Lukijat

perjantai 30. lokakuuta 2020

Kuulumisia syksyltä 2020

 Blogin aloituksesta ja avioerosta on kohta yhdeksän vuotta. Yhdeksässä vuodessa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, muuttaneet omiin asuntoihinsa ja aloittelevat omia elämiänsä. Molemmista vaikuttaa tulevan varsin hyviä ja pärjääviä ihmisiä eroperheestä huolimatta.  Mua itkettää kun ajattelen mennyttä yhdeksää vuotta. Miten paljon olenkaan kokenut opetellessani omaa tapaani olla itsenäinen ja elää täysillä. Tämä blogi on toiminut mulle päiväkirjana ja muistikirjana, jota välillä selailen itkien ja nauraen kaikille kokemuksilleni ja tempauksilleni. Te lukijat (onkohan teitä enää yhtään?) olette myötäeläneet välillä kauhuissanne, välillä moralisoiden ja välillä iloitenkin mun puolestani. Mikä kasvumatka! Kyllä, kasvoin vaikkei se välttämättä aina siltä vaikuttanut. Kovin montaa asiaa en tältä matkalta vaihtaisi, ehkä sen kirveellä uhkailevan deitin kuitenkin :D. Sillekin pystyn jo nauramaan. 

Nyt elämä on seesteistä ja rauhallista.  En kaipaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tarvetta kirjoitella ja purkautua ei juurikaan enää ole. Myös blogipiiri on kaventunut, useampi "aikalainen" on lopettanut, joku jopa kuollutkin. Siinä meni kyllä sielultaan kaunis ihminen ja aivan liian aikaisin.  Elämä on niin hauras ja sen tajuaminen pistää itkettämään ja kiirehtimään elämään. 

Yksisarvismiehen kanssa elämä sujuu loistavasti. Siinä miehessä on mulle juuri sopivasti vastusta, hellyyttä, huolenpitoa ja hyväksyntää. Unelmoidaan yhteenmuutosta ja talosta tai mökistä järvenrannalla. En tiedä milloin seuraavan stepin aika on, mutta olen kärsimätön. Sen tiedän, että yhteenmuutto ei tule tapahtumaan ennen kuin miehenkin jälkikasvu aloittelee itsenäistä elämää, joten ihan lähitulevaisuuden asia se ei ole. Unelmoida kuitenkin saa. 

Kerrostaloelämä on mulle haastavaa. Tunnen, että olen täällä vain säilytyksessä ja odotan sitä taloa tai mökkiä maaseudun rauhassa, jossa voi mennä alasti hankeen tekemään lumienkeleitä. Sitä mä kaipaan. En oikein sopeudu naapurin karaoke-esityksiin ja huoltoyhtiön lehtipuhallinherätyksiin. Okei, lämmin edullinen asuminen on aika jees, mutta vaihtaisin sen kyllä villasukkiin ja takkatuleen sekunnissa. En kuitenkaan kadu tänne muuttoa, koska sain näin Yksisarvismiehen jokapäiväiseen elämääni. Ilman muuttoa en olisi irtisanoutunut, enkä myöskään aloittanut opiskelua. Eli aika kokonaisvaltainen elämänmuutos. Hyvä minä! Stella laulaa taustalla "Mene edeltä, kyllä se jää kantaa". Mä olen se, joka menee edeltä ja luottaa siihen että se jää kantaa. Jos se ei kanna, niin kylmässäkin vedessä voi uida rantaan. 

Pelkoja on edelleen, en kaikista sentään ole päässyt. Pelkään, että jotain tapahtuu ja unelmat eivät toteudukaan. Pelkään että jomman kumman elämä loppuu ennen kuin ehditään toteuttamaan ne suurimmat  unelmat ja elämään yhteistä elämää ja heräämään toisen vierestä joka aamu. Nythän sitä heräämistä tapahtuu aikalailla kvartaalitasolla. Pelkään, että itse kuolen ja Yksisarvismies joutuu kokemaan saman toistamiseen. Pelkään myös, että itse joudun kokemaan menetyksen. Molempi pahempi. Ero tai jätetyksi tuleminen ei pelota lainkaan. Ollaan niin hyvä match, ettei  vaan mitenkään tunnu todennäköiseltä. 

