Lukijat

perjantai 14. helmikuuta 2020

Hyvää ystävänpäivää

Olen hengissä. Viime viikonloppuna luulin että loppu on lähellä kun löysin kaulan alaosasta patin, mutta ei se sitten ollutkaan SITÄ, vaan tulehtunut nivel. Ihme paikoissa niveliä onkin.

Olen joulusta alkaen kirjoittanut neljä postauksen alkua luonnoksiin, mutta mistään ei tule valmista. Aiheet on sellaisia, että en välttämättä halua, että Yksisarvinen lukee niitä, koska mun ajatukset on suurimmaksi osaksi noloja ja tyhmiä. Tai ehkä ne on vain enemmänkin itseä varten prosessoidakseni kirjoitettu.

Tutkinto-opiskelu on alkanut ja motivaatio loppunut. Pakolliset aineet on tylsiä. Enää ei tunnu siltä, että pitäisi saada hyviä numeroita, joten ei tarvitse hikipinkoilla niin pahasti kuin ennen.

Esikoisella on ajokortti ja vanhat on tanssittu, kuopus harjoittelee ammattinsa ensiaskelia. Aika on valunut jonnekin. Uurteet kasvoilla syvenee ja eräskin aamu ihan pelästyin kun katsoin hissin peiliin ja  näky oli niin karmaiseva mustine silmänalusineen. Yksisarvinen ikääntyy charmikkaasti ja vain komistuu päivä päivältä. Kyllä mulla on käynyt tuuri!

Töissä olen saanut pienen uuden vastuualueen oman työni oheen, eli sen myötä mua kutsutaan kotioloissa Johtajattareksi :D.

Alkuvuosi on raskas kahden työn ja opiskelun suhteen, mutta ehkä tästä jotenkin selvitään.

Hyvää Ystävänpäivää teille virtuaaliystäväni!

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Vuosikatsaus 2019

Vuosi 2019 on lopuillaan ja on aika lähes perinteisen vuosikatsauksen.

Vuosi on ollut muutosten vuosi. Olin juuri vuosi sitten joulukuussa muuttanut omakotitalosta kerrostaloon ja alku oli haastava. Kerrostaloelämään tottuminen otti aikansa äänineen ja kyttääjineen.

Alkuvuoden ajelin 70 kilometrin työmatkaa suuntaansa ja pelkäsin liukkaalla ja lumisella tiellä joka päivä. Työ otti päähän koko ajan enemmän ja enemmän ja kevään korvalla irtisanouduin. Kevät oli kiireistä aikaa, koska päätin alkaa myös asuntosijoittajaksi. Heti kohta sijoitusasuntokauppojen jälkeen päätin itsekin siirtyä vuokralta omaan kaksioon ja tein toisetkin asuntokaupat. Tämä tietysti tarkoitti muuttoa.

Kaiken tämän ohessa olin aloittanut myös avoimessa ammattikorkeakoulussa opinnot, joten kesä oli uuden työpaikan, opiskeluiden ja muuton kanssa melkoisen tiukka. Kaikesta selvisin Yksisarvismiehen avustuksella ja tuella. Uusi työpaikka ei tuntunut omalta, joten päädyin irtisanoutumaan koeajalla ja vaihtamaan toiseen.

Kesään mahtui myös ensimmäinen yhteinen matka. Yksisarvisen kanssa.  Yövyttiin sviitissä, katseltiin aaltojen pärskintää ja upeaa auringonlaskua.  Se oli ikimuistoinen retki! Sviittiyötä seurasi Tentsile-teltassa ilmassa yöpyminen kaatosateessa. Kokemus sekin :).

Uusi työ alkoi alkusyksystä ja syksy menikin kevättä rauhallisemmissa merkeissä. Opiskelutahti oli tiukka ja kahdeksassa kuukaudessa tykitin 50 opintopistettä kasaan. Syksyllä yhtäkkiä yllättäen tutkailin yhteishakujuttuja ja hetken mielijohteesta pistin yhteishakuun ilmoittautumisen opintopolkuun. Pääsykokeet menivät ilmeisesti hyvin, koska olisin päässyt kaikkiin hakutoiveisiini, tosin ensimmäiseen hakutoiveeseeni oli alin pisteraja :D. Tutkintoon johtavat ammattikorkeakouluopinnot alkavat reilun viikon päästä.

