Lukijat

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Case TKM behind the scenes

Tuli kirjoitettua "varjopostauksia" sitä mukaan kun homma eteni, koska en voinut/halunnut negatiivisia asioita kirjoitella blogiini. Päätin että julkaisen päiväkirjan kun suhde on päättynyt. Ja nyt se on. En mä helpolla periksi antanut.

26.1.2017

Äh, kyllä on vaikeeta tapaamisen järjestäminen. Kyllä mä tajuan että en mä ole semmoisessa asemassa, että minut otettaisi tässä vaiheessa huomioon yhtään missään suunnitelmissa. Ilmeisesti nyt kuukauteen ei vaan ole mun kokoista vapaa-aikaa. Eihän siinä sit mitään. Jos haluan tavata pikaisesti niin ajettava on ja kerjättävä ajan rippeitä. Ei sillä kai öiksi ole varauksia. Jollain tasolla tiesin tän kyllä, mutta en ehkä ihan täysin. Vaaleanpunaisissa ajatuksissani ajattelin/ajattelen, että kaikki kyllä järjestyy. Just nyt vaan en tiedä että järjestyykö.

Kai mun on vaan odotettava, että mies tajuaa yrittää mahduttaa myös minut elämäänsä. Jos siis haluaa mut siinä pitää. En mä voi olla aina se, joka vääntää itsensä mutkalle että mahtuisi jonkun elämään. Ehkä mä olen niin joskus tehnyt, eikä lopputulos ole ollut kummoinen. Mun täytyy vain oppia vähän kärsivällisemmäksi, eikä kärttää seuraavia treffejä ennen kuin edellisetkään on olleet. Mun pitää harjoitella vähän enemmän itsekkyyttä myös miesasioissa.

29.1.2017

Neljänsien treffien jälkeinen päivä. Hän ei tiedä onko hän mulle hyväksi. Henkilökohtainen kriisi ja pam, kaikki sotkeentuu. Hän käänsi oman pahan olonsa niin että sai mut tuntemaan olevani ylimääräinen energiasyöppö. Hän ei halua aiheuttaa pahaa mieltä ja kokee sitä aiheuttavansa sillä, ettei juuri nyt oikein pysty kauheasti tapailemaan ja koska elämäntilanne on hankala. On se nyt ihme kun ei voida erillisiä asioita pitää erillään vaan pitää koittaa sotkea omat elämänkriisit meidän suhteeseen. Joo, kyllähän ne toki vaikuttaa, mutta eihän se sitä tarkoita, että minut pitäis heivata.

Kai mä nyt helvetti itse tiedän millaisessa tilanteessa haluan olla. Ja kun mä nyt vain haluan olla tässä tilanteessa enkä tykkää siitä, että joku koittaa päättää mikä on mulle hyväksi ja mikä ei. Se mua alkoi suututtamaan ihan tosissaan. Ja itkettämään vähän myös.

Tämä tämänpäiväinen tilanne aiheutti niin hirveet flashbackit eroon Sen Miehen Joka Mut Viimeksi Jätti kanssa ettei tosikaan. Mä tajuan kyllä että mä ylireagoin. Kukaan ei ole vielä jättänyt ketään, mutta tämän päiväinen keskustelu kyllä sai mut jotenkin pelkäämään ihan kauheasti. Pitää koittaa välttää näyttämästä sitä. Pitää muutenkin koittaa varmaan perääntyä hiukan kunnes tiedän mikä vaivaa. Tuntuu niin paljon siltä että mä olen ollut tässä tilanteessa muutamaankin otteeseen.

12.2.2017

Yhdet treffit on ehtinyt olla tässä välissä. Toisten treffien suunnittelu on käynnissä. Kyllä on helvetti vaikeaa. Oon kyllä nenäni pistänyt niin mahdottomaan tilanteeseen että ihan huvittaa. Tai no ei oikeestaan edes huvita kun vituttaa vaan. Asiat suunnitellaan exän pillin ja menojen mukaan. Työ on toki hoidettava ja lasten harrastukset viekin sitten kaiken lopun ajan. Faktojen valossa olen siis täysin idiootti kun tässä tilanteessa haluan roikkua. Ei tässä oo yhtään mitään järkeä. Odottelen mulle liikeneviä ajanrippeitä. Yrittäähän se kai parhaansa, mutta kun on tehnyt elämästään niin täyden niin on kai siihen vaikea saada mahtumaan kaks naista ja viis lasta ja tuhat harrastusta. Just nyt mulla on fiilis että tää ei kyllä kesäpäivänvaloa näe tämä suhde. Vähän kun salasuhteessa olisi.


