Lukijat

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Viikko tasaantuu

Olen selvinnyt viikossa jo keskiviikkoon. Peruin maanantaina sen kodinkonekorjaajakäynnin kun työkaveri vinkkasi että se on turha. Tein vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön puolen päivän aikoihin ja päätöksen sain jo neljältä. Hyvä Tapiola! Laitoin paikalliseen pokemon whatsapp-ryhmään kysymyksen että haluisko joku peräkärryllinen tienata muutaman kympin ja hakea mulle jääkaapin. Heti tärppäsi. Pokemon oli jälleen kerran hyödyllinen. Liikkeen kautta kuljetettuna olis mennyt varmaan ensi viikolle.

Ollut jotenkin uuvuttava viikko. Kohta olisi parin viikon loma, josta toisen vietän tyttöjen kanssa. Kidutan niitä samalla mökillä, jossa oltiin TKM:n kanssa pääsiäisenä. Toivottavasti eivät kärsi liikaa. Onhan siellä onneksi wifi ja kylpytynnyri.

Illan ohjelmassa olisi vanhan pakastiminen tyhjennys uuteen ja risan jääkaappipakastimen siirto autotalliin. Tuleekohan vammoja... Pitäis investoida nokkakärryihin, mutta kun niitä tarttee niin harvoin.

Viikonloppukin tulossa eikä mitään suunnitelmia, ehkä mä vain makaan ja syljeskelen kattoon. Eiku enpäs makaakaan, rakas esikoiseni lopettaa peruskoulun, joten mun lauantai alkaakin jo kukonlaulun aikaan ja kevätjuhlilla. Voi että mä meinaan itkeä! Seuraavaksi itken varmaan kuopuksen todistusta, siellä on varmaan rivi vitosia ja kutosia jos koearvosanat antavat yhtään suuntaa. Voi että sen lapsen kanssa. Juhlien jälkeen jatkan varmaan sitten kattoon syljeskelyllä.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Eikä siinä vielä kaikki

Eilen illalla jääkaappi piti erikoisen äänen. Olin aiemmin syönyt proteiinivanukkaan ja ohimennen ajatellut, että vähän on lämpimähköä. Äänen jälkeen tutkailin asiaa tarkemmin ja totesin että jääkaappi on ihan täysin lämmin. Joopajoo. Kuinkas muutenkaan.

Kodinkonekorjaaja tulee katsomaan tilannetta huomenna. Pyysin netin välityksellä korjauksen hinta-arviota, koska en todellakaan usko että vähän päälle 300 euron konetta kannattaa korjata. Joku ajanvaraustäti soitti ja sanoi että joku tulee katsomaan huomenna 14-16 välillä. Vai niin. Olisin vaan sen arvion halunnut että olisin voinut sen vahinkoilmoituksen tehdä. Eli se tulee huomenna, toteaa että on paskana ja että korjaus tulee maksamaan enemmän kuin uusi. Sitten voin vasta tehdä sen vahinkoilmoituksen ja tilata uuden. Koska en saa sitä todennäköisesti itse mitenkään haettua, pitää se tilata kotiinkuljetuksella ja siinä kestää helvetin kauan.

Harvemmin mulla mitään ruokaa jääkaapissa onkaan, joten sama kai se, onko sitä vai ei. Jospa kaivais vaikka maakellarin.

Mitäs sit seuraavaksi?

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Talo 100, Puolis nolla

Talolle taas pisteet kotiin kun oli kastellut kylppärin kattopaneelin. Huomasin sen helatorstai-iltana kun TKM oli kylässä. Valumajälki kaakelilla ja kosteudesta tummunut kattopaneeli. Hyvin pienesti, mutta kuitenkin. Mun talo, mun ongelma, joten ei käytetty tkm;n kanssa sen pohtimiseen sen kummemmin aikaa. Ehkä olisin kaivannut apua, mutta pärjäänhän mä itsekin.

Perjantaina laitoin viestin Hymykuopparemppasähkömiehelle että ehtisikö katsoa. On kuulemma loppuvuoden varattu ja reissuhommissa. Selvä homma, se siitä remppamiehestä siis. Joudun turvautumaan vieraaseen remppamieheen.

En mä taida jaksaa enää. Viisi vuotta taistelua miesten ja talon kanssa. Jos mä vaan annan olla. Jätän kaiken. Lapsia jos ei olis niin saattaisin niin tehdäkin. Myydä kaiken ja syrjäytyä jonnekin

Kaipaisin ihmistä joka pyyhkisin kyynelet ja sanoisi "älä huoli, minä autan".

