Tässä naputtelukäteen otetun lääkkeen vaikutusta odotellessani aloitin opiskelukirjojen bonuskirjana mukaan napatun kirjan lukemista. Tiina Ekmanin Huijarisyndrooma, miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä).
"Huijarius on samaa juurta ja sukua kuin perfektionismi, itsekriittisyys, vaativuus itseä kohtaan tai suorittamispakko. Näiden kaikkien taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudestaan ja kelpaamisestaan sellaisena kuin on". Pääsin jopa sivulle 13 ennen ensimmäisiä kyyneleitä.
"On vaikea tietää, millainen minun tulisi olla, jotta olisin tarpeeksi"
"Kun huijarin eteen tulee tehtävä, joka vaatii runsaasti valmisteluja ja ponnistelua, hän ahdistuu ja alkaa epäillä selviytymistään. Mieleen muistuvat vain kaikki aikaisemmat epäonnistumiset ja virheet, jotka todistavat vääjäämättä hänen kyvyttömyytensä. Valittavana on kaksi selviytymisreittiä: valmistautua, viilata ja ylisuorittaa tai lykätä aloittamista ja ryhtyä toimeen viime tipassa puskien homman läpi... Huijariksi itsensä kokeva selittää onnistumisensa joko sillä, että teki valtavasti työtä, koska tavallisella tekemisellä ei olisi saanut valmista aikaiseksi. Tai hän selittää, että onni vain potkaisi ja hän sai kuin saisikin työn valmiiksi".
Mä onnistun omasta mielestäni tuurilla, joskus onnistun valmistautumaan oikein, mutta tuuriahan sekin vissiin. Olen välillä ihan tyytyväinenkin suorituksiini, mutta esim. viikonlopun tentin (johon valmistauduin hyvin vähän) YKSI virhe ärsytti, sainhan sen takia tentistä vain 95% oikein. Mä tiedostan varsin hyvin, että onnistuin ja helvetin hyvin onnistuinkin. Verkkotentissä kun saa heti tentin tehtyään tietää tuloksen niin ensireaktio oli "jess" kun näin tuon 95% tuloksen. Kun näin minkä virheen olin tehnyt niin koko onnistuminen mitätöityi sillä. Olisi pitänyt pystyä parempaan. Vielä lähipiirille selostin "no, se nyt oli vain yksi osa kurssia, vielä on vaikka kuinka monta tehtävää jäljellä". Mun keskiarvo suoritetuista kursseista on 4,2 (1-5 asteikko) "Mutta eihän siinä ole kuin yksi vitonen" sanoo sisäinen ääni. Pääsin todistusvalinnalla ammattikorkeakouluun ja ajattelen "no, se näkyykin olevan vähän huonompi oppilaitos".
Kirjan mukaan huijareilla on usein tiedostamaton supersankarifantasia. kaiken pitäisi onnistua helposti ja virheettä, ja jos näin ei käy, se todistaa kelvottomuutta ja osaamattomuutta. Tunnistan tuonkin ajatuksen.
Mun piti referoida yhteistoimintalakia opiskelutehtävään, mutta tässä vaan pohdiskelen huijarisyndroomaani ja lainailen osuvia pätkiä kirjasta. Mä luulen että mun blogia lukee moni huijarisyndroomainen, joten ei tämä varmaan hukkaan mene.
Aika paljon tiedostettuja asioita tälle illalle. Taitaa jäädä yhteistoimintalaki referoimatta, luotan siihen että sisäinen täydellisyydentavoittelija hoitaa homman kotiin kun deadlineen on kuitenkin vielä pari viikkoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Analysointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Analysointi. Näytä kaikki tekstit
maanantai 18. marraskuuta 2019
sunnuntai 17. syyskuuta 2017
Sisäistä tempoilua
Mä tykkään Kokonaisesta Kaupunkilaismiehestä joka treffien jälkeen enemmän :). Nyt on kolme viikkoa tuntemista, kolmet treffit ja kuutisen päivää yhteiseloa takana ja tuntuu niin hyvältä ja luontevalta.
Välillä huomaan vähän friikkaavani kun mietin pidemmälle, esim. joulua, mutta tajuan että ei tässä ole mitään friikkaamisen aihetta. Huomaan (ja olen puhunutkin KK:lle) että mun on vaikea antautua samalla tavalla tunteiden vietäväksi kuin hän. Näköjään olen oppinut kasvattamaan vähän suojuksia, mutta ei se haittaa. Kaikki aikanaan, meidän suhde on vielä niin alkutekijöissään.
Välillä tuntuu siltä että oon kuin joku villikissa joka on suljettu ihmisen kanssa huoneeseen. Oon utelias, mutta pelokas. Välillä uskaltaudun lähemmäs haistelemaan, vähän kehräämäänkin ja sitten ihmisolento liikahtaa ja mä säntään verhoja pitkin katon rajaan. Ehkä vähän karrikoiden. Pikkuhiljaa kuitenkin kesyynnyn.
On outoa kun olen aina ollut se hoivaajatyyppi suhteissa. Nyt kuitenkin olen enemmän se hoivattava. Olen saanut kerrottua kipupisteitäni ja tullut siitä huolimatta hyväksytyksi. Olen saanut jälleen kerran kuulla miten välillä näyttäydyn kylmänä ja kovana, mutta hän näkee sen kuoren läpi ja silmistäni sen mitä oikeasti tunnen, vaikka saatan käyttäytyä tai puhua ihan toista. Mä tempoilen sisäisten juttujeni kanssa ja mies on siinä rauhassa ja kun olen lopettanut tempoilun, niin ottaa syliin ja silittää niin kauan että iho on hellänä ja pitää vaihtaa silityskohtaa. Tuo on niin sitä mitä vaille olen jäänyt koko elämäni. Ehdotonta hyväksyntää ja hellyyttä.
Olen tainnut törmätä harvinaisuuteen. Pidän kiinni ja kovaa!
Mä olen nyt jonkun tyttöystävä ja mulla on poikaystävä, tuntuu aika kivalta
Välillä huomaan vähän friikkaavani kun mietin pidemmälle, esim. joulua, mutta tajuan että ei tässä ole mitään friikkaamisen aihetta. Huomaan (ja olen puhunutkin KK:lle) että mun on vaikea antautua samalla tavalla tunteiden vietäväksi kuin hän. Näköjään olen oppinut kasvattamaan vähän suojuksia, mutta ei se haittaa. Kaikki aikanaan, meidän suhde on vielä niin alkutekijöissään.
Välillä tuntuu siltä että oon kuin joku villikissa joka on suljettu ihmisen kanssa huoneeseen. Oon utelias, mutta pelokas. Välillä uskaltaudun lähemmäs haistelemaan, vähän kehräämäänkin ja sitten ihmisolento liikahtaa ja mä säntään verhoja pitkin katon rajaan. Ehkä vähän karrikoiden. Pikkuhiljaa kuitenkin kesyynnyn.
On outoa kun olen aina ollut se hoivaajatyyppi suhteissa. Nyt kuitenkin olen enemmän se hoivattava. Olen saanut kerrottua kipupisteitäni ja tullut siitä huolimatta hyväksytyksi. Olen saanut jälleen kerran kuulla miten välillä näyttäydyn kylmänä ja kovana, mutta hän näkee sen kuoren läpi ja silmistäni sen mitä oikeasti tunnen, vaikka saatan käyttäytyä tai puhua ihan toista. Mä tempoilen sisäisten juttujeni kanssa ja mies on siinä rauhassa ja kun olen lopettanut tempoilun, niin ottaa syliin ja silittää niin kauan että iho on hellänä ja pitää vaihtaa silityskohtaa. Tuo on niin sitä mitä vaille olen jäänyt koko elämäni. Ehdotonta hyväksyntää ja hellyyttä.
