Lukijat

lauantai 29. lokakuuta 2016

Stressi

Tulipa vietettyä muutama päivä kursseilla hotellissa. Aiheena sekalainen kattaus politiikkaa, metsätaloutta, ay-liikettä, työhyvinvointia. Koulutuspäivien välissä armotonta biletystä Terppulin kanssa :). Ihana nainen!  Stressistä kertovan luennon aikana alkoi itkettämään kun tavasin stressioireita seinältä. Melkein kaikkihan niistä sopi. Tajusin että mun iho-oireet ja jalkakipukin voi olla hyvin stressin aiheuttamaa. Rytmihäiriöistä, muistihäiriöistä ja sun muista oireista puhumattakaan. Koulutuspäivien aikana otin vastaan liittotason luottamustehtävän. Yhdistystasolla olen ennenkin ollut, mutta nyt näköjään "jouduin" ihan liittotasolle ja oikeasti semmoiseen asemaan, jossa voi ihan oikeastikin vaikuttaa. Jännää.

Mutta mikä sen stressin mulle aiheuttaa? Siinäpä hyvä kysymys. Jos mä katselen taakse päin mun elämää niin kaksi vuotta sitten Kelailija jätti mut. Se oli parin kuukauden tosi kova stressi ennen kuin pystyin edes aloittamaan surutyön erosta. Samoihin aikoihin mun iho-ongelmat puhkesivat (jotka eivät ole sen koommin parantuneetkaan). Muutama kuukausi erosta Kelailijan kanssa tapasin Sen Miehen Joka Mut Viimeksi Jätti. Alle kuukauden onnen jälkeen sain tiedon siitä työkeikasta. Se oli mulle myös tosi kova paikka. Kevät meni reissua odotellessa ja kesä ja syksy meni ikävää potiessa. Kilpirauhasen liikatoiminta puhkesi kuukausi sen jälkeen kun mies lähti sinne reissuun. Sitä paranneltiinkin sitten loppuvuosi. Miehen reissussa olo oli mulle tosi raskasta. Sittenhän se jo jättikin mut tämän vuoden tammikuussa. Aika rankka alkuvuosi oli. Vieläkin se vaikuttaa.  Anemia pisti mut polvilleen tänä kesänä ja sitä parannellaan edelleen. Rauta ei imeydy niin kuin pitäisi. Ei tietenkään, koska mä olen mä ja mulla mikään ei mene niin kuin stömsössä.

Töissäkin on ollut raskasta, uusi pomo joka ei tiedä oikein mistään mitään, eli häneen ei voi "nojata". Useita ylimääräisiä projekteja. Ja sitten vielä otin tuon luottamustehtävänkin vastuulleni. No, sen ei pitäisi olla kovin työllistävä.

Ehkä kaikki tuo on vaan ollut mulle liikaa. Mä en ole lääkinnyt stressiäni liikunnalla kevään jälkeen koska jalka ja anemia on estänyt. Olen lääkinnyt sitä miehillä ja viinillä. Ei toimiva keino. Helppo näin jälkikäteen analysoida.

Mitä nyt sitten? Ehkä mä oksennan tämän kaiken parin viikon päästä työterveystarkastuksessa ulos. Maanantaina haen kortisonipiikin jalkaan jos se vaikka auttaisi ja pääsisi vähän liikkumaan.

Ehkä mun pitäis suorittaa vähemmän.


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Anteeksi

Mä kirjoitan tätä blogia usein selvittääkseni ajatuksiani. Mulla on muutama tuttu mies live-elämässä jotka olen oppinut tuntemaan blogin kautta tai joille olen uskonut blogin luettavaksi.

En sensuroi juttujani sen takia, koska he lukevat. Keskusteluista tai tilanteista heidän kanssaan saattaa herätä ajatuksia jotka sitten purkautuvat tänne usein aika raakileena ja sensuroimattomana.

Tarkoitukseni ei ole ketään teistä koskaan loukata, vaikka joskus kärkevästi kirjoitankin. Silloin MINUN sisälläni on herännyt jotain, jonka olen halunnut purkaa ja pohtia auki tai edes helpommaksi käsitellä. Tarkoitukseni ei ole ollut arvostella teitä.

