Lukijat

perjantai 30. joulukuuta 2011

Sänkyjä uuteen kotiin

Tänään käytiin hakemassa kolme huutonetistä huutamaani sänkyä. Lapsille 80 senttiset ja mulle 140 senttinen runkopatja. Halvalla lähtivät, vain 40 yhteensä! Kyllä köyhän eroajan kelpaa! Huutonet, tuo köyhän paratiisi!

Mies siis lainasi pakettiautoa töistä, kiltisti ajoi kanssani reilun tunnin suuntaansa ja kantoi sänkyjä autoon. Ajomatkat oli aika hiljaisia. Paluumatkalla mies rohkaistui kysymään, että mitä huonekaluja ajattelin ottaa mukaani. No, vastasin, että en mä paljoa mitään tarvii. Mies siihen sitten, että kai sä nyt sohvan otat. No, niitähän meillä riittää, 4 sohvaa tässä taloudessa. Ylimääräinen keittiön pöytä ja tuolitkin löytyy, telkkareitakin useita, kyllä mä luulisin saavani kaksioni kalustettua helposti näillä ylimääräisillä kamoilla. Saatiin sovittua autossa kissojen asumisjärjestelytkin, loistavaa.

Kamalan asiallista kyllä, odotin riitaa ja tappeluita, mutta ei, ei mitään tunteita.

Huominen uusivuosi alkaa hautajaisilla, sen jälkeen tiet eroaa, lapset menee mummolaan, mies bileisiinsä ja minä      ystäväni luo pitkästä aikaa. Ihanaa! Mulla on ollut ikävä sitä kaikesta huolimatta ja vaikka jutellaankin netissä päivittäin.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille! Itselleni toivon ensi vuodesta parempaa kuin tästä

torstai 29. joulukuuta 2011

Yllättävä kysymys

Tulin töistä kotiin, lapset olivat lähteneet jumppaan. Mies oli koneella niinkuin normaalistikin. "Voitaisko me harrastaa seksiä" tuli miehen suusta! Siis MITÄH??? Viime kerrasta on kuukausia aikaa. Ällistyin ja järkytyin, en osannut sanoa mitään. Olin haistanut kahvin kotiin tullessani ja hätäpäissäni en keksinyt muuta sanottavaa kuin että "mä tulin just kotiin, mä juon nyt kahvia" Kyyneleet pyrki ulos, yritin miettiä että mikä tunne ne aiheutti, en keksinyt. Annoin kissalle ruokaa vaikkei ollut edes ruoka-aika, jotain piti tehdä. Sulkeuduin kissan kanssa toiseen huoneeseen juomaan kahvia ja miettimään, että mitä ihmettä mun pitää tehdä. Teki mieli ruveta raivoamaan, että eikö sillä ole mitään tunteita ja että olenko mä ainoa, joka tästä erosta kärsii? Ja yks ajattelee vain seksiä! Käsittämätöntä! No, päädyin sitten sanomaan, että no, voit sä mua panna jos haluat. Ei me yleensä tuota "panna" sanaa käytetä, mutta ei se kyllä mitään muuta ollutkaan kuin tarpeiden tyydytystä. Helpoin ratkaisu.  Onneksi oli pimeetä, ei näkynyt silmäkulmistani valuneet kyynelvanat. Tiesin, että en itkuitta siitä hommasta selviä.

On aika hyväksikäytetty olo, arvasin kyllä sen kun jalkani levitin. Pakko päästä pois kotoa itkemään kunnolla, vaikka autossa. Taidan lähteä ostamaan vaikka kissanruokaa.

Olo on hemmetin tyhjä, ällöttää.

Puhuin ystävälleni asiasta ja hän oli huvittunut, pyysi kyllä anteeksi kun oli huvittunut. Kiva kun mun paska elämä huvittaa jotakuta. Itseä ei kyllä naurata yhtään. Aikamoisena loukkauksena otin.

Odottavat tunnelmat

Kolmisen viikkoa muuttopäivään. Päivät matelee äärimmäisen hitaasti. Sovussa ollaan edelleen, eikä mistään käytännön asioista puhuta. En jaksa ottaa mitään asioita puheeksi. Mies ilmoitti menevänsä uutta vuotta juhlimaan kavereidensa kanssa. Ilmoitusasia se ei ennen ole ollut, mutta nyt näköjään on. No, edistystä ja "irtaantumista" kai sekin. En ole itse mikään raketti-ihminen, mutta nyt pitää vissiin lasten takia tsempata ja yrittää jotain paukkuja vesisateessa sytytellä. Elleivät sitten mene mummolaan. Sitten voisin korkata itsekseni pullon kuohuvaa ja nukahtaa kymmeneltä korvatulpat korvissa.

