Lukijat

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kirjesairaanhoitoa

Käyn yksipuolista kirjeenvaihtoa lääkärini kanssa. Imetään verta, tutkitaan, lääkäri tulkitsee tulokset ja lähettää mulle kirjeen että mitä pitää tehdä. Mä tunnen kyllä olevani vähän heitteillä. Seuraavat face to face-treffit olisi lekurin kanssa ensi kesänä. Mitäs jos mulla tulee asiaa? Enhän mä pystynyt kaikkea omaksumaan käynnilläni lääkärin luona kuukausi sitten. Ennen lääkärikäyntiä jouduin soittamaan osastolle muutamaan kertaan ja sain niin tylyä palvelua että sitä kautta ei tee mieli yrittää.

Mulle iski siis Basedowin tauti. Tai lääkäri sanoi että hoidetaan Basedowin tautina. Ei herättänyt valtaisaa luottamusta. Se aiheuttaa siis kilpirauhasen liikatoimintaa ja mahdollisuus on myös saada silmäoireita (Michael Monroe esimerkkinä). Näitä silmäoireita pelkään ihan helvetisti ja kuulostelen koko ajan silmiäni. Koko kesä meni siis maatessa liikatoiminnan takia. Ei vaan jaksanut mitään. Sitten sain lääkityksen, hetken meni hyvin, yksi viikonloppu oli aivan mieletön, vedin kuin duracell-pupu koko viikonlopun, pesin matot, tein remonttia yms yms, mutta sitten loppui energiat. Nyt lääkitys on heittänyt mut vajaatoiminnalle ja taas vaan makaan enkä jaksa mitään. Remppa on kesken kun en jaksa. Piha on vaiheessa kun en jaksa. Kakkostyö junnaa kun en jaksa.

Nyt lääkettä taas vähennettiin ja katsotaan mitä tapahtuu, tietysti heittää taas liikatoiminnalle. Kyllä mahtaa olla kropalle raskasta. Vuoden kuluttua sitten leikkuriin jos ei muulla taltu.

Mua vähän kiukuttaa tää, mutta voisihan sitä huonomminkin mennä.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Pelkään

Tänään mä tajusin että mä pelkään asua yksin. Helikopteri veti muutaman sadan metrin rundia mun talon päällä ja mä pelkäsin. Vedin verhot kiinni, mutta sittenhän mä vasta pelkäsinkin. Avasin ne ja jatkoin pelkäämistä.

Mitä mä pelkäsin? En tiedä vieläkään mitä se helikopteri lenteli tuntitolkulla. Pelkäsin että joku tulee hakkaamaan ovea ja mä joutuisin päättämään että piiloudunko sängyn alle vai avaanko oven. Ei kuitenkaan tullut.

Luulen että lääkityskin on pielessä kun on niin jaksamaton olo ollut koko viikonlopun. Ensi viikolla on onneksi labrat niin tietää sitten että missä mennään. Kai. Tätä tämä varmaan nyt sitten on seuraavan vuoden, yhtä säätämistä.

Tämä tämän hetkinen maailmanpoliittinen tilanne kyllä pelottaa kun olen täällä niin yksin. Mediaa ei voi uskoa, meitä viedään kuin pässejä naruissa. Turvapaikanhakijoita on lähistöllä, kannattaako mun pelätä vai ei? Pelkään varmuuden vuoksi. Mutta mitä mä niille voin? En yhtään mitään.

Mä tajuan että mun asenne ei välttämättä ole asianmukainen, olen imenyt netin propagandaa lomamatkalla olevista turvapaikanhakijoista, mikä saa mut kiukkuiseksi.  En tiedä mitä uskoa, mediaa ei ainakaan. Turvallisuudentunne on kadonnut.

Mitähän tälle Suomelle tapahtuu?

perjantai 18. syyskuuta 2015

Huoli

Syyllisyys, se on aina välillä läsnä. Kohta neljä vuotta erosta. Aika jännä muuten että lajittelen mun elämän aikaan ennen eroa ja eron jälkeen. NELJÄ vuotta! Herran jestas miten pitkä aika. NELJÄ vuotta...

Vain elämää ja pari lasia viini yksin. Ohjelma loppui ja jäin fiilistelemään ja pohtimaan mun elämää. Iski syyllisyys lapsista. Onkohan niillä kaikki hyvin? Mä en tiedä miten niillä menee siellä uusperheessä kun eivät siitä puhu. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin.

Mitä jos meidän ero vaikuttikin niihin jotenkin peruuttamattomasti? Olisko se näkynyt mulle asti? Toivottavasti. Jos niillä onkin asiat paremmin kuin mitä olisi mun luona? Voihan se olla niinkin. Mitä jossittelu auttaa? Ei niin mitään.

On tää elämä kyllä ihmeellinen paikka. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Onko kaikki hyvin vai ei? Välillä on huoli lapsista, välillä huoli itsestä. Saanko mä vastarakkautta vai elänkö mä taas jossain omassa pilvilinnassa? Aika näyttää.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Periksi ei anneta

Kamala ja turvonnut olo vaikka olen vetänyt pussiruokaa viikon, eli luulisi liikojen nesteiden poistuvan. Vaan ei, ei poistu. Kesällä iskeneeseen sairauteeni sain lääkityksen joka lamaa samalla aineenvaihduntaa. Ja todennäköisesti joudun syömään  sitä vuoden tai pari. Jippiaijee mä sanon. Yritä tässä sitten laihduttaa. Todella perseestä. Terveeksi tässä on päästävä, se on toki tärkeintä, mutta tää lisäplösöytyminen ei ollut kiva ylläri.

Tällä viikolla onneksi sisätautipolille meno, jospa sieltä saisin ymmärrystä ja apua, jotenkin ei ole vaan kovin optimistinen olo tällä hetkellä kun kaksi kolmesta puhelinkontaktista sinne sisätautien polille on olleet huonoja.

Nyt olis helppo heittää hanskat tiskiin ja vetää kurkusta alas mitä mieli tekee ja lihoa pikapikavauhtia sata kiloa. Onnistuisi helposti kun tuntuu että noilla pussiruuillakin paisun. Äh, en mä voi antaa periksi.

Pitäkää peukkuja että lekuri antaa mulle vähän lisää tai parempia lääkkeitä jotka  ei turvottaisi. Tähän vaivaan ei vaan taida montaa troppia olla.

Plääääääääh