olla se, joka saa heti heippalapun ilmoitustaululle. 

Elämä on aika ihanaa <3

maanantai 3. joulukuuta 2018

Hyydyn

Tää viikko ennen muuttoa on raskas. Niin raskas, että eilen juputin viimeistä kaatopaikkakuormaa viedessäni yksikseni "en vittu jaksa tätä, en mä selviä tästä. Totta kai mä selviän, pakkohan mun on selvitä, ei tässä oo nyt vaan vaihtoehtoja, jaksaa jaksaa." tai "Ei musta oo tähän normaalien aktiivisten ihmisten elämäntyyliin, en jaksa enää yhtään. Yhyy, sukkakin on märkä jo" Hetken päästä taas sama mantra uudestaan.

Viikonlopun sosiaaliset tapahtumat uuvuttivat mun introverttipuolen ja tarvitsisin nyt parin päivän palauttelujakson, mutta ei, ei tarvinnut laukkuja edes purkaa kun tänään on taas jo mentävä iltarientoihin ja kokoukseen ja oltava sosiaalinen.

Luotan siihen, että tavaran on pakko loppua jossain vaiheessa, ei sitä määrättömästi omakotitaloonkaan mahdu. Onneks mun ei tarvitse ihan yksin selvitä, ainakin sisäänmuuttopäässä on apua ja olkapäätä. Varsinaisena muuttopäivänäkin saan kolme lisähenkilöä avuksi, että eihän tässä mitään hätää varsinaisesti kai pitäis olla. Liikaa tapahtumia vain liian pieneen ajanjaksoon mun stressinsietokyvylle (joka ei ole tunnetusti kovin hyvä).

Kylpylälomakin on varattu alkaen ensi perjantaina. Sehän on tosi hyvä ajankohta, koska muuttopäivä on lauantaina. Kontrollifriikille ei tämmöiset aikatauluepäonnistumiset oikein sovi. Mutta hyväksyn nyt tyynesti tämän epäonnistumisen ja katson jos ehtisin vaikka alkuviikosta nauttia hetken kylpylän palveluista. Tarkemmin sanottuna oman huoneeni porealtaasta, enhän mä nyt kylpylään hyvänen aika, siellähän on IHMISIÄ.

Olen tainnut tottua liian leppoisaan elämäntyyliin.


P.S. Sivunäyttöjä kohta 700 000. Hyvä Puolis ja Puoliksen sekopäinen elämä :D

torstai 29. marraskuuta 2018

Kohtaaminen ja muuttopohdintaa

Viikko ennen avainten saamista uuteen asuntoon:

Apua, hurjaa, jännittää! Talon tyhjentäminen on aikamoinen homma, tänne kun on tyhjennetty myös mun ja exän kesämökin irtaimisto, mummon jäämistö ja  iskän ylimääräiset kamat.  Kyllä vaan sanon, että liika tila ei ole hyvästä!  Fyysinen häärääminen yhdistettynä kirkasvalohoitoon on saanut mun unen laadun parantumaan paljon ja tuntuu pirteämmältä vaikka on pahin aika vuodesta.

Jotta muuttovalmistelut eivät olisi liian helppoja, tähän muuttoa edeltävään aikaan sijoittuu pieni ulkomaanmatka (pakollinen työhön liittyvä) ja kokousmatka (yön yli, pakollinen).

Välillä on fiilis, että langat ei pysy käsissä, ehkä siksi, kun yritän pitää myös muiden lankoja käsissä, esim. holhota mun kiinteistövälittäjää, kun tuntuu ettei se vaan selviä hommastaan ja saa saatettua kauppoja loppuun asti (edit, kaupat suoritettu). Mä koitan irrottaa ja pitää vain huolen omista langoistani, niitä on ihan riittävästi.

Oli kaatopaikkakuormien ajelemista. Vuokrasin peräkärryn paikallisesta rautakaupasta ja hakureissulla törmäsin Siihen Mieheen Joka Mut Silloin Sata Vuotta Sitten Jätti. Tai no, en törmännyt varsinaisesti, vaan monttu auki ja silmät lautasen kokoisina tuijotin, kun hän käveli ohi. Jostain syystä mulla oli katkos järjen, tunnistuskyvyn ja lihasten toiminnan välillä, koska aikaa meni valtavasti (sekunteja) ennen kuin pystyin ajattelemaan sen vertaa, että tajusin kuka kävelee ohi ja, että tilanne on semmoinen, että nyt on piilouduttava, koska en todellakaan halunnut katsekontaktia. Hitaasti käänsin selkäni siskon ihmetellessä, että mitä ihmettä tapahtuu. Kyllähän se vitutti. Vitutti lähinnä oma reaktio ja se, että on jäänyt  noin pysyvästi mieleen. Ja vitutti, että on mun kaupungissa. Tää on MUN kaupunki, sillä olis ihan omakin jossa shoppailla. Joo, olen lapsellinen. Täällä saan onneks olla. Onneks nää menee nopeesti ohi :). Ja kohta tää ei edes enää ole mun kaupunki :). Ja ei, en haikaile sen miehen perään, ihan oikeesti, tommoset kohtaamiset vaan vituttaa.

Vestan sanoin:


Taidan olla hullu

Täysi sekopää

Mut mun reviirille
Ei kantsi enää tulla näyttäytymään

Tänään autotallia tyhjennettäessä tajusin että mä taisin uupua Sen Miehen jälkeen aika pahasti. Sen aikanahan sairastuin siihen kilpparin liikatoimintaan ja sen jälkeen anemiaan ja toipuminen kesti kauan. Vieläkään rautavarastot ei ole kunnossa. Monta vuotta sitten ostetut ulkotulet ja kynttilälyhdyt löytyivät autotallin nurkasta. En enää jaksanut laitella pihaa, etenkään talvisin. Vedin vain selviytymismoodilla ja odotin kevättä. Ehkä tilanne olis ollut toinen jos olisi ollut se toinen jakamassa lumitöitä, puiden kantoa yms. Ehkä sit joskus tilanne onkin semmoinen. En mä usko, että muutun sielultani kerrostalolaiseksi, vaikka just nyt tuntuu helpottavalta ajatus siitä, että mulla tulee olemaan huoltoyhtiö joka hoitaa jos joku homma kusee. Toki tulee myös haittapuolia, pitää ottaa muut huomioon elämöidessään. Ei saa soittaa musiikkia, ei saa pestä pyykkiä yöllä, ei saa älämölötä, ei saa sitä ja tätä. No, aika hiljainen mä asuessani kai olenkin. Bluetooth-kuulokkeet on pistettävä ostoslistalle, koska välillä tulee tarve kuulla kovalla volymellä musiikkia. Tänä aamuna vetäisin kumisaappat jalkaan ja kävin pistämässä auton käyntiin, alast, pelkissä kumisaappaissa :D. Ei semmoistakaan voi kerrostalossa tehdä. Mä toivon että mä pärjään, kyllä mä uskon että pärjään. Kyllä mä pärjään!


P.S. tää oli vika "varastopostaus" eli ollaan nyt reaaliajassa :D

Ihan liikaa kaappitilaa

Hitsi tää muuttaminen/siivoaminen on tunteita nostattavaa. Eräskin kaappi oli täynnä bilevaatteita, sellaisia, jotka ei todellaakaan enää mahdu. Ja vaikka mahtuisikin niin aika on ajanut ohi, eikä ole käyttöä.  Löytyi oksennuskäärylepaitakin, muistan hyvin miten lähdin reteesti baariin tyhjin vatsoin, pääsin puolivälibaariin matkalla kaupunkiin, paikalliset miehet juotti mulle mansikkasiideriä ja sitten tulikin tarve päästä kotiin jo ennen puoltayötä. Tuloksena mansikkasiiderioksennukset kynnysmatolla ja koska oli talvipakkaset, eikä siivoaminen oikein napannut niin heitin kynnysmaton ja sotkeentuneet bilevaatteet kääryleenä pihalle pakkaseen. Oi niitä aikoja, ei ole ikävä. Oksennuskäärylepaita lähtee uffille.

Tästä tulee vielä tunteikas matka. Niin paljon on tullut koettua, pärjättyä ja kasvettua. Tehtyä tyhmiä juttuja, hauskoja juttuja, epätoivoisia juttuja. Kaikille olen saanut nauraa jälkikäteen. Ne on olleet tarpeen kaikki. Mulla on ollut tässä talossa niin paljon ihanaa, surullista, masentavaa, kasvattavaa ja onnea yksin ja yhdessä. Melkein seitsemän vuotta siitä on kun tänne muutin. Hitto miten pitkä aika. Pisin aika, minkä olen  yhdessäkään asunnossa asunut.

Vaikka tuntuukin haikealta ja vähän surulliseltakin niin tiedän, että tämä on oikea ovi sulkea, jotta toinen ovi voi avautua enemmän. Tämä on vain talo, materiaa. Se, mitä on tulossa on niin paljon parempaa kuin materia ja omat seinät. Yksi aikakausi elämässä päättyy, toinen alkaa. Mitähän mä itken? Muistoja, vanhasta luopumisen vaikeutta, ihan hitusen pelkoa ja jännitystä uudesta elämänvaiheesta, uudesta kaupungista ja ties mitä muuta. Vaikka mua itkettääkin niin ei ahdista, eikä epäilytä tippaakaan. Tää on just se juttu mikä mun pitää nyt tehdä. Uskaltaa hypätä syvään päähän ja uida.


Lady Gaga & Bradley Cooper "Shallow"


I'm off the deep end, watch as I dive in

I'll never meet the ground
Crash through the surface, where they can't hurt us
We're far from the shallow now

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Mies muuttomotivaattorina


Alkuvuodestahan mulla oli kova tarve elämänmuutokseen ja maisemanvaihdokseen ja meinasinkin jo silloin myydä talon. Kaupathan menivät silloin pieleen ja päätin unohtaa koko jutun ja rempata vähän. Remppasinkin, mutta polte ei sammunut. Tein välityssopimuksen talosta keväällä (huom. pitkälti ennen Yksisarvismiehen tapaamista). Tarkoituksena oli muuttaa hevon kuuseen landelle. Talo ei kevään ja kesän aikana mennyt kaupaksi ja kesän aikanahan tapasin miehen. Syksyllä tajusin, että ei perkele, ei tämä hevonkuusicase nyt enää tunnukaan oikealta ajatukselta tässä tilanteessa ja ilmoitin välittäjälle, että otankin talon nyt pois myynnistä. Ajattelin, että annan ajan kulua ja katselen mihin tämä elämä on viemässä.

Valitsin välittäjän hinnan perusteella ja palvelu on ollut sen mukaista. Talon myynnin lopetusilmoitus ei mennyt ihan maaliin asti, eli talo ei poistunut netistä (nyt se on jo poistunut). En itsekään saanut aikaiseksi hakea kyllä avaimia pois, joten vähän mussakin ehkä vikaa. Talo ehti olla "poissa myynnistä" kuukauden verran, kun välittäjältä tuli viesti, että hänelle olisi ilmaantunut erittäin kiinnostunut ostajaehdokas, että voisinko vielä harkita yhtä näyttöä. Vastasin, että olipas hyvä kysymys, mutta vaikea ja että jos tuntuvat tosimielellä olevan liikkeellä, niin jos nyt vielä sit yksi näyttö. Näyttö oli ja meni ja tarjous tuli. Pieni tarjouspallottelu ja päästiin sopimukseen. Samalla pohdin, että minne muutan ja vaikka vaihtoehtoja periaatteessa olikin, niin tiesin kyllä, minne sydän on viemässä. Vuokrasopimus kerrostalokaksioon toiseen kaupunkiin on tehty. Aika hurjaa. Uusi kaupunki, uusi asumismuoto, uudet kujeet :).

Omakotitalollinen tavaraa kutistetaan kaksiolliseen, on urakkaa. Kova homma tiedossa, mutta tuntuu hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Tää menee just niin kuin on tarkoitettukin :).

Enpä ois uskonut, että sekoan niin pahasti, että mies saa mut muuttamaan. Ihan oma ajatus tämä kyllä on, joten miestä tästä ei ole syyttäminen. Muutan muutaman sadan metrin päähän miehestä, joten tapaamismahdollisuudet kasvavat räjähdysmäisesti. Aika mahtavaa :)

P.S. "Oletko hullu"-kommentteja olen saanut melkein jokaiselta, joka asiasta on kuullut, joten ne ei enää tuo kauheasti lisäarvoa täällä :). En ole hullu, kuuntelen sydäntä ja teen niin kuin tuntuu hyvältä. Jääminen ei olisi tuntunut hyvältä.

P.P.S. Taloa ei enää löydy kiinteistönvälityspalveluista :).

P.P.P.S. Kilis, piti siistiä vähän tuota otsikkoa, kiitos ideointiavusta :D

P.P.P.P.S. olen kirjoitellut useamman postauksen valmiiksi odottamaan talon poistumista netistä, joten näitä saattaa yhtäkkiä ryöpsähtää, kun olen joutunut vähän pidättelemään :D

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kutkutusta ja hattaraa

Nyt tapahtuu hurjia ja kutkuttavia asioita!  Hyviä ja jännittäviä asioita tapahtuu, en tosin niistä uskalla vielä tässä vaiheessa puhua tarkemmin. Ihan vain ennakkotietona, että elämä ei todellakaan ole käymistilassa, vaan pinnan alla tapahtuu.