13.3.2017

Tänään mies päättää kahden uuden työpaikan ja kahden eri asuinpaikan välillä. Kolmas vaihtoehto on jäädä sinne missä nyt asuu. Mikä tahansa muu kuin nykyiseen tilanteeseen jääminen olisi loistavaa. Pelkään että valitsee olla tekemättä mitään. Mitä sitten tapahtuu? 5 tunnin etäsuhde ei oikein pidemmän päälle voi toimia. Mä en uskalla muuttaa pätkätreffailun perusteella tyhjän päälle. Hiivutaanko me sitten vain? Nämä kaksi työtä joita on tarjottu, olisivat molemmat vain reilun kahden tunnin päässä, tai no, ainakin alle kolmen. Se tuntuisi luksukselta. Mua pelottaa ihan perkeleesti. Mä tiedän että mun takia sitä ratkaisua ei tietenkään tulla tekemään eikä niin pidä ollakaan, mutta pelottaa silti. Mitähän se siellä ajattelee? Vaikeita ajatuksia varmaankin.


5.4.2017

Seuraavat treffit tuntuu järjestyvän kuukauden päähän edellisistä. Ei helvetti voi olla näin vaikeaa. Jos mä en jousta niin ei nähdä. Näinkö se sitten menee. Voi helvetinvittu. Se on päässyt mun luo kahdesti ja mä olen käynyt kerjäämässä rippeitä siellä paljon enemmän. Yksi hotellitreffikin mahtuu. Kai mä ajattelin että se ois jo tähän mennessä ihan ajatellut jo muakin ja raivannut tilaa, mutta eipä siltä näytä. Tuntuu että oon koko ajan kerjäämässä huomioo ja tapaamista ja hellyyttä ja tulee usein semmonen fiilis että anteeks nyt taas, mut mä tarvitsisin sua ja sillä tulee varmaan semmoinen fiilis että anteeksi vaan mut lapset tarvii enemmän häntä. Argh

26.4.2017

Itkettää, kieli tarttuu kitalakeen kun suu on niin kuiva eikä sanoja tule suusta. TKM piti jättämispuhetta, tai niin mä käsitin, omasta mielestään me vain puhuttiin. Ei tule koskaan saamaan mulle järjestettyä enempää aikaa ja se ahdisti häntä. Lapset ei mua voi ilmeisesti koskaan tavata jostain syystä. Kai mä olen niin lapsille sopimatonta seuraa. Kai mä olen niin huono nainen että mun kanssa julkisesti oleminen on mahdotonta. Häntä ahdistaa kun kokee, että ei voi antaa mulle niin paljoa aikaa kuin tarvitsisin. Ja kiukuttelenkin liikaa. No, kai me vielä katsotaan mitä tästä tulee. Tuntuu vaan niin lopun alulta. Olin oikeastaan varma että se loppu tuli tänään, mutta ei se tullut. Ehkä se tulee vasta huomenna. Olen siinä käsityksessä  että TKM olisi toivonut että päädytään yhteisestä päätöksestä siihen että ei jatketa, koska ei halua tehdä mulle sitä minkä Kelailija ja Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti teki. Kai se pyrkii tekemään sen sitten jotenkin tyylikkäämmin. Ei sitä voi tehdä tyylikkäästi ja niin että kaikille jää hyvä mieli. Mä taidan vetää vähän suojuksia mun sydämen ympärille ja edetä varovasti, kuin heikoilla jäillä ja odottaa vain hetkeä kun rysähdän jäiseen veteen. 

Otan allergialääkkeen ja toivon että se auttaa itkusta turvonneisiin silmiin. Tuntuu kuin mut olis fyysisesti pahoinpidelty, ilmat on pihalla ja takki tyhjänä. Mun pitää miettiä millaisessa tilanteessa mä voin olla.

27.4.2017

Miten mä tuosta eilisestä sessiosta muka pystyn palautumaan? Kovin vaikeelta ainakin tuntuu luottaa siihen ettei suhteen irtisanomisilmoitus pamahda käteen hetkellä millä hyvänsä. Kovin vaikeaa oli myös harjoitella neuvottelu- ja vuorovaikutustaitoja luottamusmieskurssilla kun mieli oli maassa ja itku herkässä. Kyllä se ainakin tuolle keskusteluitketyssessiolle osasi oikean ajan valita.  Onneksi ei sentään ollut huonekaveria hotellihuoneessa vaan sai ulvoa rauhassa.

Tuntuu että nää mun kaikki suhteet noudattaa samaa kaavaa. Pistää miettimään että teenkö MINÄ joka kerta jotain samalla tavalla väärin. Ja mikä se juttu on minkä teen väärin ja missä kohtaa. Pakosti tässä on nyt mun toiminnassa vikaa jos ja kun tämä on kolmas kerta kun mulle näin käy. Peiliin pitää katsoa. Olenko mä idiootti kun näen vaikeissakin tilanteissa niin paljon hyvää ja tavoittelemisen arvoista että koitan löytää keinot jos vaan molemmat tykkää toisistaan. Kyllä mä taidan olla idiootti. Kai mun pitäis vaan luovuttaa tämän asian suhteen.