Syksyyn mahtui myös parin viikon etätyömatka, joka oli mulle tosi haastava. Koti-ikävä oli kamala ja oli haastavaa asua vieraitten ihmisten kanssa samassa asunnossa. Siitä selvisin jotenkin kuitenkin kunnialla. Matkan jälkeinen aika on käytännössä mennyt töiden ja opiskelujen parissa. Joulun aikaan on ollut ihana rauhottua kun ei ole yhtään opiskeludeadlinea jyskyttämässä takaraivossa. Kohta niitä taas on, joten nautin tästä nyt.

Vuoden aikana rakkaus Yksisarvismieheen on syventynyt, mies on saanut nähdä myös niitä epäedustavampia henkisiä puoliani ja silti ollaan vielä parisuhteessa. Luottamus siihen, että tämä suhde kestää on vahva. Olen saanut miehen haaveilemaan kanssani yhteisestä talosta tai mökistä. Siihen on vielä aikaa ennen kuin tuo haave konkretisoituu, mutta onpahan sillä ainakin aikaa hioutua. Samalla tämä odottaminen opettaa mulle kärsivällisyyttä. Siinä en ole kyllä hyvä ja se välillä suorastaan tuskastuttaa mua, joten tekee mulle ihan hyvää.

Vuoden aikana esikoinen palasi vaihdosta ja muutti omilleen. Kuopus aloitti toisen asteen opiskelut ja on vuoden päässä täysi-ikäistymisestä. Niin se aika rientää.

Blogielämä on jäänyt oikean elämän tieltä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei oikein enää ole blogiin kuvattavaksi, sinkkuelämän seikkailujen, itkujen ja deittailukokemusten jäätyä historiaan. Blogi on menettänyt merkityksensä ja muuttunut varmasti lukijoiden mielestä tylsäksi. Itsellenihän mä tämän kirjoittamisen aloitinkin, enkä lukijoita varten.
Blogin kuvauksessa sanotaan näin "Alkoi reilun kolmekymppisen naisen erokertomuksena ja toivomuksena oli että olisi myös henkisen kasvun tarina. Henkisestä kasvusta en niin tiedä, mutta välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Rehellisiä ja suodattamattomia tunteita, itkua ja hammastenkiristelyä, joskus onnenpilkahduksiakin. Siitä on Puoliksen elämä rakentunut."  
Erokertomuksia on tullut avioerokertomuksen jälkeen muutamia, henkistä kasvuakin paljon. Olen ehkä kasvanut jonkin verran aikuisemmaksi blogiaikanani. Olen kokenut monta hyvää live-elämän kohtaamista blogin kautta, osa on vain käväissyt elämässä, osa jäänyt pysyväksi osaksi elämää: Käänteisvertaismies,  Fani, Helmi-nainen, Terppuli, S. 

Blogi jatkanee hiipumistaan, mutta ihan vielä ei ole aika pistää pillejä pussiin :). 

Hyvää vuotta 2020! 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Hyvä arki

Olen viime päivinä ajatellut, että en ole varmaan koskaan ollut näin onnellinen. Mulla on täydellinen parisuhde, kiva työpaikka ja talouskin kai jollain tavalla tasapainossa.

Opinnot alkavat tammikuussa ykkösvaihtoehdossani, pääsykokeet menivät yllättävän hyvin. Avoimen ammattikorkean opiskelusyksy oli rankka, mutta ainakin yhdessä kurssissa onnistuin ja otin toisen vitoseni. Täydellisyydentavoittelijaminäni sai pienen kolauksen, kun en muistanut tehdä yhden toisen kurssin tehtävää ajallaan, vaan se palautui automaattisesti keskeneräisenä. Nauroin, en romahtanut. Hyvä merkki. Kyllähän mä siitäkin kurssista läpi pääsen.