Kaksi kirkasvalolamppua, kutkuttavat asiat ja viikonlopun auringonsäteet ovat nostaneet mielialaa kummasti. Hieman tulevaisuus hirvittää (koska olen näköjään tullut vanhaksi ja uskallus ei ole ihan samalla tasolla ennen), mutta mä uskon vahvasti, että kaikki menee just hyvin ja niin kuin on tarkoitettu :).

Tapasin Yksisarvismiehen (saatetaan tuntea jatkossa myös nimellä Y-mies, Y, Mies, Ihana Mies, Rakas, Taruolento tms :D) pojan  ja hänen lähimmät sukulaiset tietää musta, joten ehkä voin hieman hellittää joistain peloista.

Miehen pitkään pohdittu bloginimi juontaa juurensa mun treffipalstailmoituksesta, jossa luki mm. näin:  "Toistaiseksi epäilen että yritän löytää yksisarvista tai vastaavaa taruolentoa, mutta olen mielelläni tässä asiassa väärässä :)." Mies kirjautuu treffipalstalle, laittaa vain yhdelle naiselle viestin ja löytää samantien hyvän. Ai perkele, kyllä se on joillekin helppoa! Tai ehkä se ei vaan ole niin nirso kuin mä :D. 

Tuntuu niin hyvältä pussailla syyspimeydessä auton takapenkillä ikkunat huuruun tai juoda järvenrannassa Rakkaus-muumimukista kahvia iltakävelyn lomassa ja katsella kahden kylki kyljessä istuvan ihmisen varjon piirtymistä rantaan.  

Tuntuupas hyvältä purskahdella vaaleanpunaista hattaraa :). 

Aurinkoista sunnuntaita!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Harmaata

Se on taas kaamosaika alkanut. Voi jestas, että tuntuukin tahmealta ja tätä pitäisi sitten jaksaa vielä neljä kuukautta. Ihan hirveetä.

Töissä on taas ihme meininki, eikä hermo oikein kestä. Ajoittuu näköjään hermo-ongelmatkin enimmäkseen kaamosajalle. Pohdin jo vuorotteluvapaatakin, mutta yhden ihmisen tuloilla ja tämän hetkisellä kulurakenteella se on silkka mahdottomuus.

Ne jännät asiat, jotka edellisessä postauksessa oli käynnissä ja aiheuttivat perhosia, ovat edelleen kesken. Ärsyttää kun asiat venyy. Ei sovi mun kärsimättömälle luonteelle.

Haluaisin aurinkoon.

torstai 8. marraskuuta 2018

Onnistuin saamaan tänään esikoisen luurin päähän ensimmäistä kertaa vaihtariksi lähdön jälkeen. Siellä se pärjää ja elää unelmaansa täysillä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Unelmointia ja jännitystä

Mä olen kuulkaas aika hemmetin onnellinen ja onnekas. Tämä syksy on ollut hyvä mulle, kerrankin. Päivä paistanut risukasaan oikein huolella. Päätin jatkaa jollain tasolla blogia, katsotaan mitä tästä nyt tulee.

Mies luki siis osan blogia ja kertoi että ei ollut kovin fiksuja juttuja osa mun tekosista. Pikkuisen saattoi herne mennä hetkeksi mulla nenään, koska oon aika huono ottamaan palautetta vastaan tämmöisistä herkistä asioista, olenhan kirjoittanut aika sydänverelläni. Tiettyhän mä itsekin myönnän, että en ole ylpeä kaikesta mitä olen keksinyt, mutta en mä kauheasti kyllä menneistä mitään muuttaisi. Hölmöjä asioita on tehty siksi, että on saatu joku ovi suljettua ja jatkettua elämää. Mutta on mulla ollut hauskaakin! Olen todellakin elänyt ja uskaltanut, kasvanutkin.

Kaiken sen ansiosta olen se, mikä olen nyt. Olen onnellinen siitä, että en ole menettänyt kykyäni unelmoida "mahdottomistakaan" asioista. Asiat, jotka tuntuivat aiemmin mahdottomilta, eivät välttämättä tunnukaan siltä enää.

Kaikki on kuitenkin suhderintamalla kunnossa ja blogin ansiosta käytiin hyviä keskusteluita, joita tuskin muuten olisi tullut käytyä, ainakaan tässä vaiheessa.

Ensitreffit alttarilla-ohjelma on tullut tänä vuonna tosi hyvään saumaan. Asiantuntijoiden neuvot ja kommentit ovat osuneet usein. Marianna Stolbown ohje viime jaksossa kuului näin: "Yhteistä tulevaisuutta rakennetaan muun muassa niin, että unelmoidaan asioista, jotka ovat yhteensovitettavissa tähän. Että jos halutaan yhteinen elämä, niin silloin otetaan se huomioon, että mitkä ovat niitä hajottavia tekijöitä ja miten risteyskohdassa valitsen parisuhteen, enkä yksin elämistä". Mariannan kommentit ovat olleet tämän kauden parasta antia, aivan huikeaa maalaisjärkitason viisautta. Mahtavinta tässä Mariannen elämänohjeessa on se, että mä olin jo tajunnut tuon ja laittanutkin yhden unelman holdille, koska se unelma ei tässä hetkessä tunnukaan enää kovin ajankohtaiselta. Se, että päätin olla tavoittelematta tuota yhtä unelmaa, ei tunnu lainkaan pahalta vaan pelkästään hyvältä ja muita mahdollisuuksia antavalta.

Tämä viikko on ollut jännittävä, tuonut perhosia vatsaan myös muissa asioissa, kuin parisuhteeseen liittyvissä. Vaikka nämä muut asiat ovat vielä keskeneräisiä, niin mulla on vahva usko ja luotto siihen, että asiat menevät just niin kuin niiden on tarkoituskin mennä. Näiden asioiden ratkeaminen ei ole minusta kiinni vaan mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä elämä mun eteen tuo. Olen onnellinen myös siitä, että en ole menettänyt sitä rohkeutta, joka on ehkä hieman piilotellut viime aikoina.

Uteliaana odotan miten kaikki palaset loksahtelevat kohdilleen ja mitä minkäkin palasen asettumisesta seuraa :). Jännittävää!

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Hups

Tuli sitten taas "sössittyä" lahjakkaasti ja torpattua blogin jatko.

Eilen keskusteltiin Miehen kanssa kaikesta ja tuli puheeksi se yksi lehtijuttu vuosien takaa, joka tehtiin mun äitisuhteesta. Minuunhan otettiin yhteyttä äitivuodatuskirjoitusten perusteella ja kysyttiin halukkuutta antaa haastattelu aiheeseen liittyen. Blogi tuli siis sivutuksi siinä kohtaa vähän niin kuin vahingossa. Muutama täsmäkysymys miehen puolelta tyyliin "kirjoitatko vieläkin?" ja "oletko kirjoittanut minusta?" niin homma levisi käsiin ja "salaisuuteni" paljastui. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta vääristellä totuutta. Mies kaivoi blogini saman tien kun mun auto starttasi pihaltaan ja luki itseään koskevat jutut. Onneksi saatoin ehtiä hieman editoimaan joitain asioita ennen sitä :D

Mun blogihan on suurelta osin viiltävää kipua, litroittain kyyneliä ja viiniä, aallonpohjia, sydänsuruja, vähän rakkautta ja suuria ja pienempiä rakkauksia seurannutta katkeruutta. Jokunen hauska sattumuskin saattanut olla, puhumattakaan kätevä emäntä-sarjasta. Ehkä tarkkasilmäisimmät näkevät myös viitteitä pienestä henkisestä kasvusta. Kyllähän mä pelkään (ja tämän eilen kerroinkin), että löytää musta semmoisia puolia, joista ei tykkää ja tykkää sen takia musta vähemmän. Miehen "mitä jos tykkäänkin enemmän?" oli yllättävä ja sai herkistymään. Onhan se vähän erilainen mies kuin muut, positiivisessa mielessä. Ehkä se ymmärtää, jos ei jotain ymmärrä niin toivottavasti puhuu. Jännittää ja vähän pelottaa kyllä. Onneksi on sentään ehtinyt muodostaa musta kolmen kuukauden aikana jonkinlaisen kuvan ja toivottavasti osaa jättää tiettyjen aikojen kirjoitukset omaan arvoonsa.

Blogin tarkoitus on muuttunut vuosien varrella, eikä enää tunnu hyvältä jakaa samalla tavalla asioita kuin joskus aiemmin ja olenkin tästä suhteesta kirjoittanut vähemmän kuin muista, vaikka tämä tuntuukin vakaammalta ja sisältää vähemmän epävarmuustekijöitä kuin mikään mun suhteista.

Mies siis pääsee nyt blogiin, joten enää en voi kirjoittaa niin kuin tapanani on, eli en todennäköisesti tulekaan tänne enää kirjoittelemaan kauhesti. Mies kyllä siihen kannustaa, teitä kuulemma kiinnostaa mun kasvutarina :D. Kaikella on tarkoituksensa. Ehkä blogin tarkoitus on täyttynyt ja tästä eteenpäin jatketaankin vakaata parisuhde-elämää onnellisena elämämme loppuun saakka :). Miehen ehdotus aloittaa uusi salainen blogi, jonne hän ei pääsisi ei saanut vielä mua innostumaan. Ehkä kirjoitan vielä jollain tasolla tänne kuulumisia joskus tai jatkan kirjoittamista muista kuin parisuhdeasioista, aika näyttää mihin tämä uusi käänne johtaa :).

tiistai 23. lokakuuta 2018

Ällörakastunut

Olen saanut elää tiivistä yhteiseloa Miehen kanssa perjantai-illasta asti (pl. työajat) ja olen nauttinut joka hetkestä. Yhteiselo jatkuu vielä huomiseen aamuun ja sitten tuleekin ankea herätys todellisuuteen, eikä tiedossa ole, että milloin on mahdollisuus seuraavan kerran toisen vieressä nukkumiseen.

Ollaan katseltu lapsuuskuvia, Mies näytti myös kuvia taivasvaimostaan, tilanne oli tosi luonteva ja tuntuukin, että ollaan menty harppauksia eteenpäin tunnetasolla näinä päivinä. Kaikki tuntuu tosi hyvältä ja luontevalta. Tai no, ei ihan kaikki. Huomaan haluavani lisää, enemmän ja mielellään koko ajan ja tuleva "yksinäisyysjakso" ei tunnu hyvältä. Missä mun oman tilan tarve on? Rakastumisen aiheuttama tilapäinen häiriökö? Salaa haaveilen yhteisestä kodista sitten joskus ja mietin vaihtoehtoja, että miten voitaisi olla enemmän yhdessä. Onneksi toimenpiteet on niin isoja päätöksiä vaativia, että en uskalla semmoisia todellakaan vielä tehdä (ja hyvin muistissa on että miten nopeasti kaikki voi muuttua). Muutama viikko sitten kirjoitin siitä että ei ole mikään kiire. Pöh, eipä! Haluun kaikkihetinyt! Tiedän että kaikkihetinyt ei ole mahdollista ja se on ihan hyvä. Mut silti haluuuuuuuuuuuuuuuuuuuun.

Eilen katseltiin iltahämärissä toisiamme silmiin piiiitkään ja tuntui että universumi räjähteli siinä hetkessä kun yhteys oli niin vahva. Oltiin vain hiljaa, katseltiin toisiamme ällösöpöt hymyt kasvoilla ja nautittiin siitä kun saatiin olla lähekkäin. Mies katkaisi hiljaisuuden ja sanoi että mun silmät loistaa ja näytän erityisen kauniilta. Vastasin että se on varmaan se ällörakastuneen naisen katse, mikä niin loistaa. Mies katsoi lempeästi, hymyili ja suuteli, ihan yhtä ällörakastuneelta näytti itsekin.  Siltä musta tuntuu, ällörakastuneelta :). Ekaa kertaa käytin r-sanaa edes tuossa muodossa.

Mä pakahdun <3









ps. DickHead on saanut potkut, mutta Nössö puolestaan vaikeuttaa huonolla johtamisella työntekoa, tilanne on kuitenkin parantunut DH:n lähdön jälkeen.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Hyvää kuuluu

Long time no see. Kirjoittelenpa vähän kuulumisia lämpimikseni. 

Syksy on tullut ja tuleva pimeyskausi pelottaa. Onneksi ihana alkutaipaleella oleva parisuhde piristää. Tuntuu hyvältä ja siltä, että suhde syvenee hitaasti, hallitusti ja panikoimatta.  Kaksi kuukautta on vasta takana, mutta tuntuu jotenkin kestävältä ja vakaalta. En jaksa pelätä maton nykäisyä jalkojen alta vaan nautin siitä mitä on. Haaveilen tulevaisuudesta ja odotan (pelkään) sitä, että miehen lapsi on valmis tapaamaan mut. Kiirettä siihen ei pidetä, tapahtuu sitten kun on oikea aika. Sen jälkeen voidaan varmaan nähdä enemmän. Jos siihen menee vuosi tai kaksi, niin sitten siihen menee, vallitseva tilanne on kyllä muistissa. Välillä toki friikkaan sisäisesti jostain vetäytymis/hiljaisuusjaksoista, mutta tilanne palautuu aina niitten jälkeen normaaliksi, joten koitan opetella olemaan friikkailematta ja muistaa ymmärtää tilannetta. 

