tag:blogger.com,1999:blog-35804059339495791132024-03-13T02:52:43.157+02:00Puolinaisen matka kokonaiseksiAlkoi reilun kolmekymppisen naisen erokertomuksena ja toivomuksena oli että olisi myös henkisen kasvun tarina. Henkisestä kasvusta en niin tiedä, mutta välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa.
Rehellisiä ja suodattamattomia tunteita, itkua ja hammastenkiristelyä, joskus onnenpilkahduksiakin. Siitä on Puoliksen elämä rakentunut. Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.comBlogger927125tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-48857156735963427452023-10-29T16:59:00.003+02:002023-10-29T16:59:56.870+02:00Tahdon<p>Tovi taas näköjään vierähtänyt viime kirjoituksesta. Oli kohtalaisen raskas kevät uuden työpaikan ja opinnäytetyön suhteen, mutta oppari tuli valmiiksi kahden stipendin kera, valmistuin ja uudessa työpaikassakin olen pysynyt ja aion pysyäkin, vaikka työpaikkakiusaaminen onkin kunnallisella puolella näköjään hiljaisesti hyväksytty ja arkipäivää. Kovin omituista! </p><p>Syy miksi nyt aloin kirjoittelemaan on se, että halusin tiedottaa teille kanssani tätä matkaa kulkevat, että suhteesta Yksisarvismiehen kanssa on tehty nyt virallinen, eli olen mennyt naimisiin! Suhdetta tähän ihmeelliseen hyvään mieheen on takana nyt reilu viisi vuotta ja aina vaan se tuntuu hyvältä. Olen täysin hyväksytty sellaisena kuin olen, ja saan osoittaa rakkauttani ihan niin paljon kuin mieli tekee ja saan rakkauden tekoja myös takaisin. Löysin ihmisen, joka tasapainottaa ja rauhoittaa mua, mutta hyväksyy ja innostuu myös mun hulluista ideoista. </p><p>Koska mitä vaan voi tapahtua milloin vaan, niin naimisiinmeno tuntui järkevältä ihan vaan juridisen puolenkin takia. Asiat on helpompia kun ollaan virallisia puolisoita, etenkin kun omistetaan yhteistä omaisuutta sun muuta. Yhdessä ei vielä vakituisesti asuta, sen aika on sitten kun se aika on. </p><p>Tuntuu hyvältä kun mua kutsutaan vaimoksi <3</p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-61683276758015157942023-02-04T22:27:00.000+02:002023-02-04T22:27:02.188+02:00Isä<p>Elämä on rauhoittunut työnpaikan vaihdon myötä. Kolme viikkoa uutta työtä takana ja ai että mä nautin! Työ on semmoista josta tykkään ja ohjelmilla josta tykkään. Työaika pysyy aisoissa eli aikaa jää muullekin kuin työlle. Ihanaa! Positiivista palautettakin on tullut jo. </p><p>Huomaan, että nyt kun aikaa jää, niin on tosiaan aikaa ajatella viime vuoden tapahtumia. Isä on kuollut. Kuollut. Elämä loppunut alle seitsemänkymppisenä. Tiedostin kyllä syksyllä, että en pystynyt reagoimaan niin kuin olisi ollut normaalia vaan suoritin työelämääni ja isän kuolemaa. Pikkuhiljaa nyt ehdin suremaan ja muistelemaan isää. Työpsykologi syksyllä mainitsikin että kannattaa varautua siihen että kyllä ne tunteet sieltä tulee. Sanoin tiedostavani. On se vaan perseestä, että ihminen vedetään/vetää itsensä niin tiukille, että ei EHDI käsittelemään läheisen kuolemaa. Suututtaa se, miten alallani osassa työpaikoista on niin vääristynyt käsitys työnteon normaaliudesta. Normaalia ei ole 15 tuntiset päivät. Jouduin pyytelemään anteeksi sitä, että jouduin olemaan työn kannalta kriittisenä päivänä poissa töistä isän krematorioon saattamisen takia. Mitä helvettiä? Jälkikäteen ajateltuna ja hieman jo etäisyyttä saaneena totean tuon aivan täysin absurdiksi. Onneksi pääsin pois. </p><p>Isä halusi elää viimeiset ajat erakkona. Ei ollut lapsilla asiaa kylään, puhelimeenkaan ei yleensä vastattu, kuin vasta sitten kun uhattiin isännöitsijällä ja poliisilla. Erinäisistä asioista vedettiin sisarusten kanssa johtopäätökset, että isä oli muistisairas. Kuolinsyy oli kuitenkin sepelvaltimotauti. THL:n kuolinsyyraportti tuli mulle vanhimpana lapsena. En olisi halunnut kaikkea lukea mädäntymisen asteesta yms. Meni uniin. Uniin meni myös poliisin posti tutkinnan lopettamisesta. Mietin että kyllä postinjakaja varmaan ihmettelee kun poliisilta tulee alvariinsa postia. </p><p>Tiedän, että isä eli ja kuoli niin kuin halusi. Ei olisi halunnutkaan avun piiriin, sitä kyllä tarjottiin muutama päivä ennen kuolemaa kun oli pyörtyillyt lähikaupungin Prismalla. Ilmeni poliisin raporteista. Halusi vain kotiin, joten apu jäi saamatta. Taloyhtiön ihmiset sitten hälyttivät poliisit. Pieni taloyhtiö, joten asukkaista pidetään huoli ja jos ei näy eikä kuulu niin huolestutaan. Hyvä niin. Taloyhtiön johdon inhimillisyys ja apu on yllättänyt positiivisesti. </p><p>Isä auttoi aina kun oli tarve. Tunteista ei puhuttu, mutta teoilla näytettiin. Omalla tavallaan hyvä isä mulla oli. <3</p><p>Lepää rauhassa. </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-39619789510595989002022-12-02T18:54:00.000+02:002022-12-02T18:54:10.362+02:00Raskas syksy<p>Onpahan ollut vuosi. Ehkä raskain ikinä. Ei ehkä, vaan ON ollut raskain ikinä. Työpaikan vaihtaminen keväällä osoittautui virhearvioksi ja olenkin irtisanoutunut nyt ja valinnut tällä kertaa paikan harkiten ja itse. Edellinen kun oli head hunttauksen tulos. Uusi työ alkaa alkuvuodesta. </p><p>Loppukesästä sain puhelun poliisilta. Tieto poliisin tavoittelusta tuli välikäden kautta viestillä. Siinä meni arviolta kymmenisen sekuntia kun olin päässäni käynyt läpi mahdollisuudet siihen, että olisin tietämättäni syyllistynyt rikokseen, ennen kuin tajusin minkä takia poliisi tavoittelee ihmisiä. <b><i>Kuolema</i></b>. Iski semmoinen hätä, mitä en ollut koskaan vielä kokenut. Tätä kirjoittaessakin joudun siihen samaan tunnelmaan ja kyyneleet pyrkii silmiin. Aloin tavoittelemaan lapsiani. Toisen sain heti kiinni. Toista en. Yritin jokaisen mahdollisen sosiaalisen median kautta, puhelimitse ja viestise. Ei vastausta. Poliisejakaan en saanut kiinni, jotta olisin voinut ohjeistaa ne olinpaikkaani. En ollut koskaan aiemmin soittanut hätänumeroon, mietin pitkään että onko mulla nyt niin suuri hätä, että on oikeutettua soittaa hätänumeroon. Päätin että oli. Ja olihan mulla. En ole koskaan kokenut vastaavaa avuttomuutta. Sieltä en mitään tietoa saanut, mutta yhteystiedot välitettiin mua tavoitelleelle partiolle, joka hetken päästä soitti ja kertoi tulevansa juttelemaan. Matkaa tänne mistä tahansa on puolisen tuntia, joten odotettava oli. Puoli tuntia on uskomattoman pitkä aika. Hätäpäissäni siivosin minkä esikoiselle soittelun lomasta pystyin. Paikallani en voinut olla. Ei se lapsi vastannut. Siskon kanssa pohdittiin mahdollisuutta, että asia saattoi myös koskea meidän isää. Oli absurdia toivoa siinä kohtaa että kyse olisi isästä. Aivan hirveä tilanne. </p><p>Puolen tunnin päästä poliisiauto kaartoi kohti taloa. Syke oli aikamoinen. Pyysivät istumaan. Kertoivat että isä oli löytynyt asunnostaan kuolleena. Samassa esikoinen soitti. Sitä helpotuksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Lysähdin käsieni ja nenäliinan varaan helpotuksesta. Tilanne oli hirveä, tuntuu hirveältä olla helpottunut siitä että se oli isä, joka oli kuollut. Jokainen, jolla on lapsia ymmärtää helpotuksen. Suru isästä tuli myöhemmin. Tulee varmaan ajan kanssa vielä enemmän. </p><p>Syksy on mennyt kuolemaan ja hautajaisiin liittyvissä asioissa. Kalmasiivousta järjestetty, asuntoa tyhjennetty ja muisteltu. Isä saatiin haudattua lokakuun lopulla. Ajattelin että vihdoin helpottaa. Mutta ei, ehei. </p><p>Isän hautajaisia seuranneella viikolla sain puhelun. Äiti oli teholla tajuttomana yllättävän sairastumisen seurauksena. Teholla tajuttomana vietti reilut kaksi viikkoa, useamman kerran leikattiin. Mitään sairautta ei ollut taustalla, että tämmöistä olisi ollut odotettavissa vaan ihan tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tämä olikin sitten liikaa mun päälle, enkä reagoinut enää ollenkaan normaalisti. Tajusin että nyt pitää ottaa breikki työelämästä ja hengitellä, koska myös työni oli tosi vaativa, enkä kevään ja kesän raskauden takia ollut saanut sitä ollenkaan niin hyvin haltuun, mitä olisi pitänyt. Sairausloma tuli tarpeeseen. Tajusin, että pois on päästävä työpaikasta ja uuden työn etsintä alkoi. Laitoin kaksi hakemusta, ensimmäinen tärppäsi. Osaamiseni on selkeästi haluttua, vaikka huijarisyndrooma vaivaakin välillä. </p><p>Äiti on herännyt ja kuntoutunee, vaikka kuntoutuminen kestääkin kuukausia. </p><p>Semmoinen syksy. </p><p>Syksy ja talvi on tullut torpalle. Täällähän ollaan vain ulkohuussin varassa, mutta vielä se ei tunnu pahalta. Huvittuneena seuraan median kirjoittelua kakkaämpäreistä