Lukijat

tiistai 22. toukokuuta 2018

Onnellisuudesta

Mä olen ihan fine vaikka suhde päättyi. Ehkä hieman haikea ja pettynyt, mutta mä olen ihan onnellinen elämässäni. Tuntuu vähän oudolta kun en itke ja vedä viiniä ja surkuttele kohtaloani. Tänään tanssin pari tuntia salsaa ja kävin sen päälle vielä lenkillä. Hyvä minä! Jospa tästä lähtisi taas terveellinen elämä käyntiin.

KK mainitsi vuodatuksissaan usein että hän toivoo että tulisin tekemään hänet onnelliseksi ja hän toivoo että oppisi tekemään mut onnelliseksi. Mun korvaan nuo molemmat särähtivät pahasti jo silloin. Mä en odota että kukaan tekee mua onnelliseksi. Mä OLEN onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Joku voi tuoda siihen vähän lisää, mutta ei mun onneni riipu miehestä.

Ehkä mä olen näin tasapainossa, koska olin ehkä jollain tavalla varpaillani KK:n suhteen aika paljon. Kai mun intuitio tiesi tämän enkä siksi uskaltanutkaan häneen niin rakastua. Lisäksi se tietynlainen miehisyyden puute vaivasi kyllä, koska mä koin liikaa olevani mies ja rauhoittelevani hysteeristä naista. Ei hyvä match, mutta kiva kun tuli katsottua loppuun, ei jäänyt hampaankoloon.

Mitä mieltä olette tuosta onnellisuusjutusta? Tekeekö puolisosi sut onnelliseksi ja olisitko onnellinen ilman häntäkin? Mistä onnellisuutesi koostuu?

12 kommenttia:

  1. Haa, just näin!! Jokaisen tarttee tehdä itse itsensä onnelliseksi. Ei sitä voi toiselta velkoa.

    Mahtavaa että oot hyvillä fiiliksillä :)

    Mä oon onnellinen sekä yksin että siipan kanssa. Viihdyn ittekseni pitkäänkin. Kumppani on kiva extra elämässä, mutta pärjäisin ilmankin. Mutta toki hän lisää mun onnellisuutta silloin kun paikalla on. Olen ollu sinkkunakin, ja olin onnellinen. En odota että toinen ihminen tekee mut onnelliseksi, teen sen itse.

    VastaaPoista
  2. Puoliso tekee mut oikeasti todella onnelliseksi, enkä enää osaa kuvitellakaan elämää ilman häntä. Mihin vaikuttanee sekin että synnytin vajaa pari kuukautta sitten meidän tyttären... <3

    Mikä tärkeintä niin olin kyllä aidosti onnellinen ennenkin tätä suhdetta, ihan itsekseni. Useamman vuoden elelin yksikseni, ja nautin siitä. Siksi varmaan pystyin niin täysillä suhteeseen heittäytymään ja ottamaan vastaan sen mitä toisella oli tarjota. Olin oppinut olemaan tyytyväinen elämääni ja tekemään itseni onnelliseksi, mutta toinen ihminen rinnalla tuo siihen uuden ulottuvuuden ja lisää syvyyttä.

    Mutta ehdottomasti samaa mieltä että kyllä ihmisen täytyy osata olla onnellinen ihan itsekseen, ja ylipäänsä ihan vaan OLLA itsekseen. Vasta sitten voi toinen tuoda siihen jotain lisää.

    VastaaPoista
  3. Anonyymin (ensimmäisen, jos sattuu olemaan useampiakin) kommentti on ihan 100% myös minun näkökanta.

    Yksin olisi vain eri tavalla onnellinen. Mutta en ole koskaan nähnyt parisuhdetta onnellisuuden takeena. Se on vain yksi osa sitä. Jopa melko pieni osa, jos tarkemmin elämääni tutkailen. En kuitenkaan ikinä haluaisi joutua luopumaan miehestäni. Rakastan häntä niin paljon. Rakkaus ja parisuhde ovat ihan eri asiat. Rakkaus kyllä tekee minut onnelliseksi.

    VastaaPoista
  4. Olen sinkku ja tällä hetkellä aika onneton, mutta se ei liity mitenkään siihen, ettei mulla ole puolisoa vaan elämän muihin haasteisiin. Luultavasti olisin vähän vähemmän onneton, jos minulla olisi puoliso, johon tukeutua ja jonka kainaloon käpertyä piiloon pahaa maailmaa. Mutta tiedän, että löydän tieni taas onnellisuuteen ja sisäiseen iloon ja rauhaan eikä sen polun kulkemiseen puolisoa tarvita.

