Lukijat

maanantai 15. tammikuuta 2018

Uusi alku ja kattoremppa

Tavattiin KK:n kanssa viikonloppuna ja tuntuu kuin oltaisi saatu kokonaan uusi alku meille. Tuntui hyvältä ja läheiseltä eikä ahdistanut ollenkaan. Jospa tämä tästä, omaa oloa kuunnellen. Tunnen itseni kyllä jotenkin vajakiksi. Ehkä joku diagnoosi olis paikallaan, mutta en nyt ainakaan toistaiseksi semmoista halua. Väsyttääkin koko ajan ihan hemmetisti, mikä lie vaivaa...

Tämän kaiken keskellä alkoi kattoremonttinikin. Neljä päivää kesti kokonaisuudessaan. Vain NELJÄ päivää! Uskomattominta asiassa oli se, että mitään ylläreitä ei löytynyt! Ehdin siis jo ennen katastrofeja, mikä ei ole mulle mitenkään luonteenomaista toimintaa. Kattorempasta kertoessani esim. sukulaisille sain jokusen "no eihän se edes vuoda"-kommentin. Katolla oli ikää melkein 70 vuotta. Mulla oli ainakin fiilis että aikapommin kanssa elellään. Nyt tuolla on takuu, on nätti kuin sika pienenä ja mulla hyvä fiilis. Huomasin että olivat korjanneet jopa mun repsottavan autotallin oven saranan! Eihän se vaatinut kuin muutaman kattoruuvin ja oli kunnossa. Kun kiitin tänään myös siitä ja kerroin että olivat ylittäneet odotukseni niin mies kertoi että hänellä oli vissiin ollut herkkä hetki ja oli sen oven korjannut myös. Ai että mitä palvelua! Eihän se varmaan ollut kuin parin minuutin juttu kun oli osaaminen, pelit ja vehkeet, mutta nää tämmöiset pienet jutut on semmoisia, jotka kuuluu pitkälle!

Kuopus täytti 15 ja sai multa lahjaksi käytetyn skootterin tänne mun luo ajeltavaksi. Kerrankin onnistuin lahjan kanssa! Oli silminnähden ilahtunut. Kaikki rahathan siinä yhtäkkiä meni, mutta ei voi mitään. Nyt ei tarvii ainakaan valittaa ettei ole mitään tekemistä ja että kökötetään vaan koko ajan täällä. Esikoisen vaihtarivuosi lähestyy (lähtee elokuussa)  ja mua kauhistuttaa. Itse on ihan innoissaan. Voi voi, mihin tämä aika menee...

Aloitin tekemään kerran viikossa etätöitä. Olen etätyösääntöjä sorvannut meidän firmalle jo pitkään ja valmista on mun osaltani ollut myös jo pitkään. Byrokratian rattaisiin tyssäsi, toisin sanoen asiaa ei ole edes vielä viety johtoryhmän käsittelyyn, vaikka mulle muuta koitettiin väittää. Hermohan mulla meni ennen joulua, koska muitakaan sääntöjä ei kukaan noudattanut, joten pokkana merkkasin etätyöni kalenteriin ja ilmoitin esimiehelleni että koska muutkaan eivät noudata voimassaolevia sääntöjä niin miksi mäkään odottelisin että etätyösäännöstö olisi käyttöönotettu. Etätöitä tehdään meillä jo muutenkin, mutta enhän minä, kuuliainen toimihenkilö, ole uskaltanut, koska siihen ei ole ollut ohjeistusta ja ns. lupaa. Nyt uskalsin ja kaksi maanantaita on nyt takana. Esimiehen ilme oli vähän jännä kun asiasta ilmoitin, mutta ei se mua kieltänytkään. Pelkään oikeasti että jaksaminen loppuu ennen kevättä niin tämä etätyö kyllä jeesaa siinä asiassa hyvin.

Ihan hyvä fiilis tällä hetkellä väsymyksestä huolimatta :)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Nöyrää tyttöä

Taas olen oppinut. Olen oppinut että olen kykenevä tekemään uskomattoman paskoja virhearvioita. Niin kuin esim. ero KK:sta. En mä ollut valmis luopumaan. Ahdistus ei vähentynyt eron myötä, eli ahdistukseni on jotain eri sorttia kuin miessorttia. Pyysin vielä mahdollisuutta katsoa meidän tarinaa eteenpäin ja olen saanut mahdollisuuden. En sitä mahdollisuutta ihan tuosta noin vain saanut, mikä on täysin ymmärrettävää. Ei ihmisiä voi tuolleen kohdella miten mä kohtelin.