ja lämmittelen pönttöuunejani ja elän niin hidasta elämää kun pystyn. Parisuhde voi hyvin ja kukoistaa näiden kaikkien kriisienkin keskellä. </p><p>Olkoon ensi vuosi mulle lempeämpi. </p><p><br /></p><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-65902571226318446562022-07-20T08:14:00.002+03:002022-07-20T08:14:51.327+03:00Uudenlainen arki<p>Puolisentoista kuukautta uutta elämää kartanon rouvana takana. Mä niin rakastan tätä hidasta elämää. Aamulla neljä kalikkaa saunan pataan, niin lounasaikaan vesi on valmista peseytymiseen. Kesäaikaan saattaa seuraavanakin päivänä saada vielä lämmintä vettä. Ihan luksusta! Kontrastina hitaaseen elämään teams-palaverit etätyökonttorissani ja kerran kuukaudessa 15 tuntiset työpäivät normaalityöpäivien lisäksi. </p><p>Mökki on tyhjennetty ja asunto on melkein jo tyhjennetty. Kaupaksi asunto ei ole mennyt, eli vuokralle oli pistettävä. Tuttavapiiristä löytyi vuokralainen ihan sattumalta ja ihan liian nopeasti mun makuun, kun en ollut edes vuokrallepanopäätöstä edes ehtinyt tehdä, mutta vuokralaiseen oli tartuttava kun se ilmestyi. Toivottavasti kaikki menee hyvin. "Joudutaan" muuttamaan virallisesti yhteen miehen kanssa, koska tänne kartanolle ei voi tällä hetkellä pysyvää osoitetta saada, joten siirrän kirjat miehen luokse. Yhteenmuutto, iso askel! </p><p>Kesää on onneksi vielä jäljellä ja ulkohuussi on ihan ok. Nautin suuresti tästä yksinkertaisesta elämästä. Syksyn ja talven tullen saattaa tilanne muuttua, mutta sehän ei ole tämän hetken asia ollenkaan! </p><p>Tämän viikon jälkeen pystyy ehkä jo rauhottumaan kun asunto on tyhjennetty. Kyllä on ollut rankka kesä. </p><p>Yhteinen kartano on aiheuttanut uudenlaisia tilanteita parisuhderintamalla. Mulla ei ole varsinaisesti enää ns. omaa tilaa ja se on aiheuttanut pientä sisäistä kriisiä, mutta siitä varmaan selvitään. </p><p>Tämä uudenlainen arki on kyllä todella hyvää! </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-14614647135781732812022-06-04T21:23:00.000+03:002022-06-04T21:23:12.156+03:00Olen kotona<p>Kuuntelen seinäkellon vaimeaa tikitystä ja katselen ruutuikkunoista varjojen pitenemistä pelloilla. Hiljainen hiekkatie rajaa pellot metsästä. Näkymä on kaunis. Olen uudessa kodissani, kodissa jossa on vielä muiden tavaroita eikä juuri lainkaan vielä omia. Yritän totutella. Mökki meni kaupaksi ensimmäisellä viikolla ja sen tyhjennys tapahtuu viikon päästä. Kerrostalokodillani ei ole ollut kysyntää, mutta siitä huolimatta onnistuin ostamaan puolet tästä ihanuudesta. Puolet narisevista lautalattioista, hirsisistä seinistä, vanhoista upeista omenapuista, marjapensaista, raparpereista ja ulkohuussista. Ehkä syksyn tullen löytyy jo sisältäkin jonkin sorttinen vessa. </p><p>Näiden kiinteistökauppojen teko oli kilpajuoksua kuoleman kanssa, niin nopeasti kaikki eteni. Viimeiseen asti jännitettiin, että ehditäänkö tehdä kaupat vai ei. Matkalla kaupantekotilaisuuteen anopin puhelin soi, sydän hyppäsi kurkkuun ja ajattelin että nytkö se tapahtui. No, ei tapahtunut. Tuntui absurdilta järjestellä kauppoja, valtakirjoja, kaupanvahvistajia yms. kun ei voitu olla varmoja että ehditäänkö. Kiire, stressi, ahdistus ja suru vuorotteli. Kauppojen toteutuminen oli myös myyjäpuolen toive. Yksi asia vähemmän setvittävää poismenon jälkeen. Kaupat tuli tehtyä ja appi nukkui pois seuraavana päivänä, vain vajaan kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Anoppi ja appi ottivat mut sukuun vastaan niin uskomattoman lämpimästi. Kerrassaan ihania ihmisiä ovat. Tai anoppi on edelleen ja appi oli. Ei ihme, että miehestä tuli niin hyvä. </p><p>Nyt meillä on käsissämme hyvin huollettu satavuotias talokaunotar, jonka tarinalle ja rakennusperinnölle yritämme antaa oman osuutemme. </p><p>Olen nyt kotona. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgjUZVUQvcBlEefE2zX0ncsLqj-dtIVL1R2d8TJgJXV4lxMxfNGCkiYmdesEOXDulvRLioBtPK6asPLM20h0kKBMIs50uAr92Z83FmUFMKPNTNwpiet2epXqAlYolCXm3c8gPQJ7WD7OtnxSsUPzIPmWqeda2YeAvOEFUhXUjXPt6ARi72DjytdU6tD/s4624/IMG_20220603_191914.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4624" data-original-width="3472" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgjUZVUQvcBlEefE2zX0ncsLqj-dtIVL1R2d8TJgJXV4lxMxfNGCkiYmdesEOXDulvRLioBtPK6asPLM20h0kKBMIs50uAr92Z83FmUFMKPNTNwpiet2epXqAlYolCXm3c8gPQJ7WD7OtnxSsUPzIPmWqeda2YeAvOEFUhXUjXPt6ARi72DjytdU6tD/s320/IMG_20220603_191914.jpg" width="240" /></a></div><br /><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-22448228593334433542022-04-09T22:21:00.001+03:002022-04-09T22:21:57.720+03:00Muutoksia melkein joka saralla<p>Oon kirjoittanut viimeksi tänne marraskuun lopulla ennen kuin tulokset siitä asiantuntijatentistä tulivat. Pääsin siitä läpi, rimaa hipoen. Riman hipominen ja meidän työpaikan porukasta läpäisijöistä huonoimmille pisteille jääminen ei tuntunut hyvältä, mutta läpi pääsin. Kaikki eivät päässeet meidänkään porukasta läpi, joten kyllähän mun on oltava tyytyväinen. Siitä tentistä kun ei arvosanoja jaeltu, vaan se oli läpi tai ei. Tentin läpäisyn myötä tulleet kirjaimet kun tuli päivitettyä Linkediniin, niin niiden merkitys tuli selväksi. Suorahakukonsulttien yhteydenotot räjähtivät. Olin haluttua tavaraa, vaikken koekaan olevani mikään asiantuntija (huijarisyndrooma). Eräs konsultti tekikin sitten semmoisen tarjouksen semmoiseen rakoon, että suostuin sopimaan verkkotapaamisen ja kuuntelemaan mitä sillä on asiaa. Yksi asia johti toiseen ja olen vaihtanut työpaikkaa ja myös titteliä ns. astetta paremmalle tasolle. Työpaikan vaihto ei ollut helppo päätös, mutta osaltaan strateginen. Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Nykyinen esinaiseni on piinkova kylmä business-nainen kun aiempi esimieheni oli pehmeä palvelija, jolle uskalsi sanoa mitä vain. Kontrasti on iso. </p><p>Muutakin on tapahtunut. Miehen lähisukuun iski nopeasti etenevä syöpä, joka aiheutti heille nopean tarpeen järjestellä omistuksia. Mieheltä kysyttiin, että onko kiinnostunut ostamaan kesäpaikkana toimineen kiinteistön. Ja mieshän oli kiinnostunut, kuten minäkin. Tämä päätös aiheutti sen, että meidän pitää myydä mökki ja mun pitää myös myydä asuntoni. Asunto ei harmita yhtään, mutta mökki harmittaa, koska olen siellä viihtynyt aivan todella hyvin. Kesäpaikasta on tarkoitus tehdä meille tulevaisuuden koti, eli tulevaisuudensuunnitelmat tuntuu kyllä hyviltä. Rantaa siinä tosin ei ole, mutta muuta hienoa kyllä. Ja rauhaa! </p><p>Kämppä on pistetty tosiaan myyntiin ja mökki lähtee myyntiin ensi viikolla. Mitään hajua mulla ei ole siitä, että mihin tulen muuttamaan ja milloin, mutta kaikki selviää ajallaan. Muutanko yksin taloon, johon ei tule lämmintä vettä ja joka lämpenee viiden pönttöuunin voimalla? Vai muutanko vuokra-asuntoon ja jään ihmettelemään, että kauanko kestän vuokra-asumista? Viimeksi kestin n. 5 kuukautta. </p><p>Mua houkuttaisi hypätä syvään päähän ja muuttaa sinne mökille. Se sijaitsee puolen tunnin matkan päässä, eli hankaloittaisi kyllä parisuhdehommia. Ehkä kuitenkin otan halvimman mahdollisen vuokrakämpän parisuhteen takia, vaikka henkisesti muuttaisinkin sinne mökille, tai no, kartanoon. Viisi pönttöuunia alakerrassa kertonee vähän talon koosta. Neliöitä mulla ei edes ole vielä tiedossa kun kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti!</p><p>Elämme toisaalta jännittäviä ja toisaalta todella surullisia aikoja. </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-73461983355240199842021-11-28T18:32:00.000+02:002021-11-28T18:32:16.021+02:00Syysraportti<p><br /></p><p>Aloitin viikko sitten kirjoittamaan postausta, mutta viinihanan lirahdettua jäi sitten kirjoittelut vaiheeseen. Jatkanpa tästä, vaikka tuosta alla olevasta tekstistä onkin jo viikko</p><p>Viikko sitten:</p><p>Mä pidän niin täysillä vapaapäivää! Varmaan ensimmäistä neljään kuukauteen. Tiedän, että se tulee kostautumaan heti alkuviikosta, mutta murehdin sitä sitten myöhemmin. Olen ollut paljon mökillä, nytkin jo putkeen yli viikon, koska en vain ole ehtinyt ajaa kotiin. Työelämä imee tällä hetkellä musta mehuja enemmän kuin mitä mulla olisi sille antaa ja sen päälle vielä opiskelut. Opinnot on olleet tänä syksynä todella työläitä. Ryhmätöitä ryhmätöiden perään. Laskin että yksittäisiä ryhmätöitä on ollut syksyn aikana pitkälti päälle 20. Ihan järjetöntä. Alkusyksystähän mulla oli se remppa ja työhön liittyvään asiantuntijatenttiin opiskelu. Tentin tulosta odotellaan edelleen, vaikkakaan en usko että läpi pääsen. Kaikki tämä kumuloitunut stressi ilmenee lähes päivittäisenä itkeskelynä työhaasteitten edessä. Mä tiedostan että tilanne ei ole ok, mutta ajattelen sen olevan väliaikaista. Niin se todennäköisesti onkin ja tilanteeseen ehkä tulee kohta helpotusta. Ja kyllä, olen esimiehelleni ilmaissut, että en oikein meinaa jaksaa, mutta koska en juuri siinä hetkessä romahtele, niin esimies ei näe tilannetta samoin kuin mä enkä osaa selkeämmin asiaa tuoda esiin kuin mitä olen jo tuonut. Uskon vakaasti, että kun opiskeluhommat helpottavat niin työssäjaksaminenkin paranee. </p><p>Mutta tänään on ollut vapaapäivä kaikesta! Yksisarvismies tuli mökille eilen ja lähti tänään. Yksisarvismiehen jälkikasvu on jo sen ikäinen, että yhden yön poissaolo onnistuu. Ohjelmistoon kuului läheisyyttä, paljuilua ja lepoa. Just sitä mitä mä tarvitsin. Ja Yksisarvismies myös. Työ ja opiskelut on selkeesti vaikuttaneet parisuhteeseen, mutta ymmärretään sen olevan väliaikaista. </p><p>Nyt: </p><p>Mökillä taas. Käväisin pari päivää kaupungissa, ihan kivahan se oli kunnes yläkerran remppajampat ja taloyhtiön julkisivupiikkaus alkoi. Ihanaa kun on pakopaikka! Nykyään herään kerrostalossa jo viideltä kun ensimmäiset työhönlähtijät alkavat ajelemaan hissillä. Viimeksi kaupungissa ollessani laitoin kellon soimaan kolmelta, jotta ehdin laittamaan korvatulpat korviin ajoissa ennen hissirallia. Jos laitan ne vasta viideltä niin en enää saa nukuttua. Jos laitan ne nukkumaanmennessä niin herään korvakäytävän kipuun kesken unien. Ei ole musta kyllä hissitalossa asumaan. Tulenkin sitten tänne mökille nukkumaan ja alentelemaan verenpaineita. </p><p>Täällä mökillä olen nukkunut paljon. Eilen vetäisin melatoniinin naamaan ennen ysiä (koska en olisi luontaisesti nukahtanut noin aikaisin), koska halusin vain nukkua. Nukuinkin kuuteen ja se oli ihanaa. Ihan parasta heräillä superlämpimän peiton alta viileään mökkiin ja vetää vain peittoa korville niin, että vain nenänpää pilkistää vällyjen välistä. Ai että! Ja se, että pystyy nukkumaan koko yön heräilemättä lonkkien särkyyn on aivan mahtavaa! Leikkaamaton koipi kyllä oireilee välillä, mutta ei vielä onneksi vaikuta nukkumiseen. </p><p>Huomasin tuossa taannoin, että opiskelut alkavat ilmeisesti olemaan loppusuoralla ja pitäisi ensi vuoden aikana vetäistä enää viisi kurssia ja opinnäytetyö. Ei paha! Aiheenkin olen jo omasta mielestäni keksinyt, eli kirjoittamatta vaille valmista. On tää opiskelu vaativan työn ohessa ollut kyllä aika paljon raskaampi setti, kuin mitä silloin vastarakastuneen kaikkivoipaisena vaaleanpunaisissa superenergiahöyryissäni ajattelin. On se rakastumisenergia vaan ihmeellinen asia! Sitä kun saisi purkitettua niin tienaisi hyvät rahat. </p><p>Nyt ollaan oltu reilu kolme vuotta yhdessä. Vastarakastumisenergiat on haihtuneet ja tilalle on tullut normaali hyvä arki. Meidän näköinen kolmen asuinpaikan arki. Mä etsin meille tulevaisuuden järvenrantataloja ja teen kaikenlaisia suunnitelmia naimisiinmenosta, yhteenmuutosta, häämatkasta sun muista ja mies hymähtelee mun suunnitteluille hyväksyvän huvittuneesti. Arkeen kuuluu myös mun ärhentely kerrostaloelämästä, mutta kerrostaloelämä sallii meille myös yhteiset lounaskävelyt ja harvenevista syksyisistä auringonsäteistä nauttimisen. Havahduttava hetki oli jokin aika sitten kun pysähdyttiin hetkeksi lähirantaan nauttimaan syysauringosta. Minä miehen kainalossa pää nojaten rintaan, silmät kiinni kasvot suunnattuna kohti aurinkoa imien auringonsäteitä, kädet toistemme vyötäröllä. Mies painoi huulet mun otsalle ja jäi siihen nauttimaan hetkestä. Siinä kohtaa ajattelin että on kaupungissakin hyvät puolensa ja melkein herkistyin. </p><p>Ehdin tällä viikolla muuallekin kuin ruokakauppaan ja hämmennyin joululauluista. Tajuan kalenteriin katsomalla että joulu on jo ovella, mutta ei se ole vielä oikeasti tajuntaan asti mennyt. Yllättää varmasti, koska opiskeluja on vielä täysillä pari viikkoa. </p><p>Tässäpä syksyn tiivistetyt kuulumiset. Töitä ja koulua, itkua ja hammastenkiristelyä, rakkautta, paljua ja viiniä. </p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-15115977213005656132021-08-31T10:16:00.001+03:002021-08-31T10:16:41.837+03:00Rempataas taas kun se on niin kovin mukavaa! <p>On taas oltu remppahommissa. Note to self, remppahommat ei ole mulle. EIEIEI. Ei kestä järki huonosti organisoituja remppoja ja muuhun en näköjään kykene kuin huonosti organisoimaan. </p><div><br /></div><div>Kaikki alkoi siitä kun lapseni sai opiskelupaikan yliopistosta ja muutti omistamastani asunnosta pois. Alkuperäinen 60-luvun keittiö huusi keittiöremonttia, joten vuokralaisten välissä se piti tehdä. Aloitin suunnittelun omasta mielestäni varsin hyvissä ajoin kesäkuussa kun olin koipisaikulla. Löysin omasta mielestäni hyvän remppamiehen ja sovin aikataulut hänen kanssaan ja jäin odottelemaan tarjousta. Taputtelin itseäni olalle ja ajattelin että tämähän meni helposti! Sitä tarjousta saikin sitten odotella niin pitkään, että rempan aloitukseen oli aikaa enää viikko. Tarjous tuli ja sain lähestulkoon paniikkikohtauksen. Tarjous oli järkyttävän suuri, noin puolet suurempi kuin mitä olin ajatellut. Epäilen, että kyse oli jonkin näköisestä strategiasta, koska eihän asiakkaalla ole mitään mahista löytää viikon varoitusajalla remppamiestä tekemään rajatulla aikataululla keittiöremonttia. Lähdin paniikkikävelylle järvenrantaan, itkin vähän, koska se nyt vaan on mun juttu ja yritin saada muotoiltua suunnitelmaa. Kävelyn aikana olin rekrytoinut siskon ja löytänyt palvelun, josta saa tilattua remppamiehiä lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Ajattelin, että vittu, kyllä tästä selvitään, onhan ennenkin kiperistä tilanteista selvitty. </div><div><br /></div><div>Onneksi koipi on suht kunnossa niin se ei ole asettanut merkittäviä rajoitteita rempalle. Koska kämppä sijaitsee kerrostalon kolmannessa kerroksessa (ei hissiä) niin jumppaa on tullut kun rappusia on ravattu varmaan tuhansia kertoja milloin minkäkin kantamuksen kanssa. </div><div><br /></div><div>Väillä yritettiin Yksisarvismiehen kanssa edistää remppaa kaksistaan ja sitten taas kutsuttiin joku maksullinen mies apuun. Se, että eri miehiä ramppaa tekemässä tilkun sieltä ja toisen täältä ei ole ehkä ollut se kaikkein paras ratkaisu, mutta kyllä tää on tästä nytkytellyt eteenpäin. </div><div><br /></div><div>Yksisarvismiehen mitta ilmeisesti täyttyi viime viikonloppuna kun työpäivän päätteeksi toivotti tsemppiä loppuhommiin. Olenkin nyt sitten yksin tehnyt loppua, eli kiinnittänyt allasta, sahannut sokkeleita yms. Piti kutsua vielä kerran maksullinen mies, koska totesin että mun lyhyt varsi ja taidot eivät todellakaan riittäneet välitilalevyjen asennukseen. Onneksi tällä työntekijällä sattui olemaan aikaa tulla vielä jeesailemaan päivää ennen kuin vuokralainen muuttaa. On ollut aivan karmea stressi kyllä tämän remontin kanssa. </div><div><br /></div><div>On kasattu, purettu ja kasattu taas. On itketty, maattu putkinaisena selällään roskiskaapissa ja harmiteltu käsien lyhyyttä, sisuunnuttu ja etsitty strong independent woman, joka pystyy melkein mihin vain niin halutessaan. </div><div><br /></div><div>Vuokralainen muuttaa huomenna, mä istun laatikon päällä epäergonomisesti ja näyttelen tekeväni töitä samalla kun remonttimiehet tekevät omaa hommaansa. Yritän olla näkymätön ja kuulumaton. En voinut lähteä tällä kertaa edes karkuun, koska olen jakanut kaikki avaimet jo sähkömiehelle (joka tulee vielä huomenna aamulla) ja vuokralaiselle. Luojan kiitos työni joustaa, että päivittäinen sinkoilu edes takas on ollut mahdollista. Välimatkaa asunnoilla on 100 km suuntaansa, eli kyllä tässä on saanut ajella. Ehkä tämä eläkepäivillä sitten palkitsee jos saan pidettyä asunnon ja vuokralaisen niin pitkään. </div><div><br /></div><div>Enhän mä ollut varautunut mihinkään keittiöremppaan taloudellisesti, eli kunhan tästä suorittavasta osuudesta selvitään niin seuraavaksi saakin miettiä että millä tämä lysti maksetaan. Mökki on niellyt koko kevään kaikki liikenevät rahavarat. </div><div><br /></div><div>Kunhan tästä rempasta jotenkin selviän, niin saan alkaa keskittymään vaativaan asiantuntijatenttiin, joka koittaa kuukauden päästä. Lisäksi suorittamista odottaa 30 opintopistettä amk-opintoja ja normaali päivätyö. Onneksi tosiaan työni joustaa, joten voin tehdä töitä silloin milloin muu sekoilu antaa myöten. </div><div><br /></div><div>Ihanat itseaiheutetut ruuhkakuukaudet...</div><div><br /></div><div><br /><div><br /></div></div><br class="Apple-interchange-newline" />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-29674650123230627592021-08-15T09:10:00.000+03:002021-08-15T09:10:30.634+03:00Olen huumaantunut!<p> Olen huumaantunut uudesta liikuntakyvystäni! Kävelylenkit ja metsäretket ovat palanneet ohjelmistooni ja saatan ääneenkin supattaa itsekseni lenkillä "tää on niin ihanaa!" ja "ai että tää tuntuu hyvältä!". Ihan täysin kivuton tuo leikattu jalka ei ole, vielä on jotain toipumistuntemuksia selkeästi, mutta pystyn jo luottamaan siihen, että se kuljettaa mua eteenpäin luotettavasti. </p><p>Ennen leikkausta tilanne oli semmoinen, että mietin jaksanko/haluanko raahautua edes 150 metriä autolle, koska alamäki sattui ja autoon nouseminen sattui ja takas tullessa myös autosta nouseminen sattui ja ylämäki sattui. </p><p>Leikkauksesta on nyt vajaa kolme kuukautta ja ennätys on ollut n. 20 000 askelta kansallispuistossa. Ensimmäinen pyörälenkki n. 2 kuukautta leikkauksesta oli sekin huumaava, hurmoksessa poljin varovasti ja ihmettelin että tältäkö se tuntuu kun ei tunnu yhtään miltään! Seuraavalla pyörälenkillä uskalsin jo polkea normaalisti, tai no, vedin täysiä ja raivolla, koska pystyin :D. Seisten tosin en pysty polkemaan vielä. </p><p>Eilen päätin että testataan rinkan kantamista ja pakkasin sinne uudet riippumattotarvikkeet ja paineltiin reittikuvauksen mukaan vaativalle reitille. Reitti oli meille uusi ja toden totta se oli vaativa. Kellon mukaan 180 metriä nousua ja heti perään laskua niin tuli kyllä selväksi miksi reittikuvauksessa oli tuo vaativuus. Jalka toimi hyvin, mutta lisäpaino kyllä tuntui. Alamäki oli haastavampi kuin ylämäki kun pää ei vielä luota sataprosenttisesti jalkaan alasmenossa. Rajoittava tekijä oli enemmänkin keuhkot kuin jalka. </p><p>Liikkuminen on ihanaa!!! </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-39689511440766405982021-07-22T19:32:00.002+03:002021-07-22T19:32:48.339+03:00Kesäsaikkukuulumiset<p>Saikku lähenee loppuaan, viikko enää/vielä jäljellä. Mietin, että kirjoitanko "enää" vai "vielä", en osannut päätyä kumpaankaan. Kaksijakoiset fiilikset töihin paluun suhteen siis. Tämä pakotettu pysähtyminen on tehnyt todella hyvää. Toukokuussa päästin kaikista langoista irti ja siirryin ajelehtimaan. Kesälle, eli saikulle oli aikataulutettu vimmattua suorittamista, olisihan mulla ollut aikaa. Piti opiskella syksyllä suoritettavaan todella isoon ja vaativaan tutkintokokeeseen (työhön liittyvä) ja suorittaa myös kaksi kesäkurssia varsinaiseen tutkintoon. Toinen kurssi on hyvällä mallilla (koska ryhmätyöt), mutta toinen on ihan alkutekijöissään ja aikaa olisi enää viikko. Kiirehän tässä tulee siirtyä suorittamismoodiin. Saavuin juuri mökille ja otin lasin viiniä. Saatan ottaa toisenkin :). Mietitään huomenna sitten sitä kurssia...</p><p>Kesän aikana mökille rakentui terassi. Jo alkuvuodesta äitini miehensä kanssa ilmoittautuivat terassitalkoisiin, huom! heitä ei pyydetty vaan tuppautuivat väkisin. Siitähän se riemu sitten repesikin. Mä olin jalkapuolena mökillä kun "talkoot" alkoivat, eli mutsi ja miehensä saapuivat. Yksisarvismiehellä oli hyvin tarkat ajatukset siitä, millaisen terassin haluaa, mutta niinpä oli myös talkooavuksi tulleella mutsin miehellä, kutsutaan häntä vaikka Pekaksi. Pekka aloitti siis työt jo muutamaa päivää ennen Yksisarvisen tuloa, koska Pekka oli lomalla ja Yksäri töissä. Pekan ja Yksisarvisen ajatukset olivat hyvin erilaiset ja mä sain toimia ajatusten välittäjänä viestein. Olin hermoromahduksen partaalla kun Pekka haukkui mulle Yksärin suunnitelmia ja Yksäri pysyi vankkumatta omalla kannallaan. Äiti osallistui talkoisiin pitämällä riippumattoa paikallaan 4 päivää ja kertomalla jatkuvalla syötöllä kehitysehdotuksiaan mökin suhteen. Olen viimeksi viettänyt äitini kanssa enemmän kuin pari tuntia aikaa n. 20 vuotta sitten ja seuraavaan yön yli kyläilyyn saa kulua vähintäänkin saman verran. MÄ EN VAIN JAKSA SEN SEURAA! Terassi valmistui kuin valmistuikin ja parisuhdekin pysyi kasassa. Olen äidinkin kanssa puheväleissä, mutta se johtunee vain siitä, että itse pidin turpani kiinni. </p><p>Heti terassin valmistumista seuranneena viikonloppuna oli esikoisen ylioppilasjuhlat, eli jouduin kohtaamaan mutsin jälleen. Kyllä ei ollut riittävästi vielä aikaa kulunut, että olisi ollut mukava tavata. Juhlat menivät kuitenkin hyvin ja olivat mukavan lyhyet. Lämpötila mun kerrostalokaksiossa oli hikinen. </p><p>Koipi alkaa olemaan jo kuntoutunut aika hyvin. Keppejä en enää käytä ja osaan omasta mielestäni jo kävelläkin kuin ihminen. Ihania virstanpylväitä oli muun muassa leikatun jalan varpaankynsien leikkaaminen itse ja puskapissalla käynti syväkyykäten. Niin arkipäiväisiä asioita ettei noita ylellisyyksiä edes ajattele, ennen kuin niihin ei pystykään. </p><p>Tämä pakkopysähdys on saanut miettimään, että mitä mä haluan tulevaisuuden työelämältäni. Mielessä on käynyt työviikon lyhentäminen esim. nelipäiväiseksi tai palkattoman vapaan otto kesälle. Selvää mulle kuitenkin on, että jotain muutosta tarvitsen jossain vaiheessa. En tiedä vielä, että missä vaiheessa olen valmis lähtemään hakemaan noita muutoksia ja miten, eli ajatus saa muhia. Kaikki nuo pyörittelemäni ajatukset tarkoittavat laskelmia. Mihin mulla on varaa? Haluanko vaihtaa rahaa vapaa-aikaan?</p><p>Yhteenmuutto Yksisarvismiehen kanssa on todennäköisesti edessä, sitten kun hänenkin jälkikasvunsa aikuistuu, mutta siihen on vielä jokunen vuosi. Ehkä sitten asumiskulujen pienentyessä varaa olisikin ottaa enemmän vapaa-aikaa. Paljon mietittävää ja laskeskeltavaa. Tavoitteita ja unelmia pitää olla! </p><p>Mä olen superonnellinen uudesta lonkastani, siitä tulee tulemaan tosi hyvä kunhan se on täysin parantunut. Pitää toivoa, että toinen vielä kestää vähän aikaa, että ehtii nauttimaan tästä uudesta vapaudesta kävelylenkkien muodossa, ennen kuin pitää toinenkin leikata. </p><p>Mullahan ei ole autossa ilmastointi toiminut kolmeen vuoteen, eli helteillä saa ajella ikkunat auki. Ikkunat olivat auki kun istahdin taannoin varomattomasti autoon prisman parkkiksella. Tunsin viiltävän kivun haava-alueella ja kiljaisin "ai saatana, mun perse repee!". En tiedä oliko monikin kuuloetäisyydellä, ikkunat kiinni ja äkkiä pakoon :D. Ei se perse onneks revennyt, tuntui vain siltä. Saas nähdä mitä se tykkää 8 tunnin istumisesta. </p><p>Kivaa kesää rakas lukija! </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-44810828223719999792021-06-09T20:13:00.000+03:002021-06-09T20:13:29.561+03:00Saikulla<p>Uusi lonkka on nyt asennettu muutama viikko sitten. Ennen leikkausta olin pari viikkoa lomalla ja huomasin loman aikana, että olen ihan poikki, eikä energiat meinanneet palailla sitten millään. Eipä ne ole vieläkään kyllä palanneet, vaikka olen lepäillyt jo kuukauden ja kaksi viikkoa niistä ihan totaalilepäillyt, koska olen leikkauksen takia lähes vankina kotonani. Ennen lomaa paahdoin pitkää ja hektistä päivää töissä, jotta saisin hommat asialliselle tolalle. Jossain vaiheessa piti vain todeta, että en pysty tekemään kaikkea, joten oli vain päästettävä langoista irti ja antaa muiden ottaa koppi. Ahdistaa vähän se sotku, jonka jätin muille. </p><p>Olen ollut yllättynyt siitä, miten muutaman tunnin leikkaus voikin vetää ihmisen niin heikkoon happeen, että pystyasennossa pyörrytti vielä viikonkin päästä ja nopeankin ruuan laitto vaati lepotaukoja. Vaikka leikkauksen kesto ei ollut pitkä, niin pieni se ei silti ollut. Olin maalaillut itselleni vähän ruusuisemman kuvan toipilasajasta. Tylsyys ja nukkumisen vaikeus on ollut pahinta. </p><p>On ollut kova paikka olla riippuvainen toisen avusta. Auton annoin kuopukselle käyttöön, koska en pystyisi ajamaan kuitenkaan, eli olen täysin Yksisarvismiehen kuskauksen varassa. Mieliteot pitäisi pystyä ennakoimaan, koska en kehtaa joka päivä pyytää kauppareissua. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin vankilassa kun en pysty yksin oikeastaan lähtemään keppeineni ja heikon kunnon takia mihinkään, kun kaikki mihin haluaisin mennä on mun voimavara-alueen ulkopuolella. Saisinpa jo autoilukykyni (eli vapauteni) takaisin!