Tekeepä hyvää pysähtyä hetkeksi pohtimaan elämää. Viinilasi ja nenäliinat olivat tarpeellisia tämän tekstin tuottamisen aikana. 

maanantai 24. elokuuta 2020

Loppukesän kuulumiset

Moi! Mä oon vielä täällä! 

Kesä on mennyt hurjaa vauhtia ja edellisestä postauksesta on jo pari kuukautta. Varmaan joku ennätys mulle. Eipä mulle ole mitään juuri tapahtunut. Muutama kesäkurssi on tullut suoritettua ja tietty töitä. 

Kuopuskin on muuttanut omilleen, eli molemmat ovat jo itsenäistymässä. Esikoinenhan on jo asunut omillaan vuoden. Vaikka lapset eivät ole olleetkaan enää vuosiin joka päiväisesti fyysisesti läsnä niin kyllä tuo muutto vaan otti koville. Se innostus oman elämän alusta ja oma haikeus siitä että nyt se on olevinaan niin iso, mutta ei kuitenkaan ole. Omasta mielestään vain on. Ajat ovat kyllä niin totaalisesti muuttuneet siitä kun itse muutin pois kotoa, mutta niin se vaan menee. Vaikea on hyväksyä, että mikään muu kuin ne design-lautaset ei kelpaa yms. Olen pikkuhiljaa opetellut pitämään turpani kiinni. Mulla itelläni ei ole ikinä ollut niin kalliita lautasia kuin tuolla nuorimmaisella. Omilla rahoillaan kyllä osti. 

Suhde Yksisarviseen täytti kaksi vuotta. Tuntuu edelleen niin käsittämättömän hyvältä ja onnekkaalta. Ihastuminen on muuttunut rakkaudeksi, joka kasvaa koko ajan. Meidän riidat on niin mitättömiä, että niitä ei oikeastaan voi edes kutsua riidoiksi. Onneksi miehen tunneilmasto on niin vakaa, joten eletään meikäläisen hormonitoiminnan sykleissä. Kolme viikkoa normaalia ihanaa ja  vajaa viikko itkua, masennusta ja pms:ää. Onneksi vaikuttaa ymmärtävän. On se vaan niin täydellinen <3. 

Pitkä koronasyksy vähän pelottaa, etenkin kun pimeys vetää mielen vuosi vuodelta matalammaksi, eikä mitään spesiaalia ole suunnitteilla. Päivä kerrallaan ja vielä näkyy aurinkoisia päiviä riittävän, joten nautitaan niistä eikä synkistellä. 

Opinnot alkaa taas ensi viikolla, joten liikaa vapaa-aikaa ei sen jälkeen varmaankaan jää. Tavoitteet on liian korkealla arvosanojen suhteen, joten niiden eteen pitäisi kai vähän enemmän ponnistellakin. Mun kurssien suorittaminen menee kutakuinkin niin, että kurssi alkaa ja totean, että ei perkele, todella kökköjä tehtäviä ja että kai se on pääasia että pääsen läpi. Ensimmäisten tehtävien jälkeen alkaa  oma sisäinen vaatimustaso nousemaan, iskee epätoivo, tulee taistelutahto, huonot (eli alemmat kuin täydet pisteet) arviot tehtävistä vituttaa ja lopputentin jälkeen jännittää että jääkö vitonen muutamasta pisteestä kiinni. Nelonenhan mulle ei näköjään riitä. Että hauskaa opiskelusyksyä mulle :'D

Sormus tuntuu muuten  ihanalta sormessa :)


keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Uusperheloma

Aloitin kirjoittamaan postausta alkulomahöyryissäni, enkä ala sitä nyt editoimaan, joten ensimmäisten lomapäivien tunnelmat ovat aika vaaleanpunaiset :D:

"Lähdettiin reissuun, kahdella autolla. Kaksi autoa pakattuna täyteen. Kaksi maailmanloppuun varautujaa + teini + koira= kaksi täyteen pakattua autoa. Ajettiin peräkanaa ja heti alkumatkasta herkistyin. Me, lähdössä reissuun yhdessä ja ensi kertaa myös Yksisarvisen teini. En voi sanoa, etteikö mua jännittänyt. Ei olla teinin kanssa kovin paljoa vietetty aikaa kolmistaan, joten tämä on hyppy lähes kylmiltään syvään päähän. Reissua on takana nyt vuorokausi ja hyvin on mennyt. Ensimmäinen yhdessä nukuttu yö takana, ihanaa. Vielä puolisentoista viikkoa edessä. En kestä! Saatan räjähtää onnellisuudesta. Jotenkin tämä kahden auton taktiikka toimii loistavasti.  Esimerkiksi tämänpäiväisen koko päivän aktiviteetin jälkeen tiemme erkanivat ja Yksisarvinen ja teini lähtivät omaan kohteeseensa ja mä päädyin paluumatkalla ex temporee tutkailemaan toisen paikallisen nähtävyyden. Kaikki voittivat, ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Voiko tämä mennä näin helposti?"