Mä tein tasan sen, minkä Kelailija ja Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti teki mulle. Ahdistuin jostain (en tiedä mistä) niin paljon, että sokeuduin ja ajattelin että helpottaa kun jätän kumppanin. No ei helpottanut. Tuli heti olo että tuli tehtyä ehkä virhearvio. Sitä oloa katsoin seuraavaan päivään ja kun KK otti yhteyttä tavaroiden hausta niin kerroin kaikki ne asiat, jotka mun olisi pitänyt kertoa silloin sunnuntai-iltana kun itkin hiljaa selkä mieheen päin. Juteltiin eilen pari tuntia ja tänään about koko päivän. Niin kuin "selvinä" hetkinäni tiedän niin ei mulla ole pakkoa tuntea  nyt samaa kuin hän ja osoittaa sitä niin kuin hän. Mä olin vain luonut itselleni jotkut rakastamisrajat, joihin en yltänyt ja se loi lisäahdistusta kun koko ajan tutkailin itseäni että missä mennään.

Mun parisuhdetaidot on täysin paskat. En osaa puhua, en osaa kuunnella enkä osaa ymmärtää. Mä olen tajunnut sen nyt. Olen kuvitellut osaavani jotain, mutta nyt täällä on nyt aika nöyrä nainen. Mulla ei ole ollut tuommoista miestä joka antaisi itsestään noin paljon. Mulla on ollut niitä stereotyyppisiä miehiä, jotka eivät anna fyysisyytensä lisäksi mitään henkistä. En mä osaa suhtautua. Enkä mä halua tuommoista stereotyyppistä miestä. Onneksi mä olen nyt hajonnut palasiin tän mun kriiseilyni seurauksena, joten koitan nyt kasata itsestäni Puolis 2.0:n. Tällä viikolla mä olen tiedostanut paljon asioita. KK on saanut kuulla myös paljon asioita, joita en saanut mukavuusalueella ollessani sanottua. Esim. että on ollut fiilis että kävelen munankuorilla ja että on ollut fiilis että olen joskus enemmän mies kuin hän ja että en todellakaan osaa antaa kaikkia vastauksia kysymyksiin, kuten vaikka että mikä mulla on. Olen kertonut että  joskus en vain jaksa puhua tai edes kuunnella, mutta on tosi vaikea sanoa toiselle että en jaksa kuunnella ja että olisitko hiljaa hetken. Myös oman tilan ja ajan ottaminen on mulle vaikeaa ilman että suljen toisen kokonaan ulkopuolelle ja otan oman ajan tarvitsemisesta itselleni kriisin.

Mä oon tällä hetkellä hieman vieras itselleni, kuvittelin olevani niin paljon taitavampi elämässä kuin olenkaan. Ehkä on viisautta myöntää se kuitenkin ja opetella nöyrästi olemaan parempi ihminen.

Älkää kohdelko mua kovin ankarasti kommenteissa, please. On ollut hemmetin rankka viikko.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Ero

Olen itkenyt koko päivän. Eilen tajusin että en pysty jatkamaan KK:n kanssa. En vaan tunne tarpeeksi. Kerroin sen hänelle äsken ja tuntuu todella todella pahalta. Mä itken kaikkia niitä särkyneitä toiveita, unelmia, haaveita, matkoja, rakkautta, kaikkea mitä en nyt saanut.

Opin paljon. Opin millaista rakkautta on olemassa, opin että joku voi oikeasti rakastaa mua silleen häpeilemättä ja julkisesti. Opin että ansaitsen parempaa kuin mitä ne muutamat miehet ennen KK:ta mulle antoivat. Opin että vaikken tarpeeksi tykännytkään niin tää sattuu ihan vitusti. Paljon enemmän kuin ajattelin.

KK sanoi aavistaneensa sen sydämessään.

Tuntuu ihan hirveeltä.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Varo mitä toivot

Mitä mä haluan ja tarvitsen ja miksi se, mitä kuvittelen haluavani ja tarvitsevani, kuitenkin ahdistaa?

Ajoittain suhteessa oleminen ahdistaa. Olen etsinyt  henkisiltä ominaisuuksiltaan juuri tuollaista miestä kuin Kokonainen Kaupunkilaismies on. Hellä, herkkä (okei, ehkä liian), osaa puhua tunteistaan, tykkää koskettaa ja olla lähellä. Miksi mua ahdistaa? Ei mua koko aikaa toki ahdista, yhdessä on hyvä olla pieninä annoksina, mutta tarvitsen tilaa hengittää ja ikävöidä. Huomaan olevani nyt sillä puolella, jolla "mun" pari aiempaa miestä oli. KK tosin päästelee suustaan kaikki semmoiset asiat, jotka mä pidin noissa suhteissa sisälläni. Epävarmuuden yms. Koska mies toimii noin niin mä tunnen itseni enemmän mieheksi kuin naiseksi. Tunnen itseni välillä mieheksi, joka yrittää rauhotella hysteeristä naista. Tekisi mieli välillä sanoa "ole nyt herran jestas MIES äläkä analysoi ihan ihme asioita". Hysteria ja analyysit (jotka me oikeat naiset jaetaan vain ystäviemme kesken) saa mut käpertymään kuoreeni, joka saattaa aiheuttaa kuitenkin vain  lisää hysteriaa. Halusin herkän ja tunteista puhuvan miehen. Sain sellaisen. Parempi siis miettiä vähän mitä toivoo, koska joskus voi toive käydä toteen, mutta todellisuus ollakin jotain ihan muuta kuin fantasiassa.