</p><p>Harmittaa kun olen joutunut moodiin, jossa päivät valuvat mitään järkevää tekemättä ohitse. Sitä järkevää tekemistä olisi opiskeluasioiden tiimoilta, mutta en vaan saa niistä kiinni. Kesäkin lipuu ikkunan takana ohitse mun maatessa sängyssä. Tänään Yksisarvismies ehti ulkoiluttamaan mua päiväsaikaan ja pääsin uimaan muutamaksi minuutiksi! Ai että miten vesi tuntui hyvältä! Kyynärsauvat lypsäävätkin nyt vettä itsestään pitkin kämppää askellukseni tahdissa, kun uitin tietysti myös sauvoja. </p><p>Esikoinen pääsi ylioppilaaksi ja piti jo yhdet juhlat. Meidän pikkujuhlat pidetään vasta heinäkuussa neljän vieraan voimin. </p><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-44851612767411688212021-04-30T21:53:00.002+03:002021-04-30T21:53:40.319+03:00Purkautuminen<p>Vappuaatto, telkkarista valittavissa joko Mikko Alatalo tai Frederik. Pidätellyt kiukun kyyneleet pääsee välillä valahtamaan alaluomen yli. Kihisen pyhää raivoa, lasten toinen vanhempi on päättänyt, että he pitävät omat ylioppilasjuhlat ja jos mä haluan pitää juhlat oman sukuni kesken, niin se on mun asia. Tämä kaikki välitettiin tulevan ylioppilaan kautta. Mä olen niin helvetin kiukkuinen ja surullinen, että lapsi on pistetty jälleen kerran tiedonvälittäjäksi. Erosta asti sama kuvio on toistunut, lasten kautta tiedotetaan aikuisten asioita. Sain pidettyä kiukun itselläni niin kauan kun puhuin lapsen kanssa puhelimessa, mutta siitä lähtien olen ollut kyllä ihan räjähtämispisteessä. Ollaan mökillä Yksisarvisen ja jälkikasvunsa kanssa, joten en voi räjähtää, joten pakko räjähtää kirjoittamalla. Eipä ole pitkään aikaan tullut pakonomaista kirjoitustarvetta, mutta nyt tuli. Kyllä tää helpottaa. </p><p><br /></p><p>Ollut haastava alkuvuosi. Työ imee musta hyvin mehut, en taida oikein osata hallita työtäni, työ enemmänkin hallitsee mua ainakin alkuvuodesta ja mä yritän pysyä jotenkin perässä. Alkuvuosi on ollut haastava myös fyysisesti, on ollut niskat lääkitystä vaativasti jumissa, olkapää kipeä, ranne kipeä ja molemmat jalat poissa pelistä vuorollansa. Etätyö aiheuttaa sen, että sinnittelee, pitää taukoja ja tekee töitä sitten käytännössä koko päivän jos ei pysty putkeen sitä työaikaa tekemään kun fysiikka pistää vastaan. Siihen lisäksi sitten opiskelu ja sivuduuni. Muutaman viikon päästä onkin sitten lonkkaleikkaus ja muutaman kuukauden sairausloma. Tulee tarpeeseen muutenkin kuin koiven takia. Ehkä saan sen jälkeen jalkani ja liikkumiskykyni takaisin. </p><p><br /></p><p>Tammikuussa kun ortopedillä kävin, sain laihdutusmääräyksen. 9 kiloa pois ennen leikkausta. Ei oo sinänsä paljon, koska tässä kropassa kyllä ylimäärästä on, mutta oon yrittänyt jo viime kesästä laihistella, joten ns. helpot kilot oli jo pudotettu. Tähän mennessä pudotusta on kesästä asti karvan vaille 20 kiloa, mutta vielä puuttuu leikkausdeadlinesta 1,5 kiloa. Oli pakko ottaa kovat konstit käyttöön ja siirtyä nutrilett-pussiruokintaan ja sitä herkkua olenkin vetänyt nyt pari viikkoa. Kovin hitaasti putoaa. Vappu meneekin "herkku"suklaapirtelön voimin, koska aion todellakin päästä leikkaustavoitteeseen. Tänään sallin kyllä itselleni kaksi sokeritonta lonkeroa. Yksisarvinen ja lapsi herkuttelevat vappuherkuilla. Kyllä tiukassa pudotus on, vaikka syön käytännössä n. 600 kcal/päivässä ja lisänä on myös tammikuun lopusta alkaen ollut Ozempic-suolistohormoni, joka auttaa kylläisyydentunteen kanssa. Kiitos Kilokiukuttelijalle kun kirjoittelit Ozempic-kokemuksistasi! Varsin hyvä troppi, kroppa vaan on hankala ja yhteistyökyvytön. </p><p><br /></p><p>No niin, nyt kun olen hakannut näppistä vartin verran niin vitutus on vähentynyt selkeästi, olen päässyt alkuperäisestä vitutuksesta muihin aiheisiin. On tää kyllä tehokas terapiamuoto tää kirjoittaminen. </p><p><br /></p><p>Jos tätä vielä joku lukee niin hyvää vappua! Kyllä mä näköjään vielä kirjoittelen kun aikaa on ja tarpeeksi asiaa :D</p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-7723923096003150882021-01-11T17:42:00.001+02:002021-01-11T17:42:30.047+02:00Suhteen seuraava askel<p> Edellisestä päivityksestä kului 2,5 kuukautta ihan huomaamatta! Loppuvuosi meni tykittäessä täysillä opintoja ja töitä ja ahdistus kasvoikin välillä aikamoisiin mittasuhteisiin, mutta niin vaan niistäkin kursseista selvittiin. Syksy meni myös lähes pakonomaisesti mökki-ilmoituksia selaillen ja käytiin jopa vähän livenä katselemassakin. Kuvio meni aina suunnilleen niin, että mä löysin mökin, innostuin täysillä niin kuin mulla tapana on, esittelin innostuksen kohteeni miehelle, mies murahtelee, että ei hän ole tällä hetkellä siinä tilanteessa, että voisi mökkiä ostaa ja mun kanssa siellä hengailla (koska jälkikasvu), mä sujuvasti ignooraan moiset negistelyt ja jatkan intoilua. Saan miehen lähtemään katsomaan, paikka ei olekaan sopiva, masennun, mies muistuttaa, että ei hän ole edelleenkään ostohousut jalassa, masennun lisää ja päätän, etten todellakaan enää ikinä koskaan katsele mökkejä, kunnes parin päivän päästä löydän uuden kohteen ja taas mennään samaa rundia. </p><p>Joulukuun toisella viikolla olin saanut kaikki syksyn opiskeluhommat pulkkaan ja aloitin hyvin ansaitun opiskeluloman ja vietin lauantaipäivää lempipuuhassani, eli unelmoiden ja selaillen mökkejä. Koska meidän "virallisen" hakualueen kohteet oli koluttu läpi satoja kertoja niin laajensin haun koko Suomeen ihan vaan huvikseni. Yhtäkkiä hän ilmestyi! Punamullalla maalattu 1,5 kerroksinen hirsimökki lammen rannalla. Ihastuin ensisilmäyksellä. Etäisyys ylitti virallisen hakualueen ulommaisen rajan (miehen asettaman) n. 20 minuutilla. Hinta oli HYVÄ ja makuuhuoneitakin kolme, eli jälkikasvullekin oma huone. Sähköt ja sisävessakin! Olin täpinöissäni! Esittelin kohteen miehelle ja sain luvan järjestää seuraavalle viikolle esittelyn. Esittelyn jälkeen oltiin jo molemmat täpinöissämme ja valmiita tekemään tarjous (etäisyydestä huolimatta). Tein alemman tarjouksen, kuin mitä olisin oikeastaan kehdannut tehdäkään, tarkoituksena päästä tavoittelemaani kompromissihintaan, mutta mitä tekee myyjä? Antaa käsittämättömän alhaisen vastatarjouksen ehdolla, että kaupat toteutuvat vielä saman vuoden puolella. Stressikäyrä nousi tappiinsa, koska mä tarvitsin omaan osuuteeni jonkin verran lainaa ja pankkipäiviä oli jäljellä enää seitsemän! Luojan kiitos olen asiakkaana hyvin henkilökohtaista ja joustavaa palvelua antavassa pankissa ja saatiin kuin saatiinkin laina-asiat reilaan ja kauppa toteutumaan 31.12 klo 10:00. Tiukillehan se kyllä meni, mutta uuden vuoden sain ottaa vastaan Yksisarvismiehen kanssa yhteisomistuksessa olevassa ihanassa hiljaisessa mökissä. Yksin mä uuden vuoden vastaanotin, mutta ei haitannut. Nukuin vuoden vaihteen yli kuin tukki, mökissä, jossa vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Seinäkellokin lähti, koska tikitti liian kovaa. Meillä on yhteinen mökki, mikä tuntuu välillä vaikealta käsittää. Suhteemme on ottanut ison askeleen eteenpäin. </p><p>Mähän en ole omistanut mitään kenenkään kanssa yhdessä yhdeksään vuoteen. On totuttelemista, kun joutuu kysymään mielipidettä hankinnoista, väreistä, remonteista jne. Koska mun on helpompaa reissata ja olla mökillä, niin vahingossa päädyin projektipäällikön roolin ja nyt mökillä on käynyt antennimies, ilmalämpöpumppumies ja putkimies ja torppa alkaa olemaan jo etätyökunnossa ja ämpärivessa vaihtunut sisävessaan, kun saatiin vedet toimimaan niin kuin ne oli tarkoitettu. Mä olen niin onnellinen! Viikonloppuna päästiin saunaan ja sain tehdä alastoman lumienkelin lumeen. Onnen multihuipentuma! </p><p>Vuosi 2020 oli monelle huono, mutta mulle vuosi oli kyllä ihan huippu! Opin tekemään etätöitä ja nauttimaan siitä täysillä, sain sormuksen sormeeni, pääsin lappiin kesälomareissulle, vietin useamman vuokramökkiloman kesällä ja kaiken kruunasi nyt vuoden viimeisenä päivänä oma mökki. En voisi enempää toivoa. </p><p>Mä rakastan sitä, miten vapaa mä olen tässä suhteessa. Mä voin lähteä mökille ja olla siellä kunnes tulee ikävä ja tulla sitten kotiin, tankata läheisyyttä ja lähteä taas. Mies tulee jälkikasvun kanssa mökille kun aikataulut sallii ja lähtee kun pitää lähteä. Meidän aikataulut ja menemiset eivät ole riippuvaisia toisistaan ja se tuntuu oikeastaan aika tosi hyvältä. En olisi uskonut, että tämmöinen voisi sopia! Mä rakastan sitä, millaisella hyväksynnällä mun töpeksinnät vastaanotetaan. Esim. mun viesti "me tarvitaan laastaria, ulko-oven kokoinen vaneri ja jesaria" ei tuottanut "mitä helvettiä siel tapahtuu"-komenttia, vaan "mä tuon"-kommentin. On sillä vaan hyvät hermot <3</p><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-19476204771660508892020-10-30T21:17:00.000+02:002020-10-30T21:17:08.051+02:00Kuulumisia syksyltä 2020<p> Blogin aloituksesta ja avioerosta on kohta yhdeksän vuotta. Yhdeksässä vuodessa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, muuttaneet omiin asuntoihinsa ja aloittelevat omia elämiänsä. Molemmista vaikuttaa tulevan varsin hyviä ja pärjääviä ihmisiä eroperheestä huolimatta. Mua itkettää kun ajattelen mennyttä yhdeksää vuotta. Miten paljon olenkaan kokenut opetellessani omaa tapaani olla itsenäinen ja elää täysillä. Tämä blogi on toiminut mulle päiväkirjana ja muistikirjana, jota välillä selailen itkien ja nauraen kaikille kokemuksilleni ja tempauksilleni. Te lukijat (onkohan teitä enää yhtään?) olette myötäeläneet välillä kauhuissanne, välillä moralisoiden ja välillä iloitenkin mun puolestani. Mikä kasvumatka! Kyllä, kasvoin vaikkei se välttämättä aina siltä vaikuttanut. Kovin montaa asiaa en tältä matkalta vaihtaisi, ehkä sen kirveellä uhkailevan deitin kuitenkin :D. Sillekin pystyn jo nauramaan. </p><p>Nyt elämä on seesteistä ja rauhallista. En kaipaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tarvetta kirjoitella ja purkautua ei juurikaan enää ole. Myös blogipiiri on kaventunut, useampi "aikalainen" on lopettanut, joku jopa kuollutkin. Siinä meni kyllä sielultaan kaunis ihminen ja aivan liian aikaisin. Elämä on niin hauras ja sen tajuaminen pistää itkettämään ja kiirehtimään elämään. </p><p>Yksisarvismiehen kanssa elämä sujuu loistavasti. Siinä miehessä on mulle juuri sopivasti vastusta, hellyyttä, huolenpitoa ja hyväksyntää. Unelmoidaan yhteenmuutosta ja talosta tai mökistä järvenrannalla. En tiedä milloin seuraavan stepin aika on, mutta olen kärsimätön. Sen tiedän, että yhteenmuutto ei tule tapahtumaan ennen kuin miehenkin jälkikasvu aloittelee itsenäistä elämää, joten ihan lähitulevaisuuden asia se ei ole. Unelmoida kuitenkin saa. </p><p>Kerrostaloelämä on mulle haastavaa. Tunnen, että olen täällä vain säilytyksessä ja odotan sitä taloa tai mökkiä maaseudun rauhassa, jossa voi mennä alasti hankeen tekemään lumienkeleitä. Sitä mä kaipaan. En oikein sopeudu naapurin karaoke-esityksiin ja huoltoyhtiön lehtipuhallinherätyksiin. Okei, lämmin edullinen asuminen on aika jees, mutta vaihtaisin sen kyllä villasukkiin ja takkatuleen sekunnissa. En kuitenkaan kadu tänne muuttoa, koska sain näin Yksisarvismiehen jokapäiväiseen elämääni. Ilman muuttoa en olisi irtisanoutunut, enkä myöskään aloittanut opiskelua. Eli aika kokonaisvaltainen elämänmuutos. Hyvä minä! Stella laulaa taustalla "Mene edeltä, kyllä se jää kantaa". Mä olen se, joka menee edeltä ja luottaa siihen että se jää kantaa. Jos se ei kanna, niin kylmässäkin vedessä voi uida rantaan. </p><p>Pelkoja on edelleen, en kaikista sentään ole päässyt. Pelkään, että jotain tapahtuu ja unelmat eivät toteudukaan. Pelkään että jomman kumman elämä loppuu ennen kuin ehditään toteuttamaan ne suurimmat unelmat ja elämään yhteistä elämää ja heräämään toisen vierestä joka aamu. Nythän sitä heräämistä tapahtuu aikalailla kvartaalitasolla. Pelkään, että itse kuolen ja Yksisarvismies joutuu kokemaan saman toistamiseen. Pelkään myös, että itse joudun kokemaan menetyksen. Molempi pahempi. Ero tai jätetyksi tuleminen ei pelota lainkaan. Ollaan niin hyvä match, ettei vaan mitenkään tunnu todennäköiseltä. </p><p>Tekeepä hyvää pysähtyä hetkeksi pohtimaan elämää. Viinilasi ja nenäliinat olivat tarpeellisia tämän tekstin tuottamisen aikana. </p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-35571865634023815572020-08-24T16:34:00.000+03:002020-08-24T16:34:23.496+03:00Loppukesän kuulumiset<p>Moi! Mä oon vielä täällä! </p><p>Kesä on mennyt hurjaa vauhtia ja edellisestä postauksesta on jo pari kuukautta. Varmaan joku ennätys mulle. Eipä mulle ole mitään juuri tapahtunut. Muutama kesäkurssi on tullut suoritettua ja tietty töitä. </p><p>Kuopuskin on muuttanut omilleen, eli molemmat ovat jo itsenäistymässä. Esikoinenhan on jo asunut omillaan vuoden. Vaikka lapset eivät ole olleetkaan enää vuosiin joka päiväisesti fyysisesti läsnä niin kyllä tuo muutto vaan otti koville. Se innostus oman elämän alusta ja oma haikeus siitä että nyt se on olevinaan niin iso, mutta ei kuitenkaan ole. Omasta mielestään vain on. Ajat ovat kyllä niin totaalisesti muuttuneet siitä kun itse muutin pois kotoa, mutta niin se vaan menee. Vaikea on hyväksyä, että mikään muu kuin ne design-lautaset ei kelpaa yms. Olen pikkuhiljaa opetellut pitämään turpani kiinni. Mulla itelläni ei ole ikinä ollut niin kalliita lautasia kuin tuolla nuorimmaisella. Omilla rahoillaan kyllä osti. </p><p>Suhde Yksisarviseen täytti kaksi vuotta. Tuntuu edelleen niin käsittämättömän hyvältä ja onnekkaalta. Ihastuminen on muuttunut rakkaudeksi, joka kasvaa koko ajan. Meidän riidat on niin mitättömiä, että niitä ei oikeastaan voi edes kutsua riidoiksi. Onneksi miehen tunneilmasto on niin vakaa, joten eletään meikäläisen hormonitoiminnan sykleissä. Kolme viikkoa normaalia ihanaa ja vajaa viikko itkua, masennusta ja pms:ää. Onneksi vaikuttaa ymmärtävän. On se vaan niin täydellinen <3. </p><p>Pitkä koronasyksy vähän pelottaa, etenkin kun pimeys vetää mielen vuosi vuodelta matalammaksi, eikä mitään spesiaalia ole suunnitteilla. Päivä kerrallaan ja vielä näkyy aurinkoisia päiviä riittävän, joten nautitaan niistä eikä synkistellä. </p><p>Opinnot alkaa taas ensi viikolla, joten liikaa vapaa-aikaa ei sen jälkeen varmaankaan jää. Tavoitteet on liian korkealla arvosanojen suhteen, joten niiden eteen pitäisi kai vähän enemmän ponnistellakin. Mun kurssien suorittaminen menee kutakuinkin niin, että kurssi alkaa ja totean, että ei perkele, todella kökköjä tehtäviä ja että kai se on pääasia että pääsen läpi. Ensimmäisten tehtävien jälkeen alkaa oma sisäinen vaatimustaso nousemaan, iskee epätoivo, tulee taistelutahto, huonot (eli alemmat kuin täydet pisteet) arviot tehtävistä vituttaa ja lopputentin jälkeen jännittää että jääkö vitonen muutamasta pisteestä kiinni. Nelonenhan mulle ei näköjään riitä. Että hauskaa opiskelusyksyä mulle :'D</p><p>Sormus tuntuu muuten ihanalta sormessa :)</p><p><br /></p>Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-56775246279585253322020-06-24T21:33:00.000+03:002020-06-24T21:33:03.346+03:00Uusperheloma Aloitin kirjoittamaan postausta alkulomahöyryissäni, enkä ala sitä nyt editoimaan, joten ensimmäisten lomapäivien tunnelmat ovat aika vaaleanpunaiset :D:<br />
<br />
"Lähdettiin reissuun, kahdella autolla. Kaksi autoa pakattuna täyteen. Kaksi maailmanloppuun varautujaa + teini + koira= kaksi täyteen pakattua autoa. Ajettiin peräkanaa ja heti alkumatkasta herkistyin. Me, lähdössä reissuun yhdessä ja ensi kertaa myös Yksisarvisen teini. En voi sanoa, etteikö mua jännittänyt. Ei olla teinin kanssa kovin paljoa vietetty aikaa kolmistaan, joten tämä on hyppy lähes kylmiltään syvään päähän. Reissua on takana nyt vuorokausi ja hyvin on mennyt. Ensimmäinen yhdessä nukuttu yö takana, ihanaa. Vielä puolisentoista viikkoa edessä. En kestä! Saatan räjähtää onnellisuudesta. Jotenkin tämä kahden auton taktiikka toimii loistavasti. Esimerkiksi tämänpäiväisen koko päivän aktiviteetin jälkeen tiemme erkanivat ja Yksisarvinen ja teini lähtivät omaan kohteeseensa ja mä päädyin paluumatkalla ex temporee tutkailemaan toisen paikallisen nähtävyyden. Kaikki voittivat, ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Voiko tämä mennä näin helposti?"<br />
<br />
Näin jälkikäteen sanottuna, kahden auton taktiikka oli hemmetin hyvä, koska Yksisarvisen auto hajosi ja mä onnistuin myös torpedoimaan oman autoni kanssa matkan jatkumisen. Koska olen kätevä emäntä niin hoidan autohommelini itse ja täytin reippaasti jäähdytinnestesäiliön, mutta jätin korkin tuulilasin syvennykseen. Matkalla hakemaan Yksisarvisen autoa pajalta tuulilasista kuului kova kopsahdus ja jonkin aikaa siinä meni ennen kuin tajusin että paisuntasäiliön korkkihan sinne jorpakkoon lensi. Eipä mitään, motonetin kautta vaan ja uusi korkki messiin, niin kuvittelin. Motonetistä ohjattiin merkkiliikkeen huoltoon ja sieltä tilattiin korkki seuraavaksi päiväksi. Korkki tuli, mutta tiivistettä ei. Ilman tiivistettä korkki ei istu paikalleen. Tiiviste piti tilata Ruotsista ja siihen meni 4 päivää. Auto jäi siis matkalle ja jatkoin vuokra-autolla matkaa. Tuli kallis korkki. Yksärin auto tuli sentään kuntoon. Jatkoimme matkaa Suomen halki pohjoisen yöttömään yöhön.<br />
<br />
Alun euforia väistyi matkan edetessä ja tunsin paikoitellen suurta pms:n siivittämää ulkopuolisuuden tunnetta. Yksisarvismies yritti varmaan parhaansa ja mm. saunoi lähes joka päivä kahdesti, teinin ja mun kanssa. Mun lomailutyyli on melko paljon rauhallisempi kuin heidän eikä mun kuntoni todellakaan kestänyt heidän menoaan. Koko kevään vaivannut lonkka ei myöskään helpottanut tilannetta. Tuli kierrettyä muutama kansallispuisto, mies ja teini edellä, mä laahustin omaa tahtiani perässä ja toivoin selviäväni itkemättä maaliin. Aina ei onnistunut, kiitos pms:n.<br />
<br />
Reissu meni kokonaisuutena ihan hyvin kaikista pikku vastoinkäymisistä huolimatta. Viimeinen lomaviikko menossa ja sitä vietän vuokramökillä järven rannalla pääasiassa yksin. Vesi on lämmintä ja mökki ihana viileä. Kotiin ja Yksisarvisen kainaloon on vain vajaa puoli tuntia, joten melkein naapurissa mökkeilen. Saan kuopuksen myös huomenna mökille, mikä on tosi kivaa, koska koronakevään takia ei olla nähty kuin äitienpäivänä muutama tunti pihalla.<br />
<br />
Maanantaina pitäisi aloittaa taas työt, ei huvittaisi kyllä yhtään, mutta ei angstata sitä vielä kun lomaa on vielä jäljellä :)Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-990783716689002342020-05-20T21:40:00.001+03:002020-05-20T21:40:25.415+03:00SormusostoksillaSunnuntai-iltana, kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli häkellyttävä kysymys: "Mites ne meidän kihlautumisasiat? Voisit ruveta katselemaan sormusta". Jotenkin noin se meni, keskustelu oli rönsyilevä ja hyvin outo. En tiennyt oliko kyse kosinnasta, joten pitihän sitä tietysti kysyä ja tivata, että mitä mies tarkoittaa. Lopputulema oli se, että sormukset tullaan pujottamaan sormiin heti kun ne saadaan. Omaa sormusvalintaa ei tarvinnut kauaa pohtia, se on ollut mietittynä jo vuosia :D. Kävin jo sovittamassa ja ah, se oli niin kaunis! Yhtä kaunis kuin kuvissa!<br />
<br />
Olin tosi ylpeä itsestäni kun lopetin jo alkuvuodesta vihjailun kihlautumishalukkuudesta enkä karkauspäivänäkään tainnut edes sivuta asiaa. Hyvä minä! Kerrankin osasin odottaa!<br />
<br />
Olen käyttänyt sormusta viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Vielä edelleenkin vasemman käden peukalo pyöräyttää näkymätöntä sormusta nimettömässä. Hyvin ehti tapa juurtua.<br />
<br />
Kun ei asuta yhdessä niin tuntuu senkin takia hyvältä tehdä suhde näkyvämmäksi. En tiedä miksi se tuntuu mulle niin tärkeältä, eihän muilla ihmisillä ole väliä ja itsehän tiedetään suhteemme vakavuusaste. Silti se vaan tuntuu hyvältä kuulua näkyvästi toiselle. En malta odottaa sormuksia :).<br />
<br />
Kevät on ollut mulle raskas töiden ja opiskelujen suhteen, mutta loma häämöttää jo parin viikon päässä. Ensi viikoksi mulla on varattuna pikkuinen lähimökki, jolta meinaan tehdä töitä tai sitten tulen kotiin etätöihin ja menen illaksi ja yöksi mökille. Ihanaa päästä veden ääreen viikoksi! Toinen isompi mökki on myös varattuna ja pohjoiseen lähdetään myös, eli paljon on mökkeilyä yksin ja myös eka reissu miehen jälkikasvun kanssa. Jännää!<br />
<br />
Eipä mulla muuta, pikainen tilannepäivitys vaan kun oli kerrankin oikein uutisia!<br />
<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com14tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-47544859274747687262020-05-04T10:11:00.000+03:002020-05-04T10:11:26.632+03:00Uusi normaaliKohta on kaksi kuukautta etätöitä takana ja tilanteesta on tullut jo uusi normaali. Olen erakoitunut kämppääni eikä ulos lähteminen ole helppoa. Samaistun vanhuksiin, joiden liikuntakyky varmasti romahtaa näinä aikoina, niin on käynyt mullakin, eli pakko olisi vähän reippaammin lähteä ulos. Lonkkakivut vaivaavat ja olo on pääasiassa veltto. Aurinko saa mut houkuteltua joskus ovesta harvoin ulos.<br />
<br />
Opiskelut etenevät tuskaisesti, mutta säntillisesti. Joka deadline pienesti romahduttaa mut, mutta joka tehtävä on tullut tehtyä ja itsekseni kiukuteltua huonoista tehtäväpalautteista. Kevään osalta olisi enää kolme tenttiä tehtävänä ja sitten pääsee "kesälomalle", eli kesäloma koulusta tarkoittaa, että on vain yksi kesäkurssi. Opintopisteitä on kevään jälkeen kasassa 78 ja opintojen laajuus on 210, josta opinnäytetyö ja harjoittelu ovat 45 opintopistettä, eli käytännössä mä olen melkein puolivälissä kurssien määrässä. Harjoittelu menee varmaan oman työn ohella, joten sillä ei vissiin tarvitse kauheasti päätä vaivata. Enää siis vain noin 18 kurssia niin kurssimäärä on täynnä. Ihan hyvin kun oon vasta vuoden opiskellut. Pitää yrittää hidastaa tahtia ettei valmistu ennen aikojaan :D. Mutta ilmeisestihän se on niin, että opinnäytetyön venyttämisellä saa opiskeluvuosia kulumaan useita. Exällänikin meni varmaan neljä extravuotta pelkkään opinnäytetyöhön.<br />
<br />
Etätyöaikana olen nukkunut tosi paljon! En ole montaa kertaa herännyt herätyskelloon, eli olen löytänyt luonnollisen unirytmin. Ei ole varmaan ikinä ollut tämmöistä tilannetta!<br />
<br />
Olen siis nukkunut, nukkunut, nukkunut, nukkunut, kiukutellut itselleni ja yksärille, tehnyt hitosti töitä ja kouluhommia. Siinäpä kaikki mitä mulle on viime kuukauden aikana tapahtunut.<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-35925492549722574752020-04-04T12:44:00.000+03:002020-04-04T12:44:20.447+03:00Se aika vuodesta (ei Yksisarvisen silmille)Yksisarvinen lupasi, että jos mä en halua, että se lukee niin ei kuulemma lue. Hah, katsotaan :D<br />
<br />
<br />
On se aika vuodesta kun iskee päälle kauhea oman pihan kaipuu. Tarkemmin sanottuna oman rannan kaipuu. Olen selannut lauantaiaamun ratoksi Suomen kaikki 1550 rannallista kesämökkiä läpi ja tuntenut suurta kaipuuta. Tämä oman rannan kaipuuhan alkoi jo 3 vuotta sitten, jolloin olin jo tosi lähellä saada sen. Se kaatui myyjän epärehellisyyteen, mikä olikin jälkikäteen ajatellen hyvä juttu. Sitten tuli Yksisarvinen ja muutatti mut tänne. Tuli asunnon osto vanhimmalle lapselle ja toisen asunnon osto itselle. Lainaa on niin, että heikompia hirvittäisi. Vaan ei mua, ehei! Mä olen unelmoija ja haaveilija vailla realistista todellisuuspohjaa. Mä olen "kyllä kaikki järjestyy kun tahtoo vain tarpeeksi kovasti"-ihminen.<br />
<br />
Mä en ole enää tilanteessa, jossa voisin tai haluaisinkaan tahtoa vain yksinäni. Enkä halua myöskään vaikuttaa toisen tahtomiseen. Mä ja Yksisarvismies ollaan tahtomisasioissa erilaisia. Mä olen osannut unelmoida about 40 vuotta, Yksisarvinen on vasta oppinut. Mun unelmien elinkaaren pituus on kohtalaisen lyhyt, koska mä pyrin toteuttamaan ne unelmat. Unelma-asteelle jäävät unelmat ilman excelöityä toimintasuunnitelmaa tuntuvat oudoilta ja ajoittain masentavilta. Mitä jos ne ei koskaan ehdikään toteutua?<br />
<br />
Kesän suunniteltu kotimaanmatkailu peruuntui. No, niin peruuntui kaikilta kaikki, joten turha tässä valittaa. Tiedän kyllä, että valittaminen ei auta, mutta valitan silti.<br />
<br />
Näin laiskaksi ihmiseksi olen ihmeellisen eteenpäin pyrkivä. Ehkä kuitenkin otan päiväunet ja koitan herätä ilman näitä ajatuksia.<br />
<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-27425377891019273522020-03-22T21:52:00.002+02:002020-03-22T21:52:42.711+02:00Vallitseva tilanneTilanne eskaloitui äkillisesti torstaina kun Suomi alkoi sulkeutumaan. Meidät etätöihin pystyvät passitettiin koneinemme ja näyttöinemme kotiin. Työni mahdollistaisi vaikka 100% etätyön, mutta vaikka introvertti olenkin niin se ei ole ideaalitilanne mulle. Asun nykyään kaksiossa, eli työhuonetta ei ole. Kannoin näytöt ja työvermeet keittiön pöydälle ja totean jo yhden työpäivän siinä tehneenä että ei ole hyvä ratkaisu. Tarvitsen keittiönpöytää ihan muuhun kuin työvermeitten alustaksi. Toista pöytää ei ole, koska muutoissa olen karsinut kaike turhan, kuten ylimääräiset pöydät.<br />
<br />
Ongelma on myös se, että en osaa tehdä etätöitä. En osaa keskittyä ja suoritua niin hyvin kuin fyysisesti työpaikalla. Perjantailta jäi töitä tekemättä ja nyt koneet huutelevat keittiössä, että pitäisi jatkaa töitä. Sunnuntaina. Ei sunnuntai ole mun työpäivä. Silti ajattelen, että tartun töihin. Tätäkö tämä etätyö nyt tulee olemaan?<br />
<br />
<b>Tuon yllä olevan kirjoitin viikko sitten, nyt koitan jatkaa postauksen loppuun. </b><br />
<b><br /></b>
Viikko etätöitä takana. Olen hankkinut olkkariin työpöydän. Olen oppinut jo vähän keskittymään myös etänä ja nauttimaan työpäivien rauhasta. En osaa lopettaa vielä kahdeksaan tuntiin, sitä on treenattava. Kevät varmaan helpottaa tilannetta ja houkuttelee ulos. En osaa tällä hetkellä oikein lähteä ulos kun on fiilis, että ei saa poistua kotoa ja että vain kotona on turvassa. Kauppahommat olen hoitanut Citymarketin keräilypalvelua käyttäen, oli kätevää, että ei tarvinnut mennä sisälle kauppaan. Ehkä mä hieman ylireagoin, mutta parempi tässä tilanteessa ylireagoida kuin alireagoida. Mulla on käytössä biologinen lääke, joka tietääkseni alentaa vastustuskykyä, joten en ehdoin tahdoin halua kaivaa verta nenästäni. Yksisarvinen käy sujuvasti kaupoissa ja ulkoilee, mutta luotan siihen, että puhdistautuu ja on järkevä. Onhan se, paljon järkevämpi kuin minä.<br />
<br />
Lapsi ei tullut mun luokse viikonloppuna ja mulla on ollut pieniä ajoittaisia flunssaoireita. Siellä taloudessa on lääkäri, joten en halua sieltä mitään pöpöjä, eivätkä he varmastikaan halua multa mitään. Ei oikeastaan edes käyty keskustelua siitä, että onko tulossa viikonlopuksi vai ei. Oli itsestäänselvää, että tässä tilanteessa ei tule.<br />
<br />
Alkuun tuntui, että tilanne on henkilökohtaisesti tosi vaikea, mutta nyt siihen alkaa jo tottua. Yksisarvisen kanssa ei olla rajoitettu näkemistä ja se onkin henkireikä tässä tilanteessa. Kesän kotimaanmatkasuunnitelmat saa haudata ja koittaa vain pärjätä vallitsevan tilanteen kanssa ja toivoa että menisi mahdollisimman pienillä vahingoilla ohi. Olen henkisesti varautunut, että etätyöt jatkuvat paljon pitempään kuin pääsiäiseen. Tilanne ei onneksi toistaiseksi ainakaan vaikuta töihin, vaan töitä saa paiskia kuten ennenkin.<br />
<br />
Uutiset kyllästyttää. Haluaisin jo lukea muitakin uutisia kuin SIITÄ.<br />
<br />
Tsemppiä ja jaksamista meille kaikille tähän tilanteeseen! Kyllä me tästä selvitään.<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-8404136894525472502020-03-01T12:24:00.001+02:002021-01-29T15:33:38.189+02:00Mulla on ikävä edellistä kotikaupunkiani. Käyn siellä edelleen harvakseltaan ja joka kerta tuntuu haikealta. Mä juurruin siihen kaupunkiin, kasvoin ja selvisin, siitä tuli mulle ensimmäinen kodilta tuntunut koti, paikka johon juurruin ja rakensin uuden elämän ja ystäväpiirin. Sitten tuli mies ja järisytti mun maailmaa. Muutin tänne, isoon cityyn. Täällä olen kokenut väkivallan uhan, pelännyt, nähnyt huumeet ja jengit katukuvassa ja väistellyt ihmismassoja. Ihmisiä, autoja ja liikenteen melua on joka puolella.<br />
<br />
Yksisarvismies varmaan nauraa jo tässä kohtaa, mutta kyllä se vaan niin on, että naisena kaupungilla on hyvin paljon turvattomampaa kuin miehenä kaupungilla. En mä tänne muuttoani silti kadu. Olen kuitenkin saanut enemmän. Olen saanut rakkautta, läsnäoloa ja huolenpitoa. Olen saanut uuden työpaikan, vanhassa olisi lähtenyt järki. Olen saanut muuton ja työpaikan vaihdoksen seurauksena ostettua sijoitusasunnon. Taakse on jäänyt ne ajat kun myin arvokkaimman muumimukini, Iltapurjehduksen, jotta pysyi nenä taloudellisesti pinnan yläpuolella jotenkin. Ne oli ahdistavia aikoja, mutta niistä selvittiin.<br />
<br />
Kotoisa olo tuli kun kerrostalokämppäni vessanpönttö oli tuntemattomasta syystä kadottanut vedet ja kämpässä haisi kotiin tullessa viemäri. Niin monta kertaa kirosin edellisen taloni jäätyneen viemärin tuuletusputken ja yli 20 asteen pakkasilla asuttiin aina viemärinhajussa. Nyt sekin haju tuo haikeat fiilikset pintaan. Onhan tässä kerrostalossa toki puolensa, mutta jotenkin vaikea nähdä että musta tulisi sielultani kerrostaloihminen. Onneks tulee kohta kesä.<br />
<br />
Pohtiessani karkauspäiväjuttuja sormuksettoman naisen näkökulmasta tajusin, että 20 vuotta sitten, siis KAKSIKYMMENTÄ vuotta sitten, kosin exääni. Järkytyin ajan kulumisesta. Nyt en sitä tehnyt, vaikka kävihän se toki mielessä. Koitan tässä asiassa nyt olla perinteinen nainen.<br />
<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-85556745544020420952020-02-14T08:46:00.000+02:002020-02-14T08:46:04.442+02:00Hyvää ystävänpäivääOlen hengissä. Viime viikonloppuna luulin että loppu on lähellä kun löysin kaulan alaosasta patin, mutta ei se sitten ollutkaan SITÄ, vaan tulehtunut nivel. Ihme paikoissa niveliä onkin.<br />
<br />
Olen joulusta alkaen kirjoittanut neljä postauksen alkua luonnoksiin, mutta mistään ei tule valmista. Aiheet on sellaisia, että en välttämättä halua, että Yksisarvinen lukee niitä, koska mun ajatukset on suurimmaksi osaksi noloja ja tyhmiä. Tai ehkä ne on vain enemmänkin itseä varten prosessoidakseni kirjoitettu.<br />
<br />
Tutkinto-opiskelu on alkanut ja motivaatio loppunut. Pakolliset aineet on tylsiä. Enää ei tunnu siltä, että pitäisi saada hyviä numeroita, joten ei tarvitse hikipinkoilla niin pahasti kuin ennen.<br />
<br />
Esikoisella on ajokortti ja vanhat on tanssittu, kuopus harjoittelee ammattinsa ensiaskelia. Aika on valunut jonnekin. Uurteet kasvoilla syvenee ja eräskin aamu ihan pelästyin kun katsoin hissin peiliin ja näky oli niin karmaiseva mustine silmänalusineen. Yksisarvinen ikääntyy charmikkaasti ja vain komistuu päivä päivältä. Kyllä mulla on käynyt tuuri!<br />
<br />
Töissä olen saanut pienen uuden vastuualueen oman työni oheen, eli sen myötä mua kutsutaan kotioloissa Johtajattareksi :D.<br />
<br />
Alkuvuosi on raskas kahden työn ja opiskelun suhteen, mutta ehkä tästä jotenkin selvitään.<br />
<br />
Hyvää Ystävänpäivää teille virtuaaliystäväni!Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-60922950838720670592020-02-08T09:10:00.000+02:002021-01-29T15:33:38.447+02:00Mitä jos...... se onkin syöpä?<br />
<br />
Käsi osui solisluun päällä olevaan kohoumaan. Patti, turvotus, onpas outoa. Struuma on edellisellä kilpparisairauskierroksella todettu, voisiko olla sitä? Niska on ollut toispuoleisesti kipeä kuukauden ja vihlonut solisluuhun päin. Yhdistyykö se pattiin? Luulin, että niska on vain jumissa.<br />
<br />
Kävin lääkärissä, ei sanonut yhtään mitään muuta kuin, että pitää ultrata. Miksi se ei heittänyt mitään arviota? Siksikö, koska kaikki vaihtoehdot olisivat olleet pelottavia? Miksi se ei lähettänyt verikokeeseen, jos se vaikka onkin "vain" kilpirauhastulehdus? Eli lääkäri epäili varmaan jotain mitä ei halunnut mulle sanoa. No, osaanhan mä googlettaa itsekin. Hodgkinin lymfooma. Siihen mä olen nyt päätynyt. Löysin blogin, luin sen. Siitä kai yleensä selvitään. Sädehoitomaski kuulostaa pelottavalta. En edes tiennyt, että sitä varten ihminen ruuvataan pöytään kiinni jonkun maskin alle.<br />
<br />
Ajattelen Yksisarvismiestä. Mitä jos mä en selviäkään? Että toisen naisensa jo menettää? Kuinka reilua se nyt sitten olis. Joutuu etsimään kolmannen.Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-23962456666149391682020-01-25T10:06:00.000+02:002021-01-29T15:33:38.707+02:00Tutkinto-opiskelu alkoi ja motivaatio loppui. Pakolliset aineet on tylsiä ja talvikin väsyttää. Pitää jostain löytää selkäranka taas opiskeluun.<br />
<br />
Vaikka väsyttää, olen silti tunkenut itselleni lauantaiaamuihin ylimääräisen kurssin, joka ei edes liity oikeaan opiskeluuni. Revin itseni väkisin 7:30 ylös, jotta ehdin rauhassa nautiskelemaan aamukahvistani ennen ysiltä alkavaa kurssia, jolla yritän opiskella sijoittamisen perusteita. Täysin vieras ja valtavan kokoinen uusi maailma ja turhauttaa kun en tajua mistään mitään. Tärkeintä on kuulemma aloittaa, sen olen tehnyt :). Ehkä tässä matkalla oppii.<br />
<br />
Töissä menee ihan hyvin, sain pienen uuden vastuualueen oman työni oheen, eli sen myötä mua kutsutaan kotioloissa Johtajattareksi :D.<br />
<br />
<br />Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3580405933949579113.post-27591480013872957862020-01-16T10:10:00.001+02:002021-01-29T15:33:38.965+02:00Mä en osaa riidellä. Eilen skitsahdin tyhjästä, ilmeisesti osittain pms:n takia. Jos mä suutun niin pakenen ja käperryn suojamuureihini, mutta nyt en saanut siihen mahdollisuutta. Piti jäädä tilanteeseen ja se oli outoa ja tukalaa. Mykistyin, en osannut puhua. Asia josta piti puhua oli omasta mielestänikin niin tyhmä, että se oli melkein mahdoton saada kakistettua ulos. Tuntui että se ei voinut fyysisesti vain tulla ulos. Kieli kuivui suuhun, eikä äänihuuletkaan toimineet. Lisäksi olisin halunnut paeta, koska silleen on helpompaa.Puolishttp://www.blogger.com/profile/12789697344258096024noreply@blogger.com0