Lukijat

torstai 31. toukokuuta 2012

Muutettu! Vihdoin!

Huh! Muutto takana, vuokraläävän avaimet luovutettu, mahtava fiilis! Muutto meni omin (ja lasten) voimin. 11-v:n kanssa kannettiin 80 cm leveät sängyt kolmannesta kerroksesta pakuun, kyllä se on sitten vahva ja reipas tyttö! Mutta rankkaa oli! Todella rankkaa! Ja se kämpän loppusiivous, huh, että sekin oli rankkaa. Edellinen ei ollut siivousta suorittanut vuokranantajan ohjeiden mukaan, enkä mäkään sisäänmuuttaessani siivonnut kuin itselleni pakolliset. Välttääkseni tappelun vuokravakuudesta, yritin siivota edellisenkin paskat parhaani mukaan. Tuntui vaan että ne tavarat ja se siivoaminen ei loppunut MILLÄÄN! Mutta loppuihan se, huh!

Eilen sain järkättyä uudella kodilla vähän tavaroita paikalleen, siis sen verran mitä pystyy. Keittiö, kylppäri ja vessa on vähän niinku käyttö"kiellossa" eli rempan vallassa. Keittiötä ei tosin nyt rempata, mutta se on remppatavaroiden valtakunta. Mutta miehiä ei vain näy mun työmaalla eikä hommat etene. Voi helvetti! Mä oon siellä nyt sitten ilman kylppäriä, vessaa ja helposti saatavaa vettä. No, asennetta. Helpommin toi asenne kyllä pysyis jos näkisi että joku edes siellä välillä kävisi. Ja kun kyseessä on Ystävän poika, niin en oikein viitsi ruveta räyhäämäänkään asiasta. Ja kun rahaa ei juuri enää oo jäljellä niin en voi kalliimpaakaan tyyppiä sinne ottaa.

Exän ja mun talossa on ollut nyt 3 näyttöä, ei yhtään katsojaa. Voi helvetti. Mökki meni nyt myyntiin, pitää toivoa, että sillä olis parempi vienti, saisin tilattua pönttöuunin talooni talven varalle.

En jaksa oikein edes kirjoittaa, muutostakin olis kaikkia kivoja yksityiskohtia, ehkä lisäilen niitä sitten tähän kunhan jaksan.

Edelleen väsyttää...

perjantai 25. toukokuuta 2012

Muutto lähestyy, taas...

Eletään toukokuun loppuja, vuokrasopimus on toukokuun loppuun, eli tänä viikonloppuna on pakko muuttaa, vaikka valmista rempan kanssa ei ole. Eli vettä ei tule, kylppäri atomeina. Vessa saattaa olla, mutta olishan mulla ollut se puucee.

Ystävä on rakastunut. Yritti ensin "naittaa" sitä miestä mulle, onneksi en ehtinyt edes tavata, olisi ollut hienot kolmiodraaman ainekset kasassa. Ei siinä vaiheessa halunnut niin kilttiä miestä, mutta muutamassa päivässä mieli muuttui. Näinhän mä koko ajan, että se jannu oli ihan lääpällään ystävään, siksipä en sen terveisten lähettelyitä kovin vakavasti ottanutkaan. Mutta silti, jotenkin silti tuntuu pahalta tommoinen. Ihan kuin se mies muka mun olisi ollut, kuulostaa varmaan tosi tyhmältä "loukkaantua" tommoisesta. Ja vaikka hänelle niin kovasti onnea toivonkin niin pelkään, että jään nyt yksin. Ja myönnän olevani kateellinen toisen onnesta. Rumia tunteita. HYI!

Viime viikolla vein ison kuorman tavaraa, sohvan, lipaston yms. isoja juttuja. Ex lainasi taas työpaikan pakua ja oletin, että olisin saanut häneltä myös kantoapua. No, en saanut. Istuin sitten keittiönpöytäni ääressä ja itkin. Miten hitossa saan kolmannesta kerroksesta sohvat sun muut alas? Yksin? En mitenkään. Tajusin kyllä sen. No, internetin ja facebookin aikakaudella pistin epätoivoisen viestin fb-seinälleni, että muuttoauto on, mutta ei apuja. Yksi ihana paikallinen puolituttu sitten ilmoitti, että hän voi kyllä tulla jeesaamaan! Ihana ihminen! Ja taas itkin, ilosta tällä kertaa. Muuttokuorma saatiin siis valmiiksi, naiset kun pakkaa niin et edes kuormansidontaliinoja tarvita kun kuorma suunnitellaan niin hyvin :D. Sitten vaan köröttelemään, taas. Meni jo kuin vanhalta tekijältä, peruutuskin onnistui, jesh!

