Lukijat

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Uudenlainen arki

Puolisentoista kuukautta uutta elämää kartanon rouvana takana. Mä niin rakastan tätä hidasta elämää. Aamulla neljä kalikkaa saunan pataan, niin lounasaikaan vesi on valmista peseytymiseen. Kesäaikaan saattaa seuraavanakin päivänä saada vielä  lämmintä vettä. Ihan luksusta! Kontrastina hitaaseen elämään teams-palaverit etätyökonttorissani ja kerran kuukaudessa 15 tuntiset työpäivät normaalityöpäivien lisäksi. 

Mökki on tyhjennetty ja asunto on melkein jo tyhjennetty. Kaupaksi asunto ei ole mennyt, eli vuokralle oli pistettävä. Tuttavapiiristä löytyi vuokralainen ihan sattumalta ja ihan liian nopeasti mun makuun, kun en ollut edes vuokrallepanopäätöstä edes ehtinyt tehdä, mutta vuokralaiseen oli tartuttava kun se ilmestyi.  Toivottavasti kaikki menee hyvin. "Joudutaan" muuttamaan virallisesti yhteen miehen kanssa, koska tänne kartanolle ei voi tällä hetkellä pysyvää osoitetta saada, joten siirrän kirjat miehen luokse. Yhteenmuutto, iso askel! 

Kesää on onneksi vielä jäljellä ja ulkohuussi on ihan ok. Nautin suuresti tästä yksinkertaisesta elämästä. Syksyn ja talven tullen saattaa tilanne muuttua, mutta sehän ei ole tämän hetken asia ollenkaan! 

Tämän viikon jälkeen pystyy ehkä jo rauhottumaan kun asunto on tyhjennetty. Kyllä on ollut rankka kesä. 

Yhteinen kartano on aiheuttanut uudenlaisia tilanteita parisuhderintamalla. Mulla ei ole  varsinaisesti enää ns. omaa tilaa ja se on aiheuttanut pientä sisäistä kriisiä, mutta siitä varmaan selvitään. 

Tämä uudenlainen arki on kyllä todella hyvää! 

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Olen kotona

Kuuntelen seinäkellon vaimeaa tikitystä ja katselen ruutuikkunoista varjojen pitenemistä pelloilla. Hiljainen hiekkatie rajaa pellot metsästä. Näkymä on kaunis. Olen uudessa kodissani, kodissa jossa on vielä muiden tavaroita eikä juuri lainkaan vielä omia. Yritän totutella. Mökki meni kaupaksi ensimmäisellä viikolla ja sen tyhjennys tapahtuu viikon päästä. Kerrostalokodillani ei ole ollut kysyntää, mutta siitä huolimatta onnistuin ostamaan puolet tästä ihanuudesta. Puolet narisevista lautalattioista, hirsisistä seinistä, vanhoista upeista omenapuista, marjapensaista, raparpereista ja ulkohuussista. Ehkä syksyn tullen löytyy jo sisältäkin jonkin sorttinen vessa. 

Näiden kiinteistökauppojen teko oli kilpajuoksua kuoleman kanssa, niin nopeasti kaikki eteni. Viimeiseen asti jännitettiin, että ehditäänkö tehdä kaupat vai ei. Matkalla kaupantekotilaisuuteen anopin puhelin soi, sydän hyppäsi kurkkuun ja ajattelin että nytkö se tapahtui. No, ei tapahtunut. Tuntui absurdilta järjestellä kauppoja, valtakirjoja, kaupanvahvistajia yms. kun ei voitu olla varmoja että ehditäänkö. Kiire, stressi, ahdistus ja suru vuorotteli. Kauppojen toteutuminen oli myös myyjäpuolen toive. Yksi asia vähemmän setvittävää poismenon jälkeen. Kaupat tuli tehtyä ja appi nukkui pois seuraavana päivänä, vain vajaan kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Anoppi ja appi ottivat mut sukuun vastaan niin uskomattoman lämpimästi. Kerrassaan ihania ihmisiä ovat. Tai anoppi on edelleen ja appi oli. Ei ihme, että miehestä tuli niin hyvä. 

