Lukijat

maanantai 30. tammikuuta 2012

Taas maanantai

Viikonloppu meni vauhdikkaasti. Lauantai-aamuna tuli tekstari että ystävä on niin kipeä, ettei tule. Arvasin. Puolitoista tuntia suuntaansa, äkkiähän sen ajelee. No, minä sitten lähdin häntä auttamaan taloudenhoidollisisissa puuhissa, koska tiedän, miten kauhea työ hänellä on pyörittää taloaan ja kissalaumaansa ja tiesin myös, että jos niitä ei kukaan tee niin hän rupee puolikuntoisena riehumaan heti kun pysyy pystyssä. Siivosin hiekkiksiä, pesin lattioita, tein ruokaa. Tuli hyvä mieli kun sai olla avuksi. Ja samalla tuli taas muistutus siitä, että kuinka paljon on liikaa, kissoissa siis :D

Sunnuntai meni vetelehtiessä pitkään alkuiltaan. Oli pakko käydä kaupassa, että lapsille olisi ruokaa. Tulivat nyt mun luoksi viikoksi. Kauhea muuttokuorma, nyssäkkää, suksia sun muuta. Kuopus itki illan päätteeksi iskän ikävää. Tätä tää vissiin tulee olemaan, yhtä itkua, vuoroin ikävää mua kohtaan ja vuoroin iskää kohtaan. No, kai se siitä loppuu kunhan aikuiseksi kasvaa. Enää 9 vuotta. Huh, se on aika pitkä aika se.
Mies, ex, whatever vaihtoi sen rikkoutuneen lämppärin ihan omasta aloitteestaan. Kun menin hakemaan lapsia niin siellä oli karjalanpiirakat uunissa (en tiedä oliko ne mua varten, mutta mulle se niitä tarjosi) ja munavoit pöydässä. Pesin samalla koneellisen pyykkiä, kun en ole vieläkään osannut sitä pesukonettani asentaa.

No joo, kohti uutta viikkoa sitten vaan...

perjantai 27. tammikuuta 2012

Voihan vitutus!

Alkuiltapäivä meni ihan ok, lähdin ajoissa töistä hakeakseni tuoreimmat huutonet-ostokseni, imurin (19 eur) ja kahvinkeittimen (5 eur). No, matkan varrella hokasin että ikkunat huurustuu, wtf! Olinhan mä huomannut, että viivettä tuulettimen käynnistymisessä oli havaittavissa jo viikko sitten, mutta en halunnut ajatella asiaa. Kun tajusin tilanteen, tuli vitutusitku. Soitin iskälle, että mikä osa on rikki, no tuulettimen moottori. Iskä sanoi, että ei se kauheen kallis voi olla. No, Motonettiin siis. Katsoin rekisteriotteesta vuosimallin sun muut tarvittavat tiedot ja rohkeasti marssin palvelutiskille ja kerroin minkä osan tarvitsen. Jannu naputteli konetta ja ilmoitti että maksaa 144 euroa. Mun suusta pääsi spontaani kovaääninen EIIIIIIIIHHHH. Jannu sanoi että juu, otanko sen? Pakkohan mun on, sanoin, ja kyyneleet rupes pyrkimään taas ulos kun jannu lähti hakemaan sitä osaa. Tsemppasin ja pystyin pidättelemään niin kauan kunnes olin saanut paketin ja katosin hyllyväleihin vuodattamaan kyyneliä. Onneksi Motonetissä on paljon hyllyvälejä. No, vielä oli maksettava, eli koottava ittensä sen verran, että kehtas mennä kassalle. Sitten taas itkin autossa. Varpaat jäässä.

No, kotiin kun pääsin niin valmistin itselleni ravitsevan ja terveellisen aterian. Koska piti heti kirjoittaa päivän edesottamukset ystävälle niin poistuin ruanvalmistuspuuhista ja jätin sen itsekseen tekeytymään. Lopputulos on tässä. No positiivista on, että välillä tuoksuu talossa munkin ruuanlaiton käryt, yleensä saan keittiössäni haistella vain muiden käryjä.



Päivä voi mennä vielä paskemmaksi jos ystävä ilmoittaa että on tullut sairaammaksi, eikä tulekaan käymään huomenna. Hän asuu 100 kilometrin päässä ja on tulossa muissa asioissa tänne päin ja tulisi käymään, toisi mulle vanhan mikronsakin, niin jäisi tämä paistinpannulla "ruuan" lämmitys vähemmälle. Mä niin pelkään että hän ei tule :(

"Sä et oo semmonen äidillinen äiti"

Otsikon lauseen möläytti entinen naapurini, joka päätti tulla 20:30 ilostuttamaan eilisiltaani, kaatamaan kaljat sohvalleni ja juomaan mun siidereitä. Kannataako arvostella toisen äitiyttä viikko sen jälkeen kun on muuttanut, kun avohaavat on muutenkin ammollaan? Tekeekö se sen tahallaan, vai onko se vaan niin hemmetin tyhmä, ettei tajua miten tommoset kommentit satuttaa? Mieleni teki sanoa, että hän kun on niin äidillinen äiti niin menis kotiinsa, kun siellä sen esikoinen 12-v ei voi mennä nukkumaan ennen kuin äiti tulee kotiin kun on huolissaan humalaisesta äidistään.  No, en mä sille taaskaan mitään sanonut. Ystäväkseen se mut lukee kuitenkin.

Omaa parisuhdekriisiään se tuli puimaan ja hehkutti kuinka rohkea mä oon ja kaikkee.