Olen tainnut törmätä harvinaisuuteen. Pidän kiinni ja kovaa!
Mä olen nyt jonkun tyttöystävä ja mulla on poikaystävä, tuntuu aika kivalta
tiistai 2. toukokuuta 2017
Pikku-Puoliksen avohaava
Pikku-Puoliksella onkin yllättäen iso avohaava. Kyllä suoraan sanottuna vituttaa itkeä räkä poskella äidin hyväksynnän perään melkein 39-vuotiaana. Pläräsin arkiston helmiä ja löysin vuodelta 2014 avautumisia äidille:
"Mä olen saanut pärjätä hyvin pitkälti omillani, välillä olen koittanu sua lähestyä, ehkä joskus aika katkeranakin ja saanut katkeruutta ja puolustelua takaisin. Jotain sä olet Annalle (nimi muutettu) kertonut enemmän kun meille muille. Ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta ei se kovin kivalta tunnu kyllä. Mä voin kertoa kyllä, että mä tunnen aika isoa katkeruutta siitä, miten sä käännyit mua vastaan erossani. Silloin kun mä olisin eniten tukea tarvinnut. Pärjännyt mä olenkin ihan hyvin. Vaikkakin aika yksin.
En mä ehkä haluais katkerakaan olla, helpompi olis se vaan jättää taakse jos pystyis ymmärtämään sen, miksi asioita on tapahtunut niin kuin on ja sanottu on niin kuin on.
Eniten mä olen vaan toivonut että sä olisit hyväksynyt mut sellaisena kuin olen. Sanonut vaikka että olisit ylpeä musta ja siitä miten olen pärjännyt elämässä."
Äidin vastaus tuohon, mun sydänverellä kirjoitettuun hengentuotteeseen oli seuraava: "Tulin just töistä ja aivot solmussa, joten eiköhän me voida ottaa vaikka risteily ja pohtia elämän solmut". Asiaan ei koskaan palattu.
Olen siis selkeällä suomen kielellä lähestynyt äitiä kipupisteitteni kanssa saamatta kuitenkaan kipeästi tarvitsemaani hyväksyntää. Rohkeata pikku-puolis, rohkeata. Olet ainakin yrittänyt.
Olen itkenyt, niistänyt, melkein hyperventiloinutkin kuin pieni lapsi ja miettinyt että olisiko mulla varaa oikeaan terapiaan, mutta ei, ei todellakaan ole. Self help ja kyökkiterapia saa riittää.
Tämän on pakko johtaa johonkin hyvään, koska tää tuntuu niin ikävältä
Kevennyksenä Vapputunnelmaa Tampereelta
"Mä olen saanut pärjätä hyvin pitkälti omillani, välillä olen koittanu sua lähestyä, ehkä joskus aika katkeranakin ja saanut katkeruutta ja puolustelua takaisin. Jotain sä olet Annalle (nimi muutettu) kertonut enemmän kun meille muille. Ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta ei se kovin kivalta tunnu kyllä. Mä voin kertoa kyllä, että mä tunnen aika isoa katkeruutta siitä, miten sä käännyit mua vastaan erossani. Silloin kun mä olisin eniten tukea tarvinnut. Pärjännyt mä olenkin ihan hyvin. Vaikkakin aika yksin.
En mä ehkä haluais katkerakaan olla, helpompi olis se vaan jättää taakse jos pystyis ymmärtämään sen, miksi asioita on tapahtunut niin kuin on ja sanottu on niin kuin on.
Eniten mä olen vaan toivonut että sä olisit hyväksynyt mut sellaisena kuin olen. Sanonut vaikka että olisit ylpeä musta ja siitä miten olen pärjännyt elämässä."
Äidin vastaus tuohon, mun sydänverellä kirjoitettuun hengentuotteeseen oli seuraava: "Tulin just töistä ja aivot solmussa, joten eiköhän me voida ottaa vaikka risteily ja pohtia elämän solmut". Asiaan ei koskaan palattu.
Olen siis selkeällä suomen kielellä lähestynyt äitiä kipupisteitteni kanssa saamatta kuitenkaan kipeästi tarvitsemaani hyväksyntää. Rohkeata pikku-puolis, rohkeata. Olet ainakin yrittänyt.
Olen itkenyt, niistänyt, melkein hyperventiloinutkin kuin pieni lapsi ja miettinyt että olisiko mulla varaa oikeaan terapiaan, mutta ei, ei todellakaan ole. Self help ja kyökkiterapia saa riittää.
Tämän on pakko johtaa johonkin hyvään, koska tää tuntuu niin ikävältä
Kevennyksenä Vapputunnelmaa Tampereelta
sunnuntai 30. huhtikuuta 2017
Voi äiti
Kirjan lukeminen on vienyt mut matkalle lapsuuteeni. Koitin miettiä olisko mulla mitään hyviä muistoja lapsuudestani äidin kanssa. Piti oikeesti pinnistellä ja saldo oli seuraava:
-Pyörälenkki äidin kanssa kahden
-Silmälääkärissä Ympyrätalossa ja samalla kenkäkaupassa.
Fyysiset tarpeet lapsuudessa on tyydytetty, henkisiä ei. En ole kokenut tulleeni hyväksytyksi arvostetuksi tai rakastetuksi. Äiti teki kotona töitä, eli olisi ollut kyllä fyysisesti läsnä, mutta oli oikeastaan vain työhuoneessaan tai nukkui. Olin yli ysin oppilas peruskouluaikoina, mutta koskaan en muista siitäkään saaneeni positiivista palautetta.
Muistoja isän kanssa tekemisestä on onneksi vähän enemmän.
Meinasin pohtia että miten monella on ollut kurjempi lapsuus kuin mulla, mutta ei mun ehkä kannata alkaa vertailemaan. Tää on mun kokemus ja sillä on vaikutuksia minuun.
Mä toivon että omille lapsille jää muistoja yhdessä tekemisestä, nauramisesta yhdessä, hassuttelusta. En mä muista että oltais äidin kanssa koskaan naurettu yhdessä millekään. Muistan kyllä miten mua lyötiin imurinletkulla, hengarilla, mitä nyt sattuikaan käteen. Muistan miten tukistettiin niin että hiuksia lähti tukottain. Muistan miten äiti veti kiukuspäissään mun vaatekaapista kaikki vaatteet alas ja jouduin järjestämään ne uudestaan. Olinhan mä varmasti välillä kauhea lapsi, mutta silti ne keinot olisi pitänyt kai olla toiset.
Avioeroni jälkeenhän välit meni äitiin poikki muutamaksi vuodeksi. Tässä postauksessa siihen syy: http://puolinaisenero.blogspot.fi/2012/04/valit-poikki-aitiin.html Itku tuli kun luin sen ja muistelin.
Onneksi mulla oli ihana mummo, jolta sain kyllä hyväksyntää ja läsnäoloa. Luulen että se pelasti paljon. Harmi kun mummo on jo kuollut niin en voi jutella mun lapsuudesta hänen kanssaan. Äidin kanssa en viitsi edes yrittää.
Vieläkin toivoisin että äiti ilmaisisi että on ylpeä siitä miten olen pärjännyt.
Odotan mielenkiinnolla että pääsen kirjassa siihen kohtaan, jossa kerrotaan miten tätä kaikkea lähdetään korjaamaan.
