Kun mikään ei riitä

Tammikuussa kriiseilin asumis- ja omistusidentiteettini kanssa ja etsin omakotitaloja vimmaisesti. Olen kalibroinut unelmani ja todennut, että tarvitsen tähän tuskaani NYT HETI kesämökin. Niitä tutkiskellessani totean, että en ole saanut 23 työssäkäyntivuoden aikana kerrytettyä itselleni varallisuutta edes sen vertaa, että saisin rantamökin ostettua. Löysin kyllä ihanan idyllisen rantamökin, joka mahtui budjettini rajoihin, mutta perustukset näyttivät siltä, että olisi isompikin maanjäristys käynyt. Käytännössä perustukset olivat kasa kivenmurenia. Yritin Yksisarvismiehelle vakuuttaa, että onhan mökki pysynyt paikallaan jo varmasti 70 vuotta, että mihinkä se siitä yhtäkkiä romahtaisi, mutta kyllähän munkin järkeni sanoi, että ei siitä mitään tule. Se siitä rantaidyllistä. 

Laitoin vuorotteluvapaahakemuksen työnantajalle. Tuli hylättynä takaisin. Syy oli heppoinen. Motivaatiota nykyiseen työhön ei ole lainkaan, mutta uutta työtä ei löydy. 

Mulla on ollut viime vuosina semmoinen fiilis, että mä pystyn mihin vain. Nyt sitä ei ole. Toivottavasti se johtuu vain siitä, että olen ollut koko alkuvuoden kipeänä. Kaksi keuhkoputkentulehdusta putkeen ja influenssa tai hemmetin kova flunssa. Nyt viikon kuumeettomana, mutta silti voimat ihan poissa ja keuhkot rahisee. Vituttaa. 

Tämä on nimeltään "kun mikään ei riitä"-syndrooma. Kun tärkeitä asioita on loksahdellut paikoilleen, niin pienemmät asiat alkaa vituttamaan. Tai no, itseasiassa ei tämä mikään  "kun mikään ei riitä"-syndrooma ole, olen vain noussut Maslow:n tarvehierarkiassa pykälän ylöspäin ja tavoittelen seuraavaa loikkaa heti perään. Ongelma on vain mun kärsimättömyys, ei pysty odottamaan sitten niin yhtään. Kaikkihetinyt ja jos se ole mahdollista, niin sekös  sitten turhauttaa ja kiukuttaa. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. 

Nykyään kirjoitan postauksia enimmäkseen vain luonnoksiin, koska julkaisukelpoista, riittävän fiksua ja valmista ei tunnu tulevan. Nyt en anna liiallisen itsekritiikin estää julkaisua.