Mies laittoi viestiä, että osallistunko esikoisen kaverisynttäreiden kustannuksiin, että mun osuus olisi 14,28 eur. Tokihan mä osallistun, mutta toi sai mut jostain syystä taas itkemään. En oo kauheesti viimepäivinä itkenytkään, ihme kyllä. Se oli varmaan se 28 senttiä, mikä mua itketti, niin tarkkaa ja jotenkin steriiliä. Olis laittanut vaikka että 15 euroa, sekin olis ollut parempi. Nyt kun mä luen tätä mitä olen kirjoittanut niin aika naurettavaltahan toi mun itkuni tommoisesta asiasta kuulostaa.

No, se siitä ja kohti uusia pettymyksiä.

torstai 26. tammikuuta 2012

Yksi lisää tietää erosta

Työkavereiden tietämys lisääntyy, kerroin yhdelle lisää kun paljastin, että saan tänään uuden vauvan laumaani, kissavauvan siis. Työkaverin mielestä kissoja alkoi jo olemaan liikaa, niin oli tunnustettava, että kaksi on laumasta jäänyt  miehen ja lasten iloksi ja mulle jää vain nyt 2 kun pennut lähtevät, tai no, nyt kolme. Se ei ole määrä eikä mikään :D Siis tuommoisia pieniä, kilttejä, vähäkarvaisia kisuleita.

Työkaverin kommentti meni suunnilleen näin: "okei.... okei... oookeei... okei...okei.....oookeii.... jne. Okeita tuli tovi, sanoin sitten, että en mä kaipaa mitään sen kummempaa kommentointia, mutta tuolle yhdelle korppikotkalle ei vielä tarvitsisi kertoa. Tokihan mä sen riskin olen nyt ottanut, että korppikotkakin saa tietää, mutta onhan se edessä jossain vaiheessa kuitenkin. Äidille en ole vieläkään kertonut. En kertakaikkiaan jaksa!

Mieskin (en mä osaa sanoo sitä exäksi) kävi eilen fiksaamassa mun kuljetusvaurioita kärsinyttä kissapuuta. Kattoon yltävästä puusta tuli nyt pari pienempää. Saa luvan mirreille kelvata. Pyysin samalla tsekkaamaan pesukoneen letkut, että pääsisin pesemään pyykkiä, mutta siihen tarvitsee kuulemma jotain välikappaleita. Hitto vieköön, en mä osaa semmosia ostaa! Olin itse katsonut niitä letkuja ja kyllä mä olisin saanut ne kiinnitettyä! Mutta olis kuulemma mennyt väärinpäin. Höh, ei vissiin kaikessa kannata toteuttaa sitä "kyllä mä osaan ittekin"-filosofiaa. Ainakaan putki-ja sähköhommeleissa.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Huomionhakua

Olen heikko, haluan huomiota. Tilanne alkoi jo vuosi sitten. Lähdin hakemaan huomiota mistäs muualtakaan kuin netistä. Ja sitä sainkin, vaikka olenkin pyylevä ja repsahtanut tätönen, ainakin henkisesti. No, kivaltahan se huomio tuntuu, vaikka tiedänkin, mitä ne miehet ovat vailla. Kurvitkaan ei tunnu haittaavan ja söpöksi sanovat. Ehkä ne sanoisivat vaikka näyttäis miltä, jos vaan on toiveissa saada, tajuanhan mä sen. Tajuan myös, että kaikki ei ole sitä miltä vaikuttaa, kirjoittaa voi ihan mitä sylki suuhun tuo. Tunnustan, lankesin yhteen tämmöiseen mieheen jo syksymmällä, en tiedä tekikö se hyvää itsetunnolle vai ei. Kaikenlaisia tunteita toi, syyllisyyttä ei kuitenkaan. Teki hemmetin hyvää olla haluttu, edes sen hetken verran. Tuuri kävi kun mies oli aikamoinen "saalis". Tosin harmikseni se jäi yhteen kertaan, olisin voinut uusinnankin ottaa. Ehkä mä en sitten ollutkaan tarpeeksi hyvä, niin se on pakko ajatella. Ja kyllähän sen tajuaminen kirpaisi. Että enpä tiedä oliko se fiksua sitten kuitenkaan loppupeleissä. Ja taas olen kuitenkin luisumassa samaan.

Eilinen ilta meni kisuja muuttaessa. Äitikisu ja pennut muuttivat luokseni ja kotiutuivat heti. Kaksi aikuista kissaa jäivät miehen ja lasten iloksi. Tällä viikolla tulee uusi ihana valkoinen pentu, en malta odottaa! Kasvatan siis rotukissoja pienimuotoisesti. Kisut kun olin saanut muutettua niin jo olinkin taas poikki ja jumahdin koneelle, avasin treffisivuston ja kirjoittelin pari tuntia yhden tyypin kanssa. Se sai mut nauramaan ja kello oli puoli yksi kun pääsin nukkumaan. Ja herätys oli 6:30, joten VÄSYTTÄÄ ihan älyttömästi! En tiedä mihin se kirjoittelu johtaa, se ensimmäinen "hairahdus" nosti riman aika korkealle, fyysisesti siis, mutta henkisesti jätti aika kylmäksi. Mutta mitä mä edes olen vailla? Mitään parisuhdetta en todellakaan, mutta läheisyydenkaipuu ja kosketuksenkaipuu on välillä kova.

Kauheen vaikeeta tää mun elämä taas. Tajuan, että pitäisi nyt vaan olla, ihan rauhassa, itsekseen, eikä viritellä mitään kuvioita mihinkään suuntaan. Hemmetti mun kanssani! Idiootti!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Maanantai, ei jaksa!