En edes halua pohtia miten tämä kaikki on vaikuttanut mun äitiyteen.
-Pyörälenkki äidin kanssa kahden
-Silmälääkärissä Ympyrätalossa ja samalla kenkäkaupassa.
Fyysiset tarpeet lapsuudessa on tyydytetty, henkisiä ei. En ole kokenut tulleeni hyväksytyksi arvostetuksi tai rakastetuksi. Äiti teki kotona töitä, eli olisi ollut kyllä fyysisesti läsnä, mutta oli oikeastaan vain työhuoneessaan tai nukkui. Olin yli ysin oppilas peruskouluaikoina, mutta koskaan en muista siitäkään saaneeni positiivista palautetta.
Muistoja isän kanssa tekemisestä on onneksi vähän enemmän.
Meinasin pohtia että miten monella on ollut kurjempi lapsuus kuin mulla, mutta ei mun ehkä kannata alkaa vertailemaan. Tää on mun kokemus ja sillä on vaikutuksia minuun.
Mä toivon että omille lapsille jää muistoja yhdessä tekemisestä, nauramisesta yhdessä, hassuttelusta. En mä muista että oltais äidin kanssa koskaan naurettu yhdessä millekään. Muistan kyllä miten mua lyötiin imurinletkulla, hengarilla, mitä nyt sattuikaan käteen. Muistan miten tukistettiin niin että hiuksia lähti tukottain. Muistan miten äiti veti kiukuspäissään mun vaatekaapista kaikki vaatteet alas ja jouduin järjestämään ne uudestaan. Olinhan mä varmasti välillä kauhea lapsi, mutta silti ne keinot olisi pitänyt kai olla toiset.
Avioeroni jälkeenhän välit meni äitiin poikki muutamaksi vuodeksi. Tässä postauksessa siihen syy: http://puolinaisenero.blogspot.fi/2012/04/valit-poikki-aitiin.html Itku tuli kun luin sen ja muistelin.
Onneksi mulla oli ihana mummo, jolta sain kyllä hyväksyntää ja läsnäoloa. Luulen että se pelasti paljon. Harmi kun mummo on jo kuollut niin en voi jutella mun lapsuudesta hänen kanssaan. Äidin kanssa en viitsi edes yrittää.
Vieläkin toivoisin että äiti ilmaisisi että on ylpeä siitä miten olen pärjännyt.
Odotan mielenkiinnolla että pääsen kirjassa siihen kohtaan, jossa kerrotaan miten tätä kaikkea lähdetään korjaamaan.
En edes halua pohtia miten tämä kaikki on vaikuttanut mun äitiyteen.
lauantai 29. huhtikuuta 2017
Tunnelukot
Mun hengissäoloa on epäilty, joten päätin ilmoitella itsestäni. Poistin edellisen postauksen harkitusti, koska päätin että "tosiseuraajat" olisivat sen jo ehtineet nähdä.
Olen tällä viikolla todennut akuutin tarpeen itseni kehittämiseen. Totesin olevani ihan tunnelukkoinen. Olen tehnyt tunnelukkotestin ensimmäisen kerran kun olin pohtimassa avioeroa vuonna 2011, viime kesänä kun olin sinkku ja nyt kun olen vähän haastavassa parisuhteessa.
Heräsin itseanalyysin tarpeeseen kun keskustelimme TKM:n kanssa puhelimessa, tai siis TKM keskusteli ja pohti ja mä haukoin paniikissa henkeäni ja itkin. Menin lukkoon, en pystynyt kuulemaan mitä mies puhui vaan kuulin vain sen, mitä aikaisempien kokemusten ja tunnelukkojeni kautta kykenin kuulemaan. En kuullut ollenkaan oikein. Se oli kyllä aika järkyttävä havainto.
Seuraavana päivänä ostin ensimmäisen e-kirjani "Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta". Olen todennut käytökseni ja ajatusmallini olevan kuin suoraan kirjasta. En ole vielä päässyt loppuun asti, mutta olen varma että kirjasta on apua. Onpas tosi mielenkiintoista analysoida noita tuloksia.
2016 kesällä olin sinkku, toipumassa erosta. Mulla oli asiat tunnelukkojen suhteen paremmin kuin nyt. Osittain samat tunnelukot oli vahvoilla kuin nytkin, mutta paljon oli tunnelukottomia tai heikkoja alueita. Olen siis ilmeisestikin tasapainoisempi sinkkuna, tai tunnelukot paremminkin aktivoituvat parisuhteissa.
2011 kesällä pohdin eroa ensimmäisen kerran. 2012 tammikuussa erosin. Tästä näkee selkeästi miten sekaisin olinkin. Olin ihan lukossa ja hukassa ja tiesin sen.
Tunnelukot pohjautuvat lapsuuden kokemuksiin ja tämänkin prosessin myötä tuli mieleen alakouluikäisenä tapahtunut episodi kun äiti oli ilmoittanut mulle että mun pitää pakata kassini koska muutan koulukotiin. Olin kiukutellut jostain ja rangaistukseksi mut uhattiin hylätä. Hyvin hoidettu. Ja nyt 30 vuotta myöhemmin mä pohdin että siitäkö mun hylkäämisen tunnelukko johtuu. Mitähän tunnelukkoja olen omilleni aiheuttanut...
Huhhuh, on tässä työmaata, mutta nyt kun tiedostan niin asioille on varmaan jotain tehtävissä.
Huomenna TKM:n kanssa hänen järjestämälle Tallinnan reissulle. Mulla fiilis ei ole ihan niin korkea just tällä hetkellä kuin voisi, mutta urakoinpa tänään vielä tuota kirjaa niin jospa se siitä :) (Tämän kirjoittamisen jälkeen Tallinna muuttui Tampereeksi, mutta sehän on melkein sama)
Ai niin, sain viikko sitten ensimmäiset neljä piikkiä Humiraa ja tuntuu ainakin toistaiseksi auttavan. Sivuvaikutuksiakaan ei ole tullut.
Hyvät Vaput!
Olen tällä viikolla todennut akuutin tarpeen itseni kehittämiseen. Totesin olevani ihan tunnelukkoinen. Olen tehnyt tunnelukkotestin ensimmäisen kerran kun olin pohtimassa avioeroa vuonna 2011, viime kesänä kun olin sinkku ja nyt kun olen vähän haastavassa parisuhteessa.
Heräsin itseanalyysin tarpeeseen kun keskustelimme TKM:n kanssa puhelimessa, tai siis TKM keskusteli ja pohti ja mä haukoin paniikissa henkeäni ja itkin. Menin lukkoon, en pystynyt kuulemaan mitä mies puhui vaan kuulin vain sen, mitä aikaisempien kokemusten ja tunnelukkojeni kautta kykenin kuulemaan. En kuullut ollenkaan oikein. Se oli kyllä aika järkyttävä havainto.
Seuraavana päivänä ostin ensimmäisen e-kirjani "Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta". Olen todennut käytökseni ja ajatusmallini olevan kuin suoraan kirjasta. En ole vielä päässyt loppuun asti, mutta olen varma että kirjasta on apua. Onpas tosi mielenkiintoista analysoida noita tuloksia.
 |
| 4/2017 |
 |
| 6/2016 |
 |
| 2011 |
Tunnelukot pohjautuvat lapsuuden kokemuksiin ja tämänkin prosessin myötä tuli mieleen alakouluikäisenä tapahtunut episodi kun äiti oli ilmoittanut mulle että mun pitää pakata kassini koska muutan koulukotiin. Olin kiukutellut jostain ja rangaistukseksi mut uhattiin hylätä. Hyvin hoidettu. Ja nyt 30 vuotta myöhemmin mä pohdin että siitäkö mun hylkäämisen tunnelukko johtuu. Mitähän tunnelukkoja olen omilleni aiheuttanut...