    Eli vastavuoroisuuteen ja tasa-arvoon perustuva rakkaudellinen parisuhde ehdottomasti lisäisi onnellisuuttani, mutta ollakseni onnellinen en kumppania tarvitse.
    Mikäli tällainen hyvä suhde päättyisi, kyllä se tekisi minut hyvin onnettomalsi ja menisi varmastikin todella pitkään, että osaisin taas olla onnellinen ilman puolisoni. Koskapa saavutetuista eduista on vaikea luopua ;)

    Riippumatta parisuhdestatuksestani onnellisuuteeni koostuu siitä, että olen jota kuinkin tasapainossa itseni ja maailman kanssa, elän arvojeni mukaista elämää ja seuraan unelmiani keskittyen mahdollisimman paljon juuri käsillä olevaan hetkeen.

    Ihanaa, että olet onnellinen elämässäsi! Mun mielestä juuri se on yksi elämän tarkoituksista :)

    VastaaPoista
  5. Niin hyviä vastauksia kaikki edelliset, että voin vain todeta, että komppaan.

    Itse koen myös, että olen onnellinen yksin, mutta kumppanin kanssa voisin olla yhdessä onnellinen. Kumppanin tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, mutta koen onnellisuutta, jos saan jakaa onneni jonkun kanssa. Sekavasti sanottu, mutta ehkä idean saa kiinni. ;)

    VastaaPoista
  6. No niin, taisihan sulla olla vahvojakin epäilyksiä välillä. Parempi näin, kai.

    Mitä kysymykseen tulee, niin onhan puoliso toki mukava ja käytännöllinenkin olemassa, mutta en näe, että se itsessään tekis minut onnelliseksi. Eikä se sitä yritäkään. Onnettomaksi kyllä joskus, mutta oon nyt vaan semmosta sorttia, johon toisten mielialat ja ilmapiiri vaikuttaa todella herkästi. Ennemminkin se onnellisuustekijä taitaa olla se rakkaus, niinkuin Katrillakin, ja sehän tulee kyllä ihan omasta itsestä.

    VastaaPoista
  7. Mä näkisin (omalla kohdallani) että siihen yksinäisyyteen pitää oppia ja kokea se, että on onnellinen ilman miestä(tai tietty naistakin, miten vaan kukakin)Ensin on ihan pyllystä kaikki, kun on suru päättyneestä ja kaipaa kumppania niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Sitten pikkuhiljaa sitä oppii löytämään muitakin asioita, jotka on vaan itselle. Oppii sen, mistä tulee itsekseen onnelliseksi.
    Toisaalta oon kyllä niin sosiaalinen ja muutenkin sellainen, joka vaan voi paremmin toisen kanssa.

    VastaaPoista
  8. Puoliso ei tee onnelliseksi. Olin aviossa noin 20 vuotta ja 10 vuotta toisessa pitkässä suhteessani, mutta eivät ne ole tehneet minua onnelliseksi. On kuitenkin olemassa mies (TT), jonka seurassa olen onnellinen. Suhteemme kesti noin 3 vuotta vaikeissa olosuhteissa ja elämän tilanteissa ja sen katkeaminen on ollut isoin kriisi elämässäni. Olemme kuitenkin edelleen yhteydessä melko säännöllisesti. Vaikka erosta TT:n kanssa on jo sen veraan aikaa, että olen suht tasapainossa ja perusonnellinen elämässäni, tämän ihmisen seura "hereättää minut eloon" aina ihan uudella tavalla. Ikään kuin olisin punavihersokea, joka on tottunut ja oppinut tulemaan toimeen ko. asian kanssa ja siten ihan tyytyväinen elämäänsä, mutta sitten, kun olen TT:n seurassa, pystynkin yhtäkkiä erottamaan punaisen ja vihreän ja koko maailma näyttää uudelta ja innostavalta. Ja tosiaan, on minulla ollut elämässäni muitakin suhteita, pano- ja rakkaussuhteita, ja myös TT:n jälkeen, mutta TT on ainoa, jolla on tuollainen vaikuts. Vaikka olisin onneton syystä tai toisesta, niin siinä ahdistuksessanikin olen onnellinen, jos olen TT:n seurassa.

    VastaaPoista
  9. Mulle itselleni on ollut tärkeä opetus, että jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan kokonaisuudessaan. Kumppani voi silti tehdä onnelliseksi, kuten myös vaikka lapset tai kuulaat syysaamut tai kissan silittäminen tai mitä näitä nyt on.

    Sinänsä ei mun mielestä tarvitse vaatia itseltään, että pitää osata olla onnellinen yksin. Ihmissuhteet ja varsinkin parisuhde on kuitenkin niin merkittäviä asioita elämässä ja on ihan ok haluta olla parisuhteessa. Se on kuitenkin eri juttu kuin koko onnellisuutensa lataaminen sen yhden ihmissuhteen varaan ja vastuulle.