Nyt meillä on käsissämme hyvin huollettu satavuotias talokaunotar, jonka tarinalle ja rakennusperinnölle yritämme antaa oman osuutemme. 

Olen nyt kotona. 




lauantai 9. huhtikuuta 2022

Muutoksia melkein joka saralla

Oon kirjoittanut viimeksi tänne marraskuun lopulla ennen kuin tulokset siitä asiantuntijatentistä tulivat. Pääsin siitä läpi, rimaa hipoen. Riman hipominen ja meidän työpaikan porukasta läpäisijöistä huonoimmille pisteille jääminen ei tuntunut hyvältä, mutta läpi pääsin. Kaikki eivät päässeet meidänkään porukasta läpi, joten kyllähän mun on oltava tyytyväinen. Siitä tentistä kun ei arvosanoja jaeltu, vaan se oli läpi tai ei. Tentin läpäisyn myötä tulleet kirjaimet kun tuli päivitettyä Linkediniin, niin niiden merkitys tuli selväksi.  Suorahakukonsulttien yhteydenotot räjähtivät. Olin haluttua tavaraa, vaikken koekaan olevani mikään asiantuntija (huijarisyndrooma). Eräs konsultti tekikin sitten semmoisen tarjouksen semmoiseen rakoon, että suostuin sopimaan verkkotapaamisen ja kuuntelemaan mitä sillä on asiaa. Yksi asia johti toiseen ja olen vaihtanut työpaikkaa ja myös titteliä ns. astetta paremmalle tasolle. Työpaikan vaihto ei ollut helppo päätös, mutta osaltaan strateginen. Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Nykyinen esinaiseni on piinkova kylmä business-nainen kun aiempi esimieheni oli pehmeä palvelija, jolle uskalsi sanoa mitä vain. Kontrasti on iso. 

Muutakin on tapahtunut. Miehen lähisukuun iski nopeasti etenevä syöpä, joka aiheutti  heille nopean tarpeen järjestellä omistuksia. Mieheltä kysyttiin, että onko kiinnostunut ostamaan kesäpaikkana toimineen kiinteistön. Ja mieshän oli kiinnostunut, kuten minäkin. Tämä päätös aiheutti sen, että meidän pitää myydä mökki ja mun pitää myös myydä asuntoni. Asunto ei harmita yhtään, mutta mökki harmittaa, koska olen siellä viihtynyt aivan todella hyvin.  Kesäpaikasta on tarkoitus tehdä meille tulevaisuuden koti, eli tulevaisuudensuunnitelmat tuntuu kyllä hyviltä.  Rantaa siinä tosin ei ole, mutta muuta hienoa kyllä. Ja rauhaa! 

Kämppä on pistetty tosiaan myyntiin ja mökki lähtee myyntiin ensi viikolla. Mitään hajua mulla ei ole siitä, että mihin tulen muuttamaan ja milloin, mutta kaikki selviää ajallaan. Muutanko yksin taloon, johon ei tule lämmintä vettä ja joka lämpenee viiden pönttöuunin voimalla? Vai muutanko vuokra-asuntoon ja jään ihmettelemään, että kauanko kestän vuokra-asumista? Viimeksi kestin n. 5 kuukautta. 

Mua houkuttaisi hypätä syvään päähän ja muuttaa sinne mökille. Se sijaitsee puolen tunnin matkan päässä, eli hankaloittaisi kyllä parisuhdehommia. Ehkä kuitenkin otan halvimman mahdollisen vuokrakämpän parisuhteen takia, vaikka henkisesti muuttaisinkin sinne mökille, tai no, kartanoon. Viisi pönttöuunia alakerrassa kertonee vähän talon koosta. Neliöitä mulla ei edes ole vielä tiedossa kun kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti!

Elämme toisaalta jännittäviä ja toisaalta todella surullisia aikoja. 

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Syysraportti


Aloitin viikko sitten kirjoittamaan postausta, mutta viinihanan lirahdettua jäi sitten kirjoittelut vaiheeseen. Jatkanpa tästä, vaikka tuosta alla olevasta tekstistä onkin jo viikko

Viikko sitten:

Mä pidän niin täysillä vapaapäivää! Varmaan ensimmäistä neljään kuukauteen. Tiedän, että se tulee kostautumaan heti alkuviikosta, mutta murehdin sitä sitten myöhemmin. Olen ollut paljon mökillä, nytkin jo putkeen yli viikon, koska en vain ole ehtinyt ajaa kotiin. Työelämä imee tällä hetkellä musta mehuja enemmän kuin mitä mulla olisi sille antaa ja sen päälle vielä opiskelut. Opinnot on olleet tänä syksynä todella työläitä. Ryhmätöitä ryhmätöiden perään. Laskin että yksittäisiä ryhmätöitä on ollut syksyn aikana pitkälti päälle 20.  Ihan järjetöntä. Alkusyksystähän mulla oli se remppa ja työhön liittyvään asiantuntijatenttiin opiskelu. Tentin tulosta odotellaan edelleen, vaikkakaan en usko että läpi pääsen. Kaikki tämä kumuloitunut stressi ilmenee lähes päivittäisenä itkeskelynä työhaasteitten edessä. Mä tiedostan että tilanne ei ole ok, mutta ajattelen sen olevan väliaikaista. Niin se todennäköisesti onkin ja tilanteeseen ehkä tulee kohta helpotusta. Ja kyllä, olen esimiehelleni ilmaissut, että en oikein meinaa jaksaa, mutta koska en juuri siinä hetkessä romahtele, niin esimies ei näe tilannetta samoin kuin mä enkä osaa selkeämmin asiaa tuoda esiin kuin mitä olen jo tuonut. Uskon vakaasti, että kun opiskeluhommat helpottavat niin työssäjaksaminenkin paranee. 

Mutta tänään on ollut vapaapäivä kaikesta! Yksisarvismies tuli mökille eilen ja lähti tänään. Yksisarvismiehen jälkikasvu on jo sen ikäinen, että yhden yön poissaolo onnistuu. Ohjelmistoon kuului läheisyyttä, paljuilua ja lepoa. Just sitä mitä mä tarvitsin. Ja Yksisarvismies myös. Työ ja opiskelut on selkeesti vaikuttaneet  parisuhteeseen, mutta ymmärretään sen olevan väliaikaista. 

Nyt: 

Mökillä taas. Käväisin pari päivää kaupungissa, ihan kivahan se oli kunnes yläkerran remppajampat ja taloyhtiön julkisivupiikkaus alkoi. Ihanaa kun on pakopaikka! Nykyään herään kerrostalossa jo viideltä kun ensimmäiset työhönlähtijät alkavat ajelemaan hissillä. Viimeksi kaupungissa ollessani laitoin kellon soimaan kolmelta, jotta ehdin laittamaan korvatulpat korviin ajoissa ennen hissirallia. Jos laitan ne vasta viideltä niin en enää saa nukuttua. Jos laitan ne nukkumaanmennessä niin herään korvakäytävän kipuun kesken unien. Ei ole musta kyllä hissitalossa asumaan. Tulenkin sitten tänne mökille nukkumaan ja alentelemaan verenpaineita. 

Täällä mökillä olen nukkunut paljon. Eilen vetäisin melatoniinin naamaan ennen ysiä (koska en olisi luontaisesti nukahtanut noin aikaisin), koska halusin vain nukkua. Nukuinkin kuuteen ja se oli ihanaa. Ihan parasta heräillä superlämpimän peiton alta viileään mökkiin ja vetää vain peittoa korville niin, että vain nenänpää pilkistää vällyjen välistä. Ai että! Ja se, että pystyy nukkumaan koko yön heräilemättä lonkkien särkyyn on aivan mahtavaa! Leikkaamaton koipi kyllä oireilee välillä, mutta ei vielä onneksi vaikuta nukkumiseen. 

