Mulla on ikävä edellistä kotikaupunkiani. Käyn siellä edelleen harvakseltaan ja joka kerta tuntuu haikealta. Mä juurruin siihen kaupunkiin, kasvoin ja selvisin, siitä tuli mulle ensimmäinen kodilta tuntunut koti, paikka johon juurruin ja rakensin uuden elämän ja ystäväpiirin. Sitten tuli mies ja järisytti mun maailmaa. Muutin tänne, isoon cityyn. Täällä olen kokenut väkivallan uhan, pelännyt, nähnyt huumeet ja jengit katukuvassa ja väistellyt ihmismassoja. Ihmisiä, autoja ja liikenteen melua on joka puolella.

Yksisarvismies varmaan nauraa jo tässä kohtaa, mutta kyllä se vaan niin on, että naisena kaupungilla on hyvin paljon turvattomampaa kuin miehenä kaupungilla. En mä tänne muuttoani silti kadu. Olen kuitenkin saanut enemmän. Olen saanut rakkautta, läsnäoloa ja huolenpitoa. Olen saanut uuden työpaikan, vanhassa olisi lähtenyt järki. Olen saanut muuton ja työpaikan vaihdoksen seurauksena ostettua sijoitusasunnon. Taakse on jäänyt ne ajat kun myin arvokkaimman muumimukini, Iltapurjehduksen, jotta pysyi nenä taloudellisesti pinnan yläpuolella jotenkin. Ne oli ahdistavia aikoja, mutta niistä selvittiin.

Kotoisa olo tuli kun kerrostalokämppäni vessanpönttö oli tuntemattomasta syystä kadottanut vedet ja kämpässä haisi kotiin tullessa viemäri. Niin monta kertaa kirosin edellisen taloni jäätyneen viemärin tuuletusputken ja yli 20 asteen pakkasilla asuttiin aina viemärinhajussa. Nyt sekin haju tuo haikeat fiilikset pintaan. Onhan tässä kerrostalossa toki puolensa, mutta jotenkin vaikea nähdä että musta tulisi sielultani kerrostaloihminen. Onneks tulee kohta kesä.

Pohtiessani karkauspäiväjuttuja sormuksettoman naisen näkökulmasta tajusin, että 20 vuotta sitten,  siis KAKSIKYMMENTÄ vuotta sitten, kosin exääni. Järkytyin ajan kulumisesta. Nyt en sitä tehnyt, vaikka kävihän se toki mielessä. Koitan tässä asiassa nyt olla perinteinen nainen.