En mä jaksa enää yrittää. Mun on tarkoitus olla kai yksin.

11.5.2017

Mä huomaan että jos en itse johda keskustelua niin keskustelua ei oikein ole. Tai on ehkä säästä ja kiireestä ja aamukahvista. Murut ja kullat on kadonneet tkm:n puolelta jo jokunen aika sitten. Kehut ja hempeilyt myös. Mä olen koittanut näyttää esimerkkiä, mutta ei ole tarttunut. Kai mä ansaitsisin olla vähän enemmän haluttu, mutta tyhmänä mä tässä vielä roikun koska tykkään. Taidan olla aika tyhmä mitä tulee miesasioihin.

21.5.2017

Mut on työnnetty tkm:n elämän ulkokehälle. Mä tunnen sen usein  niin selkeästi. Mistään syvällisemmästä ei puhuta. Pyysin viikon loppuun (tänään) mennessä ilmoittamaan helatorstain kuviot. Oltiin kai sovittu että nähdään, mutta ei sovittu että kenen luona. Koska olin jo muutamaan kertaan asian ottanut puheeksi niin ajattelin että en enää kysy. Tulee jos tulee. Olisin itse voinut järjestellä töitäni ja mennä sinne, mutta en järjestele koska sille ei ole vihreää valoa näytetty. Olkoon. Mä olen jostain syystä hyväksynyt tilanteen enkä siitä enää kriisejä ota. Kai mä hyväksyn, luovutan ja luovun. Ei kai se riitä että toinen osapuoli pitää kiinni toisesta. Nää vastaeronneet on niin nähty. Uskomatonta miten sitä voikin uskoa kerta toisen jälkeen toisen sanaan siitä että "ero on käsitelty jo suhteen aikana" ja blaablaa ja diipadaapa. Voihan sitä itse kuvitella niin ja huomata vuoden tai parin kuluttua että eihän se niin tainnut mennäkään. Mä olen se laastari. Taas. Pitäiskö vaihtaa blogin nimeksi "Elämäntehtäväni laastarina". No, ehken kuitenkaan. Hyväksyn tämän tilanteen tyynesti, katson mitä ensi viikko pitää sisällään ja menen sen mukaan. Jäädytän hieman tunteita sisälläni. Tajusin tänä viikonloppuna sen, etten tarvitse miestä ollakseni onnellinen. Se oli mahtava havainto.

27.5.2017

Tänään, kaksi päivää treffien jälkeen tajusin että mä olen taas antavana osapuolena tässä. Mun kuulumisia ei kysellä jos en itse kerro. Mulla oli huono ilta josta kerroin, olisin kai tarvinnut vaan vähän sympatiaa ja virtuaalista päänsilitystä, en saanut mitään. Myöskään mun vesivahinkoni tilanne ei tunnu kiinnostavan. Mun asioitahan se toki on enkä niihin vaadi apua, mutta jos mä jostain ihmisestä tykkään niin olen kiinnostunut toisen asioista. Mun asioista ei nyt vaan kukaan ole kiinnostunut. Ymmärrän niitä jotka vain päättävät kadota. Ehkä vähän itsesäälistä nyt, mutta tältä musta tänään tuntuu. Hyväksyn sen, että mulla voi olla huonoja päiviä. Musta tuntuu vaan että tkm:lle pitäisi olla aina hyvällä tuulella. Ihan sama. Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja turhaksi. Tajuan oikeastaan nyt myös sen, että tkm ei hyväksykään mua sellaisena kuin olen. Keskeneräisenä, kiukuttelevana tavallisena naisena. Ehkä joku joskus vielä hyväksyy. Ehkä tulee vielä joku jonka elämään mä mahdun.

28.5.2017

Mä olen niin yksin. Koitin irroittaa putkivuodon tieltä kattopaneeleja. Huonolla menestyksellä. Yllättävän vaikeeta se on. Kai mä toivoin apua tkm:ltä, vaikka mun ihan ikioma ongelmahan tämä on. Itku silmässä niitä paneeleita väänsin ja ajattelin että voi kun ei aina tarvitsisi selvitä yksin. Mut oma tupa, oma lupa ja silleen. Omalla vastuulla kaikki. Mä en jaksa selviytyä koko ajan yksin.

3.6.2017

TKM:n asuntoasiat etenee. Mä luulen että seuraavan asunnon kanssa käy niin, että mulla ei olekaan sinne enää asiaa, koska lapset. Muutto on kuukauden päästä. Sitähän tää on. Hiljaista hiipumista ja mä vissiin tyydyn siihen, koska en nyt halua tehdä muitakaan ratkaisuja. Tiedostan tilanteeni rauhallisesti ja katson mitä tuleman pitää.