Hieman häiritsee kipeä oikea käsi, joka on ollut ranteesta lastoitettuna nyt muutaman kuukauden. Ärsyyntyi ulkomailla etätöissä, eikä ole siitä palautunut. Saikkua en kovin helposti koeaikana ota. Käsikirurgi ja leikkaus on mainittu jos ei tämän vuoden puolella asetu. Koeaikaa riittää melkein helmikuun lopulle kylläkin. Työt hoituu vasurilla suht hyvin ja olen jotenkin sopeutunut tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Kun olen tätä hyvän arjen määritelmää viime aikoina pohtinut, niin olen miettinyt myös sitä millaista oli sinkkuarki. Nautin kyllä itsekseni olostakin, mutta kyllähän olo oli puolinainen verrattuna tähän oloon. Aina en halunnut yrittää löytää parisuhdetta, mutta en läheisyydettömyyteen kyllä tottunut missään vaiheessa. Olihan niitä läheisyydettömyyden paikkaajia, mutta usein ne kyllä onnistuivat tuottamaan vitutusta läheisyyden lisäksi. Tunteiden vuoristorata oli kuluttavaa, voi jestas, että vuoristorataa riittikin. Tämä tasainen onnellisuus ja henkinen kylläisyyden tunne tuntuu niin hyvältä.

Olen saanut lottovoiton!

maanantai 18. marraskuuta 2019

Huijarisyndrooma

Tässä naputtelukäteen otetun lääkkeen vaikutusta odotellessani aloitin opiskelukirjojen bonuskirjana mukaan napatun kirjan lukemista. Tiina Ekmanin  Huijarisyndrooma, miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä).

"Huijarius on samaa juurta ja sukua kuin perfektionismi, itsekriittisyys, vaativuus itseä kohtaan tai suorittamispakko. Näiden kaikkien taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudestaan ja kelpaamisestaan sellaisena kuin on". Pääsin jopa sivulle 13 ennen ensimmäisiä kyyneleitä.

"On vaikea tietää, millainen minun tulisi olla, jotta olisin tarpeeksi"

"Kun huijarin eteen tulee tehtävä, joka vaatii runsaasti valmisteluja ja ponnistelua, hän ahdistuu ja alkaa epäillä selviytymistään. Mieleen muistuvat vain kaikki aikaisemmat epäonnistumiset ja virheet, jotka todistavat vääjäämättä hänen kyvyttömyytensä. Valittavana on kaksi selviytymisreittiä: valmistautua, viilata ja ylisuorittaa tai lykätä aloittamista ja ryhtyä toimeen viime tipassa puskien homman läpi... Huijariksi itsensä kokeva selittää onnistumisensa joko sillä, että teki valtavasti työtä, koska tavallisella tekemisellä ei olisi saanut valmista aikaiseksi. Tai hän selittää, että onni vain potkaisi ja hän sai kuin saisikin työn valmiiksi".

 Mä onnistun omasta mielestäni tuurilla, joskus onnistun valmistautumaan oikein, mutta tuuriahan sekin vissiin. Olen välillä ihan tyytyväinenkin suorituksiini, mutta esim. viikonlopun tentin (johon valmistauduin hyvin vähän) YKSI virhe ärsytti, sainhan sen takia tentistä vain 95% oikein. Mä tiedostan varsin hyvin, että onnistuin ja helvetin hyvin onnistuinkin. Verkkotentissä kun saa heti tentin tehtyään tietää tuloksen niin ensireaktio oli "jess" kun näin tuon 95% tuloksen. Kun näin minkä virheen olin tehnyt niin koko onnistuminen mitätöityi sillä. Olisi pitänyt pystyä parempaan. Vielä lähipiirille selostin "no, se nyt oli vain yksi osa kurssia, vielä on vaikka kuinka monta tehtävää jäljellä". Mun keskiarvo suoritetuista kursseista on 4,2 (1-5 asteikko) "Mutta eihän siinä ole kuin yksi vitonen" sanoo sisäinen ääni. Pääsin todistusvalinnalla ammattikorkeakouluun ja ajattelen "no, se näkyykin olevan vähän huonompi oppilaitos".