Näin jälkikäteen sanottuna, kahden auton taktiikka oli hemmetin hyvä, koska Yksisarvisen auto hajosi ja mä onnistuin myös torpedoimaan oman autoni kanssa matkan jatkumisen. Koska olen kätevä emäntä niin hoidan autohommelini itse ja täytin reippaasti jäähdytinnestesäiliön, mutta jätin korkin tuulilasin syvennykseen. Matkalla hakemaan Yksisarvisen autoa pajalta tuulilasista kuului kova kopsahdus ja jonkin aikaa siinä meni ennen kuin tajusin että paisuntasäiliön korkkihan sinne jorpakkoon lensi. Eipä mitään, motonetin kautta vaan ja uusi korkki messiin, niin kuvittelin. Motonetistä ohjattiin merkkiliikkeen huoltoon ja sieltä tilattiin korkki seuraavaksi päiväksi. Korkki tuli, mutta tiivistettä ei. Ilman tiivistettä korkki ei istu paikalleen. Tiiviste piti tilata Ruotsista ja siihen meni 4 päivää. Auto jäi siis matkalle ja jatkoin vuokra-autolla matkaa. Tuli kallis korkki. Yksärin auto tuli sentään kuntoon. Jatkoimme matkaa Suomen halki pohjoisen yöttömään yöhön.

Alun euforia väistyi  matkan edetessä ja tunsin paikoitellen suurta pms:n siivittämää ulkopuolisuuden tunnetta. Yksisarvismies yritti varmaan parhaansa ja mm. saunoi lähes joka päivä kahdesti, teinin ja mun kanssa. Mun lomailutyyli on melko paljon rauhallisempi kuin heidän eikä mun kuntoni todellakaan kestänyt heidän menoaan. Koko kevään vaivannut lonkka ei myöskään helpottanut tilannetta. Tuli kierrettyä muutama kansallispuisto, mies ja teini edellä, mä laahustin omaa tahtiani perässä ja toivoin selviäväni itkemättä maaliin. Aina ei onnistunut, kiitos pms:n.

Reissu meni kokonaisuutena ihan hyvin kaikista pikku vastoinkäymisistä huolimatta. Viimeinen lomaviikko menossa ja sitä vietän vuokramökillä järven rannalla pääasiassa yksin. Vesi on lämmintä ja mökki ihana viileä. Kotiin ja Yksisarvisen kainaloon on vain vajaa puoli tuntia, joten melkein naapurissa mökkeilen. Saan kuopuksen myös huomenna mökille, mikä on tosi kivaa, koska koronakevään takia ei olla nähty kuin äitienpäivänä muutama tunti pihalla.

Maanantaina pitäisi aloittaa taas työt, ei huvittaisi kyllä yhtään, mutta ei angstata sitä vielä kun lomaa on vielä jäljellä :)

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Sormusostoksilla

Sunnuntai-iltana, kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli häkellyttävä kysymys: "Mites ne meidän kihlautumisasiat? Voisit ruveta katselemaan sormusta". Jotenkin noin se meni, keskustelu oli rönsyilevä ja hyvin outo. En tiennyt oliko kyse kosinnasta, joten pitihän sitä tietysti kysyä ja tivata, että mitä mies tarkoittaa. Lopputulema oli se, että sormukset tullaan pujottamaan sormiin heti kun ne saadaan. Omaa sormusvalintaa ei tarvinnut kauaa pohtia, se on ollut mietittynä jo vuosia :D. Kävin jo sovittamassa ja ah, se oli niin kaunis! Yhtä kaunis kuin kuvissa!

Olin tosi ylpeä itsestäni kun lopetin jo alkuvuodesta vihjailun kihlautumishalukkuudesta enkä karkauspäivänäkään tainnut edes sivuta asiaa. Hyvä minä! Kerrankin osasin odottaa!