No, uuden talon päässä ei sitten apuja ollutkaan, ajattelin että jos remppajengi olis ollut paikalla niin olisivat jeesaanneet sohvan kanssa. No, ei sitten ollut. Ystäväkään ei voi auttaa kun selkä ei kestä. No, VITTU minen mitään apua tarvitse, ajattelin. Ja naisen raivolla sitten siirtyi sohva pakusta maahan, maasta rappusia pitkin taloon, hiki valui ja perkeleet lentelivät. Sohva otti pompun mun olkapäästä, sattui. Tai no, ei sattunut silloin, vaan sattuu nyt. Adrenaliini auttoi. Olen mustelmilla, mutta sohva on olohuoneessa. Aika voittajaolo. Mutta väsynyt, ja kipeä.

Niin, se oli siis viime viikonlopun muuttoreissu, tänä viikonloppuna sitten sängyt ja loppu pikkusälä. Ja loppusiivous. EI JAKSA ENÄÄ! Pakun saan tänään, apuja on luvattu pesukoneen kantoon onneksi, sen puolitutun saan varmaan sänkyjen kantoon. Loput meneekin omin voimin, omin vähin voimin. En tiedä miten saan pesukoneen uuden talon päässä alas pakusta yksin, luulen, että siihen edes naisen raivo ei riitä. Mutta katsotaan... Ei se maksanut kuin 40 euroa tai jotain sinne päin, jos ei muu auta niin perkele työnnän sen pakusta alas pihamaalle ja maatkoon siinä, mitä mä sillä teen kun ei mulle tule edes vettä.

Pomo kertoi olevansa huolissaan miten mä jaksan ajaa 1,5 tunnin työmatkaa ens viikosta alkaen. Oli pakko heittää, että itse olen kyllä enemmän huolissani siitä, miten jaksan ensi viikkoon asti, eli siis muuton yli. Kukaan ei tajua miten loppu olen. Muisti mulla prakaa kohta kokonaan. Onneksi sentään vielä muistan, että pitää kämppä tyhjentää. Työasiat katoaa muistista saman tien, pitää käydä välillä työkaverilta kysymässä, että mitä siitä ja siitä asiasta tulikaan sovittua. Kun en vain kertakaikkiaan muista. Enkä töissä saa edes tehtyä mitään

No, pakko jaksaa, jaksaa, jaksaa. Ei ole vaihtoehtoa. Toivottavasti en romahda jossain vaiheessa. Ei oikein Ystävästäkään ole nyt kuuntelijaa kun se on niin in love. Tai no, kuuntelishan se, mutta ei välttämättä sydämellään.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Mua SUUTUTTAA ex

No niin, koska tänään on virallinen paska päivä niin valitan samalla exästäkin kun valittamisen makuun olen päässyt.

No, sehän mua on suututtanut jo pidemmän aikaa kun se hoidattaa omalla viikollaan lapsia äidillään kun on itse juhlimassa. No, eihän se mulle kuuluu, mutta saa se mua vituttaa silti. Nyt reissuja on sitten alkanut olemaan hänen viikollaan myös iltaisin ja sekös mun pinnaa kiristää. Tänään jää häneltä lasten maastojuoksukilpailut väliin, koska on kotona vasta kahdeksan aikaan. No, muutin itse suunnitelmiani ja jätin muuttokuorman viemisen väliin ja menen katsomaan ne kisat, koska varsinkin kuopukselle on tosi tärkeää se kannustus. Lupasin ottaa lapset nyt helatorstain jälkeisenä perjantainakin kun exällä on menoa. Alunperin mun oli tarkoitus muuttaa tuona pitkänä viikonloppuna kun itsellän on se perjantai vapaata. No, ei mun remppa ole edes valmis, että en pääse muuttamaan anyway.

Alettiin sitten viime viikolla katselemaan kesälomajuttuja, että miten lapset on kummallakin ja päädyttiin siihen että lapset on kaksi viikkoa putkeen kummallakin. Okei, ei siinä mitään, molempien sovitut menot on otettu huomioon ja näytti menevän ihan hyvin, KUNNES ex huomasi, että lasten leiri ajoittuu niin, että mulle tulee ylimääräinen vapaa viikonloppu ja että mun pitäisi hänelle sitä ylimääräistä viikonloppua jotenkin kompensoida! Ei helvetti sentään! Paloi käämit totaalisesti! Eipä tullut tommoinenkaan ajatus mieleenkään! Jos kyse olisi ollut exän viikonlopusta niin tuskin olisi ollut mitään ongelmaa. Itse ajattelin sen vain niin, että se nyt vain sattui sattumaan mulle, ens kerralla leiri saattaa sattua exän viikonlopulle. Mutta voi helvetti että pitääkin tehdä yksinkertaisesta asiasta vaikeeta!!! Surullista, että ex ajattelee vaan sitä omaa vapaa-aikaansa. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että lapsilla olisi oikein hyvä jäädä tänne nykyisellekin paikkakunnalle exän kanssa, mutta en todellakaan enää tiedä. Onneksi on tässä kesä aikaa miettiä ja katsoa millaiset kouluympäristöt mun tulevilla kulmilla on ja tehdä sitten päätös. Voin sen myöntää tänne blogiin, että kävi mielessä vaatia lapset itselleni kostomielessä, mutta tulin sitten nopeasti kyllä järkiini, kyllä mä pystyn lasten parasta ajattelemaan vaikka tuo exän toiminta vituttaakin.

Mutta joo, tänään olen ollut niin pahalla päällä, että exäkin sai siitä osansa ja sanoin aika pahoja asioita sille sähköpostin välityksellä loukkaamistarkoituksessa. Myönnän, lapsellista.

Olen edelleen aivan hirveän väsynyt, lomaan vielä 2 kuukautta.


Mä en jaksa YMMÄRTÄÄ!

Enenenen! En jaksa! Mutta silti mä ymmärrän, mä ymmärrän ja ymmärrän Tyyppiä, ymmärrän ymmärtämästä päästyänikin. Ymmärrän että tää suhde ei ole terve eikä hyväks mulle, ymmärrän, että mun pitäis lopettaa, ymmärrän että Tyypillä on vaikeeta, ymmärrän. VITTU mä YMMÄRRÄN! (anteeksi)

Mutta kuka MUA ymmärtäis?

Mä taidan nyt antaa sen olla, yritän ainakin...

perjantai 11. toukokuuta 2012

Viikkopäivitys, sekalainen sillisalaatti

En mä tiedä onko mulla mitään "virallista" asiaa, mutta kirjoittelen nyt kuitenkin lämpimikseni.

Viikko on taas mennyt ja olen edelleen aivan poikki. Maanantaina soitti sijoituskissani koti (minä siis omistan, sijoituskoti hoitaa kuin omaansa) että kissa on kipeä. No, long story short, kissa nukutettiin ikiuneen keskiviikkona, mitään ei ollut tehtävissä. Olin tietysti mukana. Helvetin rankka ylläri kaiken muun päälle.

Muuten viikko meni aikalailla sumussa johtuen tuosta kissaepisodista. Tuli käytettyä kuopusta verikokeissa ja lääkärissä mystisen ihottuman takia, onneksi ihottuma pelästyi lääkäriä ja häipyi itsekseen, joku virusjuttu kai. Tuntuu että pää on semmoista harmaata massaa. Mitään järkeviä ei jaksaisi ajatella, saati sitten, jos pitäisi muistaa jotain. Aivan mahdotonta. Huolestuttaa tuo muistamattomuus. Olen todella loman tarpeessa, siihenkin on vielä 2 kuukautta. Toivottavasti jaksan, pakkohan mun on. Nukkuminen ei auta. Tämä on siis puhtaasti henkistä väsymystä.

Talon näyttö oli sunnuntaina, ei ainuttakaan katsojaa. Olisin mä sentään naapureita odottanut utelukatselmukselle. No, välittäjän töpeksintää toivon mukaan kun ilmoituksessa oli virheitä ja ilmo kerkesi olla netissä vain kaksi päivää ennen näyttöä.

En edes tiedä missä rempan kanssa mennään kun en ole jaksanut kysyä. Alkuperäinen suunnitelma oli muuttaa ensi viikolla, mutta ei taida onnistua. Mä olen jotenkin ihan turta senkin asian kanssa, en osaa/jaksa oikein iloita siitäkään. Olen miettinyt että miten pärjään yksin omakotitalossa (joo, nythän onkin hyvä vaihe sitä miettiä :D) ja mietin että pitäisikö aloittaa uusi blogi, jossa kertoisin kommelluksistani, jotenkin mulla on semmoinen fiilis, että semmoisia saattaisi olla luvassa :D. No, katsotaan...