Työviikko alkoi taas. Ilman sormusta. Pelottaa että joku huomaa. Mitä mä selitän? Totuutta en ainakaan jaksa kertoa. Täällä on ihan tarpeeksi puheenaiheita ilman mun erokriisiäkin. Yhden pojan armeija (voooi, miten se pärjää siellä ressukka, toisen pojan sairaalassa olo, uusi vitun kallis käsilaukku, diabetes)

Työasiat saa mut kohta hajoomaan, mä en KESTÄ tätä tässä elämäntilanteessa. Olen palkanlaskentaan sotkeutunut (en varsinaisesti laske palkkoja, mutta valitukset tulee mun kautta ja kaikki virheet on mun vika)  ja tänäänkin on jo 3 käynyt valittamassa ja vikan jälkeen oli pakko käydä vessassa tirauttamassa muutama kyynel. Sieltä kun tulin niin johan pomo tuli kyselemään että miten muutto meni. Voi vittu, mä en JAKSA!!! On semmoinen fiilis, että nyt lyödään lyötyä kyllä ja pahasti. Mutta miten noi vois ymmärtää, kun en ole puhunut asiasta. Pitää vaan yrittää selvitä jotenkin. Tarviin ainakin uuden työpaikan, tätä työtä mä en kyllä enää kohta kestä.

Illalla pitäis vielä jaksaa maalatakin että sais haettua kisut uuteen kotiin. En jaksais.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Mä osaan!

Sain maalattua olohuoneen jo melkein kokonaan. Yks seinä pitää vielä huomenna maalata toiseen kertaan. Osasin kasata maalausvehkeen ja sutia seinään, jesh! Ihan itse! Hieman kyllä harmittaa kun valitsin tuon vaaleamman värin, punnistsin kaupassa tummemman ja vaaleamman välillä ja olisi pitänyt se tummempi ottaa niin mun ihanat valkoiset jutut olis tulleet paremmin esille. No, pärjään tälläkin värillä.

Sain jo vähän koristuksiakin paikalleen. Hehe, joo, en ole mikään sisustusbloggaaja, kuvaustaidot nolla, kaikki näyttää olevan vinossa, mutta oikeesti ne on ihan suorassa. Olisin pistänyt tuikkuihin tulet, mutta en löytänyt tikkuja. Seinän väri ei näytä miltään, mutta kuvitelkaa että se on herkkusienen värinen :D


Otin tänään sormukset pois. Peukalo etsiytyy koko ajan nimetömälle, on tapa näköjään liikutella sormuksia peukalolla. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, mutta nyt kun ei ole mitä pyöritellä niin huomasin.

Kuopus on surkeena erosta ja soitti illalla että voisinko muuttaa takaisin kotiin asumaan. Rupesi taas itkettämään, oli vaikeeta yrittää kuulostaa reipaalta etten ruokkisi lapsen hätää. No, kai se siitä.

Kiitos teille kaikille myötäelämisestä!

Ensimmäinen päivä

Heräsin päänsärkyyn, hitsin kuohari ja siiderit. No, särkylääkkeet nassuun ja kofeiinipillereitä aamukahviksi. Avasin koneen ja mies kysyi heti fb:ssä että roudataanko loput kamat. No, lähdin sitten hakemaan kuormaa. Sain samalla oikeeta aamukahvia. Huomasin, että mies oli ottanut sormuksen pois, rupes itkettää. Miks hitossa mua rupes itkettää? Idiootti. Mulla on vielä sormukset, mutta kai ne pitää ottaa pois. Tosin ärsyttää kun töissä sitten huomaavat, en ole siellä kertonut kun ne korppikotkat heti hyökkää. Yksi työkaveri loukkaantuu ihan varmasti kun se kokee, että kaikki asiat pitäis jakaa sen kanssa. Se haluaa tiedottaa mulle jopa kuukautiskiertonsa vaiheista. Rasittavaa.

Pakattiin siis paku, kissojen kiipeilypuu isoimpana juttuna. Päästiin mun kämpälle ja huomattiin, että puu oli hajonnut. Mä niin tykkäsin siitä puusta, ja kissat kans. Ja taas tuli kyyneleet, vitutuksesta vissiin.

Pitäis lähteä kauppaan ostamaan tiskiharja ja muut tarpeelliset tilpehöörit. Ehkä jotain muutakin ravinnoks kelpaavaa olis hyvä olla kuin sipsit ja siideri (löysin vielä yhden lootan siideriä vanhasta kodista). Pitää saada vaan ensiks tää silmävuoto loppumaan.


perjantai 20. tammikuuta 2012

Muutto on takana

Huh, nyt se on ohi. Olen muuttanut. Mies auttoi. Haettiin yhdessä uusin huutonet-ostoskin, pesukone. Sen myynyt papparainen varmaan luuli, että ollaan juuri perustamassa uutta kotia. Hah, pieleen meni.

Mutta joo, muutto suoritetttu, osa kamoista ja kissat on vielä vanhassa kodissa, pitää tän viikonlopun aikana hakea vielä tarpeellisia tavaroita. En usko, että vanhan talon ovet mulle sulkeutuu kuitenkaan ihan heti kun sovussa ollaan.

Naapurin tuttava/ystävä uuden kaverinsa kanssa tulivat taas katsastamaan asuntoa. Kiinnittivät olkkarin pöytään    jalat ja ripustivat verhot sillä aikaa kun hain kuoharille laseja ja itselleni peittoa vanhasta asunnosta. Kiva kun ei tarvinnut olla yksin. Jääkaappi on siidereistä ja Fresitasta tyhjä ja itku tuli vasta kun vieraat oli lähtenyt.