Olen käyttänyt sormusta viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Vielä edelleenkin vasemman käden peukalo pyöräyttää  näkymätöntä sormusta nimettömässä. Hyvin ehti tapa juurtua.

Kun ei asuta yhdessä niin tuntuu senkin takia hyvältä tehdä suhde näkyvämmäksi. En tiedä miksi se tuntuu mulle niin tärkeältä, eihän muilla ihmisillä ole väliä ja itsehän tiedetään suhteemme vakavuusaste. Silti se vaan tuntuu hyvältä kuulua näkyvästi toiselle. En malta odottaa sormuksia :).

Kevät on ollut mulle raskas töiden ja opiskelujen suhteen, mutta loma häämöttää jo parin viikon päässä. Ensi viikoksi mulla on varattuna pikkuinen lähimökki, jolta meinaan tehdä töitä tai sitten tulen kotiin etätöihin ja menen illaksi ja yöksi mökille. Ihanaa päästä veden ääreen viikoksi! Toinen isompi mökki on myös varattuna ja pohjoiseen lähdetään myös, eli paljon on mökkeilyä yksin ja myös eka reissu miehen jälkikasvun kanssa. Jännää!

Eipä mulla muuta, pikainen tilannepäivitys vaan kun oli kerrankin oikein uutisia!


maanantai 4. toukokuuta 2020

Uusi normaali

Kohta on kaksi kuukautta etätöitä takana ja tilanteesta on tullut jo uusi normaali. Olen erakoitunut kämppääni eikä ulos lähteminen ole helppoa. Samaistun vanhuksiin, joiden liikuntakyky varmasti romahtaa näinä aikoina, niin on käynyt mullakin, eli pakko olisi vähän reippaammin lähteä ulos. Lonkkakivut vaivaavat ja olo on pääasiassa veltto. Aurinko saa mut houkuteltua joskus ovesta harvoin ulos.

Opiskelut etenevät tuskaisesti, mutta säntillisesti. Joka deadline pienesti romahduttaa mut, mutta joka tehtävä on tullut tehtyä ja itsekseni kiukuteltua huonoista tehtäväpalautteista. Kevään osalta olisi enää kolme tenttiä tehtävänä ja sitten pääsee "kesälomalle", eli kesäloma koulusta tarkoittaa, että on vain yksi kesäkurssi. Opintopisteitä on  kevään jälkeen kasassa 78 ja opintojen laajuus on 210, josta opinnäytetyö ja harjoittelu ovat 45 opintopistettä, eli käytännössä mä olen melkein puolivälissä kurssien määrässä. Harjoittelu menee varmaan oman työn ohella, joten sillä ei vissiin tarvitse kauheasti päätä vaivata. Enää  siis vain noin 18 kurssia niin kurssimäärä on täynnä. Ihan hyvin kun oon vasta vuoden opiskellut. Pitää yrittää hidastaa tahtia ettei valmistu ennen aikojaan :D. Mutta ilmeisestihän se on niin, että opinnäytetyön venyttämisellä saa opiskeluvuosia kulumaan useita. Exällänikin meni varmaan neljä extravuotta pelkkään opinnäytetyöhön.

Etätyöaikana olen nukkunut tosi paljon! En ole montaa kertaa herännyt herätyskelloon, eli olen löytänyt luonnollisen unirytmin. Ei ole varmaan ikinä ollut tämmöistä tilannetta!

Olen siis nukkunut, nukkunut, nukkunut, nukkunut, kiukutellut itselleni ja yksärille, tehnyt hitosti töitä ja kouluhommia. Siinäpä kaikki mitä mulle on viime kuukauden aikana tapahtunut.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Se aika vuodesta (ei Yksisarvisen silmille)

Yksisarvinen lupasi, että jos mä en halua, että se lukee niin ei kuulemma lue. Hah, katsotaan :D


On se aika vuodesta kun iskee päälle kauhea oman pihan kaipuu. Tarkemmin sanottuna oman rannan kaipuu. Olen selannut lauantaiaamun ratoksi Suomen kaikki 1550 rannallista kesämökkiä läpi ja tuntenut suurta kaipuuta. Tämä oman rannan kaipuuhan alkoi jo 3 vuotta sitten, jolloin olin jo tosi lähellä saada sen. Se kaatui myyjän epärehellisyyteen, mikä olikin jälkikäteen ajatellen hyvä juttu. Sitten tuli Yksisarvinen ja muutatti mut tänne. Tuli asunnon osto vanhimmalle lapselle ja toisen asunnon osto itselle. Lainaa on niin, että heikompia hirvittäisi. Vaan ei mua, ehei! Mä olen unelmoija ja haaveilija vailla realistista todellisuuspohjaa. Mä olen "kyllä kaikki järjestyy kun tahtoo vain tarpeeksi kovasti"-ihminen.