    VastaaPoista
  10. Nykyisin puolison vaikutus onnellisuuteeni on jopa pelottavan suuri. Ollaan oltu yli 20 vuotta naimisissa, monta lastakin on, ollaan onnellisempia kuin vielä koskaan aikaisemmin. Puoliso on sielunkumppanini, paras ystäväni ja ihana rakastajani, johon olen juuri tällä hetkellä kovasti ihastunut.

    Siksi menettämisen pelko on nykyisin niin suuri, että haittaa jo mielenrauhaa. Menettäminen olisi jotakin liian järkyttävää, veisi kyllä pohjan koko elämältäni. Ja kuitenkin, kukaan ei ole kumppanin menettämiseltä turvassa.

    Jos hänet menettäisin, en löytäisi mistään enää ketään, jonka kanssa tulisin yhtä läheiseksi. Tuskin edes jaksaisin yrittää.

    Ei meillä aina ole näin hyvin mennyt. Nuorempana miehelläni oli eräänlainen vihanhallitsemisongelma. Mietin sitä kun luin sun ja KK:n viime vaiheista.

    Miehelläni on aina ollut erittäin pitkä pinna, mutta kun takaraja lopulta tuli vastaan, raivari oli melkoinen. Ainakin minun rauhalliseen mentaliteettiin verrattuna. Ja suuttuessaan hän saattoi sanoa todella rumasti. Tämä asia oli ongelma ja haittasi elämää. Minun oli vaikea päästä hänen sanomistensa yli, vaikka hän aidosti katui ja pyysi anteeksi. Harkitsin jopa ero hänestä. Mitään muuta kuin sanallista raivoamista vihanpuuskiin ei onneksi kuitenkaan liittynyt.

    Mutta hän on myös hyvin tunneälykäs ja muutenkin henkevä tyyppi ja mahtava keskustelukumppani. Olemme puhuneet asiasta paljon, hän on täysin ymmärtänyt ongelman, halunnut vilpittömästi muuttua, ja on tässä aikojen saatossa muuttunut. Enää ainakaan kymmeneen vuoteen ei ole överiraivaria meillä nähty, vaikka ollaan kiistelty ja riidelty kyllä. Hän kohtelee minua nykyisin oikein nätisti. Osaan arvostaa sitä.

    Olen päättänyt, että kokonaisuus ratkaisee. Monenlaisista asioista voi selvitäkin, niiden kanssa voi elää ja olla jopa onnellinen. Kai siinä on sitä rakkauttakin.

    VastaaPoista
  11. Olen sinua jonkin verran vanhempi nainen, joskus aiemminkin tänne kommentoinut. Miehetön ja lapseton.

    Oikeanlaisen miehen kanssa - sellaisen, joka "näkisi" minut ja ymmärtäisi minua ja päinvastoin - tuntisin elämäni paljon merkityksellisemmäksi ja siten myös onnellisemmaksi. Vaikka elämässäni on hyviä asioita (mm. työ, ystäviä ja vapaaehtoistyö) ja pystyn myös nauttimaan elämästä, jonkinmoinen yksinäisyyden haapeus on taka-alalla koko ajan. Valitettavasti. Parisuhteen puuttumisen aukkoa en pysty kompensoimaan millään muulla. (Nuorempana olin myös pitkään sinkku, mutta silloin en kokenut näin. Näköjään iän myötä prioriteetit muuttuvat.)

    Kertomasi KK:n maininnat onnellisuudesta kieltämättä pistivät silmääni. Olisi helppoa tulkita niin, että hän ei ole sinut itsensä kanssa ja kotonaan omassa elämässään ja kuvittelee, että toinen ihminen voisi tehdä hänet kokonaiseksi. Ei se kyllä niin mene. Kahdesta puolikkaasta ei tule yhtä kokonaista vaan kaksi suht ehjää ihmistä rikastaa toistensa elämää.

    Tuo mainintasi KK:n miehekkyyden puutteesta vahvistaa kuvaa hänen rikkinäisyydestään. En ole niin taantumuksellinen ja perinteisten sukupuoliroolien kannalla kuin seuraava antaa ymmärtää, mutta sanonpa kuitenkin: On ihanaa, jos mies on turvallinen peruskallio, johon nainen saa nojata. (Toki myös nainen tarpeen tullen tukee miestä.) Silloin mies saa toteuttaa biologista maskuliinisuuttaan ja naisen on turvallista olla herkkä ja kuplivan ailahteleva nainen. Jos nainen joutuu ottamaan suhteessa miehen roolin, hän ei sisimmässään pysty kunnioittamaan miestä ja mies kyllä aistii sen; kunnioitus on miehelle ensiarvoisen tärkeää. Sellaisessa tilanteessa tuskin kumpikaan yksilöinä ja parisuhteen osapuolina voi kovin hyvin.

    VastaaPoista
  12. Kiitos kaikille todella hyvistä kommenteista!

    VastaaPoista