Lukijat

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Vuosikatsaus 2019

Vuosi 2019 on lopuillaan ja on aika lähes perinteisen vuosikatsauksen.

Vuosi on ollut muutosten vuosi. Olin juuri vuosi sitten joulukuussa muuttanut omakotitalosta kerrostaloon ja alku oli haastava. Kerrostaloelämään tottuminen otti aikansa äänineen ja kyttääjineen.

Alkuvuoden ajelin 70 kilometrin työmatkaa suuntaansa ja pelkäsin liukkaalla ja lumisella tiellä joka päivä. Työ otti päähän koko ajan enemmän ja enemmän ja kevään korvalla irtisanouduin. Kevät oli kiireistä aikaa, koska päätin alkaa myös asuntosijoittajaksi. Heti kohta sijoitusasuntokauppojen jälkeen päätin itsekin siirtyä vuokralta omaan kaksioon ja tein toisetkin asuntokaupat. Tämä tietysti tarkoitti muuttoa.

Kaiken tämän ohessa olin aloittanut myös avoimessa ammattikorkeakoulussa opinnot, joten kesä oli uuden työpaikan, opiskeluiden ja muuton kanssa melkoisen tiukka. Kaikesta selvisin Yksisarvismiehen avustuksella ja tuella. Uusi työpaikka ei tuntunut omalta, joten päädyin irtisanoutumaan koeajalla ja vaihtamaan toiseen.

Kesään mahtui myös ensimmäinen yhteinen matka. Yksisarvisen kanssa.  Yövyttiin sviitissä, katseltiin aaltojen pärskintää ja upeaa auringonlaskua.  Se oli ikimuistoinen retki! Sviittiyötä seurasi Tentsile-teltassa ilmassa yöpyminen kaatosateessa. Kokemus sekin :).

Uusi työ alkoi alkusyksystä ja syksy menikin kevättä rauhallisemmissa merkeissä. Opiskelutahti oli tiukka ja kahdeksassa kuukaudessa tykitin 50 opintopistettä kasaan. Syksyllä yhtäkkiä yllättäen tutkailin yhteishakujuttuja ja hetken mielijohteesta pistin yhteishakuun ilmoittautumisen opintopolkuun. Pääsykokeet menivät ilmeisesti hyvin, koska olisin päässyt kaikkiin hakutoiveisiini, tosin ensimmäiseen hakutoiveeseeni oli alin pisteraja :D. Tutkintoon johtavat ammattikorkeakouluopinnot alkavat reilun viikon päästä.

Syksyyn mahtui myös parin viikon etätyömatka, joka oli mulle tosi haastava. Koti-ikävä oli kamala ja oli haastavaa asua vieraitten ihmisten kanssa samassa asunnossa. Siitä selvisin jotenkin kuitenkin kunnialla. Matkan jälkeinen aika on käytännössä mennyt töiden ja opiskelujen parissa. Joulun aikaan on ollut ihana rauhottua kun ei ole yhtään opiskeludeadlinea jyskyttämässä takaraivossa. Kohta niitä taas on, joten nautin tästä nyt.

Vuoden aikana rakkaus Yksisarvismieheen on syventynyt, mies on saanut nähdä myös niitä epäedustavampia henkisiä puoliani ja silti ollaan vielä parisuhteessa. Luottamus siihen, että tämä suhde kestää on vahva. Olen saanut miehen haaveilemaan kanssani yhteisestä talosta tai mökistä. Siihen on vielä aikaa ennen kuin tuo haave konkretisoituu, mutta onpahan sillä ainakin aikaa hioutua. Samalla tämä odottaminen opettaa mulle kärsivällisyyttä. Siinä en ole kyllä hyvä ja se välillä suorastaan tuskastuttaa mua, joten tekee mulle ihan hyvää.

Vuoden aikana esikoinen palasi vaihdosta ja muutti omilleen. Kuopus aloitti toisen asteen opiskelut ja on vuoden päässä täysi-ikäistymisestä. Niin se aika rientää.

Blogielämä on jäänyt oikean elämän tieltä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei oikein enää ole blogiin kuvattavaksi, sinkkuelämän seikkailujen, itkujen ja deittailukokemusten jäätyä historiaan. Blogi on menettänyt merkityksensä ja muuttunut varmasti lukijoiden mielestä tylsäksi. Itsellenihän mä tämän kirjoittamisen aloitinkin, enkä lukijoita varten.
Blogin kuvauksessa sanotaan näin "Alkoi reilun kolmekymppisen naisen erokertomuksena ja toivomuksena oli että olisi myös henkisen kasvun tarina. Henkisestä kasvusta en niin tiedä, mutta välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Rehellisiä ja suodattamattomia tunteita, itkua ja hammastenkiristelyä, joskus onnenpilkahduksiakin. Siitä on Puoliksen elämä rakentunut."  
Erokertomuksia on tullut avioerokertomuksen jälkeen muutamia, henkistä kasvuakin paljon. Olen ehkä kasvanut jonkin verran aikuisemmaksi blogiaikanani. Olen kokenut monta hyvää live-elämän kohtaamista blogin kautta, osa on vain käväissyt elämässä, osa jäänyt pysyväksi osaksi elämää: Käänteisvertaismies,  Fani, Helmi-nainen, Terppuli, S. 

Blogi jatkanee hiipumistaan, mutta ihan vielä ei ole aika pistää pillejä pussiin :). 

Hyvää vuotta 2020! 

tiistai 24. joulukuuta 2019

Musta tuntuu, että en ole osa kenenkään joulua. Eilen esikoista junalle ajaessani se yhtäkkiä iski, joulumasis. Vietettiin joulua jo lauantaina, koska lapset viettävät aaton isällään. Kaikilla on omat joulukiireet. Eilen aatonaattona olin töissä kuuteen, aika jännä että sain olla siellä yksin. Kollegojen pikaviestimet olivat harmaana, mä ainoana vihreänä. 

Kuopus halusi joulupöytäänsä mun tekemää lihakastiketta. Tein kilosta lihaa meidän etukäteisjouluun kastikkeen ja toisen kilon matkaan mukaan. Eilen illalla heräsin siihen tosiasiaan, että mulle itselleni ei jäänyt ruuaksi kuin muutama ylijäämäperuna. Hyvin suunniteltu.

Vietän aaton Yksisarvisen vanhemmilla, ehkä olisi ollut parempi vain viettää se kotona yksin. En tiedä mikä mua itkettääkin, varmaan joulun kohtaan sattunut pms. Sitähän tässä nimenomaan tarvittiinkin. 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Hyvä arki

Olen viime päivinä ajatellut, että en ole varmaan koskaan ollut näin onnellinen. Mulla on täydellinen parisuhde, kiva työpaikka ja talouskin kai jollain tavalla tasapainossa.

Opinnot alkavat tammikuussa ykkösvaihtoehdossani, pääsykokeet menivät yllättävän hyvin. Avoimen ammattikorkean opiskelusyksy oli rankka, mutta ainakin yhdessä kurssissa onnistuin ja otin toisen vitoseni. Täydellisyydentavoittelijaminäni sai pienen kolauksen, kun en muistanut tehdä yhden toisen kurssin tehtävää ajallaan, vaan se palautui automaattisesti keskeneräisenä. Nauroin, en romahtanut. Hyvä merkki. Kyllähän mä siitäkin kurssista läpi pääsen.

Hieman häiritsee kipeä oikea käsi, joka on ollut ranteesta lastoitettuna nyt muutaman kuukauden. Ärsyyntyi ulkomailla etätöissä, eikä ole siitä palautunut. Saikkua en kovin helposti koeaikana ota. Käsikirurgi ja leikkaus on mainittu jos ei tämän vuoden puolella asetu. Koeaikaa riittää melkein helmikuun lopulle kylläkin. Työt hoituu vasurilla suht hyvin ja olen jotenkin sopeutunut tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Kun olen tätä hyvän arjen määritelmää viime aikoina pohtinut, niin olen miettinyt myös sitä millaista oli sinkkuarki. Nautin kyllä itsekseni olostakin, mutta kyllähän olo oli puolinainen verrattuna tähän oloon. Aina en halunnut yrittää löytää parisuhdetta, mutta en läheisyydettömyyteen kyllä tottunut missään vaiheessa. Olihan niitä läheisyydettömyyden paikkaajia, mutta usein ne kyllä onnistuivat tuottamaan vitutusta läheisyyden lisäksi. Tunteiden vuoristorata oli kuluttavaa, voi jestas, että vuoristorataa riittikin. Tämä tasainen onnellisuus ja henkinen kylläisyyden tunne tuntuu niin hyvältä.

Olen saanut lottovoiton!

maanantai 18. marraskuuta 2019

Huijarisyndrooma

Tässä naputtelukäteen otetun lääkkeen vaikutusta odotellessani aloitin opiskelukirjojen bonuskirjana mukaan napatun kirjan lukemista. Tiina Ekmanin  Huijarisyndrooma, miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä).

"Huijarius on samaa juurta ja sukua kuin perfektionismi, itsekriittisyys, vaativuus itseä kohtaan tai suorittamispakko. Näiden kaikkien taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudestaan ja kelpaamisestaan sellaisena kuin on". Pääsin jopa sivulle 13 ennen ensimmäisiä kyyneleitä.

"On vaikea tietää, millainen minun tulisi olla, jotta olisin tarpeeksi"

"Kun huijarin eteen tulee tehtävä, joka vaatii runsaasti valmisteluja ja ponnistelua, hän ahdistuu ja alkaa epäillä selviytymistään. Mieleen muistuvat vain kaikki aikaisemmat epäonnistumiset ja virheet, jotka todistavat vääjäämättä hänen kyvyttömyytensä. Valittavana on kaksi selviytymisreittiä: valmistautua, viilata ja ylisuorittaa tai lykätä aloittamista ja ryhtyä toimeen viime tipassa puskien homman läpi... Huijariksi itsensä kokeva selittää onnistumisensa joko sillä, että teki valtavasti työtä, koska tavallisella tekemisellä ei olisi saanut valmista aikaiseksi. Tai hän selittää, että onni vain potkaisi ja hän sai kuin saisikin työn valmiiksi".

 Mä onnistun omasta mielestäni tuurilla, joskus onnistun valmistautumaan oikein, mutta tuuriahan sekin vissiin. Olen välillä ihan tyytyväinenkin suorituksiini, mutta esim. viikonlopun tentin (johon valmistauduin hyvin vähän) YKSI virhe ärsytti, sainhan sen takia tentistä vain 95% oikein. Mä tiedostan varsin hyvin, että onnistuin ja helvetin hyvin onnistuinkin. Verkkotentissä kun saa heti tentin tehtyään tietää tuloksen niin ensireaktio oli "jess" kun näin tuon 95% tuloksen. Kun näin minkä virheen olin tehnyt niin koko onnistuminen mitätöityi sillä. Olisi pitänyt pystyä parempaan. Vielä lähipiirille selostin "no, se nyt oli vain yksi osa kurssia, vielä on vaikka kuinka monta tehtävää jäljellä". Mun keskiarvo suoritetuista kursseista on 4,2 (1-5 asteikko) "Mutta eihän siinä ole kuin yksi vitonen" sanoo sisäinen ääni. Pääsin todistusvalinnalla ammattikorkeakouluun ja ajattelen "no, se näkyykin olevan vähän huonompi oppilaitos".

Kirjan mukaan huijareilla on usein tiedostamaton supersankarifantasia. kaiken pitäisi onnistua helposti ja virheettä, ja jos näin ei käy, se todistaa kelvottomuutta ja osaamattomuutta. Tunnistan tuonkin ajatuksen.

Mun piti referoida yhteistoimintalakia opiskelutehtävään, mutta tässä vaan pohdiskelen huijarisyndroomaani ja lainailen osuvia pätkiä kirjasta. Mä luulen että mun blogia lukee moni huijarisyndroomainen, joten ei tämä varmaan hukkaan mene.