Mä en ole enää tilanteessa, jossa voisin tai haluaisinkaan tahtoa vain yksinäni. Enkä halua myöskään vaikuttaa toisen tahtomiseen. Mä ja Yksisarvismies ollaan tahtomisasioissa erilaisia. Mä olen osannut unelmoida about 40 vuotta, Yksisarvinen on vasta oppinut. Mun unelmien elinkaaren pituus on kohtalaisen lyhyt, koska mä pyrin toteuttamaan ne unelmat. Unelma-asteelle jäävät unelmat ilman excelöityä toimintasuunnitelmaa tuntuvat oudoilta ja ajoittain masentavilta. Mitä jos ne ei koskaan ehdikään toteutua?

Kesän suunniteltu kotimaanmatkailu peruuntui. No, niin peruuntui kaikilta kaikki, joten turha tässä valittaa. Tiedän kyllä, että valittaminen ei auta, mutta valitan silti.

Näin laiskaksi ihmiseksi olen ihmeellisen eteenpäin pyrkivä. Ehkä kuitenkin otan päiväunet ja koitan herätä ilman näitä ajatuksia.


sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Vallitseva tilanne

Tilanne eskaloitui äkillisesti torstaina kun Suomi alkoi sulkeutumaan. Meidät etätöihin pystyvät passitettiin koneinemme ja näyttöinemme kotiin. Työni mahdollistaisi vaikka 100% etätyön, mutta vaikka introvertti olenkin niin se ei ole ideaalitilanne mulle. Asun nykyään kaksiossa, eli työhuonetta ei ole. Kannoin näytöt ja työvermeet keittiön pöydälle ja totean jo yhden työpäivän siinä tehneenä että ei ole hyvä ratkaisu. Tarvitsen keittiönpöytää ihan muuhun kuin työvermeitten alustaksi. Toista pöytää ei ole, koska muutoissa olen karsinut kaike turhan, kuten ylimääräiset pöydät.

Ongelma on myös se, että en osaa tehdä etätöitä. En osaa keskittyä ja suoritua niin hyvin kuin fyysisesti työpaikalla. Perjantailta jäi töitä tekemättä ja nyt koneet huutelevat keittiössä, että pitäisi jatkaa töitä. Sunnuntaina. Ei sunnuntai ole mun työpäivä. Silti ajattelen, että tartun töihin. Tätäkö tämä etätyö nyt tulee olemaan?

Tuon yllä olevan kirjoitin viikko sitten, nyt koitan jatkaa postauksen loppuun. 

Viikko etätöitä takana. Olen hankkinut olkkariin työpöydän. Olen oppinut jo vähän keskittymään myös etänä ja nauttimaan työpäivien rauhasta. En osaa lopettaa vielä kahdeksaan tuntiin, sitä on treenattava. Kevät varmaan helpottaa tilannetta ja houkuttelee ulos. En osaa tällä hetkellä oikein lähteä ulos kun on fiilis, että ei saa poistua kotoa ja että vain kotona on turvassa. Kauppahommat olen hoitanut Citymarketin keräilypalvelua käyttäen, oli kätevää, että ei tarvinnut mennä sisälle kauppaan. Ehkä mä hieman ylireagoin, mutta parempi tässä tilanteessa ylireagoida kuin alireagoida. Mulla on käytössä biologinen lääke, joka tietääkseni alentaa vastustuskykyä, joten en ehdoin tahdoin halua kaivaa verta nenästäni. Yksisarvinen käy sujuvasti kaupoissa ja ulkoilee, mutta luotan siihen, että puhdistautuu ja on järkevä. Onhan se, paljon järkevämpi kuin minä.