Huhhuh, on tässä työmaata, mutta nyt kun tiedostan niin asioille on varmaan jotain tehtävissä.
Huomenna TKM:n kanssa hänen järjestämälle Tallinnan reissulle. Mulla fiilis ei ole ihan niin korkea just tällä hetkellä kuin voisi, mutta urakoinpa tänään vielä tuota kirjaa niin jospa se siitä :) (Tämän kirjoittamisen jälkeen Tallinna muuttui Tampereeksi, mutta sehän on melkein sama)
Ai niin, sain viikko sitten ensimmäiset neljä piikkiä Humiraa ja tuntuu ainakin toistaiseksi auttavan. Sivuvaikutuksiakaan ei ole tullut.
Hyvät Vaput!
maanantai 9. helmikuuta 2015
Löysä hirsi
Olen katsonut silloin tällöin Ensitreffit alttarilla-ohjelmaa. Erikoinen konsepti, mutta alkujärkytyksestä toivuttuani ihan mielenkiintoinen ja läheltä liippaava ja ajatuksia herättävä
Törmäsin tämmöiseen kirjoitukseen aiheesta "löysä hirsi" ja totesin itsekin ajattelevani hyvinkin pitkälti samalla tavalla kuin tuo Miia . http://www.menaiset.fi/artikkeli/seksi_ja_suhteet/ihmissuhteet/neuvo_sinulle_ensitreffit_alttarilla_sarjan_miia_nauti_loysasta_hirrestasi
On se vaan perkele miten naisen tarvitsee muka heti tietää että tuleeko tästä mitään ja missä ollaan menossa. Mun tarvitsee selkeästi muuttaa ajatusmaailmaani. Mielestäni olen aika hyvin osannut iisisti ottaakin, ainakin mun mittakaavalla ajateltuna. Mr Sixpack ei selkeästi ole semmoinen tunteistapuhujamies niin kuin Kelailija oli, tosin eipä sekään pystynyt juurikaan negatiivisista tunteista puhumaan. Niin siis, mun pitää olla odottamatta mitään verbaaleja tunteenpurkauksia eikä pohtia että mitä se tuntee. Joo, oottehan te varmaan samaa sanoneet, mutta tarvii tajuta näköjään itse :D. Kyllähän se teoillaan tuntuu näyttävän että tykkää. Viestintäkin on usein hänen aloitteestaan, kertoilee pitkin päivää mitä hommailee, tyyliin että nyt hiihtämään, poikien kanssa uimaan jne. Pitää ajan tasalla.
Ei kai se mun kanssa haluais hengata, jos ei tykkäisi? Onhan siinä tietty se seksipuoli, eli jos se haluaakin vain sitä? Ei, en mä usko, halusihan se mut hoitamaan itseään hampaanpoiston jälkeenkin ja silloin oli kyse sovitusti seksittömästä tapaamisesta. Pakkohan sen on musta tykätä. Kiinnostaahan sitä mun mielipide että millaisen saunan se pihaansa rakentaa ja kaikkea. Tuntuu jopa että se mun mielipide vaikuttaa! Oho, taas mä analysoin. Aika näyttäköön perkele! Koita nyt se tajuta! Täällä saan pohtia, mutten ääneen "ulkomaailmassa".
Koko viikonloppu kahteen kuukauteen yksin, outoa, mutta ihan kivaa ja tarpeellista mullekin. Huomenna tai keskiviikkona vasta miehen kanssa nähdään, melkein viikon tauko.
Eilen illalla nukkumaan mennessä mulla oli oikein kunnon aivomyrsky. Kelailin Kelailijaa, Mr Sixpackiä, elämää, tulevaisuutta, menneisyyttä, kaikkea. No, eihän siinä meinannut uni tulla sitten millään, joten päätin hakea puolikkaan melatoniinin keittiöstä. Valot päälle keittiöön ja silmäkulmasta näin miten pieni musta lyhythäntäinen vipelsi keittiön poikki ja oven alta eteiseen. Kirkaisin naisellisesti enkä tajunnut mennä perään katsomaan että minne meni. Siinä sitten nukahdin melatoniinin voimalla ja toivoin etten herää päästäisen kainalosta. En herännyt. Jospa hän siirtyisi takaisin ulkotiloihin ihan itse?
Törmäsin tämmöiseen kirjoitukseen aiheesta "löysä hirsi" ja totesin itsekin ajattelevani hyvinkin pitkälti samalla tavalla kuin tuo Miia . http://www.menaiset.fi/artikkeli/seksi_ja_suhteet/ihmissuhteet/neuvo_sinulle_ensitreffit_alttarilla_sarjan_miia_nauti_loysasta_hirrestasi
On se vaan perkele miten naisen tarvitsee muka heti tietää että tuleeko tästä mitään ja missä ollaan menossa. Mun tarvitsee selkeästi muuttaa ajatusmaailmaani. Mielestäni olen aika hyvin osannut iisisti ottaakin, ainakin mun mittakaavalla ajateltuna. Mr Sixpack ei selkeästi ole semmoinen tunteistapuhujamies niin kuin Kelailija oli, tosin eipä sekään pystynyt juurikaan negatiivisista tunteista puhumaan. Niin siis, mun pitää olla odottamatta mitään verbaaleja tunteenpurkauksia eikä pohtia että mitä se tuntee. Joo, oottehan te varmaan samaa sanoneet, mutta tarvii tajuta näköjään itse :D. Kyllähän se teoillaan tuntuu näyttävän että tykkää. Viestintäkin on usein hänen aloitteestaan, kertoilee pitkin päivää mitä hommailee, tyyliin että nyt hiihtämään, poikien kanssa uimaan jne. Pitää ajan tasalla.
Ei kai se mun kanssa haluais hengata, jos ei tykkäisi? Onhan siinä tietty se seksipuoli, eli jos se haluaakin vain sitä? Ei, en mä usko, halusihan se mut hoitamaan itseään hampaanpoiston jälkeenkin ja silloin oli kyse sovitusti seksittömästä tapaamisesta. Pakkohan sen on musta tykätä. Kiinnostaahan sitä mun mielipide että millaisen saunan se pihaansa rakentaa ja kaikkea. Tuntuu jopa että se mun mielipide vaikuttaa! Oho, taas mä analysoin. Aika näyttäköön perkele! Koita nyt se tajuta! Täällä saan pohtia, mutten ääneen "ulkomaailmassa".
Koko viikonloppu kahteen kuukauteen yksin, outoa, mutta ihan kivaa ja tarpeellista mullekin. Huomenna tai keskiviikkona vasta miehen kanssa nähdään, melkein viikon tauko.
