Lukijat

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Case villasukka

Muistatteko vielä ne eräät villasukat? Ne jotka kudoin Kelailijaa varten ja joita Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti käytti? https://puolinaisenero.blogspot.fi/2016/01/villasukat-jaossa.html

Munhan piti lahjoittaa ne museoon https://puolinaisenero.blogspot.fi/2016/02/plip.html  Sain täytettyä lomakkeet, tulostettua ne, laitettua kirjekuoreen, mutta postiin asti sukat eivät koskaan päässeet. Maanneet työhuoneessa puolitoista vuotta. Kerroin sukista KK:lle ja sanoin että vaikka hänen varpaansa palelivatkin (kaupunkilainen) niin en valitettavasti voi lämmittää varpaitaan niillä sukilla. En vain uskalla. Ehdotin että pujahtaa merenneidon pyrstööni jonka sain joululahjaksi viime vuonna. Näin tapahtui ja mies selvisi paleltumitta. 

Päätin laittaa pahan karman villasukat jakoon paikalliseen fb-ryhmään. Halusin kertoa koko tarinan enkä huijata ketään. 



Tällä hetkellä lahjoitusilmoituksellani on n. 150 tykkäystä. Olen aivan äimänä. Sukat halusi sinkkunainen joka sairastaa pehmytkudosreumaa eikä pysty enää itse kutomaan. Hän kokee että hänellä ei ole menetettävää, joten uskalsi sukat ottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Tänään kuulin että oli eilen käynyt treffeillä ja uudet treffit on tulossa, eli ehkä kirous on poistunut :). Aivan mahtavaa! Ilmoitus on poistettu ennen kuin tämä postaus on julkaistu. 

Mä rakastan mun elämää just nyt! Olen onnellinen :)

Sisäistä tempoilua

Mä tykkään Kokonaisesta Kaupunkilaismiehestä joka treffien jälkeen enemmän :). Nyt on kolme viikkoa tuntemista, kolmet treffit ja kuutisen päivää yhteiseloa takana ja tuntuu niin hyvältä ja luontevalta.

Välillä huomaan vähän friikkaavani kun mietin pidemmälle, esim. joulua, mutta tajuan että ei tässä ole mitään friikkaamisen aihetta. Huomaan (ja olen puhunutkin KK:lle) että mun on vaikea antautua samalla tavalla tunteiden vietäväksi kuin hän. Näköjään olen oppinut kasvattamaan vähän suojuksia, mutta ei se haittaa. Kaikki aikanaan, meidän suhde on vielä niin alkutekijöissään.

Välillä tuntuu siltä että oon kuin joku villikissa joka on suljettu ihmisen kanssa huoneeseen. Oon utelias, mutta pelokas. Välillä uskaltaudun lähemmäs haistelemaan, vähän kehräämäänkin ja sitten ihmisolento liikahtaa ja mä säntään verhoja pitkin katon rajaan. Ehkä vähän karrikoiden. Pikkuhiljaa kuitenkin kesyynnyn.

On outoa kun olen aina ollut se hoivaajatyyppi suhteissa. Nyt kuitenkin olen enemmän se hoivattava. Olen saanut kerrottua kipupisteitäni ja tullut siitä huolimatta hyväksytyksi. Olen saanut jälleen kerran kuulla miten välillä näyttäydyn kylmänä ja kovana, mutta hän näkee sen kuoren läpi ja silmistäni sen mitä oikeasti tunnen, vaikka saatan käyttäytyä tai puhua ihan toista. Mä tempoilen sisäisten juttujeni kanssa ja mies on siinä rauhassa ja kun olen lopettanut tempoilun, niin ottaa syliin ja silittää niin kauan että iho on hellänä ja pitää vaihtaa silityskohtaa. Tuo on niin sitä mitä vaille olen jäänyt koko elämäni. Ehdotonta hyväksyntää ja hellyyttä.

Olen tainnut törmätä harvinaisuuteen. Pidän kiinni ja kovaa!

Mä olen nyt jonkun tyttöystävä ja mulla on poikaystävä, tuntuu aika kivalta

maanantai 11. syyskuuta 2017

Lastensuojelua

Mä olen täynnä pyhää vihaa ja leijonaemon taistelutahtoa. Sain kuulla lapseltani semmoisia asioita, jotka sai mut puhisemaan raivosta ja etsimään lastensuojelun puhelinnumeron. Tiedustelin toki lasteni isältä että onko hän tosissaan sääntöjensä kanssa ja kyllähän hän oli. Pöyristyin, annoin exän kuulla kunniansa, sain täyslaidallisen takaisin ja eston hänen whatsappiinsa. En ole tietoinen millä tavoin yhteydenpito lapsiin liittyvissä asioissa jatkossa tapahtuu. En ymmärrä missä kohtaa lasten isästä on kuoriutunut sekopää.

Koska mun lapsia ei kohdella huonosti niin olin tänään yhteydessä lastensuojeluun. Asia ei ole niin vakava että siitä lastensuojeluilmoitusta tehtäisi, mutta kuitenkin semmoinen, joka kirjattiin ja josta viranomaiset ovat lasten isään yhteydessä.  Kiusantekoa tämä ei ole vaan aito huoli lapsen perustarpeiden laiminlyönnistä.

Varmaankin jonkun näköinen kosto on tulossa, luultavimmin elatusmaksun korotusyrityksen muodossa. Mitään taloudellista puutetta eivät ole koskaan kokeneet, mopoauto oli ostoslistalla kunnes torppasin moisen kuolemankapistuksen. Lasten käyttämät reitit ei vaan ole missään nimessä mopoautolle turvallisia mun mielestäni.

Lapset tietävät että voivat aina tulla tänne jos meno isällä muuttuu liian raskaaksi. Mutta eipä 14-v jolla on kaverit ja poikaystävä mielellään kyllä muuta. 16-v välttelee konflikteja, on sen luonteinen ja on sopeutunut isänsä sairaisiin sääntöihin.

Elämme hieman epävakaita ja raskaita aikoja just nyt.

Onneksi Kokonainen Kaupunkilaismies tietää mitä nainen tarvitsee kriisin hetkellä ja haluaa tulla huomenna kolmansille treffeille silittelemään mua. Yritin sanoa että voin tulla hänen luokseen, mutta päättäväisesti ilmoitti että tulee tänne. Sopiihan se :). Ihana mies.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Menneiden kaivelua

Katsoin eilen The Notebookin ja jostain syystä se sai mut ajattelemaan Sitä Miestä Joka Mut Viimeksi Jätti. Siitä on jo yli puolitoista vuotta ja edelleen arpi tuntuu välillä kovin tuoreelta. En kuvittele notebookmaisesti että meistä tulisi vielä joskus pari, en todellakaan. En mä tiedä miksi se vielä kummittelee mielessä. Se ärsyttää mua just nyt ihan helvetisti. Eihän se mua rakastanut. Jos olisi rakastanut niin ei se olisi jättänyt.

Jotta vellominen tässä asiassa olisi täydellistä niin näin vielä untakin hänestä. Oli kiva uni ja kaikki oli hyvin. Tosin herätessä vitutti ihan megalomaanisesti se, että miksi pitää tommosia unia nähdä. Auttaiskohan joku hypnoosi tai joku tähän kun aika ei näköjään auta. Ehkä se on vain se mun The one that got away joka kummittelee loppuelämän.

Luojan kiitos satun tänäänkin olemaan selvinpäin, joska itseäni kiusatakseni avasin jopa meidän fb-keskustelun ja luin viimeiset jutut tammikuulta 2016 kun oltiin jo erottu. Kaunista ja pohdiskelevaa molemmin puolin.

Mäpäs jatkan hengittelyä tämänkin asian kohdalla niin eiköhän se siitä taas painu pois mielestä.

Nimeä mies nro neloselle on kyselty. On kauhean vaikea keksiä sopivaa. Ehkä se on tähän hätään vaikka Kokonainen Kaupunkilaismies, eli KK.




torstai 7. syyskuuta 2017

Hengittelen

Lauantain treffien jälkeen ajattelin että mies tulee maanantaina ja lähtee tiistaina samoihin aikoihin kuin mä lähden töihin. Sunnuntaina mies alkoikin puhumaan että hän voisi laittaa mulle sitten tiistaina ruokaa. Mähän vedin itseni samantien siilimäiseen paniikkipuolustukseen, koska olin luonut päässäni skenaarion joka ei ollutkaan oikea. Kuvittelin että miehellä olisi ollut vain muutama päivä vapaata, mutta olikin koko viikko. Onneksi mies tajusi pienen paniikkini ja ymmärsi sen.

Jännitin puoliksi leikilläni tiistaina että onko kämppä tyhjennetty kun tulen kotiin. No ei ollut vaan ruoka oli mua siellä odottamassa.

Meillä on tosi luontevaa ja helppoa olla yhdessä. Mies tykkää silitellä ja pussailla ja mä tykkään sitä vastaanottaa. Hiljaisuuskin on helppoa.

Huomaan miten tunnepuolella mulla hakkaa rajoitinta vastaan. Tietyt asiat saa aikaan vaistomaisen siilipuolustuksen (kiitos jollekin kommentoineelle tuosta sanasta, sopii mun suuhun hyvin :) ). Esimerkkinä tänään kysyi että voisiko hän viedä mut risteilylle Tukholmaan kuukauden päästä. Siilipuolustus, ajatus meni jotenkin näin "Omgomg, sos sos. Tekee pitkän tähtäimen suunnitelmia, se pelottaa mua". Sitten mä ajattelin että jos mä nyt vaan jatkan hengittämistä niin kaikki on ihan ok. Se on kuukauden päästä ja se on vain risteily eikä esim. meidän häät, rauhotu nainen. 

Mä pystyn kirjoittamaan miehelle näistä mun ajatuksista ja se ymmärtää että mä oon vähän keskeneräisempi kuin hän. Mun tarvii vaan tottua tähän uuteen ja ihmeelliseen tilanteeseen, jossa musta tykätään samalla tavalla kuin miten mä olen tykännyt edellisissä suhteissa miehistäni. Tykkään tuostakin miehestä kovin ja nyt kun on lähtenyt niin on kieltämättä ikävä ja haluaisin nukkua vieressä ja nyhjätä kyljessä.

Omituinen juttu tapahtui eilen illalla. Olin nukahtanut miehen syliin pää hänen olkapäällään niin että kasvot oli vastakkain. Mun tarvii AINA kääntyä pois päin nukkumiskaverista että saan unta. Mutta nyt mä olin ihan vaan pokkana siihen nukahtanut. Oli kuulemma joutunut väkivalloin kampeamaan kättään mun alta pois vaikka oon kyllä aika herkkäuninen. Nyt olen nukkunut kuin tukki kolme yötä.

Tuntuu tosi hyvältä, mutta vähän pelottavalta. Mutta mä hengittelen ja tää jatkuu vaikka mua pelottaakin vähän. Tuntuu kuitenkin hyvältä ja ihanan teiniltä kun se sanoo että se on mun ja mä sen. (Vaikka eihän kukaan toista silleen omista.)

Tästä on hyvä jatkaa :)

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Pitkät toiset treffit

Olen edelleen toisilla treffeillä. Tai oikeastaan nyt töissä. Mies on vielä tämän päivän mun luona ja treffit päättyy huomenna aamulla.

Maanantaina käytiin tanssimassa salsaa, aikamoista heittäytymistä mieheltä, pisteet kotiin. Salsaaminen onnistui yllättävän hyvin vaikkei ollut sitä kokeillut koskaan ennen.

Eilen mies laittoi mulle ruokaa kun olin töissä, eli ruoka oli valmiina kun tulin kotiin, oli aika mukavaa :). Saunomista, lasit viiniä ja ensitreffit alttarilla. Tosi mukava ilta.

Kaikki tuntuu niin luonnolliselta, osaan jopa nukkua hänen kanssaan (toisin kuin tkm:n kanssa).  Tämä osaa nukkua hiljaa :).

Päivä kerrallaan, ei oo kiire mihinkään. Ei ole kuulemma menossa mihinkään vaan hän on minun. (pieni hui).

Tuntuu ihan hyvältä :)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Ihastusta ilmassa

Kuopus kysyi aiemmin viikolla, että voisiko mennä lauantaina poikaystävänsä kanssa Linnanmäelle.  Näin tilaisuuteni tulleen, joten sanoin että toki, mutta mä tuun sit mukaan. Sovin treffit Mies nro neljän kanssa sille ajalle kun teinit hurvittelivat Lintsillä.

Tarkoituksena oli ajaa auto Linnanmäen parkkiin ja siitä jatkaa kävellen jonnekin. Parkki oli täynnä, enkä löytänyt kuin tunnin paikkoja, joten paniikissa laitoin paikalliselle ystävälle viestiä ja sain koordinaatit minne ajella. Odottelin miestä ratikkapysäkillä ja näinkin hänen harppovan pian mua kohti pitkin askelin. Ennen kuin ehdin edes miettiä mitään niin olin tiukassa halissa! Tuntui niin hyvältä! Seuraavaksi siirtymään autolla muutaman minuutin päähän ilmaisille parkkipaikoille, kahvilan ja kivan kallion läheisyyteen. Ostettiin kahvit ja käytiin puistonpenkille istumaan. Mies taisi jo siinä kohtaa vetää mut kainaloon ensimmäisen kerran. Ei siinä kauaakaan mennyt kun huulet löysi huulet. Mun leukavamma vaikutti vähemmän kuin luulin, mutta vaikutti kuitenkin. Kahvit juotuamme siirryimme läheiselle kalliolle. Mulla oli picnic-huopa mukana, jonka miehen yllätykseksi leväytin lämmikkeeksi alle.


Istuttiin, halailtiin, pussailtiin, juteltiin, oltiin hiljaa. Kaikki tuo tuntui niin luontevalta ja oikealta. Tosi hyvältä. Aikamme siinä istuskeltuamme käytiin ruokkimassa mies, mä imin smoothien. Päätettiin lähteä kävelemään käsikädessä Linnanmäkeä kohti toinen kahvi mielessä jos vaikka nuoriso olisikin valmis jossain vaiheessa lähtemään kotiin. Aikaa treffien alkamisesta oli mennyt jo kolmisen tuntia. Yhtäkkiä tajuan että vastaan tulee kuopus poikaystävänsä kanssa (jota en ollut vielä tavannut). Pienesti panikoiduin enkä ehtinyt ajatella järkevästi. Mies kysyi että irrotetaanko kädet, että on ihan ok jos niin haluan tehdä (tuntui ihan siltä että meidät yllätettiin housut kintuissa jostain paljon pahemmasta :D). Sanoin että joo, sori. Kohdattiin nuorten kanssa ja esiteltiin vieraat osapuolet toisilleen. Tilanne oli kohtalaisen hämmentynyt, mutta eniten ehkä mun ja tyttöni puolelta. Mies oli tilanteessa kuin kotonaan.

Löydettiin kahvia ja istuskeltiin tovi. Sanoin miehelle että ei hänen tarvitse mua viihdyttää niin kauaa että nuoret ovat valmiit ja saattelin miehen viiden tunnin treffien päätteeksi ratikkapysäkille. Treffit päättyivät kohtalaisen kiihkeään suudelmaan kadunkulmassa. Raitiovaunu tuli ja mies lähti. Käännyin ympäri ja ylitin tien ja kuopus poikaystävänsä kanssa oli taas siinä! Mietin että mitenhän paljon ehtivät nähdä... No, elämä on. Odottelin vielä muutaman tunnin huvittelijoita ennen kuin pääsin lähtemään kotimatkalle.

Ajatukset treffien jälkeen: Mies on ihana, tykkää musta ja mä siitä. Osaa ilmaista itseään äärimmäisen hyvin kirjallisesti, joten olin saanut täysin oikean kuvan hänestä niin yllätyksiä ei tullut ekoilla treffeillä. Mies on valmis sitoutumaan, ei pelkää mitään, on kokonaisin mies minkä olen ikinä tavannut ja itsensä kanssa niin sinut kuin olla voi. Ymmärtää mua uskomattoman hyvin. Ymmärtää ja hyväksyy, että mä en ole ihan samassa vaiheessa itseni kanssa kuin hän. On siis täydellinen mulle. On jotenkin ihan epätodellinen olo. Uskaltaako tätä uskoa todeksi? Pakko uskaltaa uskoa, koska jos ei usko niin mitään ei voi saadakaan. Seuraavat treffit on maanantaina niin kuin alkuperäinenkin suunnitelma oli :).

Vatsanpohjassa on aika paljon perhosia :)