Tämä kerrostaloasuminen on yhtä helvettiä näin keväällä/kesällä. Ei pääse piipahtamaan ulkona helposti. Tiettyhän täältä ulos pääsee, mutta ehkä se henkinen este on suurempi. Mitä siellä pihalla sitten tekis? Omassa pihassa voisi puuhastella mitä lystää, istahtaa puutarhatuoliin. Mutta mitä tossa parkkiksella? Pöh. Ehkä mun pitäis "väkisin" muuttaa ens viikonloppuna, jos vaikka heräisi eloon taas. En tiedä. No, kuun vika päivä tämä kämppä on oltava tyhjänä oli talo valmis tai ei.

Olen kirjoitellut yhden nettitutun miehen kanssa fiiliksistä, tunnen hänet muutaman vuoden takaa, meitä yhdistää terveysjutut, ei siis mitään semmoisia virityksiä, puhtaasti vain kirjoittelua. Hän kirjoitti "Olet kaunis ja iloinen nainen sellaisella söpöllä, hieman viattomalla ja ujolla hymyllä". Ai että tuo lämmitti mieltä :).


torstai 3. toukokuuta 2012

Hoivaviettiä ja sinisilmäisyyttä

Voi ei, kauhean lämpimiä ja hoivaviettisiä tunteita taas pinnassa. Tekstailtiin Tyypin kanssa ja kertoi taloudellisista ongelmistaan ja kuinka ne stressaa ja pitää tehdä pitkää päivää, että firma pysyy pystyssä.
Hyvä kun kertoi, ymmärrän tilannetta paljon paremmin nyt, eikä mun tarvitse miettiä, että onko mussa kenties jotain vikaa kun ei mun seura kelpaa. Mä ymmärrän ja haluaisin vain auttaa, piristää jollain tavalla, vaikka vain nukkumalla vieressä, silittämällä päätä. Voi kuinka mä haluaisinkaan pitää sitä hyvänä ja silitellä.

Voi kamala mitä hellyysfiiliksiä, ei ole terveellistä, ei.

Muoks: Jatkan tähän samaan postaukseen illan juttuja, en kehtaa avata uutta kirjoitusta samasta aiheesta. Eli illalla kävin ripsihuollossa ja oltiin Tyypin kanssa viestitelty, että jos hän pystyy lopettamaan työt ajoissa niin voisin mennä hänen luo. No, ei se sitten onnistunut, kun Tyyppi oli niin väsynyt 14 tuntisen työpäivänsä jälkeen. Kyllä MÄ ymmärsin toisen väsymyksen oikein hyvin, vaikka tokihan mua harmitti kun olisi ollut kauhea ikäväkin. Mutta kun Ystävälle kerroin asiasta niin hän ihmetteli että eikö sekään mulle mitään sano, että Tyyppi ei halunnut mua tavata? Että olen niin sinisilmäinen. Että jos haluaisi tavata niin kyllä se jaksaisi. Se kyllä loukkasi. Heti perään tuli hyvänyön toivotukset ja Ystävä häippäsi koneelta. Onneksi, muuten olisi saattanut tulla riitakin vielä.

Ehkä mä sitten oon lapsellinen ja sinisilmäinen.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Nytkö se pää alkaa hajoamaan?

Pienistä pisaroista kasvaa iso virta. Niin se on. Tämän päivän tapahtumat:

1. Idiootti työkaveri piikittelee mua nastarenkaistani, kilahdan, hermostun, lähestulkoon huudan että maksan kyllä sakkoni itse, ei ole ensimmäiset sakot tänä keväänä. Marssin huoneeseeni ja työkaveri jää pyörittelemään sammakkomaisia mulkosilmiään. Hetken päästä oli mennyt toisen työkaverini huoneeseen kyselemään että mikä mua vaivaa. Pitäis huolen omista asioistaan, varsinkin kun en muutenkaan sille koskaan mitään henkilökohtaisia asioitani kerro (mies).

2. Kuopuksella on ihottumaa kyynärpäissä ja polvissa, näppylöitä, kamalan ällöjä. Googlediagnosoin sen ihokeliakiaksi. Maanantaina terveyskeskuksen ajanvarauksessa oli käsketty menemään kouluterkkarille, joka määrittelee hoidon tarpeen ja varaa tarvittaessa lääkäriajan, jossa tyttö kävikin tänään ilmeisesti ilman mitään saatesanoja (isiviikko). Kouluterkkarilta oli tullut lappu, että ei hän tiedä mitä ne on, jos leviävät niin pitää tulla uudelleen näytille. Voi V***U, MÄ HALUAN SILLE SEN LÄÄKÄRIAJAN!!!! No, pane lapsi (mies) asialle, tee itse perässä. Soitan huomenna sinne fuckin terveyskeskukseen ja VAADIN sen ajan. Olen jo valmiiksi pahoillani sen puolesta joka vastaa puhelimeen.

3. Pääsin autoliikkeeseen vihdoin ja viimein hakemaan rengashotellista kotiutuneita uuden autoni renkaita. Mitä v***ua, ne on ihan sileät! Kysyn jannulta, että saako niillä sakot. No kyllä varmasti. Ostin autoni saman ketjun eri liikkeestä, eli turha mun oli sille jannulle alkaa valittaa. Kun pääsin taas autoineni liikkeelle autokaupan pihasta niin karjuin v***ua ja perkelettä kurkku suorana autossa. Ja itkeä tirauttaakin taisin.

4. Pääsin kotiin. Vastassa kolli joka huutaa melkein KOKO ajan kun täällä liikutaan. Se märinä alkaa ottaa hermoon. Menin olkkariin jossa majailee tyttökisut. Ne änkee iholle eiväkä usko että oon helvetin pahalla tuulella enkä kaipaa nyt ketään häröilemään mun päälle. Kiroilen ja huudan ja raivoan ja huidon. Vanhin kissa katsoo ihmeissään, että mikä sitä vaivaa. Melkein hyperventiloinkin. Poljen kantapäillä olkkarin pöytää, sattui. Ei ne antanu mun olla. Nappasin läppärin irti piuhasta ja ovia paiskoen pakenin makkariin ja tungin korvatulpat korviin, ettei se kollin ulvominen kuuluisi niin hermoja raastavasti (olen joskus diagnosoinut itseni ääniallergiseksi). Hetken rauhoituttuani pystyin hakemaan pakkasesta jätskiä, helpotti.

Eikä Tyypistäkään ole kuulunut mitään koko päivänä. Haistakoon paska.

Ehkä sekoan, ehkä en. Aika näyttää. Hieman huolestuttaa kyllä.

Tää on mulle


Paha mieli

Höh, taas Tyyppi-valitusta. Ystävä sanoo, että miks mä roikun siinä kun se aiheuttaa mulle enemmän murhetta kuin iloa. Ja että mä en tarvitse tommoista, jolla on noin paljon ongelmia, että tarvitsen ja ansaitsen jonkun paremman.

Mutta kun mä haluaisin piristää sitä ja tuottaa sille iloa. Mutta, tajuanhan mä sen, että se ei ole valmis tekemään mulle samaa, vaan veti eilenkin mun hyvän tuuleni alaspäin kun yritin piristää tekstareilla. Yritin ja yritin, lopulta luovutin. Tuntui (tuntuu) helvetin pahalta. Se olen edelleen minä joka ehdottelee tapaamisia. Eilenkin ehdotin että voisin tulla piristämään, ei kelvannut seura. No, sitten kerroin, että olen tulossa Helsinkiin torstaina muissa asioissa, että voidaan nähdä jos se haluaa. Ei kuulemma jaksanut ajatella vielä niin pitkälle. Kyllähän tää näyttää kirjoitettunakin aika pahalta, miks helvetissä mä siinä sitten roikun? Siksi varmaan, että mulla olisi joku joka haluais mua edes joskus. Edes joskus harvoin. Joku jonka kosketusta kaivata ja joku jota haluaa koskettaa, joku jonka kainalossa on hyvä olla. Joku jonka tapaamista odottaa.  Silloin kun siihen pääsen on todella hyvä olla.

Mutta, mä teen itsestäni hölmön tällä touhulla. Ehkä kun mä pääsen muuttamaan ja on tekemistä niin helpottaa, tai sitten ei.

Muistikin on alkanut pätkimään, unohdan keskusteluja jotka olen käynyt Ystävän kanssa. Alkaa huolestuttaa pikkuhiljaa kun ei mitään muistikuvaa yhdestä keskustelusta ole, ja se käytiin vieläpä ihan selvinpäinkin. Toivottavasti se on vaan nämä miljoona stressaavaa asiaa, jotka aiheuttaa tän pätkimisen.

Olen hukassa edelleen, en tosin odottanutkaan että itseni löytäisin kolmessa kuukaudessa...