Voi kun saisi pikakelattua tätä elämää vaikka pari kuukautta eteenpäin.

Musta tuntuu, että se ainoa ystävä, mikä mulla on, on lipsumassa kauemmas. Olenko mä aiheuttanut sen, vai onko se vain mun päässä? Jutellaan kyllä päivittäin netissä, kirjallisesti siis, mutta luen ilmeisesti kovin usein hänen tekstinsä väärin ja loukkaannun. Aiheettomasti ilmeisesti. Ehkä tämä elämäntilanne mikä mulla on nyt menossa, aiheuttaa sen, että en osaa lukeakaan järkevästi vaan etsin piilomerkityksiä.
Eilen tuli hänen yhdestä kommentistaan semmoinen tunne, että mä olen häntä varten ja jos en juuri sillä hetkellä ole koneella niin olen paska. No, eihän hän noin sanonut, otin vaan sen sillä lailla. Eli tiivistin sen silleen, että mä olen muita varten, mutta kukaan ei ole mua varten kun tarvitsisin. Järkiminä tajuaa, että tuo ei ole totta, mutta kynnys avun pyytämiseen mulla on aika korkea. Tai sen myöntämiseen että hajoan. Tämä prosessi on saanut mut miettimään, että ketä luotettavia ihmisiä mun elämässäni on. Tulin siihen tulokseen, että eipä ole kovinkaan monta, joille voisin rehellisesti, tunteitani peittelemättä avautua, vaikeistakin asioista. Yhden uuden "ystävän" tai no, avautumiskohteen olen löytänyt. Miespuolisen saman ikäisen työkaverini. Hänelle olen näitä tuntojani tilittänyt, en tosin kauhean syvällisesti, mutta helpottaa kun edes joku kuuntelee, joskus edes, vaikka vain vähän aikaa. Tuon ystäväni niskaan yritän olla kaatamatta ihan kaikkea, mä kun en ole ainoa ongelmavyyhti hänenkään tuttavapiirissä.

Kun vain tämä aika kuluisi...

tiistai 27. joulukuuta 2011

Miehen tunteet ja ero

Keskustelu erosta ei näytä miehellä tuovan minkäänlaisia tunteita pintaan, tai sitten on todella hyvä ne salaamaan. Ensimmäisellä asunnonhakukerralla asia kuitattiin tyyliin "aha", asunnon peruminen tyyliin "okei", toisella kerralla tuli jo "okei, olen mä huomannutkin että olet ollut vähän kiukkuinen". Kerroin tänään, että olen saanut asunnon ja muuttopäivän, vastaus oli "joo-o". Olenko minä ainoa jota tämä ero satuttaa? Mies on varmasti nähnyt punaiset silmäni useinkin viime aikoina, mutta mitään reaktiota se ei ole aiheuttanut. Olenko mä ihan sama miehelle? Jos näin, niin miksi ei ole itse tehnyt eroaloiteta? Seksinkään takia mies ei voi mun kanssa haluta oll, koska sitä ei ole.
En voi ymmärtää, en! 

Huutonetistä olen aloittanut huonekalujen katselun, liikaa rahaa kun ei ole. Vuokratakuut on maksettava. Bongasin kaksi sänkyä hintaan 20 euroa, loistavaa! Siinä on lapsille sängyt ja HALVALLA! Todella siisteiltäkin näyttivät. 
Kerroin löydöstä miehelle ja pähkäilin, että millä saan ne tuotua, kun peräkärryn kuomu falskaa ja lennättää kuran sisään pilaten sängyt. No, mies sitten siihen, että hän lainaa pakettiauton töistä. Mitä v***ua? Voiko tämä oikeasti mennä näin hyvin miehen kanssa? Ei varmasti voi???? Jännittää että onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä. Välillä tekisi mieli härnätä hiukan, että näkisin että onko se tosiaan noin tunteeton, mutta maltan mieleni. 

Suurin haaste on lapset, vielä ainakin viikko, ennen kuin heille asian kerron. Miten pystyn sen hoitamaan itkemättä ja asiallisesti, lohduttaen, kun itse olen ihan hajalla? Saako tuommoisessa tilanteessa murtua? Ei liene suotavaa. 
Päivä kerrallaan, asiaa prosessoiden, ehkä palaset loksahtaa paikalleen ja keksin miten asian kertoa parhaiten lapsille. 

maanantai 26. joulukuuta 2011

Tunteita

Kirjaanpa tähän vähän tunteita, joita tilanne minussa herättää tällä hetkellä.

Huoli: Päälimmäisenä huoli, että miten lapset suhtautuvat asiaan ja miten ero heihin vaikuttaa. Pysyvätkö he täysjärkisinä, vai onnistunko pilaamaan heidän tulevaisuutensa.

Häpeä: Epäonnistumisen häpeä. Mitä kaikki ajattelevat, opettajat, suku, työkaverit.

Suru: Yksi aikakausi loppuu, toinen alkaa. Olen aika hajalla jo nyt, vaikka eroa ei ole edes pantu täytäntöön.

Epävarmuus: Mitä tulevaisuudella on mulle tarjota? Onko mitään? Löydänkö ikinä itselleni toista puolikasta? Mistä löydän paikkani tässä maailmassa? Pärjäänkö taloudellisesti?

Syyllisyys: Olisinko voinut jollain ratkaisulla estää eron? Olisinko itse voinut muuttua, tukahduttaa vapaudenkaipuuni ja elää onnelliseti elämäni loppuun asti tässä tilanteessa? Varsinkin jos aiheutan lapsille peruuttamattomia vaurioita niin syyllisyyden taakka tulee olemaan suuri! Onko mulla oikeus olla näin itsekäs?

Yksinäisyys: Tunnen olevani niin yksin. Pohjaton yksinäisyyden tunne iskee usein. Tuntuu, ettei edes paras ystävänikään ymmärrä. Ymmärränkö itsekään? En varmaan.

Ilo vapaudesta: Tunnen kyllä suurta syyllisyyttä tästä tunteesta. Olen kohta jollain tavalla vapaa tekemään mitä halua, ja tehdä omia ratkaisuja kuuntelematta muiden mielipiteitä. Toki lasten tulevat asumisjärjestelyt (jotka ovat totaalisen auki) rajottavat luonnollisesti vapautta, mutta ajatuksena tuo vapaus on kiehtova.

Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämä elämä tällä hetkellä, kun nuo tunteet vetävät rundia mun päässä peräkanaa ja päällekäin.




Hei vaan blogini, blogineitsyys viedään nyt...

Täällä kirjoittelee vähän päälle kolmekymppinen kahden lapsen äiti eteläisestä suomesta. Parisuhteessa olen ollut tuon miehen kanssa 13 vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä olenko ollut oikeastaan koskaan rakastunut häneen. Elämä ja perhe-elämä vaan vei mukanaan ja tyydyin tilanteeseen näin pitkäksi aikaa.

Noin vuosi sitten tapasin harrastusten kautta parhaan naisystäväni, joka aukaisi jotenkin silmäni elämän suhteen ja hänen kanssaa vietin elämäni parhaan, mutta myös raskaimman kevät-kesä-syksyn 2011. Biletin niin että oksat pois. Se sai myös minut havahtumaan, että nuoruus on jäänyt aikanaan elämättä. Kotielämä alkoi ahdistaa päivä päivältä enemmän. Alkoi ahdistaa myös se, että en saanut kotoa kosketusta, en huomiota, en mitään. Tunsin olevani ihan yhdentekevä ja hukassa itseni kanssa. Onko väärin, että tämän ikäisenä vielä haluaa tuntea itsensä haluttavaksi?

Syksyllä ilmoitin miehelle, että olen hakenut asuntoa. Asia ei aiheuttanut sen suurempia kommentteja. Kävin suuria tunnemyrskyjä asian kanssa, mutta peruin sitten asuntohakemuksen ja päätin, että yritän vielä. Mikään ei muuttunut, eikä tunteenikaan muuttuneet ja päädyin marraskuussa 2011 pistämään uuden hakemuksen sisään. Ennen joulua sainkin asunnon ja muuttopäivä on tammikuussa. Nyt ei voi enää perua, vuokrasopimus on allekirjoitettu. Viimeinen perhejoulu on vietetty, lapset ei vielä tiedä, itseasiassa mieskään ei vielä tiedä muuttopäivää. Antaa lasten nauttia vielä joulusta ja uudesta vuodesta.

Vaikuttaa siltä, että mä olen kaikista eniten rikki. Mies ei ainakaan näytä ulospäin mitään. Saattaahan se olla niinkin, että mies on odottanut jo pidempään, että minä, kärsimättömänä ihmisenä teen eropäätöksen, niinkuin kaikki muutkin elämämme isot  ratkaisut, jotta hänen maineensa hyvänä ihmisenä säilyisi ja paska valuisi enemmän mun niskaani.

No, tästä se lähtee, mun ero, toivottavasti selviän ja lopputuloksena on kokonaisempi ihminen