Aloitin alkusyksystä kuntoutuksen, jonka ensimmäinen jakso on käyty. Kuntoutuksessa keskitytään omiin arvoihin ja millaista elämää pitäisi elää, että omien arvojen mukainen elämä olisi mahdollista. Itse listasin arvoikseni mm. terveyden, liikunnan ja energisyyden. Niitä kohti pienin muutoksin. Olen tiedostanut, että kaiken ei tarvitse olla kivaa, mikä tähtää noihin tavoitteisiin. Esim. lenkille ei tarvitse välttämättä huvittaa lähteä, mutta joskus on vain tehtävä niin vaikkei niin huvittaisikaan. Viikko sitten tajusin, että jos lenkille lähtemisen "estää" se, että en jaksa muka vaihtaa lenkkivaatteita niin voin aivan hyvin lähteä työvaatteissa. Myös se oli kiva oivaltaa, että kaiken liikunnan ei tarvitse olla mitenkään erityisen tavoitteellista, pienetkin jutut riittää. 

Kuntoutuksessa koitetaan lähteä pienimmästä mahdollisesta muutoksesta, jonka kukin pystyy tekemään. Muutokset voivat olla todella pieniä, esim. että tällä kertaa otankin hedelmäkarkkeja suklaalevyn sijasta. Pyrin tällä kertaa parempaan oloon enkä laihtumiseen. Näin ei kuurista repsahduksia voi tapahtua, joten ei myöskään niiden tuomia morkkiksia. 

Työrintamalla suuri osa asioista on päin persettä, mutta en jaksa verenpainettani nostaa kirjoittamalla  nyt niistä. 

Asteikolla 4-10 fiilis on 9, eli mulle kuuluu oikein hyvää, toivottavasti sullekin! 

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Liar liar pants on fire

Muistanette vielä  raivarimiehen? Kokonaiseksi kaupunkilaismieheksikin kai jossain vaiheessa häntä kutsuin. Hänhän muutti omien sanojensa mukaan asuinpaikkakunnalleni keväällä päivä sen jälkeen kun oli jättänyt mut yhden raivarin päätteeksi. Edellinen asunto oli irtisanottu ja pakko oli kuulemma muuttaa. Sen koommin ollaan oltu väleissäkin ja tavattukin muutamaan otteeseen kunnes välit menetettiin. Puhunut kyllä on siihen malliin, että asuisi täällä. Esim. muutto meni hyvin yms. Kun olen kysynyt että mitä teki esim. lapsensa kanssa lomalla täällä niin vastaukset olivat kovin ympäripyöreitä. Minähän kävin hänelle sitä asuntoakin katsomassa (pyynnöstään), joten tiedän kyllä mihin hänen piti muuttaa. Sen talon asukastaululla ei hänen nimeään ole näkynyt.

Kysyin nimen puuttumista asukastaululta muina naisina (koska olen ihan helvetin utelias ja epäilin asiaa) ja hän hyökkäävästi ilmoitti, että hän ei ole itse edes huomannut nimen puuttumista ja että ei ole mitään tarvetta mua vakuutella mistään. Herne meni hänellä nenään ja välitkin siltä erää taas poikki. Sen koommin välejä ei olekaan ollut ja se on ihan ok mulle. Tuossa kohtaa olin jo aika varma, että muuttoa ei koskaan tapahtunut.

Sattui tänään olemaan asiaa pk-seudulle ja reittini kulki kehä ykköstä muutaman kilometrin päästä miehen edellisestä asuinpaikasta. Olin melko varma, että nimi sieltä asukastaululta löytyy ja siellähän se komeili. Epäilykseni sai vahvistuksen. Eihän se koskaan mun kaupunkiin muuttanut, valehteli loppuun asti ja vähän ylikin. Miksi valehteli vielä eron jälkeenkin, en tiedä, kai se tarina piti pitää kasassa vaikka väkisin ja sailyttää omasta mielestään kasvonsa.

Ilmankos ne raivarit lisääntyivät mitä lähemmäs muutto tuli. Omiin valheisiin sotkeutuminen oli varmaan aika raskasta henkisesti. Kai mulla oli joku aavistus kun ahdisti enkä alun jälkeen enää pystynyt heittäytymään. Kun mietin sitä miten moneen otteeseen sivuttiin hänen "muuttonsa" jälkeen tätä kaupunkia ja hänen asumistaan täällä niin kyllä ällöttää miten monta kertaa mulle valehdeltiin. Mitään syytä valehtelulle ei enää olisi edes ollut. Suhteen aikanakin hänellä oli jotenkin korostettu tarve vakuuttaa paremmuuttaan verrattuna muihin. Esim. useaan otteeseen halusi kertoa miten on suomenmestaruustason urheilija  ja että seurustelen sm-tason urheilijan kanssa. (pienenpieni joukkuelaji, jossa varmaan pelkästään se yksi sarja).

Että semmoinen, en edes viitsi ajatella, mistä kaikesta valehteli. Tapasin yhdessä tilaisuudessa hänen kollegansa silloin kun oltiin vielä suhteessa ja kollegan suhtautuminen miehen nimeen oli aika jännä ja nuiva. Ymmärrän sen nyt. Tuskin valehtelu pelkästään parisuhteisiin rajoittuu. Siinä on kyllä taitava mies pelaamaan mind gameseja.

Tuosta suhteesta ei tainnut jäädä kyllä hyviä muistoja.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tykkään niin että halkeen

Apua apua, tunnepuolella purskahtelee... Nähdään Miehen kanssa 1-2 kertaa viikossa ja se tuntuu olevan aika sopivasti. Mä haluaisin nähdä enemmän, mutta tää tekee mulle kyllä ihan hyvää odottaa. Yhden vanhemman taloudessa ei ole niin helppoa aina irrottautua. Mies ei ole enää niin hiljainen, joten Hiljainen mies- nimi ei käy :D.

Yleensä meillä on yhdet aktiivitreffit viikossa, eli kiivetään johonkin näkötorniin pussailemaan, pumpataan sup-laudat vesille tai kävellään pieni lenkki Miehen pojan ollessa treeneissä. Miehestä on kuoriunut melkoisen hauska, kuivaa huumoria viljelevä rauhallinen ja älykäs tapaus. Saisi toki enemmän puhua tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta koska edellinen suhde oli naismaisen vinkujan kanssa (tällä en halvenna omaa sukupuoltani) niin olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Osaa pitää lähellä, ottaa kävellessä kädestä kiinni ja sanoa "tykkään susta" ja se riittää. Enempää mäkään en halua sanoa.

Mua ei ahdista, vaan tuntuu pelkästään hyvältä. Okei, lapsen tapaaminen pelottaa. Keskusteluja asian suhteen on käyty. Lapsi esim. kommentoinut että on epistä että koira on mut tavannut jo, mutta hän ei. Ei kuitenkaan vielä halunnut tavata kun sitä kysyttiin. Hyvä niin, koska mä friikkasin sisäisesti jo siitä ajatuksesta. Esiteini-ikäiset pojat pelottavat, varsinkin kun tuntuu olevan yhtä fiksu kuin isänsä.

Jotenkin tuntuu tyhmältä "hehkuttaa" onnellisuutta kun onhan näitä niin paljon mun elämässä nähty. Toinen toistaan ihanampia ja sitten ne flippaa, friikkaa tai sekoaa. Onnellinen olen kuitenkin, kaikista menneistä kokemuksista, koska niiden ansiosta arvostaa tätäkin kokemusta ihan eri tavalla kuin jos olisi ensimmäinen kokemukseni. Nautin tästä olosta niin kauan kuin tätä kestää, enkä murehdi (kauheasti) huomisesta. Välillä unohdan miehen tilanteen, koska se ei arjessa juurikaan näy eikä kuulu, mutta sormus hänen sormessaan muistuttaa kyllä mua hänen tilanteestaan.

Päivä kerrallaan.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Seesteisyyttä

Harhauduin blogistaniaan ja törmäsin luonnostilassa oleviin teksteihini ja lueskelin niitä. Parisenkymmentä niitä oli, osa valmiimpia, osa ehkä julkaistu ja luonnos jäänyt jälkeen. Useammalta eri vuodelta. "Nuoren miehen tuoksu"- niminen teksti sai hymyn huulille, julkaisematta aikanaan jäi :D. On tullut elettyä kaikenlaisia aikoja. Nyt on seesteinen ajanjakso menossa, toivottavasti pysyykin.

Julkaisen tämän Tunnelukko-kirjan harjoitustyön tähän, jäänyt sekin luonnoksiin. Pitäisi jaksaa jatkaa tuota tunnelukkojen kanssa työskentelyä vielä, Kyseessä on vastuullisen aikuisen kirje sisälläni olevalle kipuilevalle lapselle.

"Hei lapsi, 

olen miettinyt paljon sitä millaista sinulla oli lapsena. Koit pikkusisarustesi synnyttyä ettei sinusta välitetty. Koit olevasi vain tiellä. Yritit saada huomiota kiukuttelemalla ja epäonnistuit ja sait vain vanhempasi ärsyyntymään. Olisinpa ollut paikalla, olisin huomannut huomiontarpeesi ja huomioinut sinua. Ottanut syliin ja silittänyt ja sanonut että olen tässä ja tykkään sinusta siitä huolimatta että kiukuttelet. Olet ollut pieni ja huolehdittava, ei ole ollut reilua että sinut on jätetty oman onnesi nojaan. Olisin kysynyt koulun jälkeen että miten päivä meni ja ollut ylpeä siitä miten hienosti pärjäät. Rakentanut itsetuntoasi niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluukin. 

Teininä koit olleesi hankala, mutta niin ne teinit aina ovat ja se on ihan ok. Vastuullisen aikuisen tehtävä on sietää se ja rakastaa myös sitä kapinoivaa teiniä. Osoittaa että olet rakas vaikka oletkin hankala. Olisinpa ollut paikalla kun sinua lyötiin, revittiin hiuksista ja hakattiin päätä lattiaan. Ei niin saa lapselle tehdä. Olisin lopettanut sen ja ottanut syliin ja lohduttanut niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluukin. Ei lasta saa lyödä. Vanhemman tehtävä on rakastaa lasta hankalinakin aikoina. 

Olet minulle tärkeä ja rakastan sinua. Vaikka sinusta tuntuisikin että et kelpaisi niin kyllä sinä kelpaat. Olet  juuri täydellisen hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Älä anna kenenkään saada sinua tuntemaan toisin. Suojelen sinua ja puolustan oikeuksiasi. En anna mitään pahaa tapahtua sinulle. Olet rakas. 

-Aikuinen"


Tapaillaan miehen (jolla ei näköjään ole nimeä) kanssa pari kertaa viikossa ja viihdytään toistemme kanssa hyvin. Mies ei ole kovinkaan puhelias, mikä sopii mun introverttiluonteelle hyvin. Raivarimiehelle teki mieli joskus sanoa että voisko se olla hetken hiljaa kun en jaksa kuunnella koko ajan. En sanonut.  Hiljaisuus tämän miehen kanssa on  luontevaa ja ajan voisikin pysäyttää siihen hetkeen kun mies vetää lähelle, ottaa tiukasti kiinni ja painaa mun pään rintaansa vasten ja seistään siinä hiljaa toisen läheisyydesta nauttien. Pikkuhiljaa eteenpäin. Ei tarvitse puhua tulevaisuudesta kun just nyt on hyvä. Kovin moni mun lukuisista tunnelukoista ei aktivoidu tässä suhteessa, se on hyvä se. Tuntuu että haluaisin edetä nopeammin kuin mitä edetään, mutta tekee mulle ihan hyvää edetä vähän hitaammin, ei tässä ole mihinkään kiire, ei vaikuta että mies olisi mihinkään karkaamassa.

Esikoinen pääsi määränpäähänsä ja perhe on kuulemma tosi mukava ja jopa hauska, aivan mahtavaa! Mulla on ollut lähdön jälkeen suht levollinen olo asian suhteen. Hyvin se vuosi tulee menemään.

Tuntuu että elämässä on asiat just nyt aika hyvin :)

maanantai 20. elokuuta 2018

Turvallista matkaa

Mun mahassa tuntuu siltä kuin siellä olisi lauma kotisirkkoja syömässä mua sisältäpäin. Nipistelee, kouristelee ja kihelmöi, puristaakin. On tunne kuin olisin esiintymässä miljoonalle ihmiselle valmistautumatta lainkaan esitykseeni. Lapsen lento sinne kauas näkyy jo Helsinki-Vantaan lähtevissä lennoissa. Mä ulvon keskenäni täällä, kuin jotain pahempaakin olisi tapahtunut. Lapsen itsenäistymisprosessi vain, normaali vaihe elämässä, siihenhän se lasten teko tähtää, että niistä kasvaa hienoja ja elämässä pärjääviä yksilöitä. Eihän sitä silloin parikymppisenä vauvakuumeilijana tajunnut, halusi vain sen ihanan pienen nyytin, jota hoivata. Nyt se nyytti on pakannut kassinsa ja lähtee vuodeksi miljoonan kilometrin päähän ja tulee takaisin varmasti ihan uutena ihmisenä.