Flippaus

Odotukset: Lapset tulevat viikonlopuksi ja syleilevät rakasta äitiä kahden viikon erossa olon jälkeen. Olin löytänyt 10 eurolla ihanan metallisen sohvan kuopuksen huoneeseen ruman puusohvan tilalle ja ajattelin että sisustetaan yhdessä huoneesta kiva ja lapsi hihkuu innosta.

Toteuma: Lapset tulivat viikonlopuksi. Sohva kuitattiin "mul on ollu tommonen, ihan ok". Käytiin Ikeassa, pistin satasen sohvan tyynyihin, tyynynpäällisiin sun muuhun kuopuksen toivomaan roinaan. Päästiin kotiin, puusohva olisi pitänyt saada heti pois. Ehdotin että josko tekisin ensin pannarin ja purkaisin sen sitten. Ivallinen ääni sanoi "aina sä koitat vain viivytellä". Päässä napsahti. Selvä. Sohva siirtyy sitten NYT. Joku idiootti (ihan ite) oli käyttänyt kolmea eri ruuvityyppiä sohvan kasaukseen. Ruuvinvääntimen päät oli hukassa ja torx-päiset eivät auenneet ristipäällä. Yritin siirtää siis sohvan yläkerrasta alakertaan kokonaisena, voimalla, väkisin. Plafondin lasi hajoaa. Voi vittu. Yritin etsiä niitä vääntimen päitä. Ei löytynyt. Lisää yritystä väkisin. Yläkerran aulan valokatkaisin hajoaa sohvan osuessa siihen. Voi vittu. Menin autotalliin itkemään vitutusta. Jätin sohvan kiilautuneeksi yläkerran oviaukkojen väliin. Ajattelin että haen kirveen ja hakkaan koko paskan päreiksi. Enhän mä tietenkään niin tehnyt. Ajattelin myös että heitän koko sohvan yläkerran parvekkeelta alas. En tietenkään niinkään tehnyt. Kun olin rauhoittunut niin muistin missä ne helvetin vääntimen päät oli ja sain purettua sohvan semmoisiin palasiin että sain sen autotalliin. Pannukakkua ei tehty ja ilta oli hiljainen. Oma provosoituminen yllätti taas itsenikin. Vitutti. Ja vituttaa vielä tänäänkin.

Ollapa semmoinen seesteinen, kärsivällinen ja ihana täydellinen äiti.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Aurinko!

Mulla on ollut IHANA viikonloppu! Eilen harrastin pohdiskelua ja vihdoin illalla sain itsestäni irti rykäistä hiit-treenin. Päätin itsekseni että vedän vain kolme kierrosta (tavoite on 3-5 kierrosta), että saan edes jumppailut käyntiin. Kolme kierrosta vedin ja siitä sain energiaa sen verran että polkaisin muutaman kilometrin fillarilla mateluvauhtia (pokemonin takia nopeus ei saa nousta yli 10 kilsan/h). Fillaroinnin jälkeen tein "puuttuvat" 2 kierrosta. Ai että oli voittajaolo!

Tänään heräsin yllättävän pirteänä (ehkä eilinen jumppailu vaikutti) ja aamukahvit juotuani päätin lähteä matelupyöräilemään. On muuten yllättävän vaikea ajaa tarpeeksi hitaasti. Niinhän siinä sitten kävi, että matelypyöräilylenkki venähti ajallisesti kolmen tunnin mittaiseksi. En aikonut niin pitkään olla, mutta kun oli niin mukavaa! Arvatkaa oliko aurinkorasvaa messissä? Tulipahan kevään ensimmäinen rusketus, tai siis jahka tää punoitus laskee.

Niin kuin eilisessä postauksessa pohdinkin niin onnellisuus ja hyvä fiilis tulee pienistä asioista. Koko viikonlopun touhuilin ja pohdiskelin ihan yksin ja nautin siitä. On tuolla auringolla vaan ihmeitä tekevä vaikutus!


lauantai 20. toukokuuta 2017

Pohdintaa suorittamisesta ja hyväksymisestä

Kevät, lämpö ja aurinko. Makaan riippumatossa ja pohdin suorittamista ja sitä onko luovuttaminen ja hyväksyminen sama asia.

Mä en enää/tällä hetkellä suorita, mutta lähipiirissä on suorittaja/suorittajia. Näen selkeästi sen, että menee pää kolmantena jalkana eikä kohta enää jaksa. Pitää mennä, tehdä ja suorittaa, eikä olla itsekäs ja vaatia myös itselleen jotain. Kai se pysähtyminen ja asioiden kohtaaminen pelottaa. Mitä sisältä löytyy jos lakkaakin suorittamasta. Voi löytyä kaikenlaisia kipuja ja pelkoja joita pitäisi käsitellä ja se on raskasta.