10.6.2017

Yhdet pikatreffit ollut tässä välissä. Musta tuntuu että mun aikaani ja yrityksiäni ei juurikaan arvosteta. Ei ymmärretä että mullakin on elämää jota pitää välillä järjestellä tapaamisten takia. Muuttuvat aikataulut aiheuttaa sumplimista omissa aikatauluissani ja jos niitä jätetään mainitsematta niin hankalaa on mun pysyä kärryillä. Ehkä mä olen taas liian helppo, lapasnainen jota voi heitellä pitkin poikin ja ottaa sitten hyllyltä kun tulee tarvis. Jopas tuli vertauskuva. Siltä musta välillä tuntuu. Olen  selkeä laastari, mutta vedetään tää rooli nyt täysiä loppuun asti. Laastarin roolinhan mä osaan kyllä.

11.6.2017

Tarjosin remppa-apua. Koitin jälleen kerran löytää ne pienet yhteiset hetket. En voi mennä avuksi, koska exän työkaverin kummin kaima voi nähdä. Mitä vittu sitten? Jos se on eronnut (niin kuin väittää, en oikeestaan oo enää edes varma että onko se eronnut) niin mitä sitten? Eikö eronneella ihmisellä saa olla elämää? Ei ilmeisesti, jos sen pitää toimia niin kuin exä haluaa. Lasten takia ei varmaan saa olla uutta naistakaan. Todella loukkaavaa ettei voida yhdessä tulla nähdyksi edes vahingossa. Eli oletan että en ole tervetullut uuten asuntoonkaan. Minkä helvetin takia mä alennan itseni näin? Miksi mua hävetään? Kai mä sitten olen niin arvoton, alan uskoa pikkuhiljaa itsekin siihen. Mä ajattelin että pystyn katsomaan syksyyn asti että mitä tapahtuu tkm:n elämässä, mutta nyt en ole kyllä ihan varma. Mua taidetaan vedättää huolella ja talloa lattianrakoon. Ja mä annan sen tapahtua. Mä olen niin tyhmä. Selkeästi mä en kelpaa. Tuntuupas pahalta. Onhan tässä tullut kuitenkin vähän lisää elämänkokemusta.

14.6.2017

Mä kuulemma koitan pompottaa häntä. Niinkö? Kuka tässä on ollut pompotettavana viimeiset 5,5 kuukautta? Kyllä mä sanoisin että minä. Mä olen joustanut ja taipunut.  Itkin skypessä enkä nähnyt pilkahdustakaan myötätunnosta. Se on kyllä hyvä peittämään tunteensa. Liian hyvä. En oo edes varma tykkääkö se edes musta enää. En ole tainnut olla näin alistettuna missään suhteessa. Tunsin tänään itseni lapseksi jota torutaan. Ei ollut kiva tunne.

5.7.2017

Olen nyt vihdoin hyväksynyt että ei tästä tule mitään. Kauan siinä menikin. Loppusilausta vaille loppu. En muistanutkaan miltä tuntui odottaa vastausta, kun sydän jyskyttää rinnan lisäksi myös kurkussa, kovaa ja raskaasti.

13 kommenttia:

  1. 😢 Ei sanoja täälläkään. Täältä iso halaus ja virtuaalinen olkapää jota vasten itkeä. ❤️

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. Hyvä mieshän se olisi ollut, niin kovin vastaeronnut vain. Siitä saa joku itselleen hyvän miehen vielä kunhan ymmärtää mitä se eroaminen tarkoittaa.

      Poista
    2. Varmaan ihan hyvä mies, en minä sillä. Sitä vaan, että miksi noin pitkään pitää 'kiusata' jos kuitenkin suhteeseen lähtee, olisi sitten kuinka vastaeronnut...ei se tuollaiseen pakoiluun mielestäni oikeuta. No, hän on varmaan niin sekaisin kaikesta.

      Poista
  3. No juuri eronneet ovat niin p:stä. Been there done that, enkä enää tee sitä virhettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, olinhan mäkin sen virheen aiemminkin tehnyt, mutta luulin että tällä kertaa olisi toisin. Oma moka siis. Idiootti mikä idiootti, en opi ikinä.

      Poista
  4. Pitkään jaksoit roikkua ja katsoa tuleeko siitä jotain. Ehkä hän joskus vielä ymmärtää mitä eroaminen tarkoittaa, tai ehkä ei. Voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä jaksaa kun ajattelee että kyllä kohta kaikki muuttuu paremmaksi. Jossain kohtaa pitää vaan luovuuttaa. Tuli ainakin katsottua homma loppuun asti

      Poista