Tilanne on siis se, että mua välillä ahdistaa ja tarvitsen omaa tilaa. Tilanne ei ole semmoinen, että haluaisin päättää suhteen. Tämä tuo kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista  tällä hetkellä. Mä tiedän valitettavan hyvin millaisia miehiä tuolla vapaina on, enkä halua sinne sinkkupooliin pulahtaa. Haluan antaa kuitenkin tälle aikaa ja katsoa tämän loppuun. Ajatus miehestä tässä vieressä nyt ei ahdista, mutta useamman päivän kun ollaan 24/7 ja hän haluaa olla iholla koko sen ajan niin se ajatus ahdistaa. Mua ärsyttää ihan todella, että musta tuntuu tältä.

Tuntuuko musta tältä sen takia kun mussa itsessäni on joku juttu vinksallaan, vai että koska miehessä on joku asia vinksallaan suhteessa muhun?

En tarvitse kommentteja "tuo mies ei ole sulle oikea, jätä se" tms. Tiedän että voi hyvin olla ettei olekaan oikea, voi olla että suhde jossain vaiheessa päättyykin, mutta ei nyt. Tässä on selkeästi joku opetus, mikä pitää ratkaista. Tai oikeastaan paremminkin ratketa. En aio aktiivista analysointia harrastaa tämän enempää. Aika näyttää miten tässä käy.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Hävitty taistelu

Olen hävinnyt taistelun kuopukseni aikuistumista vastaan. Olen about vuoden verran taistellut tuulimyllyjä vastaan aiheesta "voinko mennä poikkikselle yökylään". Mun näkökantani on asiaan ollut jyrkkä "EI, VAIN KUOLLEEN RUUMIINI YLI!" Lapsi täyttää parin viikon päästä 15. Vasta 15.  Lapsen isähän on tässä asiassa "mulle käy ihan mikä vain helpointa ja ristiriidatonta on", joten mä olen saanut olla se jarrun päällä seisoja. Väsytystaktiikka toimii ja alan luovuttamaan.

E-pillerit on, turvalliset aikuiset on, ilmeisesti vakaa poikaystävä on. Ei mulla ole muuta perustetta kieltää kuin "mutku mä en HALUUUUUU". Tajuan että tuo peruste on täysin paska, enkä mä voi siihen nojautua enää. Mä tajuan että seksin harrastamiselle ei tarvita yötä, koska se on jo tapahtunut ilman että on ollut yökylässä.

Annoin periksi mopokortille,  mutta mopoautokortin kanssa "vain kuolleen ruumini yli" piti. Ostin juuri lapselle synttärilahjaksi käytetyn skootterin, jolla voi ajella sitten kesällä täällä. Kyllä  tässä joutuu joustamaan. Onhan se ihanaa että kasvavat ja itsenäistyvät, mutta mä en oikein osaa näköjään sitä käsitellä.

Uudenvuoden kunniaksi halkaisin yhden uuden hampaan, jippiaijee! Toistaiseksi ei särje sentään. Autotallin oven sarana on mennyt rikki ja ovi repsottaa puoliksi maassa, kattoremontti alkaa ensi vuonna ja KK:n kanssa oli ihan ihmeellinen riita muutama päivä sitten. Kaikki siis aivan niin kuin ennenkin. Perusshittiä.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 tilinpäätös

Olen aika monena vuonna tehnyt vuosikatsauksen näihin aikoihin. Viime vuonna se oli tämmöinen
https://puolinaisenero.blogspot.fi/2016/12/katsaus-vuoteen-2016.html 

2017 vuoden vaihteessa tapasin Tavallisen Keski-ikäisen Miehen, joka sai mut ihastumaan jostain syystä päätäpahkaa ja täysiä ja kuvittelemaan ties mitä höpöjä. Pikaihastuminen kesti puolisen vuotta kunnes totesin että tilanne ei tule muuttumaan sellaiseksi, että mä mahtuisin TKM:n elämään, joten päätin suhteen. Rauma tuli kuitenkin tutuksi ja kai jotain henkistä pääomaakin tarttui matkaan sen suhteen myötä.

Kesä meni toipuessa erosta ja opetellessa suppailua, kiva uusi harrastus se suppailu! Palasin takaisin miesmarkkinoille ja aloitin treffailun. Tutustuin Mikko Kempen deittioppaisiin ja pohdiskelin deittailua vähän toisesta näkökulmasta ja heti mies nro 4:n kohdalla tärppäsi.

Mulla on vielä paljon oppimista itsestäni parisuhteessa. Oppinut jo olen paljon siitä, että mitä mä ansaitsen, mitä mä siedän ja missä mun rajat menee. Olen oppinut että tarvitsen ihan hirvittävästi tilaa ja pohtinut että voiko kukaan haluta olla suhteessa näin paljon tilaa tarvitsevan kanssa. Toivon että voi. Mä ehkä angstaan itse tästä enemmän kuin mies, koska mä todennäköisesti ajattelen että mun kuuluisi olla toisenlainen. Kuusi vuotta yksin asumista on selkeästi jättänyt jälkensä ja tajuan sen, että en ehkä halua tilastani kokonaan luopua.


Olen ollut koko vuoden ihan tosi väsynyt, ehkä mä olen vain tulossa vanhaksi.

Ensi vuosi tuo tullessaan mm.  esikoiseni 17-v synttärit, kuopuksen 15-v synttärit, mun 40-v synttärit, esikoisen vaihto-oppilaaksi lähdön ja kuopuksen ripille pääsyn. Isoja juttuja ja alkaakin jostain syystä silmät kostumaan kun nuo tuossa kirjoitettuna näen. Ehkä tää on joku ikääntymiskriisi.

Riiassa järkkäsin hotellin kylpylän suihkulabyrintissä miehelle suihkuradan, jossa vuorottelivat lämpimät ja jääkylmät suihkut, vesiputoukset joita juostiin (aikuiset saa juosta kylpylän suihkuissa jos siellä ei ole muita)  läpi ja kikatettiin, en ehkä oo vielä kuitenkaan ihan kalkkeutunut. Loman jälkeen oli ihana päästä omaan rauhaan ja se vähän friikahduttaa mua, mutta koitan ohittaa sen tunteen tyynen rauhallisesti ja keskittyä siihen että pääasiassa musta tuntuu kuitenkin ihan hyvältä ja rauhalliselta.

Hyvää vuotta 2018 kaikille!

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Voi mun pieniä

Nyt mä olen NIIIIIIIIN vihainen! Juttelin eilen kuopuksen kanssa niitä näitä (harvinaista ja siksi niin ihanaa). Selkeästi halusi vain olla mun kanssa, tuntui hyvältä. Kuopuksella on ollut vähän vaikeaa kun kokee ettei saa tarpeeksi huomiota. En tiedä kenen huomiosta on eniten puute, mutta vain itseeni voin vaikuttaa ja olen vaikuttanutkin. En siis tuosta huomion tarpeesta ole häneltä itseltään kuullut vaan kuraattorilta, joten siksi niin hatarat tiedot. Ei tyttö semmoisista puhumaan suostu.

No, joka tapauksessa eilen juteltiin niitä näitä ja kuopus kysyi että tiesinkö mä että heille tulee kolmas pikkusisarus. No en tiennyt. Jostain syystä onnistuin pitämään naaman peruslukemilla vaikka lisätiedot sai mun v-käyrän nousemaan koko ajan korkeammalle. Kuulemma raskaus näkyi jo, eivätkä olleet kertoneet mun lapsille asiasta mitään. Kuopus oli joutunut kysymään että onko raskaana. Aivan käsittämättömän uskomatonta toimintaa ja ignoorausta. Suretti. Lapsi syntyy jo muutaman kuukauden päästä.

Kuopus oli huolissaan siitä, että muuttaako ne isommat pienet yläkertaan esikoisen huoneeseen kun esikoinen syksyllä lähtee vaihto-oppilaaksi. Yläkerta kun on ollut mun tyttöjen valtakuntaa tähän asti. Sehän tarkoittaa sitä, että kun esikoinen tulee vaihdosta niin hänellä ei ole enää omaa huonetta, eikä valinnan vapautta, että asuuko vielä lapsuudenkodissaan vai ei. Kun viime keväänä selvisi, että esikoinen pääsi Helsinkiin lukioon, niin johan olivat työntämässä sitä johonkin solukämppään asumaan. Esikoinen sanoi ettei halua ja minä myös. Ai että pisti vihaksi. Heidän pikku uusioperheeseen ei selkeästi kuulu mun ja exän lapset. Siihen nähden, että varaa ei ole lasten antaa käydä suihkussa oman aikataulunsa mukaan, on outoa että viidenteen lapseen on sitten varaa.

Olen tytöille sanonut, että mun luona on aina tilaa, toivottavasti sen aina muistavat.

Mä en voi uskoa, miten ihan perushyvä mies ja isä muuttunut ihan täydeksi persereiäksi uuden naisen myötä. (pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta niin se vaan on)