Riippumatossa pysähdyin ajattelemaan onnellisuutta ja mitä siihen tarvitaan. Tuntui onnelliselta juuri siinä, lämmössä, lintujen viserryksen keskellä, hennon vihreän lehtipilven alla. Mietin että tuleeko osa onnellisuudesta siitä että olen luovuttanut joidenkin asioiden suhteen tai hyväksynyt asiat sellaisena kuin ne ovat. Lakannut toivomasta ja pitämästä tiukasti kiinni. Tuntuu omituiselta, erilaiselta. Ehkä mä olen muuttunut hieman. Onko luovuttaminen ja hyväksyminen sama asia? On niillä ainakin selkeä sävyero.

Onpas tiukkaa settiä tänään. Ihan meinaa aivot ylikuumentua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Iholla

Ihanan P:n http://meneeohi.blogspot.fi/  innoittamana kirjoitan oman Iholla-jakson :). Olen suuri Iholla-fani.

Kello soi 6:10 ja ajattelen "plääh, pitää mennä suihkuun". Matkalla suihkuun laitan TKM:lle huomenet pusun kera, sieltä onkin samanmoiset huomenet jo tulleet niin kuin joka aamu. Laitan myös tytöille snäpit. Suihkun jälkeen koomailen hetken sängyssä ja ajattelen että saisipa vain nukkua.

Työpäivä alkaa soitolla it-tukeen asiasta joka on ollut vireillä jo 3 kuukautta. Etätyömahdollisuus. Mahdollisuus että voisin joskus tehdä töitä TKM:ltä käsin. Asia ei ratkennut vieläkään. Valmistauduin iltapäivän kehityskeskusteluun ja näpersin vähän jotain töitä kahvinjuonnin lomassa. Kesälomittajaopiskelija hoiti oikeat työt ja neuvoin häntä välillä kun tuli ongelmia. Kehityskeskustelu meni sujuvasti, olenhan hyvä työntekijä. Työpäivä venähti it-tuen tunnin puhelun takia eikä ongelma ratkennut vieläkään. Kävin toisella toimistolla höpöttämässä työkaverin kanssa ja päivittelin henkilökohtaisia kuulumisia, teki hyvää.

Töistä kaupan kautta hierojalle. Ai että mä nautin siitä kosketuksesta, teki mieli sanoa "ai että tää tuntuu niiiiiiin hyvältä", mutta se olisi tuntunut jotenkin pervolta.  45 minuutin hieronnan aikana ehdin ajattelemaan ihan liikaa ja ihan kaikkea. Hieronnan jälkeen olo oli kevyt, iloinen ja leijuva. TKM laittoi muutaman rivin ja valitteli kiireitä, joka laski vähän leijuvuutta. Muka iloisesti vastasin että eipä haittaa ja että tiedänpä olla häiritsemättä sitten kun katsoo jääkiekkoa. Tavoistani poiketen mulla ei ole whatsapp web päällä tätä kirjoittaessa. Jos puhelin sanoo jotain, en aio singahtaa katsomaan viestiä. Mullakin on nyt muuta. Vastuullinen aikuinen sisälläni sanoi pienelle sisälläni olevalle laiskalle ja kiukuttelevalle lapselle että kun pyykkikone on laitettu pyörimään, roskat kerätty roskikseen ja tiskikone laitettu päälle niin saan relata ja syödä. Näin tein, kerrankin. Ruuaksi oli vehnäpatonkia juustolla. Joo, melkein vehnätöntä ja maidotonta. No, margariini oli maidoton. Olin jostain syystä kaupassa kokenut oikeutuksen herkutteluun. Olisi pitänyt käydä vastuullinen aikuinen/sisäinen lapsi-keskustelu siellä, mutta en jaksanut enkä ehtinyt.

Ajattelin taas terapiaa. Pitäisi edetä kai jotenkin sen suhteen. En vaan jaksaisi. Viikko sitten laitoin sähköpostia perheasiain neuvottelukeskukseen ja kysyin että voisko tulla juttelemaan. No, pitää soittaa puhelinaikaan ja kertoa enemmän tilanteesta. Ei ole tullut soitettua.

55 tuumainen television tyhjä pahvilaatikko katselee syyttävästi mua nojaten nojatuoliin. Se on ollut siinä kohta kuukauden. Auts. En osaa päättää pitääkö mun säästää laatikko vai ei. Jääköön siihen vielä hetkeksi.

Mietin viinilasillisen ottamista. Todennäköisesti en jaksa. Mietin että miksi mietin viinilasillisen ottamista.