Lapsi ei tullut mun luokse viikonloppuna ja mulla on ollut pieniä ajoittaisia flunssaoireita. Siellä taloudessa on lääkäri, joten en halua sieltä mitään pöpöjä, eivätkä he varmastikaan halua multa mitään. Ei oikeastaan edes käyty keskustelua siitä, että onko tulossa viikonlopuksi vai ei. Oli itsestäänselvää, että tässä tilanteessa ei tule.

Alkuun tuntui, että tilanne on henkilökohtaisesti tosi vaikea, mutta nyt siihen alkaa jo tottua. Yksisarvisen kanssa ei olla rajoitettu näkemistä ja se onkin henkireikä tässä tilanteessa. Kesän kotimaanmatkasuunnitelmat saa haudata ja koittaa vain pärjätä vallitsevan tilanteen kanssa ja toivoa että menisi mahdollisimman pienillä vahingoilla ohi. Olen henkisesti varautunut, että etätyöt jatkuvat paljon pitempään kuin pääsiäiseen. Tilanne ei onneksi toistaiseksi ainakaan vaikuta töihin, vaan töitä saa paiskia kuten ennenkin.

Uutiset kyllästyttää. Haluaisin jo lukea muitakin uutisia kuin SIITÄ.

Tsemppiä ja jaksamista meille kaikille tähän tilanteeseen! Kyllä me tästä selvitään.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Mulla on ikävä edellistä kotikaupunkiani. Käyn siellä edelleen harvakseltaan ja joka kerta tuntuu haikealta. Mä juurruin siihen kaupunkiin, kasvoin ja selvisin, siitä tuli mulle ensimmäinen kodilta tuntunut koti, paikka johon juurruin ja rakensin uuden elämän ja ystäväpiirin. Sitten tuli mies ja järisytti mun maailmaa. Muutin tänne, isoon cityyn. Täällä olen kokenut väkivallan uhan, pelännyt, nähnyt huumeet ja jengit katukuvassa ja väistellyt ihmismassoja. Ihmisiä, autoja ja liikenteen melua on joka puolella.

Yksisarvismies varmaan nauraa jo tässä kohtaa, mutta kyllä se vaan niin on, että naisena kaupungilla on hyvin paljon turvattomampaa kuin miehenä kaupungilla. En mä tänne muuttoani silti kadu. Olen kuitenkin saanut enemmän. Olen saanut rakkautta, läsnäoloa ja huolenpitoa. Olen saanut uuden työpaikan, vanhassa olisi lähtenyt järki. Olen saanut muuton ja työpaikan vaihdoksen seurauksena ostettua sijoitusasunnon. Taakse on jäänyt ne ajat kun myin arvokkaimman muumimukini, Iltapurjehduksen, jotta pysyi nenä taloudellisesti pinnan yläpuolella jotenkin. Ne oli ahdistavia aikoja, mutta niistä selvittiin.

Kotoisa olo tuli kun kerrostalokämppäni vessanpönttö oli tuntemattomasta syystä kadottanut vedet ja kämpässä haisi kotiin tullessa viemäri. Niin monta kertaa kirosin edellisen taloni jäätyneen viemärin tuuletusputken ja yli 20 asteen pakkasilla asuttiin aina viemärinhajussa. Nyt sekin haju tuo haikeat fiilikset pintaan. Onhan tässä kerrostalossa toki puolensa, mutta jotenkin vaikea nähdä että musta tulisi sielultani kerrostaloihminen. Onneks tulee kohta kesä.

Pohtiessani karkauspäiväjuttuja sormuksettoman naisen näkökulmasta tajusin, että 20 vuotta sitten,  siis KAKSIKYMMENTÄ vuotta sitten, kosin exääni. Järkytyin ajan kulumisesta. Nyt en sitä tehnyt, vaikka kävihän se toki mielessä. Koitan tässä asiassa nyt olla perinteinen nainen.


perjantai 14. helmikuuta 2020

Hyvää ystävänpäivää

Olen hengissä. Viime viikonloppuna luulin että loppu on lähellä kun löysin kaulan alaosasta patin, mutta ei se sitten ollutkaan SITÄ, vaan tulehtunut nivel. Ihme paikoissa niveliä onkin.

Olen joulusta alkaen kirjoittanut neljä postauksen alkua luonnoksiin, mutta mistään ei tule valmista. Aiheet on sellaisia, että en välttämättä halua, että Yksisarvinen lukee niitä, koska mun ajatukset on suurimmaksi osaksi noloja ja tyhmiä. Tai ehkä ne on vain enemmänkin itseä varten prosessoidakseni kirjoitettu.