Eilen illalla nukkumaan mennessä mulla oli oikein kunnon aivomyrsky. Kelailin Kelailijaa, Mr Sixpackiä, elämää, tulevaisuutta, menneisyyttä, kaikkea. No, eihän siinä meinannut uni tulla sitten millään, joten päätin hakea puolikkaan melatoniinin keittiöstä. Valot päälle keittiöön ja silmäkulmasta näin miten pieni musta lyhythäntäinen vipelsi keittiön poikki ja oven alta eteiseen. Kirkaisin naisellisesti enkä tajunnut mennä perään katsomaan että minne meni. Siinä sitten nukahdin melatoniinin voimalla ja toivoin etten herää päästäisen kainalosta. En herännyt. Jospa hän siirtyisi takaisin ulkotiloihin ihan itse?
lauantai 17. tammikuuta 2015
Idiootti ja pörinää
Mä hoen täällä "vittu mä oon idiootti". No, sehän mä olen. Eilen tuli oiva mahdollisuus puhua meidän "suhteen" tilasta, mutta jäädyin, enkä saanut sanottua mitään vaikka hyvä paikka olisi ollutkin. Syy tähän on siis eilen ilmi tullut yllättävän nopeasti tuleva "ero". No, mitä tekee Puolis, vuodattaa kirjallisesti ja kysyy kaikki vaikeat asiat näppiksen välityksellä. Ja odottaa että toinen lukee ja vastaa. Pelkään, toivon ja pelkään. Pelkään, että olen kuvitellut omiani ja toivon että en ole.No, vastaus antaa näköjään odottaa itseään.
Uaaaah mikä urpo! Mutta mun kanssa pärjätäkseen pitää sietää vähän urpoilua, en mä tästä mihinkään muutu.
Käytin autoa katsastuksessa (hylkäys) ja korjaamolla iskareiden vaihdossa. 350 euroa kiitos. Mitä tekee auto tänään, päästää pakoputkesta rumaa pörinää. Just niin. Tiistaina viimeksi korjaamolla kävin. Epäreilua. Mä en ala. Eikö enää riitä se, että käyn syytämässä kuukausittain muutaman satasen sinne korjaamolle? Pitääkö se vaihtaa viikottaiseen aikaan? Ei mulla ole varaa ostaa uutta autoa!!! --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aloitin tuon tekstin kirjoittamisen torstaina, jatkan sitä nyt lauantaina enkä aio editoida tuota alkua. Sain vastauksen eilen, vuorokausi sen jälkeen kun kirjoitukseni oli luettu. Siinä välissä oli normaalia puhelimessa juttelua ja virtuaalipusuja sun muuta perussettiä. Vastaus oli hieman varovainen ja monella eri tavalla tulkittavissa (ainakin jos nainen sitä tulkitsee). Kertoi että tämä loppuvuosi ei näytä hyvältä normaalin seurustelun näkökulmasta katsottuna. Tarkottaisi reilun puolen vuoden selibaattia (tässä kohtaa varmistin että tarkoittiko hän selibaattihommalla mua vai itseään ja vastaus oli mua). Mä pyysin miettimään mielummin siltä kantilta, että millainen fiilis on meistä ja mitä jos työkomennusta ei olisi. En ehkä saanut niin tyhjentäviä vastauksia kuin olisin toivonut, mutta ehkäpä tästä puhutaan vielä livenä. Ihan hyvä fiilis silti jäi, eikä viestintä sen jälkeen ole ollut ahdistunutta vaan samanlaista kuin ennenkin.
Mä tulkitsin vastausta niin, että ei ole reilua pyytää mua olemaan näin lyhyen tuntemisen jälkeen selibaatissa. Ei tietenkään ole. Mutta jospa mä vaikka itse haluan niin? Tästä pitää oikeesti puhua face to face... Toivottavasti jo huomenna.
Uaaaah mikä urpo! Mutta mun kanssa pärjätäkseen pitää sietää vähän urpoilua, en mä tästä mihinkään muutu.
Käytin autoa katsastuksessa (hylkäys) ja korjaamolla iskareiden vaihdossa. 350 euroa kiitos. Mitä tekee auto tänään, päästää pakoputkesta rumaa pörinää. Just niin. Tiistaina viimeksi korjaamolla kävin. Epäreilua. Mä en ala. Eikö enää riitä se, että käyn syytämässä kuukausittain muutaman satasen sinne korjaamolle? Pitääkö se vaihtaa viikottaiseen aikaan? Ei mulla ole varaa ostaa uutta autoa!!! --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aloitin tuon tekstin kirjoittamisen torstaina, jatkan sitä nyt lauantaina enkä aio editoida tuota alkua. Sain vastauksen eilen, vuorokausi sen jälkeen kun kirjoitukseni oli luettu. Siinä välissä oli normaalia puhelimessa juttelua ja virtuaalipusuja sun muuta perussettiä. Vastaus oli hieman varovainen ja monella eri tavalla tulkittavissa (ainakin jos nainen sitä tulkitsee). Kertoi että tämä loppuvuosi ei näytä hyvältä normaalin seurustelun näkökulmasta katsottuna. Tarkottaisi reilun puolen vuoden selibaattia (tässä kohtaa varmistin että tarkoittiko hän selibaattihommalla mua vai itseään ja vastaus oli mua). Mä pyysin miettimään mielummin siltä kantilta, että millainen fiilis on meistä ja mitä jos työkomennusta ei olisi. En ehkä saanut niin tyhjentäviä vastauksia kuin olisin toivonut, mutta ehkäpä tästä puhutaan vielä livenä. Ihan hyvä fiilis silti jäi, eikä viestintä sen jälkeen ole ollut ahdistunutta vaan samanlaista kuin ennenkin.
Mä tulkitsin vastausta niin, että ei ole reilua pyytää mua olemaan näin lyhyen tuntemisen jälkeen selibaatissa. Ei tietenkään ole. Mutta jospa mä vaikka itse haluan niin? Tästä pitää oikeesti puhua face to face... Toivottavasti jo huomenna.
torstai 23. tammikuuta 2014
Kova ja ylpeä
Jouduin miettimään että mimmosta kuvaa annan ulospäin versus mimmoinen mä oikeasti olen ja useammasta lähteestä olen saanut järkyttävää tietoa. Mä annan itsestäni semmoisen vaikutelman että olen kova ja ylpeä ja että mulla on kilpi minkä takana mä piileskelen. Voi helvetti! Mitä mun pitäis tehdä muuttaakseni itteeni enemmän semmoseksi ulospäin kuin mitä mä olen sisältä päin? Oonko mä aina näyttäytynyt semmoisena ulkomaailmalle vai onko se tullut vasta nyt eron jälkeen?
Mä olen vieraassa seurassa ujo, ehkä se luo sen ylpeän vaikutelman?
Eilinen jatkui niin, että lähetin saunamiehelle tekstarin että voisinko mä kirjottaa sähköpostilla ne jutut mitä en änkytykseltäni saanut sanottua. Sain luvan ja vuodatin mietteeni sähköpostiin. Sain vastauksen että pää on hänellä ihan tyhjä ja että onko ok jos vastaa myöhemmin. Eli tässä taas odotellaan... Eilen en usko olleeni kova ja ylpeä Saunamiehen terassilla hytistessäni ja kiemurrellessani.
Kova ja ylpeä, ei hitto, en ole!
Mä olen vieraassa seurassa ujo, ehkä se luo sen ylpeän vaikutelman?
Eilinen jatkui niin, että lähetin saunamiehelle tekstarin että voisinko mä kirjottaa sähköpostilla ne jutut mitä en änkytykseltäni saanut sanottua. Sain luvan ja vuodatin mietteeni sähköpostiin. Sain vastauksen että pää on hänellä ihan tyhjä ja että onko ok jos vastaa myöhemmin. Eli tässä taas odotellaan... Eilen en usko olleeni kova ja ylpeä Saunamiehen terassilla hytistessäni ja kiemurrellessani.
