Lukijat

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Onnea on osata nauraa itselleen

No niin, tuli taas mokattua huolella. Kesken pokemonin peluun pomppasi messengerpallukka ruudulle. Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti. Ensimmäinen ajatus oli "voi vee, miks fb sekoilee ja heittelee vanhoja keskusteluita auki". Mutta ei. Oli pitkän viestin (siis oikein useamman rivinkin) kirjoittanut, jossa mainitsi lukeneensa blogia ja että se jäi hieman kaivelemaan. Mulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa että olisin maininnut kirjoittavani blogia, mutta eipä mulla ole kummoinen muistikaan.  Keskustelu oli tyypillinen mies-nainen-keskustelu, kukaan ei ollut kärryillä. Jossain kohtaa mulle valkeni että perkele, Se Mies on lukenut mun blogia. Tai niin luulin.

Keskustelu oli hyvin kummallinen ja koska olin jo varma että blogia oli luettu niin menin sanomaan "mä luulen että sä löysit kyllä sen hakusanalla "akkulaturin käyttö naisille"". Hetken päästä kävikin ilmi, että mies oli luullut mun blogikseni jotain muuta. Ja mä olin mennyt paljastamaan hakusanan, jolla tänne löytää. Sillälailla. Hyvin tyypillistä urpoilua multa. Vielä ehkä kerkeis piilottaa osan postauksista, ne jotka nolottaa, niin kuin vaikka tuo kuukauden takainen, mutta ei kuulu mun tapoihin. Olen huomannut että tässä iässä nolotkaan asiat ei enää niin nolota. Aika ihanaa!

Koska käytän Google Analyticsiä niin näen mitä sivuja kahlataan parhaillaan. Terkkuja sinne, pahoittelut ja pidä hauskaa, muistathan että varoitin, en ole sitten käyttänyt niitä tunnisteita läheskään kaikissa postauksissa :D.

Ikinä ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Tänään näköjään tämmöisen kierrepallon.

Pitäisköhän mun lopettaa tää blogi kun en osaa näköjään pitää turpaani kiinni. Nääh, ei pitäis. Tää on itselleni jälkikäteen niin hyvää viihdettä :D

ps. prinsessaharhoja ei ole ollut viime aikoina.



maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kännibloggausta 2018

Puoli pulloa viiniä ja olen jälleen kosketuksissa tunteisiini. Juhlistan kakkostyön viime vuoden valmistumista ja ansaitsin kaksi lasia viiniä (joo, mun lasit on isoja)

Yksi äskeisistä ajatuksistani oli "olen 37-vuotias ja...". En edes muista miten ajatus jatkui kunnes tajusin, että, oho, en todellakaan ole 37-vuotias. Täytän kesällä pyöreitä eikä ne pyöreät ole kolmekymppiset. Mihin hukkasin nuo vuodet? No, ei kai sillä niin väliä. Naamastahan ne näkyy.

Esikoisesta on tulossa täysi-ikäinen, aikuinen! Miten voi, kun enhän mäkään aina ole. Kalenterin mukaan lapsen vaihto-oppilaaksi lähtöön on enää jokunen kuukausi. Aiemmin se on tuntunut niin abstraktilta, sitten joskus. Nyt se on neljän kuukauden päästä. Kun ajattelenkin asiaa niin ilmat lähtee pihalle. Kyllä mä tiedän miten nopeasti kuukaudet nykyään kuluu. Se on kuin junan valot tunnelin päässä. Lähestyy lähestymistään, kunnes iskee ilmat pihalle.

Viime postauksessa uhosin jotain sisäkattorempasta. No, ostin lisää välineitä, virittelin ne Makitaani ja testasin. Hah, mikä vitsi se suoritus. Totesin että juuei onnistu ja laitoin paikalliseen työvoiman etsimisryhmään ilmoituksen työvoiman tarpeesta. Sainkin heti tarjouksen ja tänään oli jo reipas poikanen töissä ja katto saanut yhden uuden kerroksen maalia. Poikanen on niin nuori että äidinvaistot heräsivät. Kerroin että hänen pitää myös huolehtia jaksamisestaan eikä painaa liian pitkää päivää. Sen jälkeen tajusin pistää suun kiinni ja nauttia siitä että joku tulee apuun.

Tiedättekös rakkaat lukijat, mä rakastan tätä taloa. Tämän keskeneräisyyttä, tämän opettavaisuutta, tämän tuttuutta. Rakastan sitä miten pitää muistaa, että pesukonetta ja kuivauskonetta ei saa laittaa samaan aikaan päälle, koska sulake palaa. Ihan itse olen oppinut kantapään kautta. Rakastan sitä että huomasin maalin rapisevan ikkunan räystäspelleistä eikä se ole mulle ongelma, tiedän miten ne hoituu. Kellarikin on ollut kuiva jo kuukauden kun siskon kanssa fiksattiin se. Mun akilleen kantapääni, kellarivesi on selätetty. Ainakin hetkeksi :). Let the fight continue! Olipa onni etten saanut sitä järvenrantataloa.

Koska kännibloggaus tarkoittaa irrallisten asioiden tajunnanvuodatusta blogiin, niin kerrottakoon että KK on muuttamassa kaupunkiin. Ensi viikolle on muuttopäivä määritelty, mutta ehei, ei ole KK:lla vielä vuokrasopimusta allekirjoitettu. Näissä asioissa mä olen järjestelmällinen ja todellakin panikoisin jos olisin itse tuossa tilanteessa. Ja panikoin jos joku läheinen on tuossa tilanteessa. Hän itse ei vaan panikoi. Mä en vaan voi ymmärtää. En pystynyt pysymään erossa asiasta, joten otin tilanteen vähän niin ku haltuun ja käskin hakea tiettyä asuntoa. Tietää kyllä että mun katon alla ei voi majoittua muutamaa päivää pidempään. Voi että kun tuokin asia painaa takaraivossa.

Mutta tänään mä olen niin onnellinen eikä kenenkään murheet mua kosketa :). Pitää opetella antamaan olla. Kaikkea ei voi hallita. Ei edes muiden muuttoja. Vähän se jännittää, mutta jännitys on ehkä hyvää laatua.

Päätän raporttini tähän. Olette ihania! <3

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kipsilevyharjoituksia

"Koska rempataan?" kysyi sisko. Mä koitin sanoa että älä nyt hätiköi, pitää kysyä hymykuopparemppasähkömieheltä että  joutaisko laittamaan kipsilevyt seiniin, kun meidän ajatuksissa oli vain raapia panelikatto maalista ja maalata se uudelleen. Sisko oli jo buukkaamassa remppaviikonloppua ja pakkohan mun oli tarttua apuun kun sitä oli tarjolla. Kohta muuttavat omakotitaloon niin sen jälkeen ei varmaan enää remppajengiä mun tiluksilla näy.

Lähetin toiveikkaana hymykuopparemppasähkömiehelle viestin kipsilevyistä. Vastasi että ei usko pystyvänsä koska kipeä olkapää, mutta että kyllähän me kuulemma ne osattais itsekin laittaa. Antoi vielä ilmaisen vinkinkin että kannattaa laittaa normaalipaksuista eikä saneerauskipsilevyä. No, jos mies kerran sitä mieltä oli niin tottahan me osataan! Muistin exänkin kyenneen siihen, joten miksi me ei muka kyettäis.

Paikallinen Prisma tarjosi ilmaisen lava-auton, joten ei muuta kuin levyjen hakuun ja hommiin. Sähköjen purku olikin hieman aikaavievää kun eihän meillä ollut kovin paljoa sulakekokemuksia, mutta onneksi siskon tyttöystävä hoiti sen homman inssikoulutuksellaan ja innostuneisuudellaan. Nolla sähköiskua, yksi yhteydenotto hymykuopparemppasähkömiehelle (haittaako jos sähkötaulu rätisee kun sulaketta pyörittää, vastaus on että ei) ja usean tunnin uurastuksen jälkeen sähköt olivat poissa ja levytys saattoi alkaa.

Pienen alkukankeuden jälkeen homma alkoi sujua ja levyä meni seinään rivakasti. Maalinpoisto katosta ei onnistunut meidän välineillä ollenkaan, joten katto jäi alkuperäisasuunsa ja mun pitäisi pystyä sitä itsenäisesti jatkamaan. Viikonloppu oli todella lyhyt ja hommahan jäi toki kesken. Levyt on seinissä ja osittain saumaamatta, katto raapimatta ja sähköt poissa. Hymis ilmoitti että on viikon päästä pari viikkoa lomalla että jos sähköjä tarviin niin tiedoksi se. Vastasin että kevät ja valoisat illat tulossa, joten no hätä. Olkkarin lisäksi sähköt poistuivat myös työhuoneesta, mikä on vähän ikävää, mutta ei se haittaa. Ei töitä kuulu illalla tehdäkään. Sähköjen puuttuminen vaikuttaa eniten lämpötilaan kun ilmalämpöpumppu ei toimi, joten klapia on syötettävä pönttöuunin kitaan. On pitkästä aikaa semmoinen fiilis että mä pystyn ihan mihin tahansa jos vain haluan :). Ihana tunne!

Kunhan saan olkkarin valmiiksi niin ai että siitä tulee ihana! Huomatkaa ennenaikainen tyyli vetää sähköt tapettien alle. Ei ole kovin kivan näköistä...



Yhden seinän taidan jättää lautaseinäksi ainakin näin alkuun. Jotenkin niin kovasti tykkään!

Tänä viikonloppuna jatkan saumausta ja haen vähän lisää vehkeitä katon maalinpoistoon ja toivon parasta. Pienellä hiomakoneella maali vain kiillottui, joten järeämmät konstit on otettava käyttöön! Saas nähdä kuin mun käy :)