Kirjan mukaan huijareilla on usein tiedostamaton supersankarifantasia. kaiken pitäisi onnistua helposti ja virheettä, ja jos näin ei käy, se todistaa kelvottomuutta ja osaamattomuutta. Tunnistan tuonkin ajatuksen.

Mun piti referoida yhteistoimintalakia opiskelutehtävään, mutta tässä vaan pohdiskelen huijarisyndroomaani ja lainailen osuvia pätkiä kirjasta. Mä luulen että mun blogia lukee moni huijarisyndroomainen, joten ei tämä varmaan hukkaan mene.

Aika paljon tiedostettuja asioita tälle illalle. Taitaa jäädä yhteistoimintalaki referoimatta, luotan siihen että sisäinen täydellisyydentavoittelija hoitaa homman kotiin kun deadlineen on kuitenkin vielä pari viikkoa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Opiskelustressiä

Huomenta täältä kirkasvalolampun loisteesta.

Opiskeluhommia pitäisi tehdä, mutta ehkä kohta... Ammattikorkeakoulun valintakokeet oli muutama viikko sitten ja tulokset tulevat vissiin tämän kuun loppuun mennessä. Ei juurikaan stressaa, koska pääsin jo ennen valintakoetta todistusvalinnalla yhteen kouluun sisään. Tosin se sijaitsee varmaan 150 kilsan päässä, mutta on sentään monimuotokoulutus. Vielä on vähän epäselviä kaikenmaailman siirtohakumahdollisuudet, mutta ainakin oikea tutkintoon johtaa opiskelu alkaa tammikuussa :). Mä luulen, että se oikea opiskelu on helpompaa kuin tämä avoimen amk:ssa opiskelu, koska mulla on niin epäpätevä ja piiskurimainen opintojen ohjaaja (mä ite). Tässä touhussa ei oo mitään järkeä, homma ei pysy millään tavalla hanskassa enkä opi tarpeeksi niitä asioita, joita ehkä haluaisin. Nelosta huonompaa arvosanaa ei mun asteikolla jostain syystä ole (asteikko 1-5) ja pitää aina pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Opinnäytetyön aihekin olisi jo valmiina, eli haluaisin alkaa jo sitä tekemään, mutta en osaa, enkä ole vielä edes missään koulussa, eli ohjeita en vielä saa. Aihe olisi hyvä ja projekti, josta sen haluaisin tehdä alkaa NYT. Turhauttavaa.

Etätyöskentely siellä aurinkorannikolla oli niin epäergonomista, että hajoitti mun ranteen. Viime viikonloppuna rannetuki ranteessa yritin kömpelösti vääntää 10 sivuista tehtävää kasaan. Olin äärimmäisen turhautunut kun käteen sattui, tuki oli tiellä eikä mitenkään päin ollut hyvä, eikä mistään tullut mitään. Aihekin oli vaikea eikä homma edennyt.  Huono olo ilmeisesti sitten purkautui Yksisarvismieheen ja sain sen suuttumaan. Kyseessä on hyvin rauhallinen tapaus, joten tilanne oli mun näkökulmastani katastrofaalinen ja kaikki pelot ja tunnelukot hehkuivat hälytystilassa. Pitäisi pystyä olemaan parempi tyttöystävä (mun ajatus, ei hänen).  Jotenkin vaikea muistaa, että voisi yrittää vähän rajoittaa purskahduksiaan, kun on tottunut siihen, että voi olla mikä on, eikä tarvitse miettiä miten uskaltaa olla ja mitä uskaltaa sanoa.

Stressi ei sovi mulle ja silti kuitenkin järjestän sitä itselleni. Mun ihosairaus on ryöpsähtänyt oletettavasti stressin takia valloilleen, eli pitäisi vähän rauhoittaa tilannetta tai muutun mätäpaiseeksi.

Kyllä tää tästä, aina ennenkin oon saanut hommat ajallaan valmiiksi, suorittaja kun oon...




keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Mä niin RAKASTAN (tänään) Suomen syksyä!

IHANAA IHANAA IHANAA olla kotona!

Mulla alkoi pinna kiristymään kyllä matkan loppua kohden niin pahasti, että yksikin päivä lisää asumista naisseurassa olisi katkaissut kamelin selän. Kotimatka oli niin pomppuinen, että rauhottavia kului ennätysmäärä, mutta parempi niin, kuin paniikissa. Aurinko oli ihana ja työpäivän katkaisseet parin kolmen tunnin siestat altaalla olivat myös ihan jees, mutta kyllä tämä kuulas kotimaa vaan voittaa aurinkorannikon.

Yksisarvismies tuli hakemaan juna-asemalta ja muutinkin suoraan Yksisarvismiehen luo kimpsuineni muutamaksi päiväksi. Ei tullut mieleenkään mennä kotiin! Mulla oli niin hirveän kamalan kova ikävä koko jälkimmäisen viikon, että en kyllä IKINÄ enää halua olla noin pitkään erossa. Kyllä pisti miettimään, että mitä jos en olisi muuttanut tänne Yksisarvisen kotikaupunkiin, niin elämä olisi ihan pelkkää ikävää, kammottava ajatus. Kyllä tuo etäisyys sai ajattelemaan, varsinkin sitä, että miten hemmetin onnellinen mä olen kun pääsen joka päivä rakkaani kainaloon ja että tulevaisuudessa on haaveiltavaa ja odotettavaa. Etäisyys toi myös uusia ulottuvuuksia meidän suhteeseen. Yksärin ilmoitus, että hän, mykkä suomalainen mies, ikävöi mua oli ihana ja sai mut luonnollisesti nyyhkimään <3.

Tulipas ällösiirappinen postaus, mutta ei hätää, kohta kaamosmasennus ja jääkiekkokauden aikainen ärsytys palaavat takaisin, mutta siihen asti aion leijua kotiinpaluuhattarapilvessä ja olla liimautuneena Yksisarvismiehen ihoon seuraavat päivät <3


tiistai 15. lokakuuta 2019

Erakko

Mä haluan jo kotiin! Vielä viikko jäljellä ja semmoinen puristava tunne mahassa ja kyynelkanavissa huonosti nukutun yön jälkeen. Joka paikkaan sattuu, sänky narisee joka liikahduksella ja nurkat ahdistaa. Paikka on sellainen, että jos haluaa jonnekin lähteä, on patikoitava muutama kilometri, tai mentävä taksilla tai bussilla. Mielenkiinnon kohteet mulla on erilaiset kuin noilla nuoremmilla. Mä olen tämän BB-talon vanhin. Siltä musta tuntuu, ihan kuin olisin jossain ihmiskokeessa. Mikä ihme mut sai oikein lähtemään näin pitkäksi aikaa asumaan vieraiden ihmisten kanssa vieraaseen maahan? Ryhmäpaine, FoMO, lupaus auringosta ja rennosta menosta. No, rento meno tarkoittaa sitä, että työrauhaa eikä asiallisia työntekoedellytyksiä ole. Aurinkoa sentään on. Olenpas kalkkistunut viime aikoina. Olen sisäisesti hymähdellyt, kun mua puoli vuosikymmentä nuoremmat voivottelevat kuinka he ovat niiiiiiin kamalan vanhoja.

Viime viikolla sain hautautua illoiksi opiskelutehtävien pariin ja omaa aikaa sitä kautta. Nyt ne deadlinet on hoideltu, joten nyt mun kämpille jääminen on varmaan vain outoa. En välitä siitä, saan olla outo jos haluan.

Olen koittanut löytää rauhaa ja olenkin varmaan leimaantunut epäsosiaaliseksi ja ärsyttäväksi outolinnuksi. Itseäkin ärsyttää epäsosiaalisuuteni. Vielä aika monta yötä, ennen kuin pääsen pimeään, epäsosiaaliseen, hiljaiseen Suomeen, jossa lämmin hiljainen syli odottaa. Onneksi Yksisarvismies on samanlainen erakko kuin mä, tai ehkä mä olen jo jopa vähän pahempi.

Pitää muistaa, että jos samanlainen tilaisuus toistuu niin viikko on ihan maksimi, viinikään ei nimittäin enää maistu ja se jos jokin on huolestuttavaa.