Tutkinto-opiskelu on alkanut ja motivaatio loppunut. Pakolliset aineet on tylsiä. Enää ei tunnu siltä, että pitäisi saada hyviä numeroita, joten ei tarvitse hikipinkoilla niin pahasti kuin ennen.

Esikoisella on ajokortti ja vanhat on tanssittu, kuopus harjoittelee ammattinsa ensiaskelia. Aika on valunut jonnekin. Uurteet kasvoilla syvenee ja eräskin aamu ihan pelästyin kun katsoin hissin peiliin ja  näky oli niin karmaiseva mustine silmänalusineen. Yksisarvinen ikääntyy charmikkaasti ja vain komistuu päivä päivältä. Kyllä mulla on käynyt tuuri!

Töissä olen saanut pienen uuden vastuualueen oman työni oheen, eli sen myötä mua kutsutaan kotioloissa Johtajattareksi :D.

Alkuvuosi on raskas kahden työn ja opiskelun suhteen, mutta ehkä tästä jotenkin selvitään.

Hyvää Ystävänpäivää teille virtuaaliystäväni!

lauantai 8. helmikuuta 2020

Mitä jos...

... se onkin syöpä?

Käsi osui solisluun päällä olevaan kohoumaan. Patti, turvotus, onpas outoa. Struuma on edellisellä kilpparisairauskierroksella todettu, voisiko olla sitä? Niska on ollut toispuoleisesti kipeä kuukauden ja vihlonut solisluuhun päin. Yhdistyykö se pattiin? Luulin, että niska on vain jumissa.

Kävin lääkärissä, ei sanonut yhtään mitään muuta kuin, että pitää ultrata. Miksi se ei heittänyt mitään arviota? Siksikö, koska kaikki vaihtoehdot olisivat olleet pelottavia? Miksi se ei lähettänyt verikokeeseen, jos se vaikka onkin "vain" kilpirauhastulehdus? Eli lääkäri epäili varmaan jotain mitä ei halunnut mulle sanoa. No, osaanhan mä googlettaa itsekin. Hodgkinin lymfooma. Siihen mä olen nyt päätynyt. Löysin blogin, luin sen. Siitä kai yleensä selvitään. Sädehoitomaski kuulostaa pelottavalta. En edes tiennyt, että sitä varten ihminen ruuvataan pöytään kiinni jonkun maskin alle.

Ajattelen Yksisarvismiestä. Mitä jos mä en selviäkään? Että toisen naisensa jo menettää? Kuinka reilua se nyt sitten olis. Joutuu etsimään kolmannen.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Tutkinto-opiskelu alkoi ja motivaatio loppui. Pakolliset aineet on tylsiä ja talvikin väsyttää. Pitää jostain löytää selkäranka taas opiskeluun.

Vaikka väsyttää, olen silti tunkenut itselleni lauantaiaamuihin ylimääräisen kurssin, joka ei edes liity oikeaan opiskeluuni. Revin itseni väkisin 7:30 ylös, jotta ehdin rauhassa nautiskelemaan aamukahvistani ennen ysiltä alkavaa kurssia, jolla yritän opiskella sijoittamisen perusteita. Täysin vieras ja valtavan kokoinen uusi maailma ja turhauttaa kun en tajua mistään mitään. Tärkeintä on kuulemma aloittaa, sen olen tehnyt :). Ehkä tässä matkalla oppii.

Töissä menee ihan hyvin, sain pienen uuden vastuualueen oman työni oheen, eli sen myötä mua kutsutaan kotioloissa Johtajattareksi :D.


torstai 16. tammikuuta 2020

Mä en osaa riidellä. Eilen skitsahdin tyhjästä, ilmeisesti osittain pms:n takia. Jos mä suutun niin pakenen ja käperryn suojamuureihini, mutta nyt en saanut siihen mahdollisuutta. Piti jäädä tilanteeseen ja se oli outoa ja tukalaa. Mykistyin, en osannut puhua. Asia josta piti puhua oli omasta mielestänikin niin tyhmä, että se oli melkein mahdoton saada kakistettua ulos. Tuntui että se ei voinut fyysisesti vain tulla ulos. Kieli kuivui suuhun, eikä äänihuuletkaan toimineet. Lisäksi olisin halunnut paeta, koska silleen on helpompaa.