Huomasin tuossa taannoin, että opiskelut alkavat ilmeisesti olemaan loppusuoralla ja pitäisi ensi vuoden aikana vetäistä enää viisi kurssia ja opinnäytetyö. Ei paha! Aiheenkin olen jo omasta mielestäni keksinyt, eli kirjoittamatta vaille valmista. On tää opiskelu vaativan työn ohessa ollut kyllä aika paljon raskaampi setti, kuin mitä silloin vastarakastuneen kaikkivoipaisena vaaleanpunaisissa superenergiahöyryissäni ajattelin. On se rakastumisenergia vaan ihmeellinen asia! Sitä kun saisi purkitettua niin tienaisi hyvät rahat. 

Nyt ollaan oltu reilu kolme vuotta yhdessä. Vastarakastumisenergiat on haihtuneet ja tilalle on tullut normaali hyvä arki. Meidän näköinen kolmen asuinpaikan arki. Mä etsin meille tulevaisuuden järvenrantataloja ja teen kaikenlaisia suunnitelmia naimisiinmenosta, yhteenmuutosta, häämatkasta sun muista ja mies hymähtelee mun suunnitteluille hyväksyvän huvittuneesti. Arkeen kuuluu myös mun ärhentely kerrostaloelämästä, mutta kerrostaloelämä sallii meille myös yhteiset lounaskävelyt ja harvenevista syksyisistä auringonsäteistä nauttimisen. Havahduttava hetki oli jokin aika sitten kun pysähdyttiin hetkeksi lähirantaan nauttimaan syysauringosta. Minä miehen kainalossa pää nojaten rintaan, silmät kiinni kasvot suunnattuna kohti aurinkoa imien auringonsäteitä, kädet toistemme vyötäröllä. Mies painoi huulet mun otsalle ja jäi siihen nauttimaan hetkestä. Siinä kohtaa ajattelin että on kaupungissakin hyvät puolensa ja melkein herkistyin. 

Ehdin tällä viikolla muuallekin kuin ruokakauppaan ja hämmennyin joululauluista. Tajuan kalenteriin katsomalla että joulu on jo ovella, mutta ei se ole vielä oikeasti tajuntaan asti mennyt. Yllättää varmasti, koska opiskeluja on vielä täysillä pari viikkoa. 

Tässäpä syksyn tiivistetyt kuulumiset. Töitä ja koulua, itkua ja hammastenkiristelyä, rakkautta, paljua ja viiniä. 




tiistai 31. elokuuta 2021

Rempataas taas kun se on niin kovin mukavaa!

On taas oltu remppahommissa. Note to self, remppahommat ei ole mulle. EIEIEI. Ei kestä järki huonosti organisoituja remppoja ja muuhun en näköjään kykene kuin huonosti organisoimaan. 


Kaikki alkoi siitä kun lapseni sai opiskelupaikan yliopistosta ja muutti omistamastani asunnosta pois. Alkuperäinen 60-luvun keittiö huusi keittiöremonttia, joten vuokralaisten välissä se piti tehdä. Aloitin suunnittelun omasta mielestäni varsin hyvissä ajoin kesäkuussa kun olin koipisaikulla. Löysin omasta mielestäni hyvän remppamiehen ja sovin aikataulut hänen kanssaan ja jäin odottelemaan tarjousta. Taputtelin itseäni olalle ja ajattelin että tämähän meni helposti! Sitä tarjousta saikin sitten odotella niin pitkään, että rempan aloitukseen oli aikaa enää viikko. Tarjous tuli ja sain lähestulkoon paniikkikohtauksen. Tarjous oli järkyttävän suuri, noin puolet suurempi kuin mitä olin ajatellut. Epäilen, että kyse oli jonkin näköisestä strategiasta, koska eihän asiakkaalla ole mitään mahista löytää viikon varoitusajalla remppamiestä tekemään rajatulla aikataululla keittiöremonttia. Lähdin paniikkikävelylle järvenrantaan, itkin vähän, koska se nyt vaan on mun juttu ja yritin saada muotoiltua suunnitelmaa. Kävelyn aikana olin rekrytoinut siskon ja löytänyt palvelun, josta saa tilattua remppamiehiä lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Ajattelin, että vittu, kyllä tästä selvitään, onhan ennenkin kiperistä tilanteista selvitty. 

Onneksi koipi on suht kunnossa niin se ei ole asettanut merkittäviä rajoitteita rempalle. Koska kämppä sijaitsee kerrostalon kolmannessa kerroksessa (ei hissiä) niin jumppaa on tullut kun rappusia on ravattu varmaan tuhansia kertoja milloin minkäkin kantamuksen kanssa. 

Väillä yritettiin Yksisarvismiehen kanssa edistää remppaa kaksistaan ja sitten taas kutsuttiin joku maksullinen mies apuun. Se, että eri miehiä ramppaa tekemässä tilkun sieltä ja toisen täältä ei ole ehkä ollut se kaikkein paras ratkaisu, mutta kyllä tää on tästä nytkytellyt eteenpäin. 

Yksisarvismiehen mitta ilmeisesti täyttyi viime viikonloppuna kun työpäivän päätteeksi toivotti tsemppiä loppuhommiin. Olenkin nyt sitten yksin tehnyt loppua, eli kiinnittänyt allasta, sahannut sokkeleita yms. Piti kutsua vielä kerran maksullinen mies, koska totesin että mun lyhyt varsi ja taidot eivät todellakaan riittäneet välitilalevyjen asennukseen. Onneksi tällä työntekijällä sattui olemaan aikaa tulla vielä jeesailemaan päivää ennen kuin vuokralainen muuttaa. On ollut aivan karmea stressi kyllä tämän remontin kanssa. 

On kasattu, purettu ja kasattu taas. On itketty, maattu putkinaisena selällään roskiskaapissa ja harmiteltu käsien lyhyyttä, sisuunnuttu ja etsitty strong independent woman, joka pystyy melkein mihin vain niin halutessaan. 

Vuokralainen muuttaa huomenna, mä istun laatikon päällä epäergonomisesti ja näyttelen tekeväni töitä samalla kun remonttimiehet tekevät omaa hommaansa. Yritän olla näkymätön ja kuulumaton. En voinut lähteä tällä kertaa edes karkuun, koska olen jakanut kaikki avaimet jo sähkömiehelle (joka tulee vielä huomenna aamulla) ja vuokralaiselle. Luojan kiitos työni joustaa, että päivittäinen sinkoilu edes takas on ollut mahdollista. Välimatkaa asunnoilla on 100 km suuntaansa, eli kyllä tässä on saanut ajella. Ehkä tämä eläkepäivillä sitten palkitsee jos saan pidettyä asunnon ja vuokralaisen niin pitkään. 

Enhän mä ollut varautunut mihinkään keittiöremppaan taloudellisesti, eli kunhan tästä suorittavasta osuudesta selvitään niin seuraavaksi saakin miettiä että millä tämä lysti maksetaan. Mökki on niellyt koko kevään kaikki liikenevät rahavarat. 

Kunhan tästä rempasta jotenkin selviän, niin saan alkaa keskittymään vaativaan asiantuntijatenttiin, joka koittaa kuukauden päästä. Lisäksi suorittamista odottaa 30 opintopistettä amk-opintoja ja normaali päivätyö. Onneksi tosiaan työni joustaa, joten voin tehdä töitä silloin milloin muu sekoilu antaa myöten. 

Ihanat itseaiheutetut ruuhkakuukaudet...




sunnuntai 15. elokuuta 2021

Olen huumaantunut!

 Olen huumaantunut uudesta liikuntakyvystäni! Kävelylenkit ja metsäretket ovat palanneet ohjelmistooni ja saatan ääneenkin supattaa itsekseni lenkillä "tää on niin ihanaa!" ja "ai että tää tuntuu hyvältä!". Ihan täysin kivuton tuo leikattu jalka ei ole, vielä on jotain toipumistuntemuksia selkeästi, mutta pystyn jo luottamaan siihen, että se kuljettaa mua eteenpäin luotettavasti.  

Ennen leikkausta tilanne oli semmoinen, että mietin jaksanko/haluanko raahautua edes 150 metriä autolle, koska alamäki sattui ja autoon nouseminen sattui ja takas tullessa myös autosta nouseminen sattui ja ylämäki sattui. 

Leikkauksesta on nyt vajaa kolme kuukautta ja ennätys on ollut n. 20 000 askelta kansallispuistossa. Ensimmäinen pyörälenkki n. 2 kuukautta leikkauksesta oli sekin huumaava, hurmoksessa poljin varovasti ja ihmettelin että tältäkö se tuntuu kun ei tunnu yhtään miltään! Seuraavalla pyörälenkillä uskalsin jo polkea normaalisti, tai no, vedin täysiä ja raivolla, koska pystyin :D.  Seisten tosin en pysty polkemaan vielä. 

Eilen päätin että testataan rinkan kantamista ja pakkasin sinne uudet riippumattotarvikkeet ja paineltiin reittikuvauksen mukaan vaativalle reitille. Reitti oli meille uusi ja toden totta se oli vaativa. Kellon mukaan 180 metriä nousua ja heti perään laskua niin tuli kyllä selväksi miksi reittikuvauksessa oli tuo vaativuus. Jalka toimi hyvin, mutta lisäpaino kyllä tuntui. Alamäki oli haastavampi kuin ylämäki kun pää ei vielä luota sataprosenttisesti jalkaan alasmenossa. Rajoittava tekijä oli enemmänkin keuhkot kuin jalka. 

Liikkuminen on ihanaa!!! 

torstai 22. heinäkuuta 2021

Kesäsaikkukuulumiset

Saikku lähenee loppuaan, viikko enää/vielä jäljellä. Mietin, että kirjoitanko "enää" vai "vielä", en osannut päätyä kumpaankaan. Kaksijakoiset fiilikset töihin paluun suhteen siis. Tämä pakotettu pysähtyminen on tehnyt todella hyvää. Toukokuussa päästin kaikista langoista irti ja siirryin ajelehtimaan. Kesälle, eli saikulle oli aikataulutettu vimmattua suorittamista, olisihan mulla ollut aikaa. Piti opiskella syksyllä suoritettavaan todella isoon ja vaativaan tutkintokokeeseen (työhön liittyvä) ja suorittaa myös kaksi kesäkurssia varsinaiseen tutkintoon. Toinen kurssi on hyvällä mallilla (koska ryhmätyöt), mutta toinen on ihan alkutekijöissään ja aikaa olisi enää viikko. Kiirehän tässä tulee siirtyä suorittamismoodiin. Saavuin juuri mökille ja otin lasin viiniä. Saatan ottaa toisenkin :). Mietitään huomenna sitten sitä kurssia...