Joten anteeksi Fani, Käänteisvertaismies ja  Terapiamies ja kaikki muutkin jotka kokevat että mä olen loukannut jollain tavalla. Ei ole ollut tarkoitus. Olen yrittänyt vain selvitä. Olen ollut etuoikeutettu kun olen päässyt kurkistamaan ystävän ominaisuudessa miehiseen ajatusmaailmaan. Aina se ei ole ollut helppoa

Tämä on naisen blogi aidoista tunteista, joskus kokonainen postauskin tulee muutaman minuutin tunteesta, toivottavasti sen ymmärrätte.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Syysmasennus

Syysmasennus. Viisi kuukautta aikaa siihen kun toivoa, eli kevät on näkyvissä. Millä tämän pimeän syksyn jaksaa? Valopilkkuja ei ole juurikaan näkyvissä. Yhdet häät, pikkujoulut, jotka ei olekaan oikeat pikkujoulut vaan yritysvierailu Latviassa. Joulu, tällä kertaa lasten kanssa. Siinä syksyn valopilkuiksi laskettavat. Huonomminkin voisi tietty olla.

Jalassa on insertiitti, tulehdus. Tulehduskipulääke auttoi sen aikaa kun sitä söi. Kipu kestänyt jo kuukausia, alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän kun ei pysty edes kävelemään niin kuin normaalit  ihmiset.

Mua pyydettiin yhteen ammattiliiton juttuun mukaan. Nelivuotiskausi. Neljä vuotta on PIIIIITKÄ aika, uskallanko sitoutua? Ei kokouksia pitäisi olla kuin muutamia vuodessa, mutta kuitenkin. Ehkä mun halukkuus riippuu kokouspalkkion suuruudesta. Ehkä. En tiedä, katsotaan.

Tässä tätä kirjoitellessa aloin kuuntelemaan musiikkia. Youtubesta valikoitui Kalevauva.fi:n aivan mahtavia biisejä. Pahoittelut huonosta laadusta. Kalevauva.fi ottaa sanoituksensa Vauva-lehden keskustelupalstalta. Eli elävästä elämästä. Yks ihan lemppari, Tinder Horror Story


Tässä toinen ihan lemppari





Mun syysmasennus haihtui tässä näitä kuunnellessa hetkeksi, aivan mahtavaa! Suosittelen lämpimästi samanlaisen huumorintajun ystäville :).

Youtubesta vielä hakusanalla "nipsu ei tahdo pysyä housuissaan" niin jo elämä hymyilee :)


perjantai 21. lokakuuta 2016

Hymykuopparemppasähkömies

Treffit oli ja meni, ei tuu mitään ihmeitä siitä.

Kerronpa case Hymykuopparemppasähkömiehestä. Hänhän on tehnyt tässä talossa kylppäriremppaa lukuunottamatta kaikki maksulliset remontit. Ollut täydellinen, ajatellut aina mun etua ja tullut kun on ollut hätä. Ja hätiähän mulla todellakin on ollut.

Koko blogin lukeneet varmaan muistavatkin miten olen yrittänyt, flirttaillut vaivihkaa yms. Lopetin sitten jossain vaiheessa kun vastakaikua ei tullut. Kattoprojektin yksi osa on venynyt alihankkijan toimesta luvattoman pitkään. Viikko sitten Hymis laittoi viestiä että ovatko ne miehet käyneet. Ilmoitin että ei ole mitään miehiä näkynyt tiluksillani ja että voisin kyllä itse harjoitella vähän kattopeltitöitä, että ei ne voi olla oikeesti niin vaikeita. Hymis siihen että harjoitellaan yhdessä. Laitetaan sauna päälle ja käydään välillä lämmittelemässä. Siitä se viestien vaihto sitten lähti ja sävy muuttui. Neljä vuotta... NELJÄ vuotta mä yritin ja nyt olisi sitten tuottanut tulosta. Jossain vaiheessa kävikin ilmi että hän haluaa tavata luottamuksellisesti. Kysyin että tarkoittaakohan se mahdollisesti sitä, että hän on varattu? Tarkoitti. Siinä meillä taas yksi sika. Ihan uskomatonta miten ne vedättää omia naisiaan, tuttuja naisia, vieraita naisia, ihan kaikkia! Hymistä olin pitänyt rehtinä ja selkärankaisena miehenä, mutta se kuva kyllä karisi kun munan kuva lävähti whatsappiin.

Seuraava tapaaminen onkin varmaan sitten hieman kiusallinen, mutta sitähän tää mun elämä on. Ja Hymiksen aloitteesta tuo kuitenkin lähti. Miten vaikeita sähkötyöt muka voi olla? Varmasti youtubessa on jotain opetusvideoita niihinkin, joten mihin mä muka enää Hymistä tarvitsisin?

Miehet. Mä olen niin valmis taas luopumaan niistä. Mä tiedän, tää sama teksti tulee säännöllisesti. Ehkä mä voisin laittaa tän ajastetuksi parin kuukauden välein.

Onko oikeasti yhtään rehtiä ja rehellistä miestä olemassa? Vai onko vaan hyviä valehtelijoita, sairaan hyviä valehtelijoita ja huonompia valehtelijoita? Siinäpä onkin pohtimista.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Treffivalmisteluita

Naisenahan treffeille ei voi yleensä lähteä ihan tuosta vain. Varsinkaan jos treffailussa on ollut pitkäkin tauko. Tai riippuu minne on menossa ja kuinka syvällinen tutustuminen on tiedossa. Ja kuinka neuroottinen on itsensä suhteen.

Oma checklistini:

-varvaskarvat
-säärikarvat
-häpykarvat
-kainalokarvat
-partakarva (se yksi)
-muut alanaamakarvat
-kulmakarvat
-casualin seksikkäät vaatteet (joita mulla ei ole)
-pohdinta että pitääkö ottaa yöpymistarvikkeet varalta autoon vai ei

Niin. Miehet sen kun vaan käy suihkussa ja menoks. Keski-ikäisenä naisena se ei ole ihan niin nopeaa...

Terkkuja vaan miehille. Ei oo helppoa ylläpitää tätä ihanan vähäkarvaisen naisen illuusiota.

Ja kuten arvata saattaa, mulla on tänään treffit.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Syysloma ja kiukkua

Syyslomalla lapset tuli mun luo. Olin varannut kahden yön Helsingin reissun ja tavattiin Rautatieasemalla ja ratikoitiin hotellille. Kuopuksella oli kova kiire shoppailemaan. Olisin halunnut lähteä heti perjantaina valokarnevaaleille Linnanmäelle, mutta koska kuopus ehdotti että mennään mielummin lauantaina niin sovittiin niin.

Lauantai koitti. Aamupalan jälkeen kuopus lähti taas shoppailemaan ja me esikoisen kanssa Suomenlinnaan. Kuopuksen piti nähdä jotain kavereita Helsingissä joiden kanssa olisi tullut myös Suomenlinnaan. Ei näkynyt. Jäädyttiin ja lähdettiin hotellille lämmittelemään. Kuopus kyseli välillä neuvoja whatsapilla lautoista sun muista. Ilta lähestyi ja kyselin että koskas lähdetään sinne Valokarnevaaleille? Ei kuulemma ollutkaan lähdössä koska kaveri. Muistutin että oltiin eilen hänen menojensa mukaan sovittu tämä päivä ja että toivottavasti ymmärtää nyt pahoittaneensa mieleni.



Esikoisen kanssa kierreltiin valokarnevaalit lävitse, kovin oli kauniita värejä. Samalla reissulla tapasin Terppulin, jonka olin tunnistanut sielunkumppaniksi jo blogikommenttien kautta. Niin samoja asioita ollaan käyty, käydään paraikaa ja varmaan tullaan jatkossakin käymään läpi, että on ihan hassua. Mä olin luullut ettei toista samanlaista sekoa ole, mutta näköjään on :D. En ole läheskään kaikkea tänne kirjoitellut, mutta nämäkin asiat kolahti. Ihanaa törmätä samalla aaltopituudella oleviin ihmisiin vielä tämän ikäisenä. Ehkä kun täällä blogissa avaa sen sisimmän niin avonaiseksi niin minuun on helppo päästä "sisään". Ehkä. En tiedä. Kaikki jotka olen tavannut ovat olleet hyviä tyyppejä ja samalla aaltopituudella.

Jossain vaiheessa kuopuskin ilmoitti tulevansa valokarnevaaleille jonkun pojan kanssa. Sanoin että mennään sitten yhdessä takas hotellille. Lapsi kysyi että voiko poika tulla meidän kanssa samaa matkaa kun se ei uskalla yksin. Söpöä. Totta kai. Olin cool mama ja yritin olla melkein ihmisiksi. Nolasin itseni silti. Mut se lienee asiaankuuluvaa.



Helsingin reissu meni, lapset oppivat itsenäisen raitiovaunun käytön ja saivat varmuutta liikkumiseen. Yhteistä aikaa ei ollut kuin esikoisen kanssa ja se vähän jäi harmittamaan.

Tänään kuopus ilmoitti että haluaa lähteä huomenna, eli päivää aikaisemmin isälleen koska me ei koskaan tehdä mitään, eikä vietetä laatuaikaa. Olin lähdössä kokoukseen ja tein vähän hommia ennen sitä. Tuon "laatuaika"-sanan kuullessani flippasin. En ehtinyt ajattelemaan järjellä. Huusin ääneni käheäksi ja muistutin Helsingin reissusta ja miten mä yritän järjestää ja miten säädettiin aikataulut hänen menojensa mukaan, mutta mikään ei riitä. Tiettäväksi tein myös sen, että ei pääse täältä isälleen aikaisemmin koska mä olen aikuinen ja mä määrään täällä eikä maailma pyöri hänen ympärillään ja että on aivan vapaa keksimään tekemistä. Kokoukseen menin ääni käheänä ja itkeneenä.

Isänsä kanssa viestiteltiin ja kävi ilmi että lapsi "pelaa" kahta puolta. Tieto kun ei meidän välillä oikein kulje. Toivottavasti isäkin sen nyt tajusi. Ei oo helppoa tuon nuoremman kanssa. Huominen varmaan menee yhtä hiljaa kuin tämäkin päivä. Huoh.

Valoa tunnelin päässä Suomenlinnassa

Tuntemattomia Sotilaita




lauantai 8. lokakuuta 2016

Reipas minä!

Keväällä saatuani kakkosduunin tilinpäätöksen valmiiksi ajattelin että pidän pienen tauon, mutta sitten jatkan raivolla tätä vuotta enkä päästä hommia kasaantumaan. Nyt lokakuussa sitten sain aloitettua tämän vuoden kirjanpidon. Tauosta tuli hieman pitkähkö. Mä oon ollut niin väsynyt ja laiska.

Tänään sain vihdoin itseäni niskasta kiinni. Aamulla mielessä kävi kirjanpidon sijasta aikamoinen lista muita asioita:

-ikeaan sisustuskrääsää ostamaan
-siivoaminen
-jopa lenkille lähtö (vaikka jalka on kipeä edelleen)
-yläkerran huoneen remppaaminen loppuun (ollut jo vuoden vaiheessa)
-verhojen lyhennys (vihaan ompelua)
-autokin pitäisi imuroida
-kanervien haku  kaupasta ja istuttaminen

Myöhästyin n. tunnilla itselleni antamasta aloitusdeadlinesta koska kuurasin vessaa, siivosin keittiötä ja vaihdoin lakanoita. Jostain syystä nuo yhtäkkiä tuntuivatkin kovin mielekkäiltä. Vihdoin sain istuttua alas ja alettua hommiin. Ja ihan kivaahan se oli kun sai vain aloitettua. Nyt tuntuu ihan hyvältä kun homma on käynnissä ja sitä on helpompi jatkaa.

Hommien välissä kävin kaupassa ja luret (pokemonjuttuja) huomattuani pysähdyin hetkeksi ja lurettelin autossa radio auki. Samuli Edelmann lauloi


Oon yksin ja se tuntuu hyvältä.
Mä oon viisas.
Mä oon kaunis, vaikka itse sanonkin.
Mun sydämel on kypärä.
Ja voin paljon paremmin.


Niin se taitaa nyt olla. Mä en oikein uskalla avata mun sydäntä kenellekään vaikka kuitenkin yritän sitä paria itselleni löytää. Hieman ristiriitainen tilanne. Näin on hyvä, mutta kuitenkin kaipaan, mutta en  mitenkään uskalla. Siinäpä yhtälöä kerrakseen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Keski-ikä

"Tätä kolumnia ei suositella alle 35-vuotiaille

Kuudelta kello soi. Keski-ikäsen ei tarvitse herätä, sillä hän ei ole nukkunut. Riittää, että nousee. Keski-ikänen kattoo lakanoitaan. Ne ovat siinä näyttävällä sykkyrällä. Keski-ikänen kuunteli yön pimeydessä, miten sydän hakkasi. Sen tahtiin Apulanta soitti päässä koko ajan samaa biisiä. Että valot pimeyksien reunoilla ovat joskus himmeitä ja harvassa.
Keski-ikänen pesee hampaitaan ja kattoo itteään peilistä. Nahka on kaulassa jotenki rypyssä ja  löysällä. Silmien alla on hienot golfbägit. Takareisiä kiristää. Keski-ikänen polki spinningissä eilen puolitoista tuntia, että ois hoikempi. Sitten sen puoliso ei ehkä jättäisi sitä. Keski-ikänen muistaa, että kesään ei osunut yksiäkään kesähäitä, mutta sen sijaan kolme ystävää erosi.
Keski-ikäsellä on iso kiiltävä auto. Keski-ikänen rattiraivoaa. Aamuliikenne on täynnä rajoitusten mukaan ajavia luusereita. Nynneröt. Saavat väistää pientareelle, kun keski-ikänen tekee narsistiohituksia. Lapset ei halua viettää sen luona edes sitä pakollista joka toista viikonloppua. Keski-ikäsellä on varma arvio siitä, miksi. Eksä on aivopessyt ne.
Keski-ikänen soittaa kadulta työterveyshuoltoon ja saa ajan viikon päähän tiistaille. Alkaa sataa.
On vettä niskassa, kivi sukassa, salasana hukassa. Keski-ikänen miettii, miksei omasta elämästään selviä ilman mielialalääkettä. Se ei keksi vastausta. Se laskee, että koska eliniänodote on suomalaisella jotain 81 vuotta, siitä on jäljellä ehkä 34. Vähän kuin olisi nukkunut elämänsä pommiin.
Se melkein alkaa miettiä, mitä se haluaisi tehdä niillä hypoteettisilla 34 vuodella, mutta sitten alkaa palaveri. Keski-ikäsen ammatti on olla remarketing operations manager, mutta just nyt se ei saa päähänsä, mikä idea siinä on.
Keski-ikänen on hukannu avaimensa. Eilen ne oli tässä pesukoneen päällä. Ihan varmasti oli.
Tässä jonaki iltana keski-ikänen ottaa lärvit, huojuu terassilla ja tuijottaa tähtiä. Se koettaa muistaa, milloin joku asia viimeksi tuntui joltakin muulta kuin suoritukselta.
Sille tulee mieleen outoja asioita. Sellasia että kun ajoi kuustoistavuotiaana mopolla kesäyössä ja nenään tuli hiekkatien ja kasteisen heinän tuoksu. Sellasia että kun sai ekan kerran oman vauvansa syliin ja tunsi miten untuvainen sen iho on ja miten helposti se voisi mennä rikki.
Sellasia vaan."
http://www.ess.fi/teemat/arki/art2307213

Keski-ikä. Mulla on välillä tunne, että olen nukkunut elämässäni pommiin. Okei, olisin voinut pahemminkin nukkua pommiin, mutta onneksi en. Samaistun aika täysillä tuohon tekstiin. Lisäisin tuohon tekstiin vielä työterveystarkastukset, johon mulle tulikin juuri kutsu. Muunmuassa vyötärönympärys ja alkoholinkäytön audit-kysely. Vyötärönympärystä on vaikea feikata. Muissa se onnistuu. Onko järkevää vastata totuudenmukaisesti? Mihin se johtaa? Merkintään terveystiedoissa tietysti. Enhän mä juo kuin saunakaljan joka toinen viikko... Tai jotain. 
Nyt jo on vatsansuojalääke, rautalääke, vitamiini rautalääkkeen imeytymiseen, tulehduskipulääke. Ja koko ajan jotain lisää. 

Keski-ikä (makustelen sanaa). Heidi Sohlberg sai rintasyöpädiagnoosin. Itse kävin myös näyttämässä rintaani eilen lekurilla, ei hätää mulla tällä kertaa. Mutta kello käy. Koko ajan kovempaa. Se on aika pelottavaa kun elämä on niin kesken. Karsinogeenit joita tulee joka puolelta. Koko ajan. Se voi iskeä koska vain. 

Mietin lesboksi kääntymistä mutta en tiedä miten se tapahtuu. Kysyin siskoltakin, ei apuja. Kyllä universumi sen ehkä kertoo kun/jos olen valmis. Miehet on jotenkin niin nähty. Niin monta pettymystä. Koko ajan lisää. 

Keski-ikä. Itsensä löytäminen, seesteisyys. Sitä se ehkä parhaimmillaan on. Mä toivon että saavutan sen pian. 

Kello käy. 

maanantai 3. lokakuuta 2016

Äiti etävanhempana

Olen törmännyt ajatustapaan "etä-äiti on se huonompi vanhempi". Tuli puhetta etävanhemmuudestani  erään keskustelukumppanin kanssa ja mies laukaisi "Jaa miten se sillai päin on mennyt? Yleensähän lapset jäävät äidilleen ja isä saa kärsijän roolin." ja "Yleensä vaan äiteet on parempia vanhempia...". Myönnän, meni tunteisiin ja provosoiduin huolella. Parempia vanhempia! 

Lähivanhempi on siis tietyn ajattelutavan perusteella se parempi ja etä se huonompi vanhempi. Ilmeisesti siis se, jolle lapsia ei voi uskoa. Ja jos se etä sattuu olemaan vielä nainen, niin sen on oltava  tosi huono ihminen. Ihan alinta paskaa. Lähi-isä taas onkin sitten arjen sankari. Jumalauta se sädekehä kiiltää ulkopuolisten silmissä. Äiti hylkäsi lapsensa, mutta onneksi niillä on noin hyvä isä.  *taputapu*. Entäpä jos isäkin on yhtä kunnollinen vanhempi kuin äiti? 

Mä koitin tehdä päätöksen ajatellen lasten, en omaa parastani. Lapset sai jäädä asumaan sinne turvalliseen "lintukotoon" isoon uuteen omakotitaloon lähelle koulua vanhojen kavereiden pariin. Siihen taloon johon mulla ei olisi ollut mitään taloudellisia mahdollisuuksia. Olisiko mun pitänyt repiä lapset sinne kämäiseen kerrostalokaksioon, jotta olisin voinut säilyttää sen hyvän äidin statuksen muiden silmissä?  Repiä väkisin toiselle puolelle Suomea? No ei, mutta tuon miehen mielestä kyllä. Mies ei ole mielipiteineen yksin, on niitä muitakin, olen kuullut. Siksipä tämän kirjoitinkin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kiihkottomammin, mutta ei onnistunut.  Kyllä on vielä kovin stereotyyppiset mielipiteet tästä asiasta monella. 

Mä olen kärsinyt. Ja kärsin edelleen siitä että lapset ei asu mun luona enkä ole arkisessa elämässä mukana. Nytkin ajatus siitä saa mut itkemään. Itse olen tuntenut siitä huonommuutta ja ajatellut että se on vain mun omassa päässä, että ei muut niin ajattele. Nyt huomaan että näköjään ajatteleekin. Se tuntuu ihan helvetin pahalta. Pitäisi antaa muiden mielipiteiden  mennä, mutta jokainen äiti tietänee miltä tuntuu se, kun äitiyttä arvostellaan. Tuo mies teki sen tietämättä faktoja, mikä oli kohtalaisen junttia ja keskustelu tyrehtyikin siihen. 

Miksi se on niin hyväksyttyä että mies on etävanhempi, mutta nainen ei voi sitä hyväksytysti olla jos on täysijärkinen ja kunnollinen ihminen? Nyt on kuitenkin vuosi 2016! Meni tunteisiin. Mä kärsin tämän, jotta mun lapsilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. 

Äiti etävanhempana

Olen törmännyt ajatustapaan "etä-äiti on se huonompi vanhempi". Tuli puhetta etävanhemmuudestani  erään keskustelukumppanin kanssa ja mies laukaisi "Jaa miten se sillai päin on mennyt? Yleensähän lapset jäävät äidilleen ja isä saa kärsijän roolin." ja "Yleensä vaan äiteet on parempia vanhempia...". Myönnän, meni tunteisiin ja provosoiduin huolella. Parempia vanhempia! 

Lähivanhempi on siis tietyn ajattelutavan perusteella se parempi ja etä se huonompi vanhempi. Ilmeisesti siis se, jolle lapsia ei voi uskoa. Ja jos se etä sattuu olemaan vielä nainen, niin sen on oltava  tosi huono ihminen. Ihan alinta paskaa. Lähi-isä taas onkin sitten arjen sankari. Jumalauta se sädekehä kiiltää ulkopuolisten silmissä. Äiti hylkäsi lapsensa, mutta onneksi niillä on noin hyvä isä.  *taputapu*. Entäpä jos isäkin on yhtä kunnollinen vanhempi kuin äiti? 

Mä koitin tehdä päätöksen ajatellen lasten, en omaa parastani. Lapset sai jäädä asumaan sinne turvalliseen "lintukotoon" isoon uuteen omakotitaloon lähelle koulua vanhojen kavereiden pariin. Siihen taloon johon mulla ei olisi ollut mitään taloudellisia mahdollisuuksia. Olisiko mun pitänyt repiä lapset sinne kämäiseen kerrostalokaksioon, jotta olisin voinut säilyttää sen hyvän äidin statuksen muiden silmissä?  Repiä väkisin toiselle puolelle Suomea? No ei, mutta tuon miehen mielestä kyllä. Mies ei ole mielipiteineen yksin, on niitä muitakin, olen kuullut. Siksipä tämän kirjoitinkin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kiihkottomammin, mutta ei onnistunut.  Kyllä on vielä kovin stereotyyppiset mielipiteet tästä asiasta monella. 

Mä olen kärsinyt. Ja kärsin edelleen siitä että lapset ei asu mun luona enkä ole arkisessa elämässä mukana. Nytkin ajatus siitä saa mut itkemään. Itse olen tuntenut siitä huonommuutta ja ajatellut että se on vain mun omassa päässä, että ei muut niin ajattele. Nyt huomaan että näköjään ajatteleekin. Se tuntuu ihan helvetin pahalta. Pitäisi antaa muiden mielipiteiden  mennä, mutta jokainen äiti tietänee miltä tuntuu se, kun äitiyttä arvostellaan. Tuo mies teki sen tietämättä faktoja, mikä oli kohtalaisen junttia ja keskustelu tyrehtyikin siihen. 

Miksi se on niin hyväksyttyä että mies on etävanhempi, mutta nainen ei voi sitä hyväksytysti olla jos on täysijärkinen ja kunnollinen ihminen? Nyt on kuitenkin vuosi 2016! Meni tunteisiin. Mä kärsin tämän, jotta mun lapsilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. 

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kuherruskuukausi

"Mä oon tietsä ihan in lööv suhun." sanoi uusi iltojeni ilo.  Niin mäkin suhun! Me ollaan siis ihan in lööv! Nauretaan illat pitkät  vedet silmissä koneillamme. Ollaan niin samasta puusta veistettyjä mieliltämme, että ei tosikaan. Niin samoja asioita koettu että on ihan mieletöntä. Ajatellaan asioista hirveen samalla tavalla. Olen siis löytänyt henkisen peilikuvani. Vaan kun se on nainen. Ja vaikka kuinka yritän ajatella kääntyväni lesboksi niin jotenkin se ajatus vaan ei tunnu oikealta. Miks se ei voi olla mies? No, ehkä parempi näin kuitenkin :). Ihanaa löytää uusia kavereita, ystäviä, hengenheimolaisia!

Ilmoitettiin esikoinen alustavasti vaihtarivuodelle. Isänsä ei ole vielä luvannut maksaa omaa osaansa, mutta lupasi että saadaan ilmoittautua kun se ei vielä sido mihinkään. Lapsi maksaa 1/3 ja me omat kolmasosamme. Joutuu tekemään itsekin töitä sen eteen. Olen ylpeä siitä. Oppii tavoittelemaan haluamaansa. On ottanut pari tuntia viikossa siivoustyön, joka ei muille nuorille kelvannut. Vaikkei siitä saa kuin muutaman kympin viikossa (sen takia ei muille kelvannut) niin mun lapselle kelpasi. Nuoremmalle ei kyllä olisi kelvannut, se odottaa saavansa kaiken niin valmiina, huoh...

Saunassa heitin läpällä lapselle että mites se meinaa pärjätä sitten 10 kuukautta ilman äitiä ja isiä. Sitten se iski muhunkin ja alkoi hikeä puskemaan silmistäkin. Mun lapsi, pieni lapsi meinaa lähteä jonnekin kaukoitään yksin seikkailemaan. Voi jestas. Mä en kestä. Mutta ylpeä silti olen. Itse en päässyt vaihto-oppilaaksi vaikka olisin halunnut.

Tyypillä on ikävä mua. Ihanaa kun mua ei vois vähempää kiinnostaa.