Hyvinhän se tulee pärjäämään, ei epäilystäkään. Henkisesti irti päästäminen tuntuu vain niin kovin  vaikealta. Se, että en voi auttaa jos tulee jotain. Taustalla on iso organisaatio, joka auttaa ja isäntäperhekin, joten kaikki menee varmasti ihan hyvin.

Huomenna aion mennä ulvomaan lentokentälle ja lähettämään lapsen matkaan. Siitä tulee vaikeeta.

Mä muutin pois kotoa saman ikäisenä kuin esikoinen on nyt, eikä mulla muistaakseni ollut yhtään ikävä, joten miksi esikoisellakaan olisi. Sitäpaitsi olen totutellut tähän ikävään jo kuusi vuotta, mutta silti tämä lähtö muuttaa tilannetta kovasti. Uusi sivu elämässä kääntyy, esikoisella valtavan hieno, värikäs ja muistorikas, tulee muistamaan hienon kokemuksensa toivottavasti loppuelämänsä.

perjantai 10. elokuuta 2018

Työpaikalla tapahtuu

No niin, nyt tapahtuu työpaikalla ja PALJON! En tiedä onko muutokset hyviä vai huonoja, pelkään että huonoja, mutta näillä on mentävä.

Toimitusjohtaja jää eläkkeelle ja Nössö nousee uudeksi tj:ksi. Eihän siinä kai mitään, mutta kun ei selviä tästäkään pestistään kunnialla. No, jospa hänen pestiinsä tulisi joku pätevämpi. Tj:n jäädessä eläkkeelle myös Dickheadin suojelija poistuu, mitä se sitten tulee tarkoittamaan niin aika näyttää. Sen jälkeen Dh:lla ei tietääkseni ole enää yhtään "liittolaista", vaan kaikki ovat jollain tavalla kypsyneet häneen.

Jotain järisyttävää tässä tarvittiin ja sitä on nyt tiedossa. Tulee mielenkiintoinen, mutta raskas syksy. Ainakin "käymistila" päättyi. Elämme jännittäviä aikoja sekä töissä että vapaalla :)

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Takaisin

Blogi oli hetken kiinni kun meni hermot siihen, että osa teistä tuntuu toivovan mulle vilpittömästi pahaa ja epäonnistumisia. Osa ei näköjään ymmärrä, että olen oikea ihminen, joka voimiensa mukaan yrittää luovia täällä elämässä parhaansa mukaan ja nauttien. Siihen nauttimiseen en todellakaan aina tarvitse miestä ja vaikka muuta mieltä osa onkin niin osaan todellakin olla yksin, eli mulla ei ole mitään pakkoa olla koko ajan jonkun kanssa.

Olen törmännyt elämän rajallisuuteen (Cougarwomanin blogi, Kilokiukuttelijan blogi ja edellisen postaukseni Mies) ja tiedostanut sen, että se elämä voi ihan aikuisten oikeasti päättyä milloin vain.

Tapailemani mies on siis leski (yksityiskohtia asiasta en aio täällä kertoa) ja ymmärrettävästi surutyö ottaa oman aikansa ja edetään miehelle sopivaan tahtiin. Koska niitä hyviä miehiä ei ihan oikeasti kasva jokaisen puun oksalla niin olen kärsivällinen. En tarvitse neuvoja siitä, miten hänen pitää antaa surra surunsa loppuun tms vaan vedän tämän omalla tyylilläni meni sitten syteen tai saveen. Voihan se mennä hyvinkin. Mies ei etsinyt terapeuttia vaan naista elämäänsä ja aloite tuli häneltä, ei minulta. En aio neuvoa, että sun pitää hei opetella ekaks olemaan yksin ennen kuin voit olla mun kanssa, vaan nauttia niistä hyvistä hetkistä, joita saan hänen kanssaan viettää. Jos siinä on teidän mielestänne jotain väärää niin voitte pitää asian omana tietonanne jos ette osaa sitä rakentavassa muodossa ja kunnioittavasti esittää. Jos et tykkää kirjoituksistani niin älä lue. Jos ärsytän, älä lue.

Jatkossa jätän julkaisematta selkeät aivopierut muilta kuin itseltäni (bloggaajan oikeus :) )

Jos homma ei toimi niin harkitsen blogin siirtoa vain harvalle ja valitulle kutsuvieraistolle.


lauantai 4. elokuuta 2018

Mies

Maanantai 30.7: Mulla on huomenna treffit. Miehen kanssa, jolla on just nyt (mun mielestä) hankala elämäntilanne, joka tulee vaikuttamaan mahdollisesti mahdolliseen suhteeseen vielä pitkään. Mies itse suhtautuu tilanteeseen hyvin luontevasti ja jos koitan unohtaa tilanteen olemassaolon niin kaikki tuntuu ihan hyvältä ja luontevalta. Vaikka ekoja treffejäkään ei ole vielä ollut, niin mun läsnäoloa kirjoituskumppanina ja hymyn aiheuttajana ei ole salailtu. Se tuntuu oudolta, mutta hyvältä, koska mullahan on pääasiassa ollut näitä salailutyyppejä. Toisaalta mua myös kauhistuttaa moinen avoimuus hänen tilanteessaan. Mies osaa ilmaista itseään kirjoittamalla hyvin, joten uskon että olen saanut tosi hyvän kuvan ihmisestä jo nyt. Samalta on tuntunut TKM:n ja Raivarimiehen kohdalla ennen ensitreffejä. Kirjoittelukemiaa oli ja livekemiaa myös. Tosin Raivarimies antoi itsestään siloitellumman kuvan kuin mitä oikeasti oli. Huomenna sen sitten näkee miltä livenä tuntuu.

Tuntuu etten oikein uskalla puhua tästä kellekään, koska on se (mun mielestä) hankala elämäntilanne, joka aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä varmasti suuressa osassa. Yhdelle ystävälle testasin kertomista ja rehellinen murska-arvio tuli. Samanlaisen olisin varmasti antanut itsekin. En uskalla edes tätä postausta vielä julkaista, koska en halua selitellä. Ehkä julkaisen tämän joskus, ehkä en. Olen onnistunut löytämään tilanteen, jollaisessa en ole vielä ollut ja jollaisessa oleminen ei ole mulle aina kovin luontevaa. Kuulostaa varatulta mieheltä, mutta semmoisesta ei varsinaisesti ole kyse. En aio kuitenkaan nyt tässä vaiheessa avata tilannetta sen enempää täällä.

On hyvin tavallinen kirjoitus- ja puhekykyinen mies, joka ei ole vielä kyynistynyt maailmaa ja deittailua kohtaan. Ei tunnu olevan haluja leikkiä naisilla ja yksi hyvä ja kiva kelpaa. Ei etsi täydellistä naista, joten mullakin on mahdollisuuksia.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä vaikkakin vähän pelottavalta.

Tiistai 31.7: Voi jestas että mä kammoksun ensitreffejä! Edellisistä on melkein vuosi. Toivottavasti nämä jäisivät viimeisiksi ensitreffeiksi! Aamupala ei maistu ja vessassa pitää ravata. Viimehetken päätöksenä saatan vaihtaa vaatteetkin vielä. Mikäs sen mukavampaa riisua ja pukea näillä keleillä. Ihan ku niillä vaatteilla olisi väliä. Mentävä taas vessaan...

Treffit kestivät kaikenkaikkiaan nelisen tuntia ja kemiaa kyllä löytyi, meni vähän pussailuksi :). Jatketaan tutustumista hissun kissun  :)

Lauantai 4.8: Toiset treffit tulikin yllättäen! Katselin ihan rauhassa Netflixiä ja söin jäätelöä kun vartin yli kolme tuli viestiä että onko mulla illalla mitään että jos hän tulisi viideltä käymään niin voitais jatkaa pussailua :). Katsoin kauhuissani ympärilleni ja totesin hävityksen kauhistus-mallia olevan siivon ja ajattelin että herran jestas mulla tulee kiire! Varsinkin kun kuopuksen rippiruusutkin oli vielä kaupassa. Vastasin chillisti että ei oo mitään ihmeitä että tervetuloa. Tärkeimmät ensin, eli keskeneräinen jätski pakastimeen, auto alle ja kukkakauppaan. Puoli tuntia meni siinä. Tunti aikaa siivoukselle. Millekään kokonaiselle miessiivoukselle ei todellakaan ollut aikaa, joten etenin järjestyksessä vessa-makkari-keittiö-olkkari. Pikasiivota voi esim. levällään olevat vaatteet niin että sullotaan ne Ikean kassiin ja piilotetaan komeroon. Kuin ihmeen kaupalla sain homman pakettiin ajallaan ja ehdin vielä suihkussakin käydä! Jälkihiki valuen kuivattelin deodorantteja kun auto jo kaarsikin pihaan.

Oli kivat kolmen tunnin treffit. Tankattiin toisen ihoa ja pussailtiin. Siinä on syli, jossa viihdyn ja jossa on luonnollista olla. Toinen taitaa tuntea samoin. Kolmostreffejä odotellessa :).


lauantai 28. heinäkuuta 2018

"Yllätyssynttärit" alkaa reilun tunnin päästä. Tuntuu oudolta kun en tiedä yksityiskohtia, joten en voi olla varma, että onko kaikki mahdollinen ajateltu. Todennäköisesti on ja miksi jokaista skenaariota varten pitäisikään varautua? On vaikea näköjään antaa langat jonkun muun käsiin kun ne yleensä on mun käsissä. Jos pelkästään mä olen kyseessä, en todellakaan ajattele kaikkea mahdollista, mutta jos joku muu on kyseessä niin ajattelen. Esim. tulevan viikon treffit aiheuttaa pohdintaa mm. mikä on täydellinen treffipiknik-kattaus yms... Paikka on katsottuna niin että löytyy vettä, varjoa ja rauhaa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Mielen voima

Katselen Netflixistä The Paradise-sarjaa ja pohdin rakkautta. Yksipuolista rakkautta ja sitä miten petollinen oma mieli on. Mieli kääntää asioita semmoisiksi kuin se haluaa. Näkee epätoivoisissa tilanteissa toivoa, kääntää mukavan viestittelyn tai tapaamisen lupaukseksi jostain enemmästä. "Mutta jos tämä onkin erilainen, tuntuu niin erilaiselta, ihmisethän ovat erilaisia" sanoo mieli. Mistä sitä oikeasti voi tietää mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta?

Ei kai tuommoisessa tilanteessa auta kuin heittäytyä ja toivoa parasta. Jokainen kohtaaminen opettaa jotain ja kaikella on tarkoituksensa. Pelkääminen ja arastelu ei vie minnekään. Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu.

Tässä tilanteessa tarvitaan ehkä Valon Soturin Käsikirjaa!

En voi puolustella tätä sekopäistä tekstiä edes kuumuudella, koska ilmalämpöpumppu painaa pitkää päivää...

Miltä lentopelko tuntuu

Istun lähtöportilla ja koneen lähtöön on vielä tunti. Mahassa tuntuu "säpinää" jo kuin vuoristoradassa olisi. Reidetkin kihelmöivät. Välillä vihlaisee vatsanpohjasta. Joudun pitämään itseni väkisin rauhallisena. Tää naputtelu auttaa. Päätin että otan nappini vasta koneessa, tai aikaisintaan kun boarding on kuulutettu. Liikettä portilla ja maha heittää ylimääräisen kierroksen ja pala nousee kurkkuun. Loppu postaus on kirjoitettu kotimaan kamaralla jälkikäteen.

Kuuluttivatkin boardingin ennen kuin oli edes aika, tulipas yllätyksenä! Ei ollut aikaa ottaa nappia, joten koneeseen mars ja siellä sitten lääkitys. Ihana raukeus valtasi hetken päästä. Laitoin äänikirjan korviin ja silmät kiinni. Vaikka lääke rentoutti niin nukahtamaan sen kanssa ei kyllä pystynyt.

Lennon aikana tunsin kyllä välillä kohtalaista sisäistä epämukavuutta, mutta en mitään paniikkia. Laskeuduttuamme olo oli ihan skarppi eikä ajokuntokaan ollut kyseenlainen. Olen tainnut löytää itselleni sopivan avun lentopelkoon enkä epäröi käyttää.

Nyt olen ollut jo monta päivää maan kamaralla ja nukkunut, nukkunut ja nukkunut. Kyllä on väsyttänytkin.


torstai 19. heinäkuuta 2018

Yksinmatkaajan päiväkirjavuodatus

Tulee näitä hetkiä kun tuntuu että on niin hemmetin yksin maailmassa. Onneksi tällä matkalla on pääasiana ihan jokin muu kuin "hauska lomailu", koska mulla ei ole hauskaa yksin matkalla. Istuin puoli päivää perse hiestä märkänä (housut toki myös) hop on hop off-bussin muovipenkillä ja hoppailin pois ja takaisin. Erityisen huolissani olen myös siitä, että ostin maanantaina viinipullon ja se on vielä puolitäynnä jääkaapissa. En ollut varautunut myöskään siihen että en saa syötyä mitään ruokaa. Alkaa mehu ja tuc-keksit pikkuisen kypsyttämään. Lounaaksi olen sentään imenyt pirtelön. 

Huominen enää ja sitten kotiin. Mitähän sitä loppuloman tekisi... Kuulemma jotkut yllätyssynttärit tulossa. Luojan kiitos systeri vuoti ne mulle, koska synttäreiden järjestäjänä on mun äiti. Äiti johon suhde ei ole ollut mitenkään kovin lämpimällä pohjalla. Tarvitsin kyllä henkistä valmistautumisaikaa niihin kekkereihin. Onneksi järjestelytoimikuntaan kuuluu myös sisko. 

Olen iloisesti yllättynyt siitä miten mun koivet toimii nykyään kuin unelma! Pystyn kävelemään niin kuin ihminen, en klenkkaa, en varo mitään askeleen suuntaa tai koiven ojennusta. Parinkymmenen tuhannen päiväaskeleenkaan jälkeen ei yöllä lonkat särje mikä on oikeastaan varsin ihmeellistä! 
Muutama kuukausi sitten aloitin kurkuma-inkivääri-mustapippuri-kapselit ja huomasin vaikutuksen parissa päivässä. Lonkkien ja reisien leposärky loppui kokonaan. Siitä lähtien tilanne on mennyt vain parempaan, joten jatkan noiden pillereiden syöntiä ja jatkan myös kavelylenkkejä. Liike kun on ainakin tässä mun lonkkavaivassani lääke. 

Onneksi pääsee kohta kotiin. On jo koti-ikävä. Nurmikkokin jäi hirveen pitkäksi ja 10 kuutiota klapeja odottaa vajaan siirtämistä. 


keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Kruunut putoilee

Mikähän idea mulla oli ollut kun ostin kentältä fazerin hasselpähkinäsuklaata evääksi. Eilen onnistuin irrottamaan tilapäiskruunut takahampaista niin en todellakaan uskalla niiden tämän päivän kiinnitysten jälkeen niillä purra. Eli jos meinaan jotain syödä niin se tapahtuu imeskelemällä, nielemällä tai etuhampailla jyrsimällä. Ajattelin siitä huolimatta iskeä suklaani kimppuun ja aloittaa pähkinöistä niin saa siitä suklaasta sitten nautiskella rauhassa.

Näin se tapahtuu: ota pähkinä suuhun, pupella sitä kuin hamsteri, pyörittele pienenevää murskaa etuhampaiden välissä ja jo kolmen minuutin päästä pähkinä on palasteltu. Siis se yksi perkeleen pähkinä. Voi hitsin hitsi, kulinaariset elämykset jää tältä reissulta kyllä kokematta. Mut tuntevat tietääkin kyllä etten ole mikään kulinaristi, mutta etuhampailla syöminen käy kyllä työstä.

Tunnin kun olet muutamaa suklaapalasta pupeltanut niin toteat että nyt ei olekaan pähkinä suussa vaan tilapäinen kruunu on irronnut. Nöyränä potilaana takaisin Viktorini käsittelyyn ja myönsin olevani tuhma potilas ja pyysin käyttämään superliimaa kruunun kiinnitykseen.

Ylihuomenna viimeinen aika ja sitten kaiken pitäisi olla kunnossa. Kolmella käynnillä vain! Vähän jännittää...

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Suomihammasturisti

Puudutettu Puolis täällä moi :D.

Olen saapunut kohteeseen ja työahdistukseen määrätyt pamit toimivat lennolla melkein hyvin. Paluumatkalla uskallan lääkitä vähän reilummin. Nyt en uskaltanut pipertää kuin murusia kerrallaan.

Tänään oli ensimmäinen hammashoitokerta. Ensin otettiin röntgenkuva ja ennen kuin tajusinkaan oli koko yläleuka piikitetty puuduksiin ja hionta käynnissä. Mulle tehdään siis kaksi siltaa puuttuvien hampaiden tilalle. Toisella puolella mulla oli yksi juureen asti katkennut hammas ja koska olin tulkinnut sanan "extraction" tarkoittamaan ihan muuta, niin hampaanpoisto tuli hieman yllärinä *tirsk* :D. Hammaslääkärinä oli tumma, nuorehko (eli hieman nuorempi kuin mä), sänkiposkinen ja kaarevaripsinen komistus. Pakostikin tuli miehenkaipuu mieleen kun mun pää painui hänen vatsaansa vasten välillä. Ou jeah... "I'm going to have to push very hard" sai aikaan sisäistä hyrinää ja likaisia ajatuksia.

Kovat otteet alkoivatkin sitten tosissaan kolmituntisen session jälkipuoliskolla kun jämähampaan poisto alkoi. Jumalauta sitä kiskottiin, väännettiin, käännettiin, porattiin ja tehtiin vaikka mitä temppuja. En liioittele yhtään jos sanon että sen hampaan kimpussa meni varmasti vähintään puoli tuntia ellei enemmänkin.  Aivan varmasti olisin kuullut unkarilaisia kirosanoja jos olisin ymmärtänyt kieltä. Olin kuulemma operaation jälkeen sankari. Tänään siis hiottiin siltojen kiinnitykseen käytettävät hampaat, otettiin monen monta muottia, askarreltiin tilapäiskruunut hiottujen hampaiden suojaksi ja poistettiin hammas. Lopuksi mies otti nenästäni kiinni ja käski puhaltaa ulos nenästä. Kai se testasi ettei hampaan poistosta tullut mitään ylimääräistä nenärööriä suoraan suuhun. Siltä ainakin tuntui että juuret oli about aivoihin asti.


Pakko kyllä kehua klinikkaani. Mun asiakkuutta hoitaa yksi tietty henkilö, joka on ollut mukanani kaikissa käänteissä. Todella hyvä yhteydenpito heti ensimmäisestä yhteydenotosta lähtien. Kuljettaja oli lentokentällä nimikyltti kourassa ja varmaankin Hungaroringin kautta ajettiin, koska siltä se ainakin tuntui. Onneksi olin vielä hieman rauhoitettuna.

Huomenna on hammashoitovapaa ja suuntaan kohti Budapestia julkisilla. Matkaa on puolisen tuntia.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Back to basics

Eilen saavutin etapin, johon olen tähdännyt muutamaa päivää vaille kaksi vuotta. Level 40 pokemon go:ssa. Siis hienoa, mahtavaa, upeeta. Ootte varmaan ihan äimänä. Kaikki tosipelaajat saavuttivat tämän tosin jo vuosi sitten, mutta ei se haittaa. Lauantaina otin uuden askeleen pelaamisessa ja hyppäsin peliauton kyytiin kolmen tunnin raidaussession merkeissä. Kolme tuntia ja 24 salia ja raidia, oli kyllä hauskaa! Kuski oli kovilla, onneksi ei tarvinnut olla itse kuskina. Meillä oli mukava autokunta, aikuisia, ei yhtään idioottia eikä kaljankittaajaa.

"Raidit ovat Pokémon GO -pelissä olevia monen pelaajan yhteistaisteluita yhtä raid bossina toimivaa Pokémonia vastaan. Raid boss Pokémonit ovat huomattavasti vahvempia kuin muut pelistä tällä hetkellä löytyvät Pokémonit ja niiden voittamiseen tarvitaan yleensä useampi pelaaja"

Muutaman viikon päästä tulee myös tosielämän level up. Kyllähän se pientä kriisiä on aiheuttanut, mutta eihän se asia siitä kriiseilemällä miksikään muutu. 




Tiukka työviikko suljettujen ovien takana ja youtube täysillä. En halua kuulla erään tietyn Dickheadin ääntä. Testasin yhtä rauhoituspilleriä eräänä iltana ja taju lähti aika rivakasti. Ehkä siinä kolmessa pillerissä päivässä olisi ideana saada toleranssi nousemaan ja mut betsokoukkuun. Tai sit ne kolme pitäis jakaa osapuolten kesken, yks mulle, yks Dh:lle ja yks Nössölle. Taidankin huutaa pojat päivälääkkeille. (Joo, mulla viiraa edelleen, siitä tää huono huumori) 

torstai 5. heinäkuuta 2018

Lääkitys kohta kunnossa

Menin työterveyslääkärille, purskahdin hyvinkin pian itkuun, selitin asiani, ylireagointini ja ongelmani, lähdin vastaanotolta 30 kappaleen diapam-reseptin kanssa. Saikkua olisin saanut loppuviikon, eli 1,5 päivää, mutta jätin sen vastaanottamatta, koska se aiheuttaa itselleni vain lisää ongelmia.

Jos mä kolme kertaa päivässä otan diapamia niin mahdanpa olla hyvässä työkunnossa, mutta eihän siinä muuta kuin kokeilemaan! Kerran sain yhden ennen leikkausta kun hermoilin ja nuhahdin samantien.

Voihan se olla, että mun pitäisi tarjoilla sitä Dh:lle tai Nössölle.

Puhetta oli mahdollisesti työterveysneuvottelusta.

En tiedä mitä pitäisi tehdä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Hihna luistaa

Sehän meni just niin kuin olin pelännyt. Nössön mukaan meidän ilmapiiriongelma vaikuttaa koko toimistoon. Ilmapiiriongelma, jota mä en ole edes tajunnut. Taitaa mulla hihna luistaa pahemman kerran kun en näe miten vaikutan ympäristööni. Mun faktat (jotka Dh kyllä myönsi) ei painaneet juuri mitään vaan mun pitäisi olla kärsivällisempi ja jaksaa auttaa Dh:ta ja viestiä nätimmin ja ymmärtää heidän resurssipulansa. Siinä on vain se, että paskat niillä mitään resurssipulaa ole, Dh ei vaan tykkää tehdä rutiinitöitä.

Keskustelun ensimmäiset 45 minuuttia tsemppasin tosi hyvin ja asiallisesti latelin faktoja ja kysyin muun muassa hänen omaa mielipidettään siihen, että miten kokee itse onnistuneensa suhteessa mulle toimitettaviin juttuihin (vastauksia en muista, jotain diipadaapaa). Loppupuolella palaveria homma kääntyikin jotenkin niin, että mun pitää vaan muuttaa suhtautumistani, koska koko työyhteisö kärsii asiasta. Nössö on puhunut muiden kanssa ja näin kuulemma on. "Muut" ovat ilmeisestikin lähimmät työkaverini. Tuli tunne että ne, joiden kuvittelen olevan mun puolella, ei todellakaan ole. Tämä tunne on ollut aiemminkin. Loppupalaveri menikin sitten kyyneliä pidätellessä, varmasti näkyi myös muille osapuolille. Kun pääsin pois neukkarista niin en pystynyt enää estämään vaan itku tuli eikä se oo oikeastaan näin parin tunninkaan jälkeen loppunut.

Ilmeisesti en ymmärrä asioiden mittasuhteita vaan ylireagoin joka asiasta enkä tajua sitä itse. Olen siis vain hankala työkaveri. Helvetin hienoa. Varasin aamuksi työterveyslääkärin jos sillä olisi vaikka pillereitä joilla jaksaa työelämää. Harmi vaan kun työterveyslääkäri on vaihtunut ja tää uusi ei ole vissiin mikään kovin hyvä.

Että sillai sit kai.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Selkäänpuukotusta osa II

Alkuvuodesta kirjoitin tekstin http://puolinaisenero.blogspot.com/2018/01/selkaanpuukotusta.html

Kyseinen mies, kutsuttakoon häntä nimellä Dickhead, lyhennyksenä Dh, on osoittanut taas heräilyn merkkejä. Dh on sitä ihmistyyppiä, jota säännöt eivät koske ja jolta sääntöjen noudattamista ei jostain syystä edellytetä. Hänen ja minun välisessä yhteistyössä edellytän että asiat menevät niiden aikataulujen ja sääntöjen mukaan, mitkä on määritelty muillekin samassa asemassa oleville. Palkkoja ei esim. voida maksaa minkä tahansa aikataulun mukaan ja palkkamateriaali yms. täytyy toimittaa tiettyyn kellonaikaan mennessä. Dh on ollut kolme vuotta firmassa ja edelleen asioita tulee hänelle yllätyksenä. Samojen asioiden kanssa olen paininut hänen suhteensa nyt siis kolme vuotta. Alkuun olin ymmärtäväinen ja kärsivällinen, mutta en mä vaan jaksa enää olla. Jos pyydän häntä toimittamaan jotain materiaalia niin se tulee joko puutteellisena, virheellisenä tai ei ollenkaan. Yhden asian kanssa meni muutama viikko sitten hermo ja kirjoitin hänelle viestin joka meni myös hänen esimiehelleen eli liiketoimintajohtajalle, kutsuttakoon häntä vaikka Nössöksi. Viestissä kerroin että homma ei toimi näin ja että näissä asioissa on oltava tarkka. Tällä kertaa kyseessä oli loma-ajat ja hän oli ilmoittanut alaisilleen tyyliin että kesällä on vielä neljä viikkoa jäljellä, vaikka olisi pitänyt keväällä jo kaksi viikkoa. Saman tyylisiä juttuja tulee lähes päivittäin. Lisäksi hän on tehnyt täällä tempauksia, jotka olisivat itsessään jo irtisanomisperusteita. Mutta ei, hän on suojeluksessa.

En tiedä oliko tuo mun viesti se, mikä Dh:n suututti, mutta viime viikolla Nössö tuli huoneeseeni ja halusi puhua mun ja Dh:n työilmapiiriongelmasta. Minä ja Dh ei todellakaan olla ylimpiä ystäviä, mutta kyllä mä mielestäni olen ihan asiallisesti hänen kanssaan kommunikoinut. Ensimmäiset vuodet autoin, tuin ja tein puolestaan.  Nössö sanoi että hän ei tiedä ketä uskoa, koska mun ja Dh:n kertomukset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Loppuviikosta on keskustelu Dh, Nössö ja minä että mitä tilanteelle voitaisi tehdä. En yhtään tiedä mitä siellä voi tapahtua. Dh on kiero kuin korkkiruuvi ja siltä voi odottaa ihan mitä tahansa. Lisäksi osaa vetää niin täydellisen sinisilmäisen viattoman pikkupoikaroolin, että todennäköisesti tuun itsekin uskomaan että vika on minussa.

Pelonsekaisin tuntein odotan kolmikantakeskustelua. Itse olen hoitanut hommani omasta mielestäni ihan ok, tosin voisin olla kärsivällisempi, mutta koska olen nähnyt miten muita kärsivällisempiä kollegoitani tämä Dh hyväksikäyttää törkeästi niin en todellakaan ala tekemään töitä hänen puolestaan. Koko toimisto pelastelee Dh:ta milloin mistäkin liemestä, koska hän on onnellisesti aina poissa (metsällä, koirakokeissa, lasten harrastuksissa) kun ongelmat ovat käsillä.

Dh valitsi nyt väärän vastustajan. Pidän huolen että kolmikannasta kirjoitetaan myös muistio jos asiaa tarvitsee vielä vatvoa ulkopuolisten tahojen (esim. liitto) kanssa. Tarvitseekin kerätä faktoja keskustelun tueksi. Vinkkejä saa antaa miten voisin "kampittaa".

Mielenkiintoinen viikko tiedossa.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ärh ärh

Ankea fiilis. Yksinäinen. Taitaa olla niin, että tarvitsen ajoittain vain fyysistä yksinäisyyttä, mutta henkinen yksinäisyys syökseekin mut tiloihin, joista en pidä. Raivarimiehen kanssa meillä oli ihan onnistunut eron jälkeinen fwb-suhteen alku. Joojoo, tiedän mitä ajattelette, mutta tuttu, helppo ja tyydyttävä eikä lupauksia mistään muusta. Näyttää siltä että jää siihen hyvään alkuun. Mulla on jostain syystä semmoinen fiilis, että valehtelee siitä että asuu täällä samassa kaupungissa. En jotenkin ihmettelisi. Ei aiheuta mulle tunnemyrskyjä niin kuin ei ne muutamat tapaamisetkaan aiheuttaneet. Olin vähän ihmeissäni itsekin. Eli tunteet on kyllä kuolleet. Pitänee etsiä uusi netflix&chill-kaveri.

Kävin treffipalstalla, seurasin menoa hetken, kyllästyin, poistin profiilin. Whatsapp-kaveriksi tarttui mua melkein 10 vuotta vanhempi mies, fiksu, mukava, hauska, aikuinen, normaali, välimatkaa joku  200 km. Plääh mikä välimatka. Olen periaatteessa kiinnostunut, itseluottamus vaan jostain syystä pohjalukemissa.

Eilen kävin rannalla. Näin miehen jostain muutaman vuoden takaa. Oli lastensa kanssa, joten ei juteltu. Hymähdin sisäisesti, moikkasin ja ajattelin että voi helvetti, onpas pitänytkin lihoa. Olin silloin vähän timmimmässä kunnossa. Pyyhkelläni auringossa pohdiskelin  hetkiä tuon nuoren miehen kanssa (ja vilkuilin salaa). Harmitti aika paljon etten nähnyt miestä uikkareissa kuin takaapäin. Etumus olisi ollut vaikuttava :D. Joo, viime kerrasta on aikaa...

Kahden viikon päästä lähden jonnekin päin eurooppaa hoidattamaan hampaitani. Yksin. Ja joo, miksi en uskaltaisi? En koe että Suomessa olisi erityisen kovatasoinen hammashoito, ainakaan kunnallisella. Kunnallisella ei edes tehdä tämän tyyppistä  "esteettistä" hammashoitoa. Hampaistosta puuttuu hymyposkihampaita ja ne pitää korvata ennen kuin voi mennä taas treffeille.

Lapset ovat muuttaneet toiseen kaupunkiin. Exä ei ole viitsinyt mulle ilmoittaa edes osoitetta vaikka pyysin muutosta kuullessani että ilmoittaa osoitteen sitten kun tietää. Vituttaa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kirjoitanpas siitä mitä kävi kun sunnuntaina sitten päätinkin nousta sängystä... Tämä ylösnousemus  tapahtui kolmen aikaan iltapäivällä. Lähdin raidille, eli sosiaaliseen pelitapahtumaan, jonka alkamisajankohta sovitaan aina whatsapissa. Olin ilmoittautunut ja ajoin pelipaikalle. Kävelyä paikalle olisi ollut muutama sata metriä. Autosta poistuttuani vedin sitten lipat. Kunnolla, paljailla säärillä asvaltin reunaan/hiekalle. Puhelin lensi kädestä ja hajosi, toinen nilkka nyrjähti, toinen polvi ja sääri veristyi ja ylpeys sai myös kolauksen. Äkkiä ylös ja takas autoon ja kotiin. Ulvoin autossa ääneen pipiä. Ensimmäinen ajatus oli että voi helvetti, puhelin on rikki enkä voi ilmoittaa että raidi peruuntuu osaltani. Olen liian tunnollinen. Toinen ajatus oli että voi ei, miten käy lasten kanssa oleville yli 500 päivän snapchat-streakeille! Äkkiä kotiin ja risalla näytöllä (onneksi se jotenkin vielä toimi) hätäsnäpit maailmalle ja asentelemaan snäppiä ikivanhaan puhelimeen missä ei toimi kuin yksi sovellus kerrallaan. Polvi liassa ja veressä istuin ja hoitelin puhelinasiat kuntoon ennen kuin tutkin miten mulle oli käynyt.

Kovin hiekkainen ja kudosnestettä vuotava oli tapaturmakohta. N. 15x20 cm, eli ei mikään ihan pikkupipi. Olin ilmeisesti liukunut jotenkin jotain pintaa vasten kun on yhdensuuntaisia viiruja koko alue täynnä ja tietenkin syvempi kraateri polven kohdalla. Ajattelin että eipä tässä mitään, suihkutellaan ja laitetaan desinfiointiainetta (joka ei etiketin mukaan kirvele) joka kirvelee ihan helvetisti. Ulisen kuin pikkulapsi "auuuuu, sattuuuuu ja varppina kirvelee". Katson pipiä puhdistusoperaation jälkeen ja totean että eihän tuo puhtaalta näytä, mutta ei tää nyt taida mikään päivystysasiakaan olla. Päätin jättää asian hautumaan.

Aloitin epätoivoisen tiedostojen varmuuskopiointiyrityksen. Tunteja siinä meni ja sain jotain tehtyä, olin tyytyväinen itseeni.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Elonmerkki

Pari viikkoa siitä kun olen viimeksi kirjoitellut. Ei ole ollut oikein kauheasti asiaa, tai ainakaan semmoista, mitä voisi tänne kirjoittaa. Harmikseni olen huomannut etten viitsi enää kaikesta kirjoittaa koska suurin osa lukijoista ei ymmärrä. On ilmeisesti nyt joku tila päällä, jossa muiden mielipiteillä on merkitystä, vieraiden ja anonyymienkin. Enhän mä ennenkään ole muille kuin itselleni varsinaisesti kirjoittanut. Epävarma sunnuntaiaamu.

Esikoinen vietti täällä muutaman viikon, koska sai kesätyön suuresta ja maineikkaasta metsäyhtiöstä. Minähän hänet sitä kehoitin hakemaan, joten ei parane valittaa. Kai mä ajattelin että jos sattuisi jostain syystä pääsemään niin asiat kyllä järjestyisivät. Ja niinhän se lapsi sai kahden viikon työpaikan. Arpoi että ottaisiko työn vastaan, koska oli "vain" tutustu ja tienaa pari ropoa-tyylinen paikka ja hänellä on myös toinenkin kesätyö, josta maksetaan oikeeta kesätyöpalkkaa. Mä suosittelin ottamaan paikan ja näin kävi. Se olikin kahden viikon kuljetusrumba, johon osallistui mun lisäkseni myös siskoni. Työajan aloitus oli tiedossa, mutta päättyminen oli tyyliä "pääsin nyt". Alkoi seitsemältä ja päättyi 12-15 välillä. Työmatkaa oli 25 kilometriä, päinvastaiseen suuntaan omasta työpaikastani kotoa katsoen. Onneksi mulla on joustava työ niin sahaaminen edestakaisin onnistui. Mutta voin kyllä sanoa että oli helpotus kun tuo työ loppui! Tyttö ei myöskään tykännyt työstä, mutta saipahan arvokkaan kokemuksen ja ison nimen cv:een.

Kesälomaan on vielä melkein kuukausi. Pidän kesällä vain kaksi viikkoa lomaa, koska oli ajatuksena lähteä Raivarimiehen kanssa loppusyksystä etelään. No, ei lähdetä ja tuskin yksin lähden. Investoin hyvään kirkasvalolamppuun ja koitan pärjätä pimeyden yli sen avulla. Suosituksia vastaanotetaan!

Jospa nousisi sängystä ja lähtisi vaikka kävelylle.

torstai 31. toukokuuta 2018

Ylivuoto

Näitä hetkiä tulee. Näitä, jolloin tuntuu että on ihan yksin maailmassa ja soittaa Lady Antebellumin Need You Now:ta ja tuijottaa WhatsAppin keskusteluruutua sormet näppäimistöllä ja miettii että jos vain laittaisi viestin. Viestin laittamisen sijasta päätin kirjoittaa tänne. Mitä olisin halunnut laittaa on "mul on ikävä sua". Miksi mulla on ikävä henkilöä joka kirjoitti mulle niin rumasti, miten kukaan ei ikinä ole kirjoittanut? Enhän mä olis ollut hänen kanssaan ellei olisi ollut myös hyviä puolia. Mutta oli niitä huonojakin. Olen lukenut SEN tekstin ja koittanut muistaa miksi olen nyt yksin. "Sä et tuu koskaan ansaitsemaan oikeaa rakkautta. Sä oot kamala." Tuo se on se syy miksi olen yksin. En vaan osaa olla kenenkään kanssa.

Mulla on ollut ilmeisesti parin viikon kyyneleet varastossa kun kiitos Alkon laajennettujen aukioloaikojen ostin heräteostoksena viinipullon ja siitä olen pari lasillista nauttinut. Kyyneleet valuu vaikken varsinaisesti itkekään. Ehkä pitäis itkeä enemmän. Surra enemmän. Vapaaehtoisesti.

Mitä tämä yksinäisyys ja juttukaverin puute on muuttanut mussa? Tänään yllätin itseni höpöttämästä pokehullun lailla pokemonjuttuja raidi"kavereille". Musta on tullut se, joka nousee autosta raidin alkaessa ja sosiaalisesti höpöttää innoissaan raidbossien kumoamisesta ja riemuitsee joukolla shinypokesta. Minä, introverttien kruunaamaton kuningatar.  Ennen pelasin autossa hiljaa omaa peliäni ja korkeintaan vilkuilin ympärilleni kulmieni alta.

Tänään tuli esikoisen varmistettu vaihto-oppilaaksilähtöpäivä. 2,5 kuukautta. Herran jestas että se puristaakin sisuskaluja. En mä siihen ajatukseen tule tottumaan. Se tulee kyllä syksyllä iskemään muhun pahasti. Aiemmin se on ollut niin kaukainen asia, sitten joskus, mutta nyt se ei enää olekaan sitten joskus vaan ihan just. Esikoinen on nyt 17,5-v ja mä asuin sen ikäisenä jo omassa asunnossani eikä kukaan varmaan mun perään huolehtinut. Ainakaan se ei näkynyt mulle että joku olisi huolehtinut.

Huhhuh, pystyinpäs olemaan kirjoittamatta viestejä tahoille, jotka kaduttaisi.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Mä herään eloon, eloon, eloon, eloon

Kevät, aurinko, lämpö, stressin väheneminen yms ovat saaneet aikaan sen, että olen herännyt eloon. Nautin täysin rinnoin auringosta, lämmöstä ja vapaudesta. Liikuntakin on tullut kuvioihin mukaan  ja suklaa ja viini ovat vähentyneet kuvioista. Miehiä ei ole kuvioissa eikä edes suunnitelmissa.

Olen löytänyt pyöräilyn ja uusien paikkojen löytämisen ilon taas. Yllätyin miten kauniita maisemia löytyi alle 10 kilometrin päästä kotoani.




Suurta iloa on tuottanut myös pikkupoikien kunnioittava kuiskuttelu raidilla (pokemonjuttuja) "ooooh, (tähän mun pokemonnimi) on täällä myös". Kahden vuoden työ on tuottanut tulosta ja kunnioitettavan statuksen pokemon-yhteisössä, mikä voisi olla hienompaa kuin se! Just nyt en ainakaan keksi :D

Välit kuopuksen kanssa on lähentyneet, suostui jopa eilen lähtemään mun kanssa suppailemaan. Viime vuonna ei missään nimessä halunnut edes kokeilla, koska ilmeisesti pelkäsi niin paljon epäonnistumista. Hyvin meni eilen eikä kukaan pudonnut eikä muutenkaan epäonnistunut. Vesi oli uskomattoman lämmintä.

Elämä on just nyt aika ihanaa :)

tiistai 22. toukokuuta 2018

Onnellisuudesta

Mä olen ihan fine vaikka suhde päättyi. Ehkä hieman haikea ja pettynyt, mutta mä olen ihan onnellinen elämässäni. Tuntuu vähän oudolta kun en itke ja vedä viiniä ja surkuttele kohtaloani. Tänään tanssin pari tuntia salsaa ja kävin sen päälle vielä lenkillä. Hyvä minä! Jospa tästä lähtisi taas terveellinen elämä käyntiin.

KK mainitsi vuodatuksissaan usein että hän toivoo että tulisin tekemään hänet onnelliseksi ja hän toivoo että oppisi tekemään mut onnelliseksi. Mun korvaan nuo molemmat särähtivät pahasti jo silloin. Mä en odota että kukaan tekee mua onnelliseksi. Mä OLEN onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Joku voi tuoda siihen vähän lisää, mutta ei mun onneni riipu miehestä.

Ehkä mä olen näin tasapainossa, koska olin ehkä jollain tavalla varpaillani KK:n suhteen aika paljon. Kai mun intuitio tiesi tämän enkä siksi uskaltanutkaan häneen niin rakastua. Lisäksi se tietynlainen miehisyyden puute vaivasi kyllä, koska mä koin liikaa olevani mies ja rauhoittelevani hysteeristä naista. Ei hyvä match, mutta kiva kun tuli katsottua loppuun, ei jäänyt hampaankoloon.

Mitä mieltä olette tuosta onnellisuusjutusta? Tekeekö puolisosi sut onnelliseksi ja olisitko onnellinen ilman häntäkin? Mistä onnellisuutesi koostuu?

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Viisi eroa

Tänään olen miettinyt avioeroni jälkeisiä erojani ja niistä toipumisia. Avioerostahan on nyt vähän päälle 6 vuotta, huh, niin se aika rientää.

1. Tyyppi. Mehän ei varsinaisesti seurusteltu, mutta Tyyppi oli mulle oikein kunnon laastari, tarttui muhun jotenkin tosi tiukasta ja olinkin ihan paskana varmaan 1,5 vuotta  sen jälkeen kun alkoi seurustelemaan toisen kanssa.

2. Kelailija. Ensimmäinen poikaystävä avioeron jälkeen. Oi voi, romahdin täysin, lopetin syömisen ja juoksin parisen kuukautta melkein joka päivä kunnes kroppa sanoi itsensä irti. Hemmetti että näytinkin hyvältä silloin. Kolmen kuukauden suruajan jälkeen olin valmis tapaamaan jonkun.

3. Se Mies Joka Mut Silloin Kerran Jätti (ei ole enää viimeisin jättäjä). Huhhuh, tää oli pahin kaikista. Nyt on mennyt 2,5 vuotta ja ehkä alan pikkuhiljaa olemaan selvillä vesillä. Jokin jäi vaan niin kesken ja ihon alle.

4. Tavallinen Keski-ikäinen Mies. Olihan se mahdoton yhtälö sadan lapsen ja miljoonan kilometrin välimatkan takia. Tässä kerkesin itse olemaan se, joka suhteen päätti. Ehkä sen takia olikin helpompi päästä yli. TKM jos luet niin kiitos kun annoit mun tehdä sen, koska olishan se vittumaista jos mulla olis nyt viiden suora pelkkiä jätetyksi tulemisia. Tätä ei parane ruveta ajattelemaan kovin syvällisesti tai hajoaa pää siihen ajatukseen.

5. Kokonainen Kaupunkilaismies. Tulin jätetyksi ennen kuin itse olin siinä pisteessä. Sinne päin oltiin kyllä menossa. Siitä on nyt jokunen päivä enkä ole juurikaan itkenyt. Olen toki ollut vähän alamaissa, mutta jos tätä menoa jatkuu niin tää on ollut helpoin toipuminen ikinä. Harjoitus tekee mestarin. Siihen varmaan vaikuttaa paljolti se, että meillä oli koko alkuvuosi kovin pomppuista ja olin jo aika valmistautunut siihen että ei tämä ole mikään loppuelämän suhde.

Voiko mulla olla oikeasti vain näin huono tuuri, vai onkohan MUSSA se vika aina?

Tää sinkkuelämään tottuminen vie taas aikansa. Tuntuu jotenkin tyhjältä ja vapaapäivä tuntuu ihan hirveän pitkältä. Onneksi kokemuksen syvällä rintaäänellä tiedän että päivät kyllä täyttyy kun oppii taas olemaan. Olen kyllä niin onnellinen että on kesä, mutta samalla vähän surullinen, koska suunnittelin vuosilomani sen mukaan että oltais syksyllä lähdetty KK:n kanssa jonnekin aurinkoon. Myös kesälle oli suunnitelmia ja varauksia tehty. Nyt mietin että mitä niiden kanssa teen. Plääh.

Kyllä tää tästä :)

lauantai 19. toukokuuta 2018

Eteenpäin

Hän kirjoitti sähköpostia. Kirjoitti olevansa pahoillaan ja kertoi saaneensa aiemminkin vastaavia raivokohtauksia, mutta tällöin oli ollut humalassa. Pistää miettimään, että mitä olisi tapahtunut jos raivokohtaus olisi tullut livenä? Olisi varmaan lyönyt. En ala hänen kanssaan kirjeenvaihtoon vaan tarina oli tässä, vaikka mies on kovin pahoillaan sanoistaan. Vastasin sähköpostiin kyllä, koska halusin päätöksen enkä ole mulkku joka jättää asioita roikkumaan riidan jälkeen. Ei ole pyytänyt mua takaisin, tietää ettei tuon jälkeen voi. Helppo olisi sanoa että hae apua itsellesi niin yritetään vielä. No, en kuitenkaan sano. En halua enää yrittää. Eiköhän tässä yritetty tarpeeksi.  Näin on kaikille parempi. Enhän mäkään ollut hänelle riittävän hyvä, vaikka mua niin ylistikin välillä ja sanoi menevänsä vaikka kuuhun mun kanssa. Näin sanoi kaksi päivää sitten viimeksi.

Nukuin hyvin, heräsin hyvillä mielin uuteen päivään ja olen onnellinen tästä mitä mulla on. Luojan kiitos nyt on kevät, jos tämä olisi tapahtunut kaamoksen aikana niin olisin paljon pahemmassa jamassa.

Kirjoitin näin syksyllä https://puolinaisenero.blogspot.fi/2017/08/mies-nro-nelja.html

"Mies numero neljä. Herramunjeesus! Joko se on täydellinen psykopaatti joka osaa peilata itsestään mun toiveitteni miehen mulle tai sitten se ON semmoinen." Noh, nyt tiedämme mitä hän oli. Psykopaatti on vähän voimakas sana käytettäväksi, mutta eihän tuo nyt terve ollut. 

torstai 17. toukokuuta 2018

"Sä et tuu koskaan ansaitsemaan oikeaa rakkautta"

"Sä olet erittäin epämiellyttävä, epäempaattinen, epäystävällinen, epäkohtelias sekä epäsopuisa. Ainoa kuka koskaan olis sun tiimiisi tarpeeksi virheetön ja puhdas on sinä aina loukattu täydellinen Puolis. Sä et tuu koskaan ansaitsemaan oikeaa rakkautta. Sä oot kamala. Sä tuut iänkaikkisesti rakastamaan vain itseäsi ja siihen sut on tarkoitettu. Ymmärrän mitä tää tarkoittaa. Kaikkea hyvää silti. En toivo pahaa sulle. En oo tuomari. Enkä viaton. Mä ansaitsen jonkun joka välittää musta ja näkee mussa hyvän. Pienen tai ison. Sä et näe yhtään. Sä oot vain sokaistunut omasta virheettömyydestäsi ja kaikki lämmin on kaupantekoa."

Näin kuvaili Kokonainen Kaupunkilaismies mua viimeisessä viestissään. Sellainen mä kai olen. Sen olen kyllä itsekin tajunnut että en ansaitse rakkautta. Se siitä suhteesta.

Huomenna sen piti maksaa takuuvuokra ja saada avaimet. No, ei kuulu mulle enää mitä tekee. Olipahan vuoristorata.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Valehtelua

Oli hämmentävää kun muutosta ei puhuttu. Muuttopäivän piti olla huomenna enkä kuullut pihaustakaan asiasta ennen tätä iltaa. Pari viikkoa sittenhän kyselin että miten muuttosuunnitelmat etenee. Kaikki kuulemma kunnossa ja muuttopäivä 1.5. Juujuu ja paskanmarjat.

Tänään se suuri salaisuus sitten paljastui pakon edessä. Se salaisuus, joka oli mulle kyllä jo muuta kautta selvinnyt. Ei ole luottotietoja. Siksi kämpän löytyminen oli hankalaa. Valheita, niin paljon asiaan liittyviä valheita. Nyt valheet on paljastettu, onneksi hän kertoi kuitenkin asian itse.

Nyt mun pitäisi sitten sopeutua siihen tilanteeseen, että mulle on valehdeltu 8 kuukautta ja jatkaa eteenpäin. Ei mulle ole merkitystä kenenkään varallisuudella, mutta ei siitä helvetti valehdella. Mistä muusta on valehdeltu? Mistä tullaan valehtelemaan? Tämä ei ollut kertomatta jättäminen vaan asiasta keskusteltiin suhteen alkuvaiheessa (koska myös Kelailija oli luottohäiriöinen niin olen halunnut puhua nämä asiat heti alkuvaiheessa) ja hän kielsi että olisi mitään ongelmia.

Tunnen itseni typeräksi. Huiputettavaksi idiootiksi. Muuttoa ei siis tule tapahtumaan huomenna, koska vakuusrahat eivät ole kasassa. Hetken mietin että kysyisinkö että paljonko puuttuu että voin lainata. En kysynyt.

Hyväuskoinen hölmö olen.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Hauskaa Vappua

Huomenna on kai vappuaatto eikä mulla ole suunnitelmia. KK:n (nimi pitäis muuttaa, koska ei ole todellakaan Kokonainen) suunnitelmista ei ole tietoa. Hänen muuttonsa pitäisi jonkun tiedon mukaan olla 1.5, en ole viitsinyt sen perään kysellä, koska osaa kuulemma hoitaa muuttonsa ihan itse. Tästäkin asiasta ollaan saatu riitoja aikaan. Tuppaudun liikaa, myönnän.

Ei sillä että haluaisinkaan mitään erityisiä vappusuunnitelmia, mutta olishan ihan kiva tietää olenko yksin vai en. Lähden siitä että olen yksin. Ei tule sit ylläreitä ja pettymyksiä. Muutenkin olen niin huonoa seuraa nykyään. Mitään en jaksa ja väsyneenä olen kuulemma "150% ballbreaker, en tarvi ketään enkä mitään ja se on my way or the highway".  Koska olen koko ajan väsynyt niin olen varmaan aika raskasta seuraa semmoiselle, joka ei ole väsynyt. Pohdin tuossa viime yönä että kun on termi "resting bitch face" eli normaalitilassa oleva naama näyttää vittuuntuneelta niin mulla on varmaan sit resting bitch appearance. Vaikutan vittuuntuneelta vaikka en olekaan.

Ilmoitinpahan vaan, että hengissä ollaan. Onneksi huomenna on etäpäivä.

En tiedä mitä tästäkin tulee. Aika näyttää.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Uupumusoireita osa miljoona

Tammikuun lopulla kävin lääkärissä uupumusoireiden takia. Sain Opamoxia nukkumisen avuksi. Viikon käytön jälkeen huomasin jo miten toleranssi oli kasvanut ja lopetin lääkkeen. Sairauslomasta ei ollut edes puhetta.

Nyt pyörittelen taas uupumusasiaa päässäni. Käynnissä on 3 vuorokauden sykevälivaihtelumittaus, jonka tulosten tultua pitää pohtia toimenpiteitä. Mittaus kertoo että palaudunko arjen rasituksista. Tuntuu että en palaudu. Milloinkohan viimeksi olisin nukkunut kunnon yön? On joko kuluneita lonkkia särkenyt tai stressiunet havahduttaneet tai muuten vaan pyörittänyt. Mittaus ei ole työterveyshuollon kanssa yhteistyössä tehty, eli on omalla vastuullani järjestää itselleni tulosten perusteella hoitoa.