Aika paljon tiedostettuja asioita tälle illalle. Taitaa jäädä yhteistoimintalaki referoimatta, luotan siihen että sisäinen täydellisyydentavoittelija hoitaa homman kotiin kun deadlineen on kuitenkin vielä pari viikkoa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Opiskelustressiä

Huomenta täältä kirkasvalolampun loisteesta.

Opiskeluhommia pitäisi tehdä, mutta ehkä kohta... Ammattikorkeakoulun valintakokeet oli muutama viikko sitten ja tulokset tulevat vissiin tämän kuun loppuun mennessä. Ei juurikaan stressaa, koska pääsin jo ennen valintakoetta todistusvalinnalla yhteen kouluun sisään. Tosin se sijaitsee varmaan 150 kilsan päässä, mutta on sentään monimuotokoulutus. Vielä on vähän epäselviä kaikenmaailman siirtohakumahdollisuudet, mutta ainakin oikea tutkintoon johtaa opiskelu alkaa tammikuussa :). Mä luulen, että se oikea opiskelu on helpompaa kuin tämä avoimen amk:ssa opiskelu, koska mulla on niin epäpätevä ja piiskurimainen opintojen ohjaaja (mä ite). Tässä touhussa ei oo mitään järkeä, homma ei pysy millään tavalla hanskassa enkä opi tarpeeksi niitä asioita, joita ehkä haluaisin. Nelosta huonompaa arvosanaa ei mun asteikolla jostain syystä ole (asteikko 1-5) ja pitää aina pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Opinnäytetyön aihekin olisi jo valmiina, eli haluaisin alkaa jo sitä tekemään, mutta en osaa, enkä ole vielä edes missään koulussa, eli ohjeita en vielä saa. Aihe olisi hyvä ja projekti, josta sen haluaisin tehdä alkaa NYT. Turhauttavaa.

Etätyöskentely siellä aurinkorannikolla oli niin epäergonomista, että hajoitti mun ranteen. Viime viikonloppuna rannetuki ranteessa yritin kömpelösti vääntää 10 sivuista tehtävää kasaan. Olin äärimmäisen turhautunut kun käteen sattui, tuki oli tiellä eikä mitenkään päin ollut hyvä, eikä mistään tullut mitään. Aihekin oli vaikea eikä homma edennyt.  Huono olo ilmeisesti sitten purkautui Yksisarvismieheen ja sain sen suuttumaan. Kyseessä on hyvin rauhallinen tapaus, joten tilanne oli mun näkökulmastani katastrofaalinen ja kaikki pelot ja tunnelukot hehkuivat hälytystilassa. Pitäisi pystyä olemaan parempi tyttöystävä (mun ajatus, ei hänen).  Jotenkin vaikea muistaa, että voisi yrittää vähän rajoittaa purskahduksiaan, kun on tottunut siihen, että voi olla mikä on, eikä tarvitse miettiä miten uskaltaa olla ja mitä uskaltaa sanoa.

Stressi ei sovi mulle ja silti kuitenkin järjestän sitä itselleni. Mun ihosairaus on ryöpsähtänyt oletettavasti stressin takia valloilleen, eli pitäisi vähän rauhoittaa tilannetta tai muutun mätäpaiseeksi.

Kyllä tää tästä, aina ennenkin oon saanut hommat ajallaan valmiiksi, suorittaja kun oon...




keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Mä niin RAKASTAN (tänään) Suomen syksyä!

IHANAA IHANAA IHANAA olla kotona!

Mulla alkoi pinna kiristymään kyllä matkan loppua kohden niin pahasti, että yksikin päivä lisää asumista naisseurassa olisi katkaissut kamelin selän. Kotimatka oli niin pomppuinen, että rauhottavia kului ennätysmäärä, mutta parempi niin, kuin paniikissa. Aurinko oli ihana ja työpäivän katkaisseet parin kolmen tunnin siestat altaalla olivat myös ihan jees, mutta kyllä tämä kuulas kotimaa vaan voittaa aurinkorannikon.

Yksisarvismies tuli hakemaan juna-asemalta ja muutinkin suoraan Yksisarvismiehen luo kimpsuineni muutamaksi päiväksi. Ei tullut mieleenkään mennä kotiin! Mulla oli niin hirveän kamalan kova ikävä koko jälkimmäisen viikon, että en kyllä IKINÄ enää halua olla noin pitkään erossa. Kyllä pisti miettimään, että mitä jos en olisi muuttanut tänne Yksisarvisen kotikaupunkiin, niin elämä olisi ihan pelkkää ikävää, kammottava ajatus. Kyllä tuo etäisyys sai ajattelemaan, varsinkin sitä, että miten hemmetin onnellinen mä olen kun pääsen joka päivä rakkaani kainaloon ja että tulevaisuudessa on haaveiltavaa ja odotettavaa. Etäisyys toi myös uusia ulottuvuuksia meidän suhteeseen. Yksärin ilmoitus, että hän, mykkä suomalainen mies, ikävöi mua oli ihana ja sai mut luonnollisesti nyyhkimään <3.

Tulipas ällösiirappinen postaus, mutta ei hätää, kohta kaamosmasennus ja jääkiekkokauden aikainen ärsytys palaavat takaisin, mutta siihen asti aion leijua kotiinpaluuhattarapilvessä ja olla liimautuneena Yksisarvismiehen ihoon seuraavat päivät <3


tiistai 15. lokakuuta 2019

Erakko

Mä haluan jo kotiin! Vielä viikko jäljellä ja semmoinen puristava tunne mahassa ja kyynelkanavissa huonosti nukutun yön jälkeen. Joka paikkaan sattuu, sänky narisee joka liikahduksella ja nurkat ahdistaa. Paikka on sellainen, että jos haluaa jonnekin lähteä, on patikoitava muutama kilometri, tai mentävä taksilla tai bussilla. Mielenkiinnon kohteet mulla on erilaiset kuin noilla nuoremmilla. Mä olen tämän BB-talon vanhin. Siltä musta tuntuu, ihan kuin olisin jossain ihmiskokeessa. Mikä ihme mut sai oikein lähtemään näin pitkäksi aikaa asumaan vieraiden ihmisten kanssa vieraaseen maahan? Ryhmäpaine, FoMO, lupaus auringosta ja rennosta menosta. No, rento meno tarkoittaa sitä, että työrauhaa eikä asiallisia työntekoedellytyksiä ole. Aurinkoa sentään on. Olenpas kalkkistunut viime aikoina. Olen sisäisesti hymähdellyt, kun mua puoli vuosikymmentä nuoremmat voivottelevat kuinka he ovat niiiiiiin kamalan vanhoja.

Viime viikolla sain hautautua illoiksi opiskelutehtävien pariin ja omaa aikaa sitä kautta. Nyt ne deadlinet on hoideltu, joten nyt mun kämpille jääminen on varmaan vain outoa. En välitä siitä, saan olla outo jos haluan.

Olen koittanut löytää rauhaa ja olenkin varmaan leimaantunut epäsosiaaliseksi ja ärsyttäväksi outolinnuksi. Itseäkin ärsyttää epäsosiaalisuuteni. Vielä aika monta yötä, ennen kuin pääsen pimeään, epäsosiaaliseen, hiljaiseen Suomeen, jossa lämmin hiljainen syli odottaa. Onneksi Yksisarvismies on samanlainen erakko kuin mä, tai ehkä mä olen jo jopa vähän pahempi.

Pitää muistaa, että jos samanlainen tilaisuus toistuu niin viikko on ihan maksimi, viinikään ei nimittäin enää maistu ja se jos jokin on huolestuttavaa.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Maanantaita

Moi pitkästä aikaa!

Voitteko kuvitella, että mulla on edelleen kaikki hyvin. Hieman pelottaa tämmöistä sanoa, koska huomenna on lentomatka, enkä viitsisi karmaa häiritä. Lentäminen on kuitenkin turvallisin matkustusmuotot jnejne, joten pelko pois... Olen lähdössä kahden viikon työmatkalle, eli se tarkoittaa kahden viikon eroa Yksisarvismiehestä. Viikon ero meillä jo oli metsästysreissun takia ja jo se tuntui musta melkoisen pahalta. Kaksi viikkoa voi olla TOSI paha. Paha voi olla myös asua kahdeksan työkaverin kanssa samassa talossa kaksi viikkoa. Huhhuh. Mä olen asunut kohta kahdeksan vuotta pääasiassa yksin,  joten tuntuu hurjalta tulevat kaksi viikkoa suht vieraitten ihmisten kanssa. Ihmisten, joista jokainen on nuorempi kuin mä, osa jopa lähellä mun esikoisen ikää. Kävi ilmi, että mä olen jopa vanhempi kuin firman toimitusjohtaja. Taidan olla firman kolmanneksi vanhin. Tuntuu hieman oudolta, koska mä miellän itseni aika paljon nuoremmaksi, kuin mitä ikä kertoo. 

Viihdyn uudessa työpaikassani edelleen todella hyvin. Olen kotiutunut, tunnen itseni osaksi porukkaa, olen tyytyväinen. Olen hämmentynyt henkilöstön huomioimisen määrästä.  Edellisessä työpaikassa oli myös lounasetu ja hieronta, mutta henki aivan täysin eri. Suvaitsevaisuus, johtaminen, rentous, sekä työntekijän ja työkaverin kunnioitus ja arvostus on täysin eri tasolla. Henkilöstöasiat ovat kuin oppikirjasta. 

Hetken mielijohteesta jokunen viikko sitten osallistuin yhteishakuun mielessä ammattikorkeakoulupaikka. Avoimessa ammattikorkeakoulussahan  olen opiskellut jo keväästä alkaen ja vuoden loppuun mennessä pitäisi olla 45 opintopistettä jo kasassa, eli neljäsosa tutkinnon laajuudesta. Olen huomannut, että olen melkoisen huono ottamaan kritiikkiä vastaan hengentuotteistani. Menossa on kurssi, jonka opettaja onkin melkoisen ankara ja tehtävistä ei tulekaan pisteitä siihen malliin kuin olen tässä jo ehtinyt tottua. Sekös ottaakin koville ja jupisen lähipiirille harmistustani. Kolmonen on kuulemma ihan hyvä. Niin varmaan jos ei sattuisi olemaan mä. En mä perfektionisti ole, ainakaan omasta mielestäni, koska en todellakaan ehdi panostamaan kursseihin niin paljoa kuin pitäisi, mutta silti huonot arvostelut tehtävistä ottaa päähän. Eihän arvosanoilla mitään väliä ole, kunnes sitten yhtäkkiä onkin jos vaikka keksii ruveta vielä joskus jatko-opiskelemaan.

Keittiöremppa meni päin helvettiä, mutta en toistaiseksi viitsi siitä kirjoittaa, kun tilanne on vielä kesken. Kuluttajariita saattaa tulla jos mun ehdotus ei mene läpi. Jos pääsemme sopuun, niin en tee asiasta julkista. Ihme case kerrassaan. Amatöörimäistä puuhastelua sekä johdossa, että suorittavalla taholla. Hymykuopparemppamiestä on ollut ikävä. Jos joskus vielä remppaan niin teen taustatyön paremmin.

Huomenna tähän aikaan olen ehkä selvinnyt lennosta ja sangria uima-altaalla siintää mielessä. Eikun työmatkallehan olinkin lähdössä. Onneksi vapaa-aikaa ja aurinkoa riittää myös :)


perjantai 20. syyskuuta 2019

Keittiöremontin aloituksesta on kulunut kohta kuukausi ja edelleen olen ilman juoksevaa vettä ja tiskiallasta. Tiskiallas on eilen toimitettu, mutta

maanantai 2. syyskuuta 2019

Meneekö niinkuin Strömsössä?

Ehei, ei mene ei. Miten ihmeessä menisi, kun tässä on kyseessä mun keittiöremppa?

Remppamies tuli sovitusti tänään ja aloitti purkamisen. Mä lähdin töihin ja pidin puhelimen hollilla puheluita varten. Ensimmäinen puhelu tuli vasta neljältä

"Meillä olisi täällä vähän ongelmia"
"Ehei, ei teillä ole mitään onhelmia siellä, teillä on vain haasteita. No, mitäs haasteita siellä teillä on?"
"Viemäriputki menee siitä kohtaa mihin astianpesukoneen pitäisi tulla, eli suunnitelmaa pitää muuttaa. Suunnitelman muutoksen takia tiskipöytä ei enää mahdu, eli pitää hommata toisenlainen tiskipöytä".

Tiskipöydän toimitus tulee olemaan 19.9. Keittiö on purettu, eli olen ilman keittiövettä sen aikaa. Olisin toki voinut kuulemma itse mennä ostamaan tiskipöydän, mutta sitten olisin itse vastuussa siitä, että se sopii kaapistoon. Jätin tämän option siis välistä, ei kestä hermo tuommoista. Mikäs tässä on odotellessa valmiissa maailmassa. Onhan mulla mikro ja viiniä, kyllä niillä nyt aina kolme viikkoa pärjään. Voihan se olla, että keittiö on muuten kuosissa tämän viikon päätyttyä, tiskihommat vaan suoritetaan suihkussa. En kuitenkaan laske sen varaan, ettei tarvitse taas pettyä.

Jos Hymykuopparemppasähkömies olisi ollut urakoimassa, niin olisi kartoittanut mulle sopivat tiskialtaat, esittänyt vahtoehdot, noutanut uuden altaan, asentanut sen ja esittänyt laskun. Mutta ehei, ei täällä semmoista palvelua saa.

Positiivista on kuitenkin se, että en edes saanut hermoromahdusta tämän haasteen edessä, kai mä jotenkin osasin sitä jo odottaa.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

MIksei mikään mee s*****a kohtuuella?

Keittiöremontin piti alkaa viime maanantaina ja olla valmis viime perjantaina. Tein viime tipassa asbestikartoituksen, jonka tulos oli positiivinen. Olin kuvitellut ostaneeni kokonaispalveluna keittiön purun ja asennuksen yhdeltä suurelta yritykseltä, joka tekee isojen toimijoiden keittiöitä. No, asbestipurkuja eivät sitten tee. Ullatuuuus! Ei ollut kiva ylläri, että ihan itse saan järjestellä purun. Purku järjestyi yllättävän ripeästi siitä huolimatta, että ilmoitus oli tehtävä Aviin ja odotettava sieltä purkulupaa. Lupa tuli ja asbesti oli perjantaina purettu.

Keittiöremontin pitäisi alkaa nyt sitten "uudestaan" huomenna. Saas nähdä mitä kalliita karman kierrepalloja purun edetessä ilmenee. Asbestipurun kustannus lähenteli tonnia, vaikka purettavana oli vain välitila.

Keittiö on siirretty olohuoneeseen ja puoli huoneellista uutta keittiötä tukkii makuuhuonetta. Ahdistava kaaos on tässä kaksiossa. Viihdyn varmaan aika hyvin töissä ensi viikolla, pitkään ja hartaasti. Kun asbestikriisi oli päällä, enkä tiennyt voinko edes nukkua kotona niin töissä sanoivat, että voinhan mä nukkua siellä sohvalla :). Kyllä Yksisarvismieskin tarjosi yösijaa ja suunnittelin melkein jo teltta- tai mökkimajoitusta ennen kuin selvisi, että voin nukkua kotona purun aikana. Kun mulle iskee kriisi niin se iskee sitten ylimitoitetun kovaa joskus. Case asbesti oli tällainen hetken aikaa. Nyt pitää vaan toivoa, että rahat riittää.

Olen ollut nyt kaksi viikkoa uudessa duunissa. Hieman on nolottanut kun on joutunut hyppäämään harva se päivä kotona päästämässä sisään milloin asbestimiestä, keittiökamojen toimittajaa tai välitilantoimittajamiestä. Uusi työpaikka on kuitenkin edelleen hyvä ja mun henkinen, eikä kukaan katso kieroon näitä kotona piipahteluita. Viihdyn hyvin ja saan olla oma itseni. Edellisessä työpaikassa en missään vaiheessa tuntenut oloani kotoisaksi. Vaihtamalla parani :).


perjantai 23. elokuuta 2019

Ensimmäinen työviikko ja koontipäivitys

Olen selvinnyt ensimmäisestä työviikosta kunnialla. Esimieheni (mua nuorempi, mies) kehui, että sain mukamas paljon aikaiseksi. Tai saattaa se olla esimieheni esimies, en oikeestaan ole varma kuka on mun esimies, mutta onko sillä niin väliä. No, en kyllä saanut paljoa aikaiseksi, ihan hävettää miten paljon aikaa tuhrasin simppeleihin asioihin. Hyvä kuitenkin, että palautetta tulee positiivisen kautta :).

Olo tuntuu aika kädettömältä, kun pitäisi osata tehdä töitä Macilla, kun mulla ei ole mitään kokemusta Applen systeemeistä. Nolottaa kysellä simppeleitä pikkuasioita tyyliin "ööö, miten tallennan nimellä?" tai "miten tulostan pdf:ksi". Kaikki toimii jotenkin käänteisesti. Joitain onnistumisen elämyksiä onneksi ehdin saamaan jo tälläkin viikolla. Työpaikka on KIVA! Johto  on HYVÄÄ ja meininki positiivisesti erilainen :). 

Hassua oli se, että tapasin tänään töiden merkeissä edellisestä pidempiaikaisesta työpaikastani tutun henkilön, tehtiin vajaa vuosi aika läheistä yhteistyötä. Ilmeensä oli näkemisen arvoinen kun istuin yhteiseen palaveripöytään :D. Yhteistyö tulee varmaan toimimaan hyvin, ihan hyvä tyyppi on. Onneksi en lähettänyt erästä valmiiksi kirjoitettua sähköpostia, jonka meinasin työsuhteeni päätyttyä lähettää aiempaan työpaikkaan, koska tämä henkilö esiintyi myös siinä sähköpostissa. Mitä tästä opimme? Älä polta siltoja, ellet ole 100% varma ettet tarvitse niitä vielä joskus. Ei se sähköposti olisi varmaan siltaa polttanut tämän henkilön suuntaan, mutta kuitenkin olen tyytyväinen, etten sitä lähettänyt. 

Mä olen innostunut mun uudesta työstä niin paljon, että olen löytänyt facebookista alaan liittyvän ryhmän ja notkun siellä ahmien tietoa. Pitäisi ehkä rajoittaa vähän... Päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla, pää ylirasitustilassa vissiin. Neljänä yönä viidestä olen nähnyt työunia ja sen yhden yön unta vanhasta heilasta, joka totesi "ei me taideta oikein sopia yhteen, näkeehän sen jo siitä, miten eri tavalla me nimetään tiedostotkin". Ehkä toikin oli oikeestaan työhön liittyvä uni, eikä vanhaan heilaan. 

Koska olin erityisesti tänään ansainnut perjantaiviiniä, niin nyt tulee juttua :D. 

Olen nyt keväästä alkaen suorittanut  avoimessa ammattikorkeassa 25 opintopistettä. Eihän se kovin suurelta määrältä kuulosta, mutta olen tyytyväinen. Olen stressannut liikaa, mun valtava elämänkokemukseni on siivittänyt mut huikeisiin arvosanoihin (huomatkaa viini alkaa vaikuttamaan). Nelosta ja vitosta pukkaa. Viime viikolla tempaisin 10 opintopistettä  (1 opintopiste vastaa 27 tunnin työmäärää) käytännössä kolmessa päivässä, en ole ylpeä siitä, mutta opiskeluaika meni muuttamiseen ja kotirouvan leikkimiseen. Kurssit olivat onneksi alasta, jolla olen työskennellyt, joten pohjatietoa onneksi oli, muuten olisi saattanut epätoivo iskeä. Yksisarvismies totesi, että musta löytyy yllättäviä voimavaroja tiukan paikan tullen. Tiedetään, olenhan nainen :D.
Nyt olen napsinut ns. helppoja kursseja (eivät kyllä oikeesti ole olleet helppoja) päältä pois, joten vaikeuskerroin lisääntynee. Pohdin, pitäisikö mun hakea yhteishaussa, vai jatkaa avoimessa vielä hetki, en tiedä. Kaikki aikanaan. 

Esikoinen muutti omilleen, haikeaa. Siellä se pärjäilee Helsingissä ja käy vaihtarivuoden jälkeen taas lukiota aikuiselämä alullaan. Huikean hienoa, mutta haikeaa. Kuopus aloitti ammattikoulun ja on vihdoin motivoitunut opiskelusta. 

Mulla alkaa ensi viikolla keittiöremppa, ihanaa, saa sen valmistuttua tiskikoneen ja purettua loput laatikot! Ai että mä odotan innolla! 


perjantai 16. elokuuta 2019

Pokemonmatkailua

Neljäs vuosi Pokemonin peluuta on menossa. Joku saattaisi ajatella, että onpa säälittävää, mutta en anna sen häiritä :). Pokemonista on ollut paljonkin hyötyä esimerkiksi uuteen kotikaupunkiini tutustumisessa.

Eilen oltiin maakuntamatkailemassa. Istuin auton kyydissä Pokemon auki ja tutkailin ympäristöä kun Pokemonin ruutu näytti hämmentävää näkymää keskellä metsää. Kymmenkunta Pokestoppia (paikka, josta saa pokepalloja) ja neljä salia (paikka josta saa pokekolikoita) pienellä alueella. Tuommoinen näkymä tarkoittaa aina sitä, että metsässä on jotain näkemisen arvoista. Hetken ajelun jälkeen näkyikin viitta metsään, mutta kuljettajani ei ollut tällä kertaa viemässä mua sinne, vaan aivan muualle. Onneksi varsinaisessa kohteessakin oli paljon nähtävää (ja Pokemonjuttuja). Pokestopit ja salit ovat aina jonkun pienemmän tai suuremman nähtävyyden kohdalla ja usein niistä on jopa jotain kerrottunakin kohteen kuvauksessa, eli Pokemon on oikein oiva keino tutustua myös nähtävyyksiin! Alla oleva kuva ei suinkaan ole antiikin kreikasta, vaan erään kartanon metsästä. Kaikkea se aatelisto keksii!


Koska eilen en päässyt matkan varrella olleeseen erikoiseen pokemontoiminnan täyttämään kohteeseen, menin sinne tänään yksin. Metsästä löysin yksityisen ihmisen perustaman puiston, joka oli täynnä erilaisia puita ja kasveja. Melko vaikuttava kokonaisuus, eikä ainuttakaan muuta ihmistä mun lisäkseni.

Tuota puistoa ei varmastikaan olisi löytynyt ilman Pokemonia :). Ei mikään turha peli!

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Piilevät voimavarat

Tänään oli se päivä, kun suhde Yksisarvismiehen kanssa on ylittänyt kaikki mun avioeron jälkeiset suhteet. Juhlan aika siis. Juhlin päivää kirjoittamalla 13 sivuisen referaatin.

Kun päivän tiukat opiskeluhommat olivat ohi, iski muistelot. Muistelot, joita en välttämättä olisi halunnut muistella. Toisiksi pisin suhde oli Siihen Mieheen Joka Mut Sillon Jätti. Luin nykyään luonnoksissa olevia vereslihalla kirjoitettuja tekstejä ja palasin niihin eron hetkiin. Niihin, joista on nyt kolme ja puoli vuotta. Edelleen ne tuntuvat. Se oli niin riipaiseva ero, riipaisevin kaikista. Suhde oli kaunis, ero oli kipeän kaunis.

perjantai 9. elokuuta 2019

Kotirouvan elämää

Ah, kotirouvana oleminen sopii mulle niin hyvin! Miehen saatua lapsivapaata, pääsimme "muuttamaan yhteen" muutamiksi päiviksi. Mies joutuu olemaan päivät töissä, joten mulle jää aikaa kunnollisen kotirouvan elämään. Olen nukkunut,  heräillyt hitaasti, pelannut Pokemonia, nukkunut vähän lisää ja ulkoillut koiran kanssa. Olen jopa kerran onnistunut valmistamaan ruuan, niin kuin kunnon kotirouva konsanaan. Eihän se pöydässä ollut miehen tultua kotiin, mutta ainakin tekeillä.  Iltaisin olemme siemailleet veneretkellä viiniä ja katselleet auringonlaskuja. Olen opettanut Yksisarvista haaveilemaan, joten olemme myös haaveilleet tulevaisuudesta omavaraisina erämaassa, rauhassa ja hiljaisuudessa :D. Ehkä noita unelmia joutuu vielä vähän säätämään, mutta Yksisarvinen on ihan hyvin kehittynyt unelmoinnissa, ne taidot kun olivat melko alkeellisella tasolla vielä silloin kun tavattiin.

Opiskelut tai oman kodin järjesteleminen ei ole edennyt, koska olen asunut Yksisarvisen luona. Kotirouvan elämäni loppunee huomenna ja arki koittaa. Tai no, ei varsinaisesti arki, koska lomailen/olen työpaikkojen välissä vielä ensi viikonkin, sitten on otettava ryhtiliike.

Koska tänään kotirouvan elämä on ollut todella kiireistä, joudumme menemään ulos syömään. Kuitenkin sain pyöräytettyä rakkaalleni jälkkäriksi mustikkapiirakan, jonka sulotuoksut leijailevatkin jo ilmassa. Näkemisiin!


lauantai 3. elokuuta 2019

Koeajan tarkoitus

"Koeajan tarkoitus on varata työsuhteen molemmille osapuolille mahdollisuus arvioida työsuhteen alussa,vastaako sopimussuhde sille asetettuja vaatimuksia ja ennakko-odotuksia".

Yleensähän ajatellaan, että työnantaja arvioi työntekijää tuon nykyisen maksimin, puoli vuotta ja työntekijä pelko perseessä sinnittelee  epävarmuustilassa kunnes voi koeajan päättymisen jälkeen huokaista helpotuksesta. Koeaikaa pidennettiin vastikään neljästä kuukaudesta kuuteen. Lähes säännönmukaisesti jokainen työnantaja otti koeajan pidennyksen käyttöön, myös alat, joilla vaihtuvuus on suurta. Kannattaako se? Siinähän annetaan samalla myös työntekijälle pidempi aika arvioida työnantajaa. Kahvipöytäkeskustelussa viimeisenä päivänäni työntekijöiden kesken pohdimme sitä, että joillain aloilla koeaikaa pitäisi ehdottomasti lyhentää, jolloin varmistuttaisi siitä, että työntekijällä on irtisanomisaika ja uuden henkilön perehdytys onnistuu irtisanomisajan puitteissa. Hassua, että tuota ei tajuta kuin ruohonjuuritasolla.

Alallani on työntekijän markkinat, mutta jostain syystä työnantajat eivät sitä ymmärrä siinä määrin, että se näkyisi heidän toiminnassaan.

Niinpä päätin itsekin työaikalain ja koeajan henkeä hyödyntää ja purin työsopimukseni päättymään koeajalla heti. Nyt olen sitten työtön seuraavat viikot. Tai no, en kai varsinaisesti, koska en työkkäriin hakeudu, kun uusi työ alkaa muutaman viikon päästä. Ah, mikä helpotus se olikaan. Jätin esimieheni pulaan, ihan pokkana ja itsekkäästi. Pieniä omatunnonpistoksia kyllä hetkellisesti kärsin, mutta vaiensin sen äänen ja ajattelin vain itseäni, en työnantajan etua.

Työhaastattelussa tulevan työnantajan kanssa tuntui, kuin olisin jutellut vanhojen tuttujen kanssa, täysin omana itsenäni. Jäi todella hyvä fiilis ja seuraavana päivänä sainkin sitten soiton, että paikka on minun. Mahtavaa, upeeta! Tämä työnantaja ei ilmoittanut mol:issa, vaan muualla. Onneksi, koska olen melko varma, että useampi mua kokeneempi aiemman työnantajani työntekijöistä olisi hakenut sinne.

Puolislandiassa on taas kaikki hyvin, ainakin muutaman seuraavan viikon, kunnes alkaa taas uuden työn aiheuttama angsti :D

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Ahdistavaa

Kyllä on kamala se tunne, kun tuntee, että ei selviä työstä. Istuu toimiston perimmäisessä nurkassa ja tuijottaa ruutua ja miettii, että jos vain lähtisi, kun on koeaikakin. Ei uskalla lähteä tyhjän päälle, eikä talouskaan kyllä siihen anna myöten. Edellinen työpaikka oli johdon osalta mätä, mutta ei ahdistanut kuitenkaan lähteä töihin kun töissä oli pääasiassa kivaa (mitä nyt muutama tyyppi sai mun sappeni kiehumaan).

On melko hämmentävää, kun ketään ei kiinnosta miten mä pärjään. Ilmoitin esimiehelleni asiasta, jota en osaa, niin vastaus oli, että koita nyt vain pärjätä kun ei ole muitakaan. Esimiehellä kun ei ole substanssiosaamista alaan niin eipä tule apuja sieltäkään. Toivoo kai parasta, eikä edes kai uskalla pelätä mun lähtöä, vaikka tämän muutaman kuukauden sisällä ovi on käynyt ulospäin jo monta kertaa. Mä olen koneen osa, en semmoinen tärkeä osa, jota pitäisi huoltaa.

Mut "rekrytoinut" tuttava pelkää mun lähtöä. Lomalta tullessaan  "tulin katsomaan, että ootko sä vielä täällä".

Olen pohtinut, että onko ongelma mussa itsessäni kun en viihdy. Ei se ole. Kyllä mä tiedän teorian siitä, miten johdetaan, jotta henkilöstö olisi tyytyväisempää, sainhan kyseisestä kurssista vastikään ihan hyvän arvosanankin. En toki käytännössä varmasti osaisi, mutta en ole johtotehtäviin kyllä hakeutunutkaan. Eihän se niin toimi, että otetaan henkilö töihin, heitetään se paikalleen ja sanotaan, että koita pärjätä, eikä kysellä yhtään perään.

Googletan vimmatusti, että miten pääsisin opiskelemaan niin, että pystyisin elättämään itseni ilman, että pitäisi käydä töissä. Riskialttiita keinoja vain löytyy, eikä mun riskinsietokyky taida riittää.

Ei pitäisi kyllä joka aamu ahdistaa lähteä töihin. 

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Olen muuttanut

Kyllä en muuta enää IKINÄ! Olen saattanut sanoa tosin tuon ennenkin, mutta tämä muutto on ollut kyllä raskas ja pitkä. Keleillä saattaa olla osansa asiassa. Yksisarvismies remppasi ja muutti mun kamoja ja mä hajoilin muuttostressiä. Kyllä mä toki autoin, minkä kerkesin. Eilen painoin viimeistä kertaa vuokrakämppäni oven kiinni, huh kun tuntui hyvältä.

Uusi asunto on kaaoksessa, odottelen kuukauden päästä alkavaa keittiöremonttia, joten en voi keittiötä täyttää, vaan kaikki keittiötavarat ovat laatikoissa. Tiskikonettakaan ei ole vielä, joten tiskiröykkiöt kasvavat kun on parempaakin tekemistä kuin tiskaaminen.

Tämä helle lyhentää mun pinnani uskomattoman lyhyeksi, pienetkin vastoinkäymiset saattavat aiheuttaa ärhentelyä. Onneksi töissä on sentään asialliset olosuhteet. Kyllä on ikävä ilmalämpöpumppua. Ostin ilmastointilaitteen, mutta eihän se ole sama asia. Kauhea meteli ja pieni viilennys.

Työrintamalla en ole ollenkaan tyytyväinen, vaan uudet kuviot on jo hakusessa, pitää toivoa, että tärppää ja löytyisi se hyvä arvostava työnantaja, jolle työpanoksensa antaa. Eihän muutaman kuukauden työsuhde hyvältä cv:ssä näytä, mutta ei voi mitään.

Tämän ja huomisen aikana pitäisi saada tavararöykkiöt järjestettyä niin, että kämppään mahtuu synttärivieraat. Ihan pyytämättä meinaavat sukulaiset tulla juhlimaan mun synttäreitä. Onhan tuo 41 tietty aikamoinen virstanpylväs.

Kahden viikon päästä odottaa taas reilun viikon loma, ihanaa! Palkaton, joten myös persaukisuus odottaa, ihanaa :D. Katselin juuri S-bonuskertymän tilannetta tälle kuulle, ei ole tarvinnut ostaa kuin yksi tankillinen bensaa! Kyllä nämä pienet ympyrät tulee halvaksi!

torstai 18. heinäkuuta 2019

Käyttäjä on poistanut profiilinsa tai se on piilotettu

Vuosi on kulunut siitä, kun ensimmäiset viestit Yksisarvismiehen kanssa vaihdettiin. Luin ne äsken, keskusteltiin näköjään kävelystä ja VR:stä :D. Mies kirjoitti 18 virkettä aloitusviestiin. Asiallista tekstiä, jossa pilkut ja yhdyssanat oli kohdallaan. En voi vastustaa yhdyssanoja, joten muuta ei tarvittu ja tässä sitä ollaan nyt :D.

Kun suurin osa yhteydenotoista oli  tyyliä "moi", "mitä söpöliini" tai "mun on pakko kysyä heti alkuun että tykkäätkö anaali seksistä", niin 18 virkettä normaalia tekstiä sykähdytti. Siitä se sitten lähti, mun epäilyksistä huolimatta. Vuodessa on tapahtunut mahdottoman paljon, mutta kaikki tuntuu edelleen hyvältä ja niin oikealta. Kyllähän mä toki skitsahtelen välillä sisäisesti ja pelästyn jostain hölmöstä oman pään tuotteesta, mutta koitan suhtautua niihin asian vaatimalla tyyneydellä. Yksisarvismies osaa käsitellä mua paremmin kuin kukaan koskaan. Ei se välttämättä aina mua ymmärrä, mutta enhän mä itsekään. Ei se onneksi anna sen kai häiritä.

Tämä kesä on ollut paras vuosiin. En ole sairastanut mitään uutta (kopkop), kukaan ei ole jättänyt mua tai mä en ole jättänyt ketään, esikoinen palasi maailmalta ja sain viettää puolismaisen kahden päivän äärilaitojen unelmaloman Yksisarvismiehen kanssa. Toinen päivä sviitissä majakassa ja toinen päivä teltassa kaatosateessa lähes autiolla saarella. Oli kyllä hienoa :). Hieno kesä siis jo tähän mennessä. Vielä on kesää jäljelläkin!

Jotta juhliminen ei loppuisi tähän, on reilun viikon päästä livetapaamisen vuosipäivä ja elokuussa suuri juhlapäivä kun saavutamme avioeroni jälkeisen elämän pisimmän suhteen statuksen :D. Ei epäilystäkään, etteikö saavutettaisi näitä kaikkia etappeja.

Osaan niin nauttia ja arvostaa ja uskallan rakastaa täysillä <3
Liikaa asioita tapahtuu taas kerralla. Ihan itse olen ne järjestänyt, joten ei pitäisi valittaa. Viime viikolla iski yllättäen muutto, kun saatiin isojen tavaroiden kantoapua. Muutto tyssäsi heti isojen tavaroiden kannon jälkeen siihen, kun vaihtarivuodelta saapunut esikoinen ilmoitti tulevansa mun luokse kaaoksen vallassa olevaan asuntoon.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

On levoton olo ja ikävä. Yksisarvinen lähti ulkomaille - viideksi päiväksi vallan. Vielä tiistai, keskiviikko ja torstai, perjantaina jo nähdään. Seitsemän kuukauden ajan ollaan nähty päivittäin, ihan muutama välipäivä vain ollut ettei olla nähty ja heti musta tuli riippuvainen. Ei ole turvallinen olo, pelkään, että jotain käy. On vaikea luottaa, että tykkää. Hylkäämisen tunnelukko on tallella ja vahvana.

lauantai 29. kesäkuuta 2019

En todellakaan kaipaa yksin oloa, mutta nyt kun otin hetken omaa aikaa kaiken rempan ja muuton keskellä (okei, Yksisarvinen on käyttänyt lomaansa mun uuden asunnon remppaamiseen, en minä), laitoin youtuben soittamaan ja viiniä lasiin, niin tuli kovin tutut fiilikset niiltä ajoilta, kun aikaa oli vaikka muille jakaa.

Mun tapanani on kasata hillitön to do-lista ja nääntyä sen alle. Välilehtiä on päässä auki kymmeniä. Pitää ostaa keittiö, maalata, siivota vuokranantajan näyttöä varten ja muuttaa. Niin ja opiskella, urheilla ja käydä töissä.

Kesken viinin juonnin ja tajunnanviestikirjoittamisen tuli ilmoitus "teippailen vähän". Yksisarvismies oli teippailemassa maalausta varten naapuritalossa, joten lähdin seuraksi. Arvostan ja olen kiitollinen.

Onpas mulla ollut jollain oudolla tavalla ikävä tätä kyynelehtimistä näytön ääressä. Nyt itken Yksisarvismiehen menetyksen vuosipäivää. Olen yliempaattinen, olen sen aiemminkin todennut. Ajattelen liikaa, tunnen liikaa - hyvässä ja pahassa.

Mun on vaikea käsitellä torjuntaa. Vaikka tiedän, mikä päivä tänään on, torjunta tuntui pahalta varsinkin kun Y-mies ei sen syistä puhunut. "Pitää lähteä viemään koiraa ulos" oli syy miksi ei ehtinyt sen enempää nähdä. Kristallipallo pitäisi olla, kun puhua ei voi. No, en mäkään voinut, ei tosin ole mun asiakaan. Kai. Mun osa on olla se ennustaja, mielialapuntari ja ymmärtäjä. Ei se helppo osa ole, varsinkin kun itsekin oon tämmöinen tuuliviiri.  On aika antaa tilaa. Olisin voinut kohdata asian ja avata keskustelun, mutta en, pakenin ulos asunnosta, hissiin vierittelemään kyyneliä. Eihän mulla ole edes oikeutta tuntea tämmöisiä hölmöjä tunteita mun asemassa. Siksipä mä kirjoittelenkin vain näitä tänne luonnoksiin.

Tämmöisinä hetkinä olen kauhuissani siitä, että tämä ei kestäkään ja mut jätetään taas. Niin tiukassa ne pelot ovat. Vaikka pari tuntia sitten nautin yksin olosta niin tämä "torjunta" iski pelot vasten kasvoja. Mä hengittelen, itken vähän ja rauhoitun ja kaikki on huomenna hyvin. Nää on mun pelkoja, irrationaalisia, vailla todellisuuspohjaa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Pirskahtelevan kypsä

Ikäkriisiasioita pohdittiin Yksisarvisen kanssa ja kriiseilin sitä,kun en ole ehtinyt edes neljänkympin kriisiä viettää kun mies pisti mun maailman mullin mallin. Toisaalta tätä kirjoitellessani tajuan, että olenhan mä kriiseillyt, muuttanut paikkakuntaa, työtä, koko elämän. En mä olisi sitä tehnyt vielä muutama vuosi sitten. Ehkä tämä neljänkympin kriisi oli helpompi kuin kolmenkympin (jolloin piti avioerota).

Miten neljänkympin kriisi oireili sinulla rakas lukijani? Mitä viidenkympin kriisi tuo tullessaan?

Yksisarvinen kuvaili mua pirskahtelevan kypsäksi, osuvasti kuvailtu. Olin juuri hetkeä aiemmin silmät loistaen kertonut tilanneeni pumpattavan kylpyammeen uuteen kylppäriini ja hekumoin kylpypommeilla, viinillä ja mansikoiden syöttämisellä kylpyammeen reunalta. Mä toivon, että saan säilytettyä pirskahtelevaisuuteni ja oudot ideani koko loppuelämäni.

Uuteen kaupunkiin sopeutumisessa on haasteita. Kaikki, ihan kaikki kontaktit pitää uusia. Pitäisi tehdä keittiöremppa, eli pitää etsiä uusi keittiöfirma. Luottoremppamiestäkään ei ole kun Hymykuopparemppasähkömies on lopettanut hommat. Auto pitäisi huollattaa, mutta luottokorjaamoa ei ole ja hiukset on ylipitkät, koska luottokampaajaakaan ei ole. On tässä kyllä hommaa vielä pitkäksi ajaksi, ennen kuin uusi elämä on mallillaan ja vaivatonta.

Onneksi se tärkein asia on mallillaan <3

Rakkain terveisin,

Kyrpsähtelevän Pipsa Puolis


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Lauantaiaamua

Lauantaiaamu, mun lempipäiväni ja hetkeni. Rauhallinen aamukahvihetki lintujen laulellessa. Parvekkeen ovi on on auki, joten leikin olevani pihalla, vaikka olenkin joka toinen viikonloppu sänkynäni toimivalla sohvalla, kuopuksen nukkuessa viilennetyssä makuuhuoneessani.

200 sivuinen kirja ja siihen liittyvä tehtävä odottaa tekemistään, deadline meni 2 viikkoa sitten, mutta jostain syystä opettaja antoi armoa ja aikaa huomiseen sen tekemiselle. 15 opintopistettä 1,5 kuukaudessa ylittää hieman mun jaksamiskyvyn, Pakko tarkistaa syksyn opintosuunnitelmaa tai näännyn. Tyypillistä Puolista, pakko vetää täysillä tai ei ollenkaan. Vaikka on ollut kiire ja väsy, olen pitänyt kiinni kävelyistä Yksisarvismiehen kanssa. On ollut päiviä kun kävelykutsun tullessa olen ensin kirjoittanut selitykset miksi en nyt ehdi kävelylle, pyyhkinyt ne pois ja vastannut myöntävästi. Priorisoitava välillä liikuntaan ja mielen rauhoittumiseen.

Maanantaina teen asuntokaupat ja muuton pitäisi toteutua heinäkuun loppuun mennessä. Jostain syystä en oikein koskaan kotiutunut tähän vuokrakämppään, ehkä kun mulla on vieläkin liikaa tavaraa, eikä asioille ole paikkoja. Nyt suoritankin karsinnan osa II ja rankemmalla kädellä, Kaikki epäpirskahtelevat huonekalut saavat lähteä.

Kunhan pääsen muuttamaan niin toivon, että rauhoitun kun pääsen asettumaan aloilleni ja takaraivossa ei enää hakkaa rahojen valuminen vuokranantajan taskuun. Tuo kaksio olkoon  kotini seuraavat vuodet.

Vaikka olenkin ollut työn vaihtamisen ja opiskelun aloittamisen jälkeen aika uuvuksissa, niin ainakin työn vaihto oli niin oikea veto kuin voi. Olen antanut itselleni määräajan, joka mun pitäisi jaksaa olla tuossa työpaikassa, jotta saan siitä irti urani kannalta olennaiset asiat. Työnantaja on myös hyvin joustava, eli oikein mainio paikka opiskella työn ohessa. Voihan se olla, että määräajan sisällä tykästynkin niin paljon paikkaan, että haluan jäädä sinne.

No niin, eiköhän tässä ole tarpeeksi lämmitelty jo opiskelutehtävän kirjoitusta varten. Tänään jos saisin puristettua tehtävän kasaan niin voisin huomenna jopa relata/siivota/pakata/tehdä kakkosduuneja/osallistua community dayhin (pokemon). No, tuskin tapahtuu...

Nauttikaa te muut ihanasta kesäpäivästä!

lauantai 18. toukokuuta 2019

Asuntokaupoilla

Olen pistänyt taas tuulemaan! Tällä viikolla olen ostanut yhden asunnon Helsingistä (lapselle) ja tehnyt tarjouksen, saanut siihen hyväksynnän ja sopinut kauppapäivän toisesta asunnosta (itselleni). Uusi asuntoni tulee olemaan naapuritalossa tässä samassa lähiössä. Uskallan näköjään jo sitoutua tähän lähiöön.

Minä, vannoutunut omakotitaloihminen, olen kohta kahden kerrostalokämpän omistaja ja taas asuntovelallinen, ihanaa :D. Kyllä se omakotitalohaave elää vielä, mutta sen aika on sitten myöhemmin.

Tämä lähiöelämä on oikeastaan aika mukavaa.  Musta pidetään hyvää huolta iltakävelyillä ja muutenkin, eilenkin oli pienimuotoinen piknik rannassa, toissapäivänä souturetki lähisaareen. Tämä on juuri sellaista elämää, jota haluan elää just nyt. Kukissakin mut pidetään, vaikka tapan niitä aika hyvää tahtia. Mun pitäisi onnistua pitämään nyt hengissä neilikka, jonka pitäisi kuulemma kukkia koko kesä. Ehheh...

Tänään on meidän virtuaalisen kohtaamisen 10 kuukautispäivä. Olin silloin hammashoitoreissulla Unkarissa ja mulla oli tylsää. Oli juuri päättynyt kirjoittelu jonkun omituisen urpon kanssa, joten kirjoittelukaverille oli tilausta. Aika äkkiä huomasin, että kyseessä ei olekaan mikään omituinen urpo vaan ihmeellinen yksisarvinen, joka osaa myös kirjoittaa ja ajatella järkevästi ja jonka kanssa juttu luisti. Mitään omituisia puolia ei ole tullut vieläkään esiin (minusta varmaan on) ja kaikki on oikein hyvin.

Uuden työn ja opiskelun aloitus tuntuu edelleen vaikealta, mutta kai sekin siitä suttaantuu ajan kanssa.
Mä olen niin kevätihminen!

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Kerrostaloelämä liikuttaa

Kyllä tämä kaupunkilaiselämä liikuttaa mua ihan toiseen malliin kuin omakotitalossa asuminen. Kaivoin aktiivisuusrannekkeesta viime kesältä yhden viikon datan ja ero on jonkinmoinen. Viikon askeleet kesäkuussa 2018 oli 28371 askelta. Kyllä, koko viikon... Siinä ei ole juuri ylimääräisiä askeleita otettu. Verrokkina muutaman viikon takainen viikko, 87324 askelta. Aloitin työmatkakävelyn, joten askelmäärät lisääntyivät jo senkin myötä. Ilman työmatkakävelyitä normiviikko kaupungissa on tuottanut kevään aikana n. 60 000 askelta. Salillekin olen päässyt.

Kiitos kävelyttämisestä kuuluu Yksisarvismiehelle ja Oudolle Mustalle Koiralle, jotka kävelyttävät mua pitkin rantoja, kallioita, soita ja pusikoita. Kunto väkisinkin kasvaa kun nollatasosta on lähdetty liikkeelle.

Olen sopeutunut jo niin hyvin kerrostaloelämään, että olen harkitsemassa oman kerrostaloasunnon ostamista. Kyllä, sekaisin olen mennyt. Omakotitalolainen olen sielultani, mutta kompromisseja on nyt tehtävä ja omakotitalon aika on sitten myöhemmin. Omakotitalo kaukana liikenteen melusta ja persaukisuus vs. lähekkäin asuminen, lähes päivittäinen seksi kerrostalossa ja toimeentuleminen. Aika helppo valinta :).

Ihana kevät!

perjantai 3. toukokuuta 2019

Vieraissa

Uuden työn aloitus on saanut mut ihan lukkoon, niin lukkoon, että en tunnu osaavan töissä edes kirjoittaa, joten koitanpa purkaa sitä lukkoa vähän kirjoittamalla tajunnanvirtaa.

Ollaan Yksisarvismiehen kanssa katsottu Vieraissa-sarjaa. Tosi viihdyttävä, mutta myös opettavainen. Kysehän ei ole varsinaisesti vieraissa käymisestä tai pettämisestä, vaan parisuhdeterapiasta. Oletko katsonut?  Mitä ajatuksia sarja on sinussa herättänyt?

Sarja antaa ajattelemisen aihetta, etenkin kontrolloimisen tarpeestani. En ehkä ole yhtä sulkeutunut kuin Riikka, mutta mä olen se, joka haluaa yleensä pitää langat käsissään. Se, jolla on matkalle lähdettäessä liput, varausvahvistukset yms. dokumentit useampana kappaleena paperiversioina, sekä myös sähköpostissa viimeisimmäksi sähköpostiksi lähetettynä, että löytyvät tarvittaessa nopeasti.  Matkustusasiakirjat siis löytyvät vaikka millaisessa paniikkitilanteessa. Joskus nuoruudessani matkustin bussilla Alanyasta Istanbuliin lennolle (ei muuten ole mikään pikareissu) vain huomatakseni, että passi on edelleen kassakaapissa Alanyassa. Liekö siitä tullut matkustamiseen liittyvät pakkomielletarkistukset.

Lisää vettä kontrollointimyllyyn heitti lasten isä, joka "antoi" mulle vetovastuun perhe-elämästä. Tai no, kai mä itse sen vastuun otin, kun huomasin, että langanpäitä oli vapaina ilman pitelijää. Nyt näköjään yritän masteroida esikoisen asumiskuvioita kunhan palaa takaisin kotimaahan, kai koitan tietä vähän siloitella (koska sitä ei kukaan mulle tehnyt pienimmissäkään määrin). Nyt kun ihan alan asiaa ajattelemaan, niin olen isosiskomaisesti siloitellut tietä veljen asumisissa, hommannut isälle asunnon ja sotkeutunut myös siskon taloasioihin. Siis enkö mä vois huolehtia ihan vain omista asioistani?  Kovin on näköjään ollut vaikeaa. Milloin hyvää tarkoittavat neuvot menevät liian pitkälle?  Onneksi pystyn joskus tiedostamaan näitä juttuja ja ehkä vähän rajoittamaankin. Onneksi Y-mies tietää mun kontrollifriikkiydestä ja ainakin toistaiseksi suhtautuu vain huvittuneesti. Se ei ole vielä tosin nähnyt yhtään matkallelähtöfriikkausta. Onneksi tiedostan ongelmani :).

Sarjassa mua häiritsee melkoisen paljon, että se miepuolinen terapeutti on ihan Kokonaisen Kaupunkilaismiehen oloinen, ei saman näköinen, mutta jotain samoja maneereja ja ilmeitä kyllä löytyy. Todella vastenmielistä jostain syystä. Kyllä jaksan ihmetellä sitä, miten KK:een haksahdin.

Kyllä olen tässä ihmetellyt myös sitä, että mikä hemmetin aivopieru oli ryhtyä samaan aikaan työpaikanvaihdoksen kanssa opiskelemaan avoimeen ammattikorkeakouluun. Kolme kurssia on alkanut nyt eikä mun energiat riittäisi semmoiseen ollenkaan! No, onneksi on ilmojen puolesta ankea viikonloppu tulossa, joten ehkä yritän saada opiskelut käyntiin reippaasti. Jospa se vaikka olisi mukavaa

Esikoisen kotiinpaluupäivä on ilmoitettu, tulee jo kahden kuukauden päästä! Nopeasti on loppujenlopuksi mennyt, vaikka mun elämä onkin ehtinyt tässä ajassa mullistua ihan täydellisesti. Niin varmaan on mullistunut esikoisellakin, tulee varmaan ihan uutena ihmisenä sieltä.

Huh, helpotti, onnistuin saamaan postauksen verran sekalaista tekstiä aikaiseksi :D


lauantai 27. huhtikuuta 2019

Pää jumissa

Voi jestas, että voikin uuden työn aloittaminen olla rankkaa! Miten sitä voikin tuntea itsensä niin tyhmäksi ja osaamattomaksi. Yllättänyt on, että perehdytys ei ole ihan sillä tasolla kuin oletin kyseisessä firmassa olevan, mutta toivottavasti selviän jotenkin. Koeaikapurkujakin tuolla on kuulemma tehty... Tuntuu jotenkin, että pää ei vain tajua mitään, semmosiakaan asioita, joita mun pitäisi teoriassa osata. Ehkä se on vain informaatiotulvan aiheuttama tilapäinen blokki...

Työn lopetus vanhassa firmassa oli farssi. Mun töitä ei otettu kunnolla haltuun, eikä Nössö edes käynyt face to face tervehtimässä lähtiessäni. Asiat jäivät sekasortoon ja yllätyksenä johdolle tuli se, etten oma-aloitteisesti nakittanut töitäni eteenpäin. Eihän mulla semmoista valtaa edes ollut! Olettivat varmaan, että kyllä Puolis hoitaa ja kantaa vastuun, kun on aina hoitanut, kantanut ja pelastanut. Myötätuntoa johdolle ei kyllä heru! Kyllä on yksi ihminen saanut firman sekasorron valtaan johtamattomuudella, huhhuh.

Onneksi on viikonloppu!


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Kaikki on niin ihanaa

Mies kysyi taannoin, että onko Puolis blogannut viime aikoina? Eipä ollut ei, joten korjataan tilanne.

Mulla on ollut aivan hemmetin ihana pääsiäinen. Työstressi on poissa ja aikaa Yksisarvismiehen kanssa on ollut enemmän. Olen nauttinut siitä ihan täysillä!

Yksisarvismies on tavannut mun sukuni ja mä hänen sukunsa. Viimeksi olin tavannut lasten isän vanhemmat joskus parikymmentä vuotta sitten, sen jälkeisissä suhteissa ei ehditty/haluttu mua esitellä. Pelkäsin miehen vanhempien tapaamista aikalailla. Minä, aikuinen  ja tutussa seurassa  kohtalaisen höpöttäväinen ihminen, taannuin mykäksi teiniksi vierailulla. Jess... Jotenkin se sisäinen lapsi vaan aina pelkää, että ei tule hyväksytyksi. En olis voinut lämpimämpää vastaanottoa saada, huomasi kyllä, mistä Yksisarvismies on perinyt ihanuutensa.

Meillä menee siis edelleen aivan loistavasti. On ihanaa saada rakastaa ja olla rakastunut turvallisella ja tasapainoiselle tavalla. On ihanaa uskaltaa joskus jopa sanoa, että rakastaa. Okei, joskus vaatii muutaman päivän kypsyttelyn ja rohkeuden keräämisen, että saa sanottua noinkin pienet sanat. Joissain asioissa mä olen vieläkin niin kovin estoinen.

Kevät on tullut ja mä asun täällä kerrostalokaksiossani. Olen yrittänyt haudata mökkihaaveet ja talohaaveet, mutta vaikeaa se kyllä vähän on. On hyväksyttävä se, että nyt asutaan näin, tämä on järkiratkaisu ja sillä sipuli. Tässä on niin monta hyvää (järki)puolta kuitenkin. Tunnepuoli haluaisi aamukahville riippumattoon, mutta kovinpa tulisi kalliit aamukahvit. Eikä niitä aamukahveja voi juoda kuin muutamana kuukautena vuodessa siellä riippumatossa kuitenkaan. Kaikki aikanaan.

Mulla on hyvä olla ihan kaikin puolin tällä hetkellä :). Elämä hymyilee :)

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Mun tulee niin ikävä näitä joitain täällä vanhassa paikassa. Nössöä ei tule ikävä. Flippaan joka viestistä, jonka Nössö lähettää, pinna on niin kireellä.

Melkein herkistyn kun sisäisiä asiakkaita pysähtyy oviaukkooni ja harmittelevat sitä kun lähden, mun kanssa on kuulemma ollut niin helppo asioida. No ni, nyt rupes silmätkin hikoilemaan. Vaikka aikaa on ollut järjestellä mun töiden jatkoa niin se jää neljän viimeisen päivän varaan. Arvostus mun työtä kohtaan on sillä tasolla. Mun ei pitäisi stressata, mutta yhtäkkiä saan semmoisia deadlinejä, joita mun on mahdotonta pitää ja kontrollifriikkinä mun on tosi vaikea antaa aikataulujen pettää.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Riita rappukäytävässä

Oli lauantainen saunavuoro. Yksisarvismies ehti liittymään seuraani, joka viikonloppuinen vieras taloyhtiön saunassa hän ei ole. Saunassa naureskeltiin, että tästä mun taloyhtiöasumisesta saisi kyllä  hyvän sketsisarjan. Vähänpä tiedettin, että sketsisarjan seuraava jakso odottikin meitä jo poistuessamme saunasta.

Saunan ovessa olevaa varauslistaa poistuessani vilkaistessani totesin, että jälkeeni saunovalla Erikssonilla (nimi muutettu) onkin kaksi saunavuoroa. Siitä sitten jupisin Yksisarvismiehelle. Päästiin kellaritiloista ala-aulaan, niin eikös  ykköskerroksessa asuva rouva Eriksson (kyttäsi varmaankin ovisilmästä) sieltä sitten paukannut rappusia alas ja Yksisarvismiehen mentyä ulko-ovesta ja mun odottaessa hissiä kysyi "asuuko tuo sun kaveri täällä". Sanoin ettei asu. Eriksson sanoi, että ei hänellä sitten ole oikeutta tulla mun kanssa saunaan. Minä siihen "ai vaikka maksan saunavuorostani, niin mulla ei ole oikeutta tuoda vierasta saunaan?". Erikssonin mielestä kyllä, näin on asia. Saunan seinällä on lappu, että asukas voi tuoda lenkkisaunaankin satunnaisen vieraan, miksei sitten myös omalle vuorolleen? Saatoin Erikssonin provokatiivisesta lähestymisestä hieman lämmetä, joten keskustelumme päättyi mun kovaääniseen toteamukseen "pitäkää te huoli omista asioistanne". Hissi tulikin sopivasti ja pääsin kämppääni kiroamaan ja suunnittelemaan asuntovaunun ostoa ja muuttoa pois täältä.

Ei ole taloyhtiöelämä mua varten. Olen sopeutunut Seistenpissaajamieheen, yläkerran rageperheeseen, ärsyttävien pikkukoirien (eri kuin joista olen kirjoittanut) räksytykseen ja naapurin alzheimeroituneen muusikon musisointiin, mutta Erikssonin ämmän purkaus oli kyllä nyt semmoinen niitti, että tekee tiukkaa. Pitää tämä asia nyt sitten ilmeisesti tarkistaa isännöitsijältä, samalla saatan pyytää saunavuoron vaihtoa Erikssonin toiselle saunavuorolle. Nyt kyllä vittuiltiin väärälle ihmiselle.

Tää episodi todennäköisesti naurattaa jo huomenna.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Reunalla kuulukin pelottaa

Työpaikan vaihdos tarkoittaa sitä, että viimeinen side vanhaan paikkakuntaan katkeaa ja se hieman hirvittää. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että päässä tapahtuu pieniä rakoilemisia välillä.

Jostain syystä juurruin tuohon edelliseen asuinkaupunkiini, ehkä siksi, kun siellä itsenäistyin, selviydyin ja muodostin uuden tuttavapiirin. Elämä oli loppuaikoina tuttua ja turvallista, vaikka mieskuviot välillä vähän horjuttikin.

Nyt kun olen saanut uudesta kotikaupungistani työpaikan, niin miksi sama ei tapahtuisi siinäkin työpaikassa. Juurrun ja tutustun, enkä koe itseäni enää niin yksinäiseksi. Tulen nauttimaan kävelytyömatkasta ja työroolista vähän kuin osana koneistoa, tuotantoa. En ole moottori enkä avainhenkilö, vaan teen sen oman pikkuhommani ja menen kotiin. Jos sairastun tai olen lomalla niin joku muu tekee hommat. Hitto mitä luksusta ja myös vähän pelottavaa. Musta tulee vain yksi lisäpää toimistosermikuutiostoon.

En selkeästi ole enää mieleltäni niin joustava, kuin joskus aiemmin ja mua (kontrollifriikkiä) rassaa se, että mun elämään vaikuttavia lankoja on muidenkin, kuin mun käsissä. Huomaan usein olevani tyhmä, itsekäs ja lapsellinen.  Vähän pakollisia  kasvukipuja.

Niin kuin Samuli laulaa: "Reunalla kuuluukin pelottaa".

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Kohti uusia haasteita

Uudet haasteet kävelymatkan päässä olevassa työpaikassa kutsuu :). Sain sen työpaikan, jihuu! Itseasiassa Pokemonista oli hyötyä tän työpaikan saamisessa :D. Ei ollenkaan turha peli!

Ikävä tulee muutamaa tyyppiä, eilen (siis jo ennen haastattelua) tihrustin jo itkua kun pidin mielessäni jäähyväispuhetta (vähänkö nuoleskelua ennen tipahdusta).

Helpottunut, jännittynyt uuden edessä ja vähän innostunutkin fiilis. Palkka laskee, mutta saan pari tuntia lisää aikaa päivään ja toivottavasti myös vähemmän vitutusta.

Elämä kantaa ja kaikki järjestyy :)


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Yllättävä anteeksipyyntö

 Vanhemmat lukijat muistavat varmaan Tyypin? Tyypin tapasin heti avioeroni jälkeen alkuvuodesta 2012 ja ihastuin kovin. Loppujen lopuksi 1,5 vuoden tapailun ja kärvistelyn jälkeen Tyyppi halusikin jonkun muun ja alkoi seurustelemaan hänen kanssaan. Peruslaastari mulle, kirveli pitkään pois repäistessä. Toimi hyvin näin jälkikäteen ajateltuna laastarina.

Nyt Tyyppi on eronnut. Onhan se aina välillä viestitellyt niitä näitä, tilittänyt muun muassa parisuhteensa vaikeuksia ja mä lyhyesti vastaillut kohteliaisuudesta. Minkäänlaista tunnetta Tyypin viestit ei enää aiheuta, eivät ole aiheuttanut enää vuosiin. Paitsi tämä viimeisin aiheutti kyllä huvittuneisuutta.

Nyt kuitenkin, SEITSEMÄN vuoden jälkeen, Tyyppi on kuulemma kovasti ajatellut mua ja halusi pyytää anteeksi sitä, miten paskamaisesti mua kohteli silloin joskus ja oli siitä kovin kovin pahoillaan. Kovasti oli huolissaan siitä, että pidänkö häntä ihan mulkkuna. Kielen päällä oli vastata että mitäpä väliä sillä oikeestaan on pidänkö häntä mulkkuna vai en. En vastannut sitten siihen mitään. Hänestä on tuntunut niin kovin pahalta. Hän ei kuulemma ymmärrä miksi käyttäytyi niin. Oisko vaikka käyttäytynyt silleen, koska on mulkku? No voi voi. Lohduttaako pitäisi? No en lohduttanut. Sääli on sairautta näissä asioissa.

Kaikenlaisia omituisia yhteydenottoja sitä saakin. Tuleekohan näitä anteeksipyyntöjä nyt sitten kronologisessa järjestyksessä :D. Kelailijan anteeksipyyntö olis kyllä mielenkiintoista kuultavaa.

Miehet on mystisiä.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Suunta kirkastuu

Epämääräinen tempoilu työkuvioiden kanssa alkaa selkeytymään. Hain uutta työpaikkaa jälleen kerran. Työpaikka on laadultaan semmoinen, johon ei pitäisi olla ongelmia päästä, useampi paikka haussa ja epäsuosittu ala. Jos en pääse, niin sitten onkin jo huonompi tilanne. Mutta ei hätää, on plan b selvillä! Haen yhteishaussa  monimuoto-opiskelemaan ja haen todennäköisimmin opintovapaata nykyisestä työstä. Todennäköisesti haen opiskelemaan, vaikka saisinkin tämän uuden työpaikan. Teen sen sitten vain työn ohessa.  Jos koulun ovet eivät avaudu niin suoritan ensimmäisen vuoden opinnot avoimen puolella :)

Tuskailin tuon työpaikan hakemisen kanssa, koska se ei todellakaan ole mun unelmatyöpaikka, mutta Yksisarvisen kysymys, että viihdynkö sitten nykyisessä työpaikassa, pisti pohtimaan asiaa hieman toiselta kantilta. Ollako huonossa työpaikassa, jonne ajaa pari tuntia päivässä vai työpaikassa, joka on kävelymatkan päässä? Kyllä muutama lisätunti vuorokauteen kompensoi jo jotain.

Tuntuu aika mukavalta kun on askelmerkit selvillä. Talviloma selvensi ajatuksia ja tuli selvästi tarpeeseen!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Kun mikään ei riitä

Tammikuussa kriiseilin asumis- ja omistusidentiteettini kanssa ja etsin omakotitaloja vimmaisesti. Olen kalibroinut unelmani ja todennut, että tarvitsen tähän tuskaani NYT HETI kesämökin. Niitä tutkiskellessani totean, että en ole saanut 23 työssäkäyntivuoden aikana kerrytettyä itselleni varallisuutta edes sen vertaa, että saisin rantamökin ostettua. Löysin kyllä ihanan idyllisen rantamökin, joka mahtui budjettini rajoihin, mutta perustukset näyttivät siltä, että olisi isompikin maanjäristys käynyt. Käytännössä perustukset olivat kasa kivenmurenia. Yritin Yksisarvismiehelle vakuuttaa, että onhan mökki pysynyt paikallaan jo varmasti 70 vuotta, että mihinkä se siitä yhtäkkiä romahtaisi, mutta kyllähän munkin järkeni sanoi, että ei siitä mitään tule. Se siitä rantaidyllistä. 

Laitoin vuorotteluvapaahakemuksen työnantajalle. Tuli hylättynä takaisin. Syy oli heppoinen. Motivaatiota nykyiseen työhön ei ole lainkaan, mutta uutta työtä ei löydy. 

Mulla on ollut viime vuosina semmoinen fiilis, että mä pystyn mihin vain. Nyt sitä ei ole. Toivottavasti se johtuu vain siitä, että olen ollut koko alkuvuoden kipeänä. Kaksi keuhkoputkentulehdusta putkeen ja influenssa tai hemmetin kova flunssa. Nyt viikon kuumeettomana, mutta silti voimat ihan poissa ja keuhkot rahisee. Vituttaa. 

Tämä on nimeltään "kun mikään ei riitä"-syndrooma. Kun tärkeitä asioita on loksahdellut paikoilleen, niin pienemmät asiat alkaa vituttamaan. Tai no, itseasiassa ei tämä mikään  "kun mikään ei riitä"-syndrooma ole, olen vain noussut Maslow:n tarvehierarkiassa pykälän ylöspäin ja tavoittelen seuraavaa loikkaa heti perään. Ongelma on vain mun kärsimättömyys, ei pysty odottamaan sitten niin yhtään. Kaikkihetinyt ja jos se ole mahdollista, niin sekös  sitten turhauttaa ja kiukuttaa. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. 

Nykyään kirjoitan postauksia enimmäkseen vain luonnoksiin, koska julkaisukelpoista, riittävän fiksua ja valmista ei tunnu tulevan. Nyt en anna liiallisen itsekritiikin estää julkaisua. 


torstai 14. helmikuuta 2019

Erilaisista rakkauksista

Rakkausaiheinen postaus haluaa tulla ulos, joten annetaan sen tulla ja jäsentyä.

Meillä oli Yksisarvisen kanssa hyvä keskustelu eilen rakkaudesta. En oikein ymmärtänyt miehen näkökulmaa järkiperäisestä rakkaudesta, koska mähän en ymmärrä järkiperäisyydestä mitään. Vai ymmärränkö? Pohditaanpas näitä mun menneitä rakkauksia hieman.

1. Ensimmäinen poikaystävä iässä 16-17. Huumaava tuskainen ihastus, koska etäsuhteesta oli kysymys. Kai mä ihastuin kun sain ensimmäistä kertaa huomiota.

2. Ensimmäinen aviomies 18-20-vuotiaana. Lisää huomiota ja kosinta, näin jälkikäteen ajateltuna tässä suhteessa ei ollut rakkauden hiventäkään. Miksi suostuin kosintaan? Ympäristön painostuksesta ja kuvittelin kai olevani jotenkin rakastunut.

3. Toinen aviomies, lasten isä. En vaan hemmetti tajua, että miksi ihmeessä me mentiin yhteen. Kai se oli sitten järkivalinta. Ihan kiva, normaali ihminen, vakaa, hyvää isämateriaalia. En mä mitään suurempaa ihastumistakaan muista tapahtuneen, me vaan ajauduttiin saman katon alle. Hämmentävää oli, että karkauspäivänä MINÄ kosin. Kai ajattelin, että pitäähän tässä nyt edetä ja naimisissa pitää olla. Jepjep. Veikkaanpa, että evoluutio ohjasi mut lisääntymään hänen kanssaan. Tämä oli pitkälti järkisuhde.

4. Eroni jälkeenhän ihastuin palavasti Tyyppiin. Tunne oli loppujenlopuksi melko yksipuolinen. Miksi ihastuin, vaikea sanoa, huomion saaminen se ei kyllä tällä kertaa ollut. Kai se oli sitten se fyysisen läheisyyden saaminen. Kesti pitkään toipua, muutaman vuoden. Kai se oli se ensimmäinen eron jälkeinen juttu, joka tarttui niin tiukasti, vaikka olikin suurelta osin omaa kuvitelmaa.

5. Kelailijaan ihastuin silmittömästi ja vahvasti. Niin, että työnteko oli muutaman viikon suorastaan mahdotonta, koska päässä ei ollut mitään muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa. Se oli oikeastaan aika kamalaa. Kai niitä tunteita, joita Kelailijaa kohtaan tunsin, voisi kutsua rakkaudeksi. Kelailijan puolelta tilanne oli selkeä laastarointitilanne ja ihastumisen haihduttua se ei muuttunutkaan hänellä rakkaudeksi. Hidastettu pitkä ero Kelailijasta oli tuskallinen ja riuduttava, mutta jälkikäteen ajateltuna melko nopeasti pääsin yli koska kuvioihin astui:

6. Se Mies Joka Mut Silloin Kerran Jätti. SUURI rakkaus, jonka varaan kehittelin ihan oman todellisuuteni ja pilvilinnat. Vuoden päästä kun suhde loppui, juuri kun Puoliksen todellisuuden mukainen yhteinen elämä olisi alkanut, tuli melkoinen romahdus. Sitä surua kesti ja kesti ja kesti. Ilmeisesti mies onnistui ruokkimaan mun pilvilinnoja sopivan kokoisilla muruilla, että ero tuli suhteellisen puskista. Olihan mulla omat epäilykseni, mutta kuvittelin kai kuvitelleeni asioita ja tulkinneeni väärin. Oliko se sitten kuitenkaan oikeaa rakkautta? Kuvittelin tuntevani ihmisen ja kuvittelin miehen olevan vain tyyppiä, joka ei puhu tunteistaan, mutta osoittaa ne teoin. No joo, olihan myös niitä muita tekoja, jalanjälkien lakaisua rappusista (nyt Kilis triggeröityy taas :D) sun muuta. Mun kokemus tuosta suhteesta oli, että se oli suurta rakkautta, jossa jouduttiin "riutumaan" etäsuhteessa puolisen vuotta miehen ulkomaankomennuksen vuoksi. Kuka riutui, kuka ei. Itsehän olen niin heikko, että kehitän isoissa kriisessä aina uuden autoimmuunisairauden, voi tsiisus sentään. Todenteolla siis riuduin, myös fyysisesti.

7. Sitten tuli Tavallinen Keski-ikäinen Mies 400 kilometrin päästä. Samanlainen silmitön vaaleanpunainen megaihastus aloitti tuon epätoivoisen suhteen, kuin ihastus Kelailijaankin. Olihan se ihanaa, mutta myös kamalaa. Tämä suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa (välimatka, miehen ajan puute). Ihastuminen jäi ihastumiseksi vissiin molemmilla ja tilanne päättyi.

8. Pian TKM:stä eroamisen jälkeen elämään astui Kokonainen Kaupunkilaismies. Alun pieni ihastus haihtui mun puolelta, mutta koitin järkiperäistä rakastamista, mikä osoittautui mun kohdalla mahdottomaksi. Ilmeisesti järkihommissakin tarvitaan jotain muutakin kuin vain sitä järkeä. Tai ehkä multa puuttui se oikeanlainen järki siihen hommaan. Miehen valehtelu ei auttanut asiaa.

Mikä näitä mun kaikkia aiempia ihastuksia ja rakkauksia (pois lukien lasten isä) yhdistää on se, että tunteet eivät ole olleet tasapainossa parin kesken. Elämäntilanteet eivät ole olleet "samalla tasolla". Toiveet ja unelmat eivät ole olleet samansuuntaisia. On ollut vain tilapäinen, joskus epätoivoinenkin halu olla jostain syystä hetki yhdessä. Aika monta ihastusta tai rakkautta olen tarvinnut opettamaan asioita.

Yksisarvinen sanoi aikuisena rakastaneensa järkipohjalla ilman ylimääräisiä tunnekuohuja. Ensireaktioni oli, että mitäh? Olinko mä se järkivalinta (koska voiko ikinä olla muusta kuin MINUSTA kyse), joka ei aiheuta ylimääräisiä tunnekuohuja. Mä kun olen tunnekuohujen erityisasiantuntija, niin tuommoinen tuntui todella vieraalta ajatukselta. Varmaan siksi, kun mun on vaikea ymmärtää, mitä mies sillä järkipohjalla tarkoitti. Jotenkin mun on vaikea käsitellä rakkautta ja järkeä samassa yhteydessä. Mies ehkä ajattelee hyvää, välittävää, tasaista ja tasa-puolista rakkautta järkipohjaisiksi ja tunteikasta pirskahtelevaa vaaleanpunaista rakastumista vähemmän järkeväksi.

Meillä on selkeästi eri näkökulma rakkaudesta, ihan hyvä niin, mä kun en ole niin tasainen niin hyvä, että joku on :D. Yritän pitää kiinni mun vaaleanpunaisesta pirskahtelevaisuudesta ja järjettömyydestäni :).  Melko järjetöntä on muuttaa muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen miehen perässä outoon lähiöön!





Ylen artikkeli rakkaudesta

perjantai 1. helmikuuta 2019

Tarvitsen breikin

Mä tarviin breikin työelämästä. Työmotivaatio on pakkasen puolella, työnhaku ei tärpännyt, pääsin jo viimeiseen vaiheeseen, joten toiveet oli korkealla (joo, mä masennuin jo parin yrityksen jälkeen). En kelvannut edes firman sisäisessä haussa käytännössä omaan työtehtävääni. Sekös mut syöksikin tilapäiseen masennuksen alhoon. En tiedä mikä jatkossa mun toimenkuva tulee olemaan, kun huomaan  toimenkuvassani olevia työtehtäviä lähtevän multa pois niin, että mua ei enää kutsuta palavereihin, joissa aiemmin olen ollut. Tyylikästä.

Haluaisin ehkä opiskella, mutta tässä kun näitä vaihtoehtoja olen tutkinut, niin kyllä ei ole helppoa yhden tienaajan/elatusvelvollisen taloudessa heittäytyä opiskelemaan. Olenhan mä aiemmat opinnot tehnyt tietty työn, raskaana olemisen, lastenhoidon yms. ohessa, mutta nyt en jotenkin jaksaisi, kun osa pointtia olisi päästä työelämästä tauolle.

Koska olen ollut tässä jo kohta pari viikkoa kipeenä niin kaikki tämmöiset vastoinkäymiset tuntuu isommilta kuin ne onkaan. Vituttaa niin, että itkettää. Eipä oo pitkään aikaan tarvinnutkaan itkeä, nyt oon tehnyt sitä jo toista päivää. Onpas mukavaa. Vähän nostalgista.

Onhan mulla kaikki kuitenkin hyvin. On työ, on hyvä mies, on lämmin koti, on huoltoyhtiön lumimiehet. Että hittoako tässä valitan.         

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Identiteettikriisi

Mulla on vähän identiteettikriisi.  Ennen muuttoa olin vahva, itsenäinen nainen, joka hoiti vanhan omakotitalon oikut kuin vettä vaan (heh). Nyt mä olen vuokrakaksioasuja, joka kyttää yläkerran asukin  virtsarakon virkeyttä ja kukkahattutätimäisesti siunailee parivuotiaan iltarallia vielä kymmenen aikaan. Koska mulla ei ole tämän isompia "ongelmia", niin näköjään sitä kehittelee sitten pienemmästäkin sellaisen.

Huomaan selvästi ajattelevani omistusasumista mulle parempana asumismuotona, etenkin omakotitaloasumista, jossa saa tehdä kokonaan itse päätökset. Mä olen omakotitaloasuja, joka ei jaksa hoitaa yksin omakotitaloa. Haluan huudattaa musiikkia siivotessani ja laulaa nuotin vierestä korkealta kovaa sen mukana.

Tykkään ihan hirveesti tästä mun ja Yksisarvismiehen välimatkan lyhyydestä, eli en halua kyllä muuttaa kauemmas ja hankaloittaa näkemistä, mutta pelkään, että kevään tullen tulee levoton olo. Mun pitää tehdä joku taistelusuunnitelma levotonta oloa vastaan. Tykkään ihan helvetisti 19 euron sähkölaskuista ja huoltoyhtiön tekemistä lumitöistä. Tykkään hengailla alasti jäätymättä myös talvella. Villasukkia ei ole tarvinnut, lyhythihaisia kotivaatteita kyllä.

Jos ajattelen aikaa ennen muuttoa ja näitä paria kuukautta muuton jälkeen niin ei ole epäilystäkään, etteikö tää olis ollut oikea päätös. Olen joka päivä superhypermegaonnellinen, kun voidaan olla hetki toisiimme yhteenliimautuneena (enkä tarkoita edes seksiä). Nähdään parhaimmillaan päivässä saman verran, kuin ennen muuttoa viikossa. Tää on nyt näköjään tilanne, jossa ei vain ole mahdollista saada kaikkea hetijustnyt (niin kuin esim. miestä saman omakotitalon katon alle :D). Onneksi olen hyvin kärsivällinen ihminen luonteeltani *reps*.

Pienestä identititeettikriisistä huolimatta mulla on kaikki enemmän kuin hyvin :)

torstai 10. tammikuuta 2019

Miehinen itsevarmuus

Etäpäivä, Osa-aika-avomies tuhisi kipeänä kylkeä vasten kun tein töitä, välillä katselin ja silittelin hellästi ja ajattelin että kylläpä onkin mahtava hetki. Ei se, että mies on kipeänä, vaan se, että tuhisee nenä kiinni mun kyljessä ja käsi mun ympärillä. Niin arkinen asia, mutta niin uutta ja ihanaa mulle. Toivottavasti en totu tähän, vaan tämä olisi aina yhtä uutta ja ihanaa :).

Tammikuun huonot ajokelit ovat aiheuttaneet sen, että mua on alkanut pelottamaan työmatkat. Hieno homma, kun työpaikka on kuitenkin ihan kohtuullisen pituisen ajomatkan päässä. Aiemmin olen pelännyt vain toisen kyydissä, mutta nyt se on laajentunut myös omaan kyytiin.

Olen pelkoni takia harkinnut työpaikan vaihtoa lähemmäs. Hakemuksen jättämisen jälkeen iski yhtäkkinen pikkupaniikki. Ihan tosta noin vain pistin hakemuksen, vaikka ei olla Miehen kanssa edes vielä kertaakaan riidelty! Jos saisin tuon työpaikan, niin katkeaisi kaikki siteet vanhaan. Hirvittää hieman, miten luontevasti ajattelen että olisinkin tässä kaupungissa töissä. Sehän tarkoittaisi kokonaisvaltaisesti ihan uutta elämää...

Työpaikkaa hain kun sisko käski. Olinhan mä sen ilmoituksen nähnyt ja todennut, että eihän musta varmaan tuohon edes olisi. Eri tukitoimintojen ala kuin mitä nyt teen. Kun olin suodattanut kaikki hakemuksen yli-ihmistä etsivät sanat pois niin totesin, että olenhan mä melko vastaavaa työtä aiemminkin tehnyt, eri nimikkeellä vain. Pohdin viesteillä kaverin kanssa, että mistähän saisi tähän työnhakuun semmoista miehistä itsevarmuutta. Miehinen itsevarmuus on sitä, että pystyy hakemaan ihan mihin tahansa paikkaan hemmetin kovalla palkkatoiveella ja vielä onnistuu saamaankin paikan, vaikka ei ole edes pätevä. Me naiset taas ollaan usein just tämmöisiä, ettei muka osata ja ainakaan ei osata asiallista palkkaa pyytää. Kaveri vastasi, että pitää kouria vähän genitaalialuetta, niin sieltä se itsevarmuus löytyy. Kouraisin siis muniani ja hain. Aika näyttää mitä tapahtuu. Toivottavasti kevät tulisi pian, että uskaltaisi taas ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti.

Melkein tuli jo omakotitalokuume, mutta sitten tuli kerrostaloasumisen ensimmäisen kuukauden sähkölasku, joka oli 19 euroa, eli n. 10 % siitä mikä olisi vastaavan ajan omakotitalon sähkölasku. Näin taitaa olla sittenkin ihan hyvä, ainakin just tänään :).

lauantai 5. tammikuuta 2019

Kosinta ja kaikenlaista höpinää

Mua on vähän niin ku kosittu! Noin viikko sitten tapahtui eroottissävytteinen esitunnustelukosinta (kirjotan tästä "kosinnasta", koska halusin päästä kirjoittamaan tuon upean yhdyssanaparin, koska ihailen suuresti miehen yhdyssanataitoa), johon vastasin muutama päivä myöhemmin myöntävästi. Syy, miksi vastauksessa kesti niin kauan, oli se, että suoraan sanottuna hämmennyin esitunnustelukosinnasta ja siitä, että sanaa "vaimo" käytettiin yhteydessä, johon mä liityin. Asia hämmensi varmaan eniten siksi, kun mies tuppaa julistamaan kovinkin jyrkästi välillä periaatteitaan, esim. "ei ole menossa enää naimisiin". Periaatteen mies, jonka periaatteet joustavat tilanteiden mukaan, eli vähän niin kuin mullakin :D.

On aika kivaa, että voidaan höpötellä ja haaveilla naimisiinmenosta kenenkään osapuolen ahdistumatta (tai siis mun...).

Olen jollain kieroutuneella tavalla iloinen myös siitä, että miehestä on löytynyt ärsyttävä piirre. Toistaiseksi yksi kappale.  Liian täydellinen ei pidäkään olla. Ärsyttäväksi piirteeksi en laske sitä, että voittaa mut johdonmukaisesti Trivial Pursuitissa, oikeestaan tykkään salaa siitä, että voittaa :). Jos suhteuttaa ärsyttävän piirteen aiempien miesten ärsyttäviin piirteisiin (raivarit, sisäiset demonit, ahdistus, sata lasta ja exän käskytettävissä, ulkomaantyöt ja kyvyttömyys puhua), niin eihän se niin kovin paha olekaan.

Muuttoni on mahdollistanut sen, että mulla on nyt osa-aika-avomies, joka tulee omilla avaimilla mun nukkuessa sisään, keittää mulle aamukahvit (vaikkei  juurikaan pystykään yökyläilemään) ja herättelee hellästi uuteen päivään. Nalkuttaa jätteiden huonosta lajittelusta ja imurin sijainnista keskellä oviaukkoa. Ei tästä itseasiassa montaakaan vuotta ole, kun mursin pikkuvarpaani harpatessani oviaukossa lojuneen imurin yli niin, että iskin voimalla pikkuvarpaani karmiin, eli ehkä siinä nalkutuksessa saattaa olla pointtinsa...

Välillä tuntuu melkein epätodelliselta, että miten hyvän miehen olenkaan saanut. Kaikkien näiden vuosien ja miesten jälkeen osaan todellakin arvostaa kaikkea, mitä mulla nyt on (olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti).

Kevätkin jo tulee! Aivan mahtavaa! :)