Katson eilisen Iholla-jakson ja käyn nukkumaan.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hei lapsi, 

olen miettinyt paljon sitä millaista sinulla oli lapsena. Koit pikkusisarustesi synnyttyä ettei sinusta välitetty. Koit olevasi vain tiellä. Yritit saada huomiota kiukuttelemalla ja epäonnistuit ja sait vain vanhempasi ärsyyntymään. Olisinpa ollut paikalla, olisin huomannut huomiontarpeesi ja huomioinut sinua. Ottanut syliin ja silittänyt ja sanonut että olen tässä ja tykkään sinusta siitä huolimatta että kiukuttelet. Olet ollut pieni ja huolehdittava, ei ole ollut reilua että sinut on jätetty oman onnesi nojaan. Olisin kysynyt koulun jälkeen että miten päivä meni ja ollut ylpeä siitä miten hienosti pärjäät. Rakentanut itsetuntoasi niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluukin. 

Teininä koit olleesi hankala, mutta niin ne teinit aina ovat ja se on ihan ok. Vastuullisen aikuisen tehtävä on sietää se ja rakastaa myös sitä kapinoivaa teiniä. Osoittaa että olet rakas vaikka oletkin hankala. Olisinpa ollut paikalla kun sinua lyötiin, revittiin hiuksista ja hakattiin päätä lattiaan. Ei niin saa lapselle tehdä. Olisin lopettanut sen ja ottanut syliin ja lohduttanut niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluukin. Ei lasta saa lyödä. Vanhemman tehtävä on rakastaa lasta hankalinakin aikoina. 

Olet minulle tärkeä ja rakastan sinua. Vaikka sinusta tuntuisikin että et kelpaisi niin kyllä sinä kelpaat. Olet  juuri täydellisen hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Älä anna kenenkään saada sinua tuntemaan toisin. Suojelen sinua ja puolustan oikeuksiasi. En anna mitään pahaa tapahtua sinulle. Olet rakas. 

-Aikuinen



Katselin illan ratoksi telkkaria, ihan vaan randomia ohjelmaa sivusilmällä. Hahmo vilahti jossa oli jotain tuttua. Jännitin että tuleeko tyyppi uudestaan kuviin ja tulihan se. Varmistui, tavattu on, viisi vuotta sitten, kerran. Muistot hauskasta extemporejutusta tulvahti mieleen ja alkoi hymyilyttää. Eron jälkeinen kevät, voi jestas. Hymistelen hölmönä täällä hölmöydelleni. Mitään en siitä keväästä kyllä kadu, se oli tarpeellinen käydä läpi ja näköjään hymyilyttää näin viiden vuoden jälkeenkin.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Pikku-Puoliksen avohaava

Pikku-Puoliksella onkin yllättäen iso avohaava. Kyllä suoraan sanottuna vituttaa itkeä räkä poskella äidin hyväksynnän perään melkein 39-vuotiaana.  Pläräsin arkiston helmiä ja löysin vuodelta 2014 avautumisia äidille:

"Mä olen saanut pärjätä hyvin pitkälti omillani, välillä olen koittanu sua lähestyä, ehkä joskus aika katkeranakin ja saanut katkeruutta ja puolustelua takaisin. Jotain sä olet  Annalle (nimi muutettu) kertonut enemmän kun meille muille. Ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta ei se kovin kivalta tunnu kyllä. Mä voin kertoa kyllä, että mä tunnen aika isoa katkeruutta siitä, miten sä käännyit mua vastaan erossani. Silloin kun mä olisin eniten tukea tarvinnut.  Pärjännyt mä olenkin ihan hyvin. Vaikkakin aika yksin.
En mä ehkä haluais katkerakaan olla, helpompi olis  se vaan jättää taakse jos pystyis ymmärtämään sen, miksi asioita on tapahtunut niin kuin on  ja sanottu on niin kuin on.
Eniten mä olen vaan toivonut että sä olisit hyväksynyt mut sellaisena kuin olen. Sanonut vaikka että olisit ylpeä musta ja siitä miten olen pärjännyt elämässä."

Äidin vastaus tuohon, mun sydänverellä kirjoitettuun hengentuotteeseen oli seuraava: "Tulin just töistä ja aivot solmussa, joten eiköhän me voida ottaa vaikka risteily ja pohtia elämän solmut". Asiaan ei koskaan palattu.

Olen siis selkeällä suomen kielellä lähestynyt äitiä kipupisteitteni kanssa saamatta kuitenkaan kipeästi tarvitsemaani hyväksyntää. Rohkeata pikku-puolis, rohkeata. Olet ainakin yrittänyt.

Olen itkenyt, niistänyt, melkein hyperventiloinutkin kuin pieni lapsi ja miettinyt että olisiko mulla varaa oikeaan terapiaan, mutta ei, ei todellakaan ole. Self help ja kyökkiterapia saa riittää.

Tämän on pakko johtaa johonkin hyvään, koska tää tuntuu niin ikävältä

Kevennyksenä Vapputunnelmaa Tampereelta