Esimieheni irtisanoutui ja kun hän tuli juttelemaan jatkosta niin purskahdin itkuun. Tuntuu että esimiehen lähtö vie viimeisenkin toivonpisaran mennessään. Mulla oli hyvä esimies. Voi luoja että mua on hävettänyt esimiehen edessä itkeminen. Kai mä sopersin jotain että taidan olla vähän väsynyt tähän meininkiin. Niin oli pomokin ja siksi lähti. Vajaa pari vuotta sitten kun häntä rekrytoitiin niin cv kertoi sen, että ei jää katselemaan hankalia tilanteita. Ja niin kävikin. Rekry ei ollut mun päätös eikä siihen ollut kenelläkään mahdollisuutta vaikuttaa. Itsevaltias tj päättää kaikesta. Etenkin semmoisista asioista joista sillä ei ole hajuakaan. Mä en jaksa lähteä, joten on vain roikuttava mukana ja toivottava parasta.

Kuka tekee mun työt jos jään saikulle? Vesilasiin jää kuoppa jos työnnän sinne sormeni ja otan pois. Ei meidän organisaatiossa ole mun työn osaamista kuin yhdellä, enkä mä häntä halua myöskään uuvuttaa, koska mä taas olen ainoa, joka osaa tuurata häntä.

Olen muutaman kaverin tsempannut vastikään saikulle vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta itse olen niin jääräpääidiootti en koe olevani vielä niin loppu. Annan itselleni aikaa tulosten tuloon asti. Sit on toimittava jos faktatkin niin näyttää.

Remppa oli kyllä niin vikatikki tähän hetkeen.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vuodatus

Mä en ole ehkä enää lähiparisuhdemateriaalia. Olen aamukärttyinen, tarviin oman hiljaisen aamukahvihetkeni ja ärsyttää kun toinen kysyy aamu toisensa jälkeen heti herättyäni, että tekisikö mulle vaikka leivän. Aamu toisensa jälkeen sanon (murisen) että en halua kun haluan vain kahvia. Joka aamu se ärsyttää. Miksi se ei mene jakeluun. Huoneentauluko pitää tehdä, jossa lukee "Älä lähesty ennen kuin olen ollut valveilla tunnin ja juonut kaksi kupillista kahvia". Huomaatteko että nyt on vielä menossa tuo aika päivästä. Ehkä jatkan kirjoitusta myöhemmin....

Viikonloppu oli ankea. Totesin että kattolistoitus ei ole mun juttu ja siihen tarvitsee jonkun muun tutkinnon kuin merkonomin tutkinnon. Pari listaa sahattuani (käsisahalla), totesin että paskat, olkoot, en tee enkä halua oppia. Reppana KK katseli raivoamistani sopivan etäisyyden päästä ja tunsi itsensä kädettömäksi. Jostain syystä mua ottaa tosi paljon päähän se, että siitä ei ole mitään hyötyä joissain asioissa niin kuin vaikka remppahommissa. Ei mun kriteerinäni ole ollut kädentaidoissa loistava mies, kai mä olen ajatellut että tietty jokainen mies osaa noita asioita enemmän kuin mä, mutta ei osaa ja se osuu mua vähän hermoon. Kun mä en halua olla se joka osaa eniten.

Onhan siinä miehessä muita hyviä ominaisuuksia, semmoisia, joita ei niissä aiemmissa salailijoissa ole ollut, joten mun pitäisi vaan hyväksyä tämä juttu ja ajatella niitä positiivisia. Tosin olen aikalailla varma että KK on ollut mulle epärehellinen asiassa, jota olen suoraan kysynyt, joten enpä tiedä voiko häneenkään niin luottaa. Itse asia ei ole varsinaisesti iso juttu, mutta valehtelu siitä on.

Yks juttu on varmaa. Mun on lopetettava remppaaminen, koska mun psyyke ei kestä sitä. Eikä mun parisuhde. Hymykuopparemppasähkömies joutuu lopettamaan hommat (on tänään vikaa päivää mun sähköjen kimpussa), joten ei mulla ole enää hyvää luottoremppamiestäkään. Surullista.

Huomenna olen menossa katsomaan KK:lle asuntoa. Hän ei itse pääse mukaan, mutta luottaa mun arvostelukykyyn. KK:n asuntoasiat ovat olleen yksi suuri farssi ja vaikka hänen asumisensa ei kuulu periaatteessa mulle pätkän vertaa niin asuntoasiat ovat kiristäneet mun pinnaani uskomattoman tiukille. Monta kertaa asioiden on pitänyt olla selvät, mutta ehei, eivätpä olekaan olleet. Välillä musta tuntuu että onko se kuitenkaan hyvä että hän muuttaa tänne, mutta on se niin pystytään näkemään voiko meistä tulla mitään ja toimiiko suhde näin. Haluaisin että toimisi. Haluaisin olla itse parempi ihminen ja ajatella toisin joistain asioista.

Haluaisin osata pysähtyä ja nauttia hetkestä. Kunhan saan tuon olohuoneremontin pois alta niin en tee enää mitään koskaan ikinä! Niih!


sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Voittajaolo

Pistetääs vähän remppapäivitystä tulemaan. Sisäkaton maalauksen annoin paikalliselle nuorelle yrittäjälle, koska ei se omin voimin todellakaan onnistunut. Katto on nyt kunnossa.

Hermo meinasi mennä kipsilevysaumojen kanssa, koska pyrin täydellisyyteen. Riittävän hyvä riittää paksun tapetin alla tajuan sen nyt. Pakkeloin, hioin, pakkeloin, hioin, revin pussittavan sauman auki ja tein uudelleen (kannattaa kostuttaa se saumanauha niin ei tule pusseja), pakkeloin ja hioin. Perjantaina peruin siskon tapetointiavunkin hetkellisesti kun näytti niin epätoivoisela pohjat. No, sisko ja kumppani tulivat kuitenkin tapetointiavuksi lauantaina. Sisko oli noussut väärällä jalalla sängystä kun oli naama norsunveellä koko päivän. Hommat ei oikein edenneet ja kaikki oli siskolla paskaa. Tapettia saatiin seinään kaksi seinällistä kunnes pimeys tuli. Meinasivat että jatkavat vielä tänään, mutta sanoin että kyllä mä pärjään että ei tarvitse. Siinä kohtaa vielä oli semmonen fiilis että paskat mä mitään pärjää ja että pitää yrittää KK:n kanssa sitten yhdessä räpeltää loput seinät.

En tiedä mitä tapahtui, mutta iltapäivästä sisuunnuin ja päätin kokeilla yksin. Neljä tuntia siinä meni kun huone oli valmis. Naisen raivolla ja pienellä näyttämisen halulla ja vuota kerrallaan tapetti asettui hienosti kohdistettuna seinään. Enpä muista milloin olisi ollut näin voittajaolo! Yksin kun tekee niin keksii kaikenlaisia keinoja selvitä. Esim. päällä voi painaa hyvin tapettia jos kädet on varattu ja katkoteräveitsi säilyy hyvin ulottuvilla tissivaossa (mun remppahousut eivät ole taskulliset). Kipsilevyjen siirto pieniä matkoja yksin onnistuu seuraavasti. Laita kipsilevy kainaloon (ei pitkiä hihoja, alliläskit on plussaa). Purista helvetin kovaa käsivarrella ja etene niin nopeasti kuin pääset.

Seuraava haaste onkin sitten listoitus :). En malta odottaa

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Onnea on osata nauraa itselleen

No niin, tuli taas mokattua huolella. Kesken pokemonin peluun pomppasi messengerpallukka ruudulle. Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti. Ensimmäinen ajatus oli "voi vee, miks fb sekoilee ja heittelee vanhoja keskusteluita auki". Mutta ei. Oli pitkän viestin (siis oikein useamman rivinkin) kirjoittanut, jossa mainitsi lukeneensa blogia ja että se jäi hieman kaivelemaan. Mulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa että olisin maininnut kirjoittavani blogia, mutta eipä mulla ole kummoinen muistikaan.  Keskustelu oli tyypillinen mies-nainen-keskustelu, kukaan ei ollut kärryillä. Jossain kohtaa mulle valkeni että perkele, Se Mies on lukenut mun blogia. Tai niin luulin.

Keskustelu oli hyvin kummallinen ja koska olin jo varma että blogia oli luettu niin menin sanomaan "mä luulen että sä löysit kyllä sen hakusanalla "akkulaturin käyttö naisille"". Hetken päästä kävikin ilmi, että mies oli luullut mun blogikseni jotain muuta. Ja mä olin mennyt paljastamaan hakusanan, jolla tänne löytää. Sillälailla. Hyvin tyypillistä urpoilua multa. Vielä ehkä kerkeis piilottaa osan postauksista, ne jotka nolottaa, niin kuin vaikka tuo kuukauden takainen, mutta ei kuulu mun tapoihin. Olen huomannut että tässä iässä nolotkaan asiat ei enää niin nolota. Aika ihanaa!

Koska käytän Google Analyticsiä niin näen mitä sivuja kahlataan parhaillaan. Terkkuja sinne, pahoittelut ja pidä hauskaa, muistathan että varoitin, en ole sitten käyttänyt niitä tunnisteita läheskään kaikissa postauksissa :D.

Ikinä ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Tänään näköjään tämmöisen kierrepallon.

Pitäisköhän mun lopettaa tää blogi kun en osaa näköjään pitää turpaani kiinni. Nääh, ei pitäis. Tää on itselleni jälkikäteen niin hyvää viihdettä :D

ps. prinsessaharhoja ei ole ollut viime aikoina.



maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kännibloggausta 2018

Puoli pulloa viiniä ja olen jälleen kosketuksissa tunteisiini. Juhlistan kakkostyön viime vuoden valmistumista ja ansaitsin kaksi lasia viiniä (joo, mun lasit on isoja)

Yksi äskeisistä ajatuksistani oli "olen 37-vuotias ja...". En edes muista miten ajatus jatkui kunnes tajusin, että, oho, en todellakaan ole 37-vuotias. Täytän kesällä pyöreitä eikä ne pyöreät ole kolmekymppiset. Mihin hukkasin nuo vuodet? No, ei kai sillä niin väliä. Naamastahan ne näkyy.

Esikoisesta on tulossa täysi-ikäinen, aikuinen! Miten voi, kun enhän mäkään aina ole. Kalenterin mukaan lapsen vaihto-oppilaaksi lähtöön on enää jokunen kuukausi. Aiemmin se on tuntunut niin abstraktilta, sitten joskus. Nyt se on neljän kuukauden päästä. Kun ajattelenkin asiaa niin ilmat lähtee pihalle. Kyllä mä tiedän miten nopeasti kuukaudet nykyään kuluu. Se on kuin junan valot tunnelin päässä. Lähestyy lähestymistään, kunnes iskee ilmat pihalle.

Viime postauksessa uhosin jotain sisäkattorempasta. No, ostin lisää välineitä, virittelin ne Makitaani ja testasin. Hah, mikä vitsi se suoritus. Totesin että juuei onnistu ja laitoin paikalliseen työvoiman etsimisryhmään ilmoituksen työvoiman tarpeesta. Sainkin heti tarjouksen ja tänään oli jo reipas poikanen töissä ja katto saanut yhden uuden kerroksen maalia. Poikanen on niin nuori että äidinvaistot heräsivät. Kerroin että hänen pitää myös huolehtia jaksamisestaan eikä painaa liian pitkää päivää. Sen jälkeen tajusin pistää suun kiinni ja nauttia siitä että joku tulee apuun.

Tiedättekös rakkaat lukijat, mä rakastan tätä taloa. Tämän keskeneräisyyttä, tämän opettavaisuutta, tämän tuttuutta. Rakastan sitä miten pitää muistaa, että pesukonetta ja kuivauskonetta ei saa laittaa samaan aikaan päälle, koska sulake palaa. Ihan itse olen oppinut kantapään kautta. Rakastan sitä että huomasin maalin rapisevan ikkunan räystäspelleistä eikä se ole mulle ongelma, tiedän miten ne hoituu. Kellarikin on ollut kuiva jo kuukauden kun siskon kanssa fiksattiin se. Mun akilleen kantapääni, kellarivesi on selätetty. Ainakin hetkeksi :). Let the fight continue! Olipa onni etten saanut sitä järvenrantataloa.

Koska kännibloggaus tarkoittaa irrallisten asioiden tajunnanvuodatusta blogiin, niin kerrottakoon että KK on muuttamassa kaupunkiin. Ensi viikolle on muuttopäivä määritelty, mutta ehei, ei ole KK:lla vielä vuokrasopimusta allekirjoitettu. Näissä asioissa mä olen järjestelmällinen ja todellakin panikoisin jos olisin itse tuossa tilanteessa. Ja panikoin jos joku läheinen on tuossa tilanteessa. Hän itse ei vaan panikoi. Mä en vaan voi ymmärtää. En pystynyt pysymään erossa asiasta, joten otin tilanteen vähän niin ku haltuun ja käskin hakea tiettyä asuntoa. Tietää kyllä että mun katon alla ei voi majoittua muutamaa päivää pidempään. Voi että kun tuokin asia painaa takaraivossa.

Mutta tänään mä olen niin onnellinen eikä kenenkään murheet mua kosketa :). Pitää opetella antamaan olla. Kaikkea ei voi hallita. Ei edes muiden muuttoja. Vähän se jännittää, mutta jännitys on ehkä hyvää laatua.

Päätän raporttini tähän. Olette ihania! <3