Kesän aikana mökille rakentui terassi. Jo alkuvuodesta äitini miehensä kanssa ilmoittautuivat terassitalkoisiin, huom! heitä ei pyydetty vaan tuppautuivat väkisin. Siitähän se riemu sitten repesikin. Mä olin jalkapuolena mökillä kun "talkoot" alkoivat, eli mutsi ja miehensä saapuivat. Yksisarvismiehellä oli hyvin tarkat ajatukset siitä, millaisen terassin haluaa, mutta niinpä oli myös talkooavuksi tulleella mutsin miehellä, kutsutaan häntä vaikka Pekaksi. Pekka aloitti siis työt jo muutamaa päivää ennen Yksisarvisen tuloa, koska Pekka oli lomalla ja Yksäri töissä.  Pekan ja Yksisarvisen ajatukset olivat hyvin erilaiset ja mä sain toimia ajatusten välittäjänä viestein. Olin hermoromahduksen partaalla kun Pekka haukkui mulle Yksärin suunnitelmia ja Yksäri pysyi vankkumatta omalla kannallaan. Äiti osallistui talkoisiin pitämällä riippumattoa paikallaan 4 päivää ja kertomalla jatkuvalla syötöllä kehitysehdotuksiaan mökin suhteen. Olen viimeksi viettänyt äitini kanssa enemmän kuin pari tuntia aikaa n. 20 vuotta sitten ja seuraavaan yön yli kyläilyyn saa kulua vähintäänkin saman verran. MÄ EN VAIN JAKSA SEN SEURAA! Terassi valmistui kuin valmistuikin ja parisuhdekin pysyi kasassa. Olen äidinkin kanssa puheväleissä, mutta se johtunee vain siitä, että itse pidin turpani kiinni. 

Heti terassin valmistumista seuranneena viikonloppuna oli esikoisen ylioppilasjuhlat, eli jouduin kohtaamaan mutsin jälleen. Kyllä ei ollut riittävästi vielä aikaa kulunut, että olisi ollut mukava tavata. Juhlat menivät kuitenkin hyvin ja olivat mukavan lyhyet. Lämpötila mun kerrostalokaksiossa oli hikinen. 

Koipi alkaa olemaan jo kuntoutunut aika hyvin. Keppejä en enää käytä ja osaan omasta mielestäni jo kävelläkin kuin ihminen. Ihania virstanpylväitä oli muun muassa leikatun jalan varpaankynsien leikkaaminen itse ja puskapissalla käynti syväkyykäten. Niin arkipäiväisiä asioita ettei noita ylellisyyksiä edes ajattele, ennen kuin niihin ei pystykään. 

Tämä pakkopysähdys on saanut miettimään, että mitä mä haluan tulevaisuuden työelämältäni. Mielessä on käynyt työviikon lyhentäminen esim. nelipäiväiseksi tai palkattoman vapaan otto kesälle. Selvää mulle kuitenkin on, että jotain muutosta tarvitsen jossain vaiheessa. En tiedä vielä, että missä vaiheessa olen valmis lähtemään hakemaan noita muutoksia ja miten, eli ajatus saa muhia. Kaikki nuo pyörittelemäni ajatukset tarkoittavat laskelmia. Mihin mulla on varaa? Haluanko vaihtaa rahaa vapaa-aikaan?

Yhteenmuutto Yksisarvismiehen kanssa on todennäköisesti edessä, sitten kun hänenkin jälkikasvunsa aikuistuu, mutta siihen on vielä jokunen vuosi. Ehkä sitten asumiskulujen pienentyessä varaa olisikin ottaa enemmän vapaa-aikaa. Paljon mietittävää ja laskeskeltavaa. Tavoitteita ja unelmia pitää olla! 

Mä olen superonnellinen uudesta lonkastani, siitä tulee tulemaan tosi hyvä kunhan se on täysin parantunut. Pitää toivoa, että toinen vielä kestää vähän aikaa, että ehtii nauttimaan tästä uudesta vapaudesta kävelylenkkien muodossa, ennen kuin pitää toinenkin leikata. 

Mullahan ei ole autossa ilmastointi toiminut kolmeen vuoteen, eli helteillä saa ajella ikkunat auki. Ikkunat olivat auki kun istahdin taannoin varomattomasti autoon prisman parkkiksella. Tunsin viiltävän kivun haava-alueella ja kiljaisin "ai saatana, mun perse repee!". En tiedä oliko monikin kuuloetäisyydellä, ikkunat kiinni ja äkkiä pakoon :D. Ei se perse onneks revennyt, tuntui vain siltä. Saas nähdä mitä se tykkää 8 tunnin istumisesta. 

Kivaa kesää rakas lukija!