Osasin jopa "asentaa" telkkarin antenniverkkoon sopivaksi, jei, hyvä minä.

Ruokaa jääkaapissa ei ole yhtään, paha haju vain. Siideritkin meni jo, mutta onneksi aamupalaksi säästyi sipsejä  ja kofeiinipilleireitä on käsilaukussa, kun en ole vielä saanut uusinta huutis-ostostani, kahvinkeitintä (5 eur).

Hieman itsesäälinen olo, kuopus jäi itkevänä kotiin ja lähetteli tekstareita pitkin iltaa. Pitää varmaan kuunnella jokunen itkuvirsi spotifysta ja itkeä oikein kunnolla.

Ai niin, jotenkin oudon hyvä fiilis kun mutsi ei tiedä koko erosta mitään. Tiedän, että tulee kritisoimaan ja vittuilemaan mulle kunhan kuulee, itse kun on elänyt niin vitun täydellisen elämän! (NOT) Kauankohan pystyn pitkittämään asian esille tuloa? We'll see... :D

Kyllä tää varmaan tästä suttaantuu...

torstai 19. tammikuuta 2012

Loukku ja pakkausta

Kävin näyttämässä naapurille uutta kämppääni. "joo-o, aikamoinen loukku" tuli kommenttina. Ja ne pöyristyneet silmäykset mitä se loi pitkin mun kämppää. Kyllä osasikin tehdä pahaa ja viiltää syvältä se kommentti. Ihan kuin tässä ei olis tarpeeks paskat fiilikset jo valmiiksi! Oli tekemistä, että sain kyyneleet pidäteltyä kotiin asti.
Sain sentäs isännöitsijältä 100 euron lapun maalaustarvikkeisiin, ruhtinaallista.

Tarttis vissiin edelleen pakata. Ahistaa ja itkettää. Hitto kun on ne siideritkin siellä toisessa jääkaapissa.

Sain illan mittaan aloitettua pakkaamisenkin, kokonaisen laatikollisen sain papereita pakattua. Sitten törmäsin valokuviin. Joo, katselin pinkoittain valokuvia lapsista pieninä, vanhassa kodissa, matkoilla, hääkuvia. Ja itkin. Mitähän mä itkin? Varmaan niitä särkyneitä unelmia, mitkä kuvienottohetkellä ei olleet vielä särkyneitä. Elämä ja unelmat oli vielä edessä.

Ja missä mä oon nyt? Yksin, särkyneiden unelmieni kanssa unelmieni talon keittiössä kyyneleet ja räkä valuen. Hienoa, no, tätähän mä halusin.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Muuttovalmisteluja

Kävin tänään asentamassa lamput, jotka Ikeasta eilen roudasin. Osasin IHAN ITTE laittaa niihin pistokkeet kun niitä ei valaisimissa ollut valmiina, hyvä minä! Nyt on kämpässä valoa ja kaikki ällö näkyy paremmin.

Tässä jonkun edellisen asukkaan taiteellinen näkemys kylppärin naulakoista. Kaunista, ah, niin kaunista! Tuo puun värinen on vielä kiinnitetty kaksipuolisella tarralla, eli ei siinä voi edes mitään roikuttaa.

Ja tässä se liimajälkinen kylppärin lattia. Ällöttää joka kerta kun sen näen, mutta ei voi mitään. Asumisen jälkiä, what can you do...




Sain isännöitsijältä sen remppaluvan, eli nyt odotellaan postista kolahtavan jotain lappua, millä saa haettua maaleja. Tulee varmaan jotain maitokahvin väristä seinää.

Ai niin, täytin jääkaapinkin, siideriä ja Fresitaa oottamassa muuttopäivää. Saattaa olla, että joutuu hermoja hoitelemaan niillä muuton päätteeksi.


Avaimet saatu ja hankintoja uuteen asuntoon tehty

Eilen sain avaimet ja sain katseltua asuntoa rauhassa päivänvalossa. Edellinen visiitti oli huoltoyhtiön tädin kanssa pikaisesti iltahämärissä. Sillä käynnillä näin että joo, keittiö, vessa ja makuuhuone on olemassa. Eilen huomasin sitten että ou jee, kaksioon mahtuu näköjään 4 eriväristä huonetta! Keittiö on vaaleansininen, eteinen vaaleanpunainen, olohuone vaaleanlila ja makuuhuone jotain niiden väliltä, maustettuna hirvittävällä boordilla, joka on liimattu oudolle korkeudelle. Maalipinnat on onneksi lasikuitutapetilla, eli päällemaalaus lienee kohtuullisen helppoa. Vain tuo boordi on vähän paskamainen. No, haitanneeko tuo, makkarissa vain nukutaan, pimeässä. Vessan muovimatto oli ihan jossain liimatahroissa, pitää kysyä isännöitsijältä että olisko jotain mahdollisesti tehtävissä. No, saahan siihenkin laitettua jonkun maton. Muoks: isännöitsijä vastasi: "Asunto on käytetty vuokra-asunto joten esim lattiassa aikaisemman asumisen jäljet näkyvät."  Eihän siinä sitten mitään. Pitää vaan kuvata nuo paskat, etteivät sitten mulla yritä niitä maksattaa pois muuttaessa. Alkoi just nyt vituttaa tuo vuokra-asuminen, jo ennen ennenkuin edes olen muuttanut.

Lapset ja mieskin kävivät jo katsastamassa asunnon. Kuopus mainitsi jo rappukäytävässä, että täällä haisee. Mies kommentoi että tää on vuokratalon haju. Niinpä... Kuopus yritti mua piristää ja kehui kauheasti asuntoa, läpinäkyvästi. Sanoin, että ei tarvitse, onhan tämä vähän kämäinen, mutta varmaan paljon parempi sitten kun saa tavaroita sisään.

Illalla lähdin ajelemaan Ikeaan kun totesin, että ei mulla ole valoa kämppään. Reilu satanen sinnekin upposi, sain hienoja halpoja riisipaperivalaisimia, yhden "oikean" valaisimen, astioita, paistinpannun, kattilan ja eteiseen maton. Ikeasta takaisin tullessa itkinkin sitten melkein koko matkan. Tuntuu jotenkin niin kamalan ankealta lastenkin takia. No, isälläänhän ne varmaan enemmän aikaa viettää, ymmärrettävästi, ainakin niin kauan kunnes talo joudutaan myymään. Silmät on taas kauheen näköiset, eivät tällä kertaa kauhean punaiset, mutta kauniin turvonneet.

Mä oon niin väsynytkin, en ole pakannutkaan vielä yhtään. Huomenna on illalla kokous, eli en huomennakaan saa pakattua ja torstaina illalla kissan sterilointi, pitäisköhän koittaa vaikka pyytää torstai vapaaksi niin ehtisi päivällä pakata, rauhassa, ilman lapsia ja miestä. Hyvä idea! En tiedä onko pomosta... Eilen kävi kyllä höpöttämässä ja valitteli että voi kun hän ei ole ehtinyt mua tässä asiassa tukea kun ollut niin kiireinen. En tosin siltä mitään tukea tähän haluakaan, kai se sanoi sen sen takia kun kuvitteli että sen kuuluu niin sanoa. No, sen verran voisin sitä tukea ottaa, että saisin sen torstain vapaaksi. We'll see...

perjantai 13. tammikuuta 2012

Vielä viikko

Vielä viikko muuttopäivään. Veljen tyttöystävä oli ensimmäinen, joka arvasi että oon muuttamassa kun pyysin veljeä hakemaan uusimman huutonet-löytöni, olohuoneen pöydän Helsingistä, kun asuvat siellä ja mä en. Mutsi oli kuulemma jouluna kysellyt veljen porukoilta, että olinks mä normaali tai jotain. Mitä vit***? Mitähän senkin päässä pyörii? No, ehkä se on laskenyt jotain yhteen ja tullut siihen tulokseen, että ero on vain ajan kysymys. Mielenkiinnolla odotan, koska erotieto saavuttaa mutsin korvat ja arvostelua alkaa tulemaan. Vai olisiko se muuttunut? Tuskin... Veljen tyttöystävä kyseli kauheesti "peruskysymyksiä" tyyliin, ollaanko puhuttu, ollaanko ajateltu terapiaa, olenko ajatellut että olisin tyytyväinen vuokrakämpässä kun nyt asutaan isossa okt:ssa. No, se on vähän päälle 20-v ja juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, että onhan sillä vähän erilainen ajatusmaailma.

En ole itkenyt moneen päivään (siis kunnolla, tokihan silmät kostuuharva se päivä jostain mietteestä). Olo on yllättävän hyvä, miehen kanssa välit on ihan kunnossa eikä lapsetkaan ole vaikuttaneet traumatisoituneilta. Toki ymmärrän, että asia realisoituu heille vasta muuton myötä paremmin.

Odottavat fiilikset, en malta odottaa että pääsen omaa pesää rakentamaan!

Tänään tämmöiset fiilikset :)

tiistai 10. tammikuuta 2012

Silmät punaisena

Silmät kirvelsi koko eilisen vaikken edes itkenyt kuin vasta nukkumaan mennessä vähän. Aamulla peilistä katsoi punasilmäinen hirviö, aivan järkyttävän näköiset silmät mulla! Valkuaiset on täynnä punaisia risteileviä verisuonia ja koko komeutta peittää vaaleanpunainen "huntu" joka on koko silmämunan päällä. Työkaverikin jo kommentoi että onpas mulla pahan näköinen silmä. Vetosin kuiviin silmiin (hah, päin vastoin) ja ties mihin. Meni täydestä.
Suolavesihän kyllä kuivattaa, että voisihan se kuivuuskin kai olla mahdollista. Kirvelee ja punottaa, au, tuntuu tosi ikävältä. Pitäisi käydä hakemassa jotain tippoja jos vaikka auttaisi. Ajattelin pistää tähän kuvan hienosta punaisesta silmästäni, mutta ongelmaksi näkyi tulevan se, että puhelimen käytyä huollossa, kaikki sähköpostiasetukset on pyyhkiytyneet pois enkä näytä osaavan niitä itse asettaa. Jotain kokeilin, mutta ei tuo näy tulevan sähköpostiini. Höh, mä olen niin tumpelo tämmöisten asioiden kanssa!

Höh, räpläsin puhelinta puol tuntia enkä saanut mitään aikaiseksi, suututtaa!

Muoks: Räpläsin oikeesti puoli päivää sitä puhelinta eikä menyt kuin hermot! No, kotona sitten huomasin, että salasanani oli väärä, hehheh... No, mies asensi postilootan kuntoon ja silmä siirtyi.

Tadaa, tässäpä tämä, jännän värinen (siis ihan se varsinainen iiriskin), enpä ole ennen huomannutkaan!



sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Päivästä selvitty

Kertomisen jälkeisestä päivästä selvitty, en ole itkenyt tuntikausiin, ehkä viiteen tuntiin! Nyt illalla juteltiin lasten kanssa mun uudesta asunnosta ja tämän talon mahdollisesta myynnistä ja sitä kautta muutosta. Kuopus jopohti, että miten aikoo tulla mun luokse, että ensin on viikonlopun ja sitten viikon mun luona ja viikon iskän luona, tai kaks viikkoo ja kaks viikkoo, nämä hänen pohdinnat on tapahtunut ihan ilman meidän vaikutusta. Kysyi että sopisko se mulle. Tokihan se sopii. Mutta sanoin kyllä että katsotaan sitten. Esikoinen harmitteli, että jos tämä talo myydään niin häntä harmittaa kun hän niin tykkää tästä talosta. Siinä kohtaa kyllä pyrki kyynel silmäkulmaan, mutta sain pidäteltyä. Pystyin siis puhumaan näistä ihan ilman itkuja, jesh! No, katsotaan mitä nukkumaanmeno tuo tullessaan. Toivottavasti ei pahoja itkuja kun mun silmät on vielä eilisestä aika hemmetin pahan näköiset ja huomenna pitää töihin suoriutua.

Pitää varmaan pikapuoliin varata lastenvalvojalta aika. Tuntuu vain niin kovin vaikealta sekin

Kuopus vaikutti olevan innoissaan mun kerrostaloasunnosta, kyseli, että onko siellä oma sauna, innostui saunavuorosta. Sitten pohti että pitää käydä kellarissa suihkussa, siinä kohtaa rupes muakin hieman huvittamaan ja kerroin että mun asunto on luksusmalli, jossa on ihan oma suihkukin :D. Naureskeltiin sille. Lapset ei ole asuneet koskaan kerrostalossa, joten ovat jotenkin innoissaan siitä. Hassua. Itse en kyllä ole ollenkaan niin innoissani. Lupasi tulla muuttoavuksikin, onkohan se viisasta? En tiedä.

Joo, ymmärrän, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja tunteet varmasti muuttuvat, kaikilla meillä, mutta olen yllättynyt, että selvisin tästä päivästä, en ollut aamulla ollenkaan varma.

Kiitos teille kaikille kommentoijille ja lukijoille tuesta! Sitä todellakin tarvitaan!

Lasten kommentteja

Kuopus: Voitko sä tulla sit mun kans shoppailee
Minä: Totta kai! Kyllä mä silti olen sun äiti
Kuopus: Mut jos iskä ottaa uuden vaimon
Minä: kyllä mä silti pysyn sun äitinä (ääni sortuu) Kun sain itseni koottua niin kerroin, että pysyn aina heidän äitinä vaikka mitä tapahtuisi.

Keräilin likaisia vaatteitani pyykkikoneeseen. Kuopus kysyi että pakkaanko mä. Ja taas mä itkin.

Kuopus: Vietätkö sä sit meidän kanssa joulua. Ja taas itkin.

Kuopus: Saanko mä sitten avaimen sun asuntoon? Mä tuun sitten joka päivä käymään, mut mä en tiedä monelta sä aina pääset töistä. Muistutin että puhelimet aina toimii.

Esikoinen ei ole juurikaan kysellyt eikä kommentoinut, ehkä sen aika tulee myöhemmin.

Mä en vain tunnu pysyvän kasassa, enkä vastata rauhallisesti, ääni sortumatta, kysymyksiin.

Esikoinenkin sai heitettyä kysymyksen ilmoille: Kummalle menee Wii-pelikone? Kerroin että Wii jää tänne heille. Sitten hän rupes pohtimaan, että no entäs jos talo myydään? Siihen kerroin että tavarat katsotaan sitten. Rupesi jo kysymään että saako hän sitten uuden sängyn? No, kukin käsittelee asiaa omalla tavallaan. Hyvä kun kyselee. Tällä kertaa pystyin jopa olemaan itkemättä.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Lapsille kerrottu

Sain vihdoin kakistettua lapsille asiani. "Äiti ja iskä eroaa". Miks, kysyi lapset. "Kun me ei haluta olla enää naimisissa" sain sanottua. Mä en pystynyt parempaan, paska fiilis. Mies meni lohduttamaan itkevää kuopusta. En tiedä mitä sanoi. Lupasin kuopukselle että puhutaan huomenna, toivottavasti pystyn silloin paremmin ottamaan tilanteen haltuun. Esikoinen yritti näyttää reipasta naamaa.

Yritän jatkaa huomenna kirjoittamista, kyyneleet ja räkä valuu...

Sähkösopimusta, huoltajuusasioita ja ostoslistaa

Eilen otin miehen kanssa puheeksi asumisjärjestelyt. Ehdotin, että miten olisi vuoroviikot. Miehen vastaus oli "eiks se oo vähän hankalaa" ja asian käsittely loppui siihen. Parin tunnin päästä otin asian uudelleen esille kysymällä, että olisiko hänellä sitten ehdottaa parempaa vaihtoehtoa. Sanoi kolme viikkoa ja yksi viikko. Tiesin kyllä että tarkoitti tuota viikkoa mulle, mutta oli pakko heittää, että niin, mun luona kolme viikkoa ja sun luona viikko? Sitten sai sanottua sen että meinas toisinpäin. Sanoin kyllä että en mä semmoiseen suostu. Loppujenlopuksi ei päästy mihinkään lopputulemaan ja sanoinkin että aion tänään lapsille puhua ja sanoa niille, että puhutaan niistä asumisasioista sitten myöhemmin. Olisin vain niin halunnut että olisin pystynyt lapsillekin antaa jotain vastauksia.

Mä en tiedä millainen olisi lasten kannalta paras yhteishuoltajuuskuvio? Yhden keskustelupalstan mukaan vuoroviikkosysteemi ei ole missään nimessä hyvä, mutta en haluaisi kyllä mitään viikonloppuvanhemmuuttakaan kummallekaan, ainakaan nyt alussa kun kuviot ovat ihan levällään. Tiedän, että itselleni tuo vuokra-asunto on vain väliaikaisratkaisu eikä kylässämme liiemmin edullisia asuntoja, joten en todellakaan tiedä minne elämä mut heittää. Toivoisin että joku järkevä ratkaisu ilmestyisi nenän eteen.

Ystävä kyseli eilen, että mitä huonekaluja meinaan ottaa mukaani. Vastasin että en aio paljoa ottaa, että katotaan sitten miten jaetaan kun talo on joskus myyty. Ystävä hämmästyi, meinaanko tosiaan, että voin mennä vielä uudelleen "jaolle" niinkuin hän asian ilmaisi! Että ei se kuulemma mene niin yleensä, mutta meillä ei kuulemma menekään kuin "yleensä" Menin ihan hämilleni, en mä nyt tässä vaiheessa ajatellut riisua lasteni kotia! Ihan tarpeeksi heillä muutoksia jo muutenkin tulossa. Loukkaannuin taas Ystävän kommentista vaihteeksi.

Pääsin taas ylitöihin, hyvä, saan ehkä vuokratakuut maksettua. Radiossa soi automatkalla Juha Tapion "Kelpaat kelle vaan"

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja taas itkin. No, silmät oli turvonneet ja punaiset eilisistäkin itkuista, johan tulikin itkettyä! Pari päivää sitten ajattelin, että hah, en olekaan itkenyt moneen päivään! Mutta eilen otin kyllä kaikki takaisin. Tänään itku jatkuu kun olen antanut itselleni deadlineksi tämän päivän lapsille kertomiseen. Voi luoja, että ahdistaa! Olisin halunnut kertoa jo eilen, mutta en saanut miehen kanssa puhuttua ajoissa.
Noista nyyhkybiiseistä piti vielä sanoa Ystävän sanat: "eikö olisi parempi kuunnella tuossa tilanteessa vähän reippaampaa musiikkia"? Jaa-a, en tiedä. Järjellä jos ajattelee niin auttaako toi nyyhkybiisien kuuntelu ja itkeminen? Johonkin kohtaan sen on tuotava tyydytystä, enhän sitä muuten tekisi. Haluanko velloa itsesäälissä? Ilmeisesti. Pitää muistaa pohtia tätä vielä.

Työpäivän aluksi tein sähkösopimuksen, eli sekin on nyt hoidossa. Mitä muuta mun pitää muistaa? Jokin  netti, mokkula varmaan riittää. Vesi ja jätesoppareita ei kerrostalossa tarvitse. Kotivakuutus, joo, se pitää vielä järkätä.

Huonekaluista sängyt, keittiön pöytä ja tuolit, olohuoneen pöytä, sohva on hankittu (60 eur nuo kaikki, jesh) . Kai noilla pärjää ainakin alkuun. Katselen vielä huutonetistä tv-tasoa. Mattoja, mulla ei ole mattoja! Voi ei, ne on kauhean kalliitakin! No, ei voi mitään...Onneksi on vain kaksio matotettavana.

Pistänpä tähän listaa itselleni muistiin, että mitä mun tarttis vielä hankkia, saa kertoa jos olen unohtanut jotain olennaista:

-mikro
-pölynimuri
-rikkalapio ja harja
-valaisimia
-pesukone (voi ei, se maksaa omaisuuden, ei ole pyykkitupaa)
-tiskikone (ei tainnut kuulua asunnon varusteisiin, mutta ei ole niin pakollinen kuin tuo pesukone)
-astiat (Ikea, here I come)
-niitä mattoja

Ai niin, tajusin, että tämä on meidän viimeinen varsinainen viikonloppu yhdessä, ensi viikonloppu menee kissanäyttelyssä ja sitten onkin jo muutto. Apua!


perjantai 6. tammikuuta 2012

Auh, ahdistaa! Onko tämä oikea ratkaisu?

Ajelin töihin kun yhtäkkiä iski kauhea ahdistus. Rimakauhu varmaankin. Tuli tunne, että onko tämä nyt oikea ratkaisu? Olen alkanut kuuntelemaan Iskelmä-radiota kun sieltä tulee niin hyviä itkubiisejä, esim. Tuure Kilpeläisen Yksinäisyys, Samuli Edelmanin Ei mitään hätää jne. Tänä aamuna radio suolsi itkubiisejä oikein urakalla ja mähän tein työtä käskettyä ja vuodatin kyyneliä. Pomo tulee töihin yleensä yhdeksäksi ja mä olin kahdeksaan menossa. Ollaan kahdestaan ylitöissä. Tuli kiire kuivata naama ja asentaa naama pirteän ylityöläisen naamaksi kun pomo olikin yllättäen tullut jo aikaisemmin.

Tajuan ehkä järjellä, että tuo paniikki liittyy koko ajan lähenevään muuttopäivään ja pelkoon tulevasta. En ole vielä saanut kerrottua lapsillekaan ja se ahdistaa ihan helvetisti! Se olisi pakko hoitaa tämän viikonlopun aikana, mutta miten? En haluaisi itkeä lasten nähden, mutta pelkään että romahdan. Miestä en todennäköisesti halua ottaa mukaan siihen keskusteluun, koska silloin romahdus olisi taattu. Voi helvetti kun osaa olla vaikeaa! Toisaalta järki sanoo senkin, että lapset eivät mene rikki jos näkevät vanhempiensa näyttävän tunteita, mutta kun en ole siihen tottunut niin se tuntuu musta katastrofilta.

Vatsassa koko ajan semmoinen tunne että jännittäisi kamalasti, vähän kuin inssiajoon olisi menossa!
No nii, jos aloittaisi sitten sen työnteon ja jatkaisi myöhemmin...

maanantai 2. tammikuuta 2012

Olenko läheisriippuvainen tai tunneriippuvainen?

Tänään olen pohtinut itseäni ja tunteitani. Musta tuntuu, että olen jonkunsortin läheisriippuvainen, mikä ilmenee parhaan ystäväni "vainoamisena". Haluaisin olla koko ajan hänen kanssaan ja hirveän paljon ollaankin tekemisissä, päivittäin. Mutta kun olen koneella eikä hän ole (niinkuin nyt) , tunnen ärsyntymistä siitä kun joudun olemaan yksin. Koko ajan tarkistan että olisiko hän tullut. Otan myös hänen sanomisensa tosi raskaasti, vaikkei hän mitään pahaa tarkoittaisikaan. Olen mustasukkainen jos hän lähtee esim. juhlimaan joidenkin muiden kuin minun kanssani. Kamala sentään kun nämä tunteet tuntuu pahoilta nähdä kirjoitettuina! Ja sairailta! No, opettelen nyt tuntemaan pikkuhiljaa itseäni ja miksi reagoin niinkuin reagoin. Suunnitelmissa on käydä kirjastossa ja lainata itsetutkiskeluopuksia avuksi.

Tajuan, että meidän suhde on vähän outo, mutta nautimme toistemme seurasta, ihan ystävinä siis. Olemme molemmat naisia. Hänen kanssaan on hyvä olla, ihan vain vaikka telkkaria katsellen, tai koneella naputellen ja yhdessä telkkaohjelmia samalla kommentoiden. Voin kertoa hänelle melkein mitä vain, eikä hän tuomitse. Saattaa kysellä pahoja kysymyksiä, joita en olisi valmis ajattelemaan, mutta ei tuomitse. Joku kuukausi sitten hän kyllä pohti, että onko meidän suhde jotenkin epäterve, kun ollaan yhteydessä enemmän kuin keskiverto aviopari. Todettiin kyllä, että ei me aiota erota :D. Pitäisikö vähentää kirjoittelua? Ehkäpä, tai mun pitäisi ainakin vähentää tuota "kyttäämistä" ja keksiä jotain muutakin sisältöä elämään. Ehkä sitten kun muutan, en roiku nii paljon koneella, kun ei tarvitse paeta mitään. Ehkä. Sen näkee sitten.

Tämä blogi on ollut tosi vaikea "salata" häneltä. Nämä on semmoisia asioita, joita haluan märehtiä itsekseni, antamatta kenenkään vaikuttaa ajatusmaailmaani. Ikää on vuosia päälle 30, mutta välillä tuntuu epävarmalta kuin olisin 13-vuotias! Ärsyttävää! Voisinko kasvattaa itseni pian aikuiseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi? Olisko siihen vaikka joku pikapilleri, jonka voisi napata ja "parantua"?

Ai ei ole vai? No, toivottavasti vielä löydän itseni...

Mietin tänään, että jos nyt kuolisin, niin ketkä tulisivat hautajaisiini. No, sukulaiset tietenkin, tai no, äidistä en ole varma, skippasihan hän lapseni ristiäisetkin kun sattui olemaan lomalla 100 kilometrin päässä. Ai minäkö katkera? No joo... Takaisin asiaan. Siis sukulaiset, tuo riippuvuussuhdeystäväni tulisi varmasti. Ehkä 2-3 työkaveria edellisestä työpaikasta ja pomo "viran puolesta" nykyisestä työpaikasta. Aika laiha saldo siis. Facebookissa kavereita on joku 150 kpl. Aika päälleliimattua elämää siis. Voi paska.

Ai niin, tänään sattui "hassu" juttu. Mulle oli tullut kirjattu kirje ja ensimmäinen ajatus oli, että olisiko mies hakenut eroa ja ilmoitus siitä tulisi postissa. Jännittyneenä menin postiin ja tadaa, siellä oli ebaysta tilaamani meikit. Olisinkin ollut positiivisesti yllättynyt, jos mies olisi noin räväkän teon mennyt tekemään.

Huh, tulipas sisälmyksiä kaiveltua ja hämmenneltyä oikein urakalla! Koskahan olisin ollut viimeksi näin rehellinen edes itselleni?

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Vuosi vaihtui, yksinäisen kotona ryyppäämisen sijaan kaveri kutsui mut heille viettämään uutta vuotta. Lähdin suoraan hautajaisista heille. Juhlittiin kuohuvan kera ja hups, hassusti kävi kun jokusen siiderin ja kuoharilasillisen jälkeen tuli uni n. yhdeksän aikaan illalla. Ajattelin vain hetken tasoitella maailman pyörimistä, mutta koko yön uniksi meni. Puolen yön aikaan mieheltä oli tullut uudenvuodentoivotukset puhelimeen.

Tänään oon miettinyt, että onko ratkaisuni oikea, yksinäisyys pelottaa. Mutta kai se on oikea, siihen on pakko uskoa. En mä yksinäisyydenpelon takia voi tähän jäädä ja jatkaa sisäistä kuolemaa.