Lukijat

torstai 22. heinäkuuta 2021

Kesäsaikkukuulumiset

Saikku lähenee loppuaan, viikko enää/vielä jäljellä. Mietin, että kirjoitanko "enää" vai "vielä", en osannut päätyä kumpaankaan. Kaksijakoiset fiilikset töihin paluun suhteen siis. Tämä pakotettu pysähtyminen on tehnyt todella hyvää. Toukokuussa päästin kaikista langoista irti ja siirryin ajelehtimaan. Kesälle, eli saikulle oli aikataulutettu vimmattua suorittamista, olisihan mulla ollut aikaa. Piti opiskella syksyllä suoritettavaan todella isoon ja vaativaan tutkintokokeeseen (työhön liittyvä) ja suorittaa myös kaksi kesäkurssia varsinaiseen tutkintoon. Toinen kurssi on hyvällä mallilla (koska ryhmätyöt), mutta toinen on ihan alkutekijöissään ja aikaa olisi enää viikko. Kiirehän tässä tulee siirtyä suorittamismoodiin. Saavuin juuri mökille ja otin lasin viiniä. Saatan ottaa toisenkin :). Mietitään huomenna sitten sitä kurssia...

Kesän aikana mökille rakentui terassi. Jo alkuvuodesta äitini miehensä kanssa ilmoittautuivat terassitalkoisiin, huom! heitä ei pyydetty vaan tuppautuivat väkisin. Siitähän se riemu sitten repesikin. Mä olin jalkapuolena mökillä kun "talkoot" alkoivat, eli mutsi ja miehensä saapuivat. Yksisarvismiehellä oli hyvin tarkat ajatukset siitä, millaisen terassin haluaa, mutta niinpä oli myös talkooavuksi tulleella mutsin miehellä, kutsutaan häntä vaikka Pekaksi. Pekka aloitti siis työt jo muutamaa päivää ennen Yksisarvisen tuloa, koska Pekka oli lomalla ja Yksäri töissä.  Pekan ja Yksisarvisen ajatukset olivat hyvin erilaiset ja mä sain toimia ajatusten välittäjänä viestein. Olin hermoromahduksen partaalla kun Pekka haukkui mulle Yksärin suunnitelmia ja Yksäri pysyi vankkumatta omalla kannallaan. Äiti osallistui talkoisiin pitämällä riippumattoa paikallaan 4 päivää ja kertomalla jatkuvalla syötöllä kehitysehdotuksiaan mökin suhteen. Olen viimeksi viettänyt äitini kanssa enemmän kuin pari tuntia aikaa n. 20 vuotta sitten ja seuraavaan yön yli kyläilyyn saa kulua vähintäänkin saman verran. MÄ EN VAIN JAKSA SEN SEURAA! Terassi valmistui kuin valmistuikin ja parisuhdekin pysyi kasassa. Olen äidinkin kanssa puheväleissä, mutta se johtunee vain siitä, että itse pidin turpani kiinni. 

Heti terassin valmistumista seuranneena viikonloppuna oli esikoisen ylioppilasjuhlat, eli jouduin kohtaamaan mutsin jälleen. Kyllä ei ollut riittävästi vielä aikaa kulunut, että olisi ollut mukava tavata. Juhlat menivät kuitenkin hyvin ja olivat mukavan lyhyet. Lämpötila mun kerrostalokaksiossa oli hikinen. 

Koipi alkaa olemaan jo kuntoutunut aika hyvin. Keppejä en enää käytä ja osaan omasta mielestäni jo kävelläkin kuin ihminen. Ihania virstanpylväitä oli muun muassa leikatun jalan varpaankynsien leikkaaminen itse ja puskapissalla käynti syväkyykäten. Niin arkipäiväisiä asioita ettei noita ylellisyyksiä edes ajattele, ennen kuin niihin ei pystykään. 

Tämä pakkopysähdys on saanut miettimään, että mitä mä haluan tulevaisuuden työelämältäni. Mielessä on käynyt työviikon lyhentäminen esim. nelipäiväiseksi tai palkattoman vapaan otto kesälle. Selvää mulle kuitenkin on, että jotain muutosta tarvitsen jossain vaiheessa. En tiedä vielä, että missä vaiheessa olen valmis lähtemään hakemaan noita muutoksia ja miten, eli ajatus saa muhia. Kaikki nuo pyörittelemäni ajatukset tarkoittavat laskelmia. Mihin mulla on varaa? Haluanko vaihtaa rahaa vapaa-aikaan?

Yhteenmuutto Yksisarvismiehen kanssa on todennäköisesti edessä, sitten kun hänenkin jälkikasvunsa aikuistuu, mutta siihen on vielä jokunen vuosi. Ehkä sitten asumiskulujen pienentyessä varaa olisikin ottaa enemmän vapaa-aikaa. Paljon mietittävää ja laskeskeltavaa. Tavoitteita ja unelmia pitää olla! 

Mä olen superonnellinen uudesta lonkastani, siitä tulee tulemaan tosi hyvä kunhan se on täysin parantunut. Pitää toivoa, että toinen vielä kestää vähän aikaa, että ehtii nauttimaan tästä uudesta vapaudesta kävelylenkkien muodossa, ennen kuin pitää toinenkin leikata. 

Mullahan ei ole autossa ilmastointi toiminut kolmeen vuoteen, eli helteillä saa ajella ikkunat auki. Ikkunat olivat auki kun istahdin taannoin varomattomasti autoon prisman parkkiksella. Tunsin viiltävän kivun haava-alueella ja kiljaisin "ai saatana, mun perse repee!". En tiedä oliko monikin kuuloetäisyydellä, ikkunat kiinni ja äkkiä pakoon :D. Ei se perse onneks revennyt, tuntui vain siltä. Saas nähdä mitä se tykkää 8 tunnin istumisesta. 

Kivaa kesää rakas lukija!