Kova ja ylpeä, ei hitto, en ole!
lauantai 9. marraskuuta 2013
Naisten välisiä juttuja ja kelpaamista
Taas yhden naisten välisen ihmekeskusteluerimielisuuskohtauksen innoittamana aloin pohtimaan minuuttani ja mikä mussa on vikana. Mä en osaa ottaa kehuja vastaan vaan käännän ne itseäni kohtaan arvosteluksi. Okei. Niin kai sitten. Luen rivien välistä asioita joita siellä ei ole. Mietin tuota kelpaamistani ja kenelle mä olen koskaan kelvannut just tällaisena kuin olen. En monelle. En ole kelvannut äidille, en exälle, enkä edes Ystävälle ihan tällaisena, puolinaisena, haavoittuvaisena ja epävarmana.
Tajusin sen, että olen aina kelvannut isille. Isi on aina auttanut kun olen pyytänyt apua. Tarjonnutkin joskus apua vaikken ole pyytänytkään. Ei me isin kanssa olla koskaan puhuttu mistään tunnejutskista, mutta se välittää teoilla. Muistan kun 17-vuotiaana lähdin ekaa kertaa yksin ulkomaanmatkalle. Isi vei mut kentälle ja halasi, sanoi että isi rakastaa mua. 18 vuotta sitten tapahtunut asia ja mä ulvon täällä kuin pikkulapsi tätä kirjoittaessani. Toinen jolle kelpasin aina tämmöisenä kuin olen, oli mummi. Isän äiti. Mummi oli mulle kuin äiti. Mummi on kuollut vuosia sitten jo, mutta ilman mummia musta olis varmaan tullut aika toisenlainen. Mummia mulla on kyllä ikävä. Tekis mieli laittaa isille tekstari ja kiittää että on aina auttanut kun oon tarvinnut. Mutta en mä kehtaa, luulee vielä että oon kännissä (mitä mä en tällä kertaa edes ole)
Mä kelpaan itselleni tämmöisenä kuin mä olen, miks mun pitäis itseäni koittaa muuttaa Ystävän takia? Mikä ystävä semmoinen on, joka analysoi mun heikkouksia ? Ja jos mä en osaa oikeella tavalla keskustella mun heikkouksista niin sitten suuttuu? Voi helvetti sentään että naiset on vaikeita!
Ja voi jestas että on just nyt yksinäinen olo
Tajusin sen, että olen aina kelvannut isille. Isi on aina auttanut kun olen pyytänyt apua. Tarjonnutkin joskus apua vaikken ole pyytänytkään. Ei me isin kanssa olla koskaan puhuttu mistään tunnejutskista, mutta se välittää teoilla. Muistan kun 17-vuotiaana lähdin ekaa kertaa yksin ulkomaanmatkalle. Isi vei mut kentälle ja halasi, sanoi että isi rakastaa mua. 18 vuotta sitten tapahtunut asia ja mä ulvon täällä kuin pikkulapsi tätä kirjoittaessani. Toinen jolle kelpasin aina tämmöisenä kuin olen, oli mummi. Isän äiti. Mummi oli mulle kuin äiti. Mummi on kuollut vuosia sitten jo, mutta ilman mummia musta olis varmaan tullut aika toisenlainen. Mummia mulla on kyllä ikävä. Tekis mieli laittaa isille tekstari ja kiittää että on aina auttanut kun oon tarvinnut. Mutta en mä kehtaa, luulee vielä että oon kännissä (mitä mä en tällä kertaa edes ole)
Mä kelpaan itselleni tämmöisenä kuin mä olen, miks mun pitäis itseäni koittaa muuttaa Ystävän takia? Mikä ystävä semmoinen on, joka analysoi mun heikkouksia ? Ja jos mä en osaa oikeella tavalla keskustella mun heikkouksista niin sitten suuttuu? Voi helvetti sentään että naiset on vaikeita!
Ja voi jestas että on just nyt yksinäinen olo
tiistai 20. elokuuta 2013
Miesten putkiaivo vs. naisen tippaleipä
Miehet ja naiset. Onko mahdollista ymmärtää toisiaan? En usko. Suhdekuvioissa, oli sitten millainen suhde tahansa, väärinymmärrysten riski on todellinen. Luulen että vika on useimmiten kuitenkin naisen. "Mitä se tarkoittaa tolla, miksi se sanoi noin, eikö se TAJUUUU vaikka asia on ihan selvä naisen mielestä". Huoh.
Esimerkki vaikkapa työelämästä. Olen asiakaspalveluammatissa, asiakkaina eri ikäisiä miehiä duunaripuolelta. Mies tulee tiskille. Tuijottaa. Mumisee jotain käsittämätöntä, joku ongelma sillä selkeästi on joka pitäisi ratkaista. Sanoo "öh, meni pieleen", joku saattaa vetää monen minuutin monologin aiheesta mikä sekottaa entisestään. Yritän kysyä uudelleen että mitä pitää korjata, mikä on mennyt väärin. Mumina ja outo soperrus jatkuu. Katson epätoivo silmissäni pidempään siinä paikalla ollutta työkaveriani (nainen), joka on joutunut pidempään selviämään niiden kanssa. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja saadaan asia ratkeamaan ja mies häipymään. Sen jälkeen on aina semmoine fiilis että ei helvetti, miten noita voi tajuta. Joskus tekisi mieli sanoa että piirtäisitkö kuvan mitä on tapahtunut ja mitä olisi pitänyt tapahtua. Vielä ei ole tarvinnut.
No, entäs naiset ja miehet suhteissa sitten. Heh, mahdoton yhtälö. Nainen kelaa, kelaa, kelaa. Analysoi, kelaa, kuvittelee ymmärtävänsä miestä, tekee kaikkensa ratkaistakseen tilanteita kun mies todennäköisesti ajattelee vain "ugh, pillu, panen". Ja taas meni analysointi ja kuvioiden rakentelu perseelleen. Ja mitä tapahtuu kun kaksi naista analysoi miehen toimintaa? Siis siitähän tulee aivan järjettömän hienoa analyysiä, mutta perkele, ei olla yhtään lähempänä miesten ajatusmaailmaa siltikään.
Miten nainen voisi päästä lähemmäs miehen ajatusmaailmaa? Vinkkejä miehet? Toki koodin ratkaisseet tai samojen ongelmien kanssa kamppailevat naisetkin saavat kommentoida!
Esimerkki vaikkapa työelämästä. Olen asiakaspalveluammatissa, asiakkaina eri ikäisiä miehiä duunaripuolelta. Mies tulee tiskille. Tuijottaa. Mumisee jotain käsittämätöntä, joku ongelma sillä selkeästi on joka pitäisi ratkaista. Sanoo "öh, meni pieleen", joku saattaa vetää monen minuutin monologin aiheesta mikä sekottaa entisestään. Yritän kysyä uudelleen että mitä pitää korjata, mikä on mennyt väärin. Mumina ja outo soperrus jatkuu. Katson epätoivo silmissäni pidempään siinä paikalla ollutta työkaveriani (nainen), joka on joutunut pidempään selviämään niiden kanssa. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja saadaan asia ratkeamaan ja mies häipymään. Sen jälkeen on aina semmoine fiilis että ei helvetti, miten noita voi tajuta. Joskus tekisi mieli sanoa että piirtäisitkö kuvan mitä on tapahtunut ja mitä olisi pitänyt tapahtua. Vielä ei ole tarvinnut.
No, entäs naiset ja miehet suhteissa sitten. Heh, mahdoton yhtälö. Nainen kelaa, kelaa, kelaa. Analysoi, kelaa, kuvittelee ymmärtävänsä miestä, tekee kaikkensa ratkaistakseen tilanteita kun mies todennäköisesti ajattelee vain "ugh, pillu, panen". Ja taas meni analysointi ja kuvioiden rakentelu perseelleen. Ja mitä tapahtuu kun kaksi naista analysoi miehen toimintaa? Siis siitähän tulee aivan järjettömän hienoa analyysiä, mutta perkele, ei olla yhtään lähempänä miesten ajatusmaailmaa siltikään.
Miten nainen voisi päästä lähemmäs miehen ajatusmaailmaa? Vinkkejä miehet? Toki koodin ratkaisseet tai samojen ongelmien kanssa kamppailevat naisetkin saavat kommentoida!
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Tunneaikamatka
Aloinpa lueskelemaan vanhoja kirjoituksiani, pakko päivittää tähän mitä mieltä mä nykyään olen noista fiiliksistä. Nykyiset fiilikset boldilla punasella tekstin seassa.
"maanantai 26. joulukuuta 2011
Tunteita
Kirjaanpa tähän vähän tunteita, joita tilanne minussa herättää tällä hetkellä.
Huoli: Päälimmäisenä huoli, että miten lapset suhtautuvat asiaan ja miten ero heihin vaikuttaa. Pysyvätkö he täysjärkisinä, vai onnistunko pilaamaan heidän tulevaisuutensa.
Huoli: Päälimmäisenä huoli, että miten lapset suhtautuvat asiaan ja miten ero heihin vaikuttaa. Pysyvätkö he täysjärkisinä, vai onnistunko pilaamaan heidän tulevaisuutensa.
2013: No joo, vieläkin toki huolettaa mutta vähän vähemmän
Häpeä: Epäonnistumisen häpeä. Mitä kaikki ajattelevat, opettajat, suku, työkaverit.
Häpeä: Epäonnistumisen häpeä. Mitä kaikki ajattelevat, opettajat, suku, työkaverit.
2013: Ei niin MITÄÄN väliä jonkun opettajien mielipiteillä. Sukukin on ok, työkaverit myös olivat ihan ok.
Suru: Yksi aikakausi loppuu, toinen alkaa. Olen aika hajalla jo nyt, vaikka eroa ei ole edes pantu täytäntöön.
Suru: Yksi aikakausi loppuu, toinen alkaa. Olen aika hajalla jo nyt, vaikka eroa ei ole edes pantu täytäntöön.
2013: Ei mitää surua eron takia
Epävarmuus: Mitä tulevaisuudella on mulle tarjota? Onko mitään? Löydänkö ikinä itselleni toista puolikasta? Mistä löydän paikkani tässä maailmassa? Pärjäänkö taloudellisesti?
Epävarmuus: Mitä tulevaisuudella on mulle tarjota? Onko mitään? Löydänkö ikinä itselleni toista puolikasta? Mistä löydän paikkani tässä maailmassa? Pärjäänkö taloudellisesti?
2013: Toista puolikasta? WTF? Give me a brake! Ei mun tarvitse löytää mitään puolikkaita, näin on ihan hyvä. Pärjäänkö taloudellisesti? No, kovin heikosti, mutta mitä sillä väliä.
Syyllisyys: Olisinko voinut jollain ratkaisulla estää eron? Olisinko itse voinut muuttua, tukahduttaa vapaudenkaipuuni ja elää onnelliseti elämäni loppuun asti tässä tilanteessa? Varsinkin jos aiheutan lapsille peruuttamattomia vaurioita niin syyllisyyden taakka tulee olemaan suuri! Onko mulla oikeus olla näin itsekäs?
Syyllisyys: Olisinko voinut jollain ratkaisulla estää eron? Olisinko itse voinut muuttua, tukahduttaa vapaudenkaipuuni ja elää onnelliseti elämäni loppuun asti tässä tilanteessa? Varsinkin jos aiheutan lapsille peruuttamattomia vaurioita niin syyllisyyden taakka tulee olemaan suuri! Onko mulla oikeus olla näin itsekäs?
2013: Ihan shaissea koko tuo yllä oleva "syyllisyys"-osasto näin jälkikäteen katsottuna.
Yksinäisyys: Tunnen olevani niin yksin. Pohjaton yksinäisyyden tunne iskee usein. Tuntuu, ettei edes paras ystävänikään ymmärrä. Ymmärränkö itsekään? En varmaan.
Yksinäisyys: Tunnen olevani niin yksin. Pohjaton yksinäisyyden tunne iskee usein. Tuntuu, ettei edes paras ystävänikään ymmärrä. Ymmärränkö itsekään? En varmaan.
2013: Kyllä, yksinäinen olen edelleen.
Ilo vapaudesta: Tunnen kyllä suurta syyllisyyttä tästä tunteesta. Olen kohta jollain tavalla vapaa tekemään mitä halua, ja tehdä omia ratkaisuja kuuntelematta muiden mielipiteitä. Toki lasten tulevat asumisjärjestelyt (jotka ovat totaalisen auki) rajottavat luonnollisesti vapautta, mutta ajatuksena tuo vapaus on kiehtova.
Ilo vapaudesta: Tunnen kyllä suurta syyllisyyttä tästä tunteesta. Olen kohta jollain tavalla vapaa tekemään mitä halua, ja tehdä omia ratkaisuja kuuntelematta muiden mielipiteitä. Toki lasten tulevat asumisjärjestelyt (jotka ovat totaalisen auki) rajottavat luonnollisesti vapautta, mutta ajatuksena tuo vapaus on kiehtova.
2013: Mä nautin kyllä kun ei tarvitse selvittää menoja kellekään.
Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämä elämä tällä hetkellä, kun nuo tunteet vetävät rundia mun päässä peräkanaa ja päällekäin."
Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämä elämä tällä hetkellä, kun nuo tunteet vetävät rundia mun päässä peräkanaa ja päällekäin."
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Case Fani
Fani. Kirjoitan nyt case Fanista.
Ukkostaa, nettiyhteys on poikki, lapset nukkuu. Ei muuta tekemistä
kuin kirjoitella. En tiedä julkaisenko tämän nyt vai milloin,
koska Fani on edelleen blogini lukija. Mua on harmittanut se, että
mä en pysty enää ihan mitä tahansa julkaisemaan. Niinkuin tätä
Fani-asiaa.
Fani on siis blogini lukija. On
kirjoittanut mulle kauniita sanoja, tsempannut. Fani on yli 10 vuotta
vanhempi kuin mä ja satojen kilometrien päästä. Hän taisi
ihastua muhun mun blogin perusteella vaikka koitin kovasti painottaa
että on ihastunut vain mielikuvaan. En mä ymmärrä miten mun
blogin perusteella voi kukaan muhun ihastua. Ei se auttanut. Hän
halusi tutustua muhun oikeasti. Kerroin asioita, joista en edes
blogissa ole kertonut ja hän vaan jaksoi hehkuttaa kuinka ihana mä
olen. Kauniskin. Näytin naamanikin, pahimmillanikin ja silti olin
kuulemma kaunis, ihana ja seksikäs ja ties mitä ylisanoja. Äh.
Sekaisin se mies. Epäröin pitkään ja hartaasti tuota tapaamista.
Ei kuulostanut fiksulta. Ei kertakaikkiaan. Mitä jos mä ihastuisin?
Case Tyyppi all over again. Varsinkin kun olen kuullut Fanilta
millainen tuuliviiri se on naisten suhteen. Not gonna happen to me.
Yksi kaunis toukokuun päivä annoin
sen kuitenkin tulla grillaamaan. Kerroin olevani kovin nirso ja mun
lihani ei saa sitten olla purkkaa. Päivällä olin tapellut Tyypin
kanssa ja mulla oli huono fiilis ja meinasin perua koko jutun.
Varoitin että en välttämättä ole hyvää seuraa, mutta halusi
silti tulla. Satoikin ja keittiö oli remontissa, joten ainoa
ruuanlaittometodi oli joko grilli tai mikro.
Ajoi miljoona kilometriä mun luokse,
oli käynyt kaupassa ja alkossa. Mä otin hänet vastaan
kumisaappaissa ja muutaman siiderin rohkaisua ottaneena, ilman
meikkiä. Onko kukaan koskaan ollut ekoilla treffeillä kumppareissa
ja ilman meikkiä? Heh. No, kertahan se oli ensimmäinenkin.
Laitettiin grilli tulille ja avattiin viinipullot, juttu luisti ihan
hyvin. Testattiin kahden hengen riippumattoani ja hyvin kesti.
Paistoi sairaan hyvät pihvit (tosi hyvää ja mureaa), teki salaatin
ja kaikkea, mä katselin vierestä. Ruuan jälkeen ajattelin että
mies haluaa peseytyä pitkän ajomatkan jälkeen ja laitoin saunan
päälle. Mentiin sitten saunaan ja saunani sai ensimmäisen
miesvieraan. Sitten nukkumaan tai jotain. Aamulla hänen piti lähteä
aikaisin kun remppamies oli tulossa.
Siinä tuo ensitapaaminen. Se ei
millään tavalla auttanut tuohon ihastumisasiaan. Päinvastoin.
Vaikka mä näyttäydyin aikalailla paljaimmillani ja oon puhunut
suoraan ja rehellisesti niin silti se sanoo tykkäävänsä musta.
Mulla on vähän vaikeuksia sen asian kanssa. Mä haluan kertoa tässä
nyt vain faktat enkä mitään mun syvällisiä mietteitä asiasta.
Niin, koska Fani lukee tämän jos tän julkaisen. Hitto, ei mikään
eikä kukaan saisi estää mua kirjottamasta omaan blogiini mitä mä
haluan. Mutta musta tuntuu kyllä silti vähän pahalta jos tämän
julkaisen. Onko reilua kirjoittaa? Ei varmaan, mutta mikä tässä
elämässä oliskaan reilua.
Mulla on semmoinen fiilis että tässä
ei tuu käymään hyvin. Joko toinen satuttaa itsensä tai sitten
molemmat satuttaa itsensä. Mä kyllä kerroin jo sille, että mä en
aio asettaa itseäni alttiiks sille että muhun sattuu. Mä en jaksa
semmosta, se on ihan perseestä. En mä oo vielä Tyypistäkään
oikein selvinnyt.
No niin, nyt sain kirjoitettua tämän
mikä on mun mieltä kaihertanut jo monta kuukautta. Sori Fani jos
tässä joku potkaisi sua mahaan. Mä oon tainnut nämä kaikki asiat
sanoakin sulle kyllä jo privaatisti.
Ei näköjään auttanut pelkkä
kirjoittaminen, pakko julkaista kuitenkin
tiistai 25. joulukuuta 2012
Onnea 1-vuotiaalle!
Blogini täyttää vuoden muutamien minuuttien kuluttua :).
Vuosi sitten oli pahat paikat. Asuin vielä "kotona" eikä lapset tienneet erosta mitään. Mä olin hajalla, mies ei. Vuokrakaksio oli hankittuna. Olo oli kamala ja huoli tulevaisuudesta ja lapsista suuri.
Tässä vuodessa on tapahtunut aivan hirveästi.
-suoritin 2 muuttoa
-selvisin ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa pari kuukautta.
-selvisin ilman suihkua ja lämmintä vettä 5 kuukautta
-selvisin hirveän monesta ''minä itte''-tilanteesta
-tapasin vähän liian monta miestä
-jäin riippuvuussuhteeseen näistä yhden kanssa
-selvisin 250 kilometrin työmatka-ajosta 3,5 kuukautta
-sain uuden työpaikan
-välit äitiin huononi olemattomiksi
-isän välittäminen on liikuttanut
-exän kuvioihin on tullut uusi nainen (on tämä semmoinen mikä kuuluu tälle listalle!)
-olen itkenyt järjettömän määrän kyyneliä ja niistänyt monta vessapaperirullallista
-olen oppinut nauttimaan yksinäisyydestä
Lapset ovat mielestäni selvinneet yllättävän hyvin *kopkop*. Mä olen selviämässä. Kovemmalle tämä on ottanut kuin aluperin ehkä ajattelinkaan. Ei ollut mikään piece of cake. No, olihan yhteisiä vuosiakin jo 13 takana. Suru, kateus ja katkeruus valtaa kyllä mielen vieläkin liian usein, mutta kyllä elämä voittaa vielä.
Tämä biisi on ollut mun joulukuun voimabiisi. Video ei kyllä oikein iske, mutta sanat iskee täysillä! "Kaiken keskellä, mä alan toipua" Kyllä. Pikkuhiljaa.
Vuosi sitten oli pahat paikat. Asuin vielä "kotona" eikä lapset tienneet erosta mitään. Mä olin hajalla, mies ei. Vuokrakaksio oli hankittuna. Olo oli kamala ja huoli tulevaisuudesta ja lapsista suuri.
-suoritin 2 muuttoa
-selvisin ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa pari kuukautta.
-selvisin ilman suihkua ja lämmintä vettä 5 kuukautta
-selvisin hirveän monesta ''minä itte''-tilanteesta
-tapasin vähän liian monta miestä
-jäin riippuvuussuhteeseen näistä yhden kanssa
-selvisin 250 kilometrin työmatka-ajosta 3,5 kuukautta
-sain uuden työpaikan
-välit äitiin huononi olemattomiksi
-isän välittäminen on liikuttanut
-exän kuvioihin on tullut uusi nainen (on tämä semmoinen mikä kuuluu tälle listalle!)
-olen itkenyt järjettömän määrän kyyneliä ja niistänyt monta vessapaperirullallista
-olen oppinut nauttimaan yksinäisyydestä
Lapset ovat mielestäni selvinneet yllättävän hyvin *kopkop*. Mä olen selviämässä. Kovemmalle tämä on ottanut kuin aluperin ehkä ajattelinkaan. Ei ollut mikään piece of cake. No, olihan yhteisiä vuosiakin jo 13 takana. Suru, kateus ja katkeruus valtaa kyllä mielen vieläkin liian usein, mutta kyllä elämä voittaa vielä.
Tämä biisi on ollut mun joulukuun voimabiisi. Video ei kyllä oikein iske, mutta sanat iskee täysillä! "Kaiken keskellä, mä alan toipua" Kyllä. Pikkuhiljaa.
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Vainoharhainen
Mä kuvittelen, että jotkut ihmiset puhuu musta. Mä etsin piilomerkityksiä joittenkin sanoista ja kirjoituksista. Olen vainoharhainen. Onneksi mulla on Terapiamies joka palauttaa mut aina maan pinnalle. Kerta toisensa jälkeen.
"Kuules Puolinainen. Sulla on sellainen issue, että sä kuvittelet, että ihmiset ajattelee susta kaikkea, mutta todellisuudessa ketään ei voisi vähempää kiinnostaa sun tekemiset"
Sitä mä en tajua, että kun se tietää miten heikoilla mä olen niin sitten se katsoo oikeudekseen kirjoittaa tuollaista. Ja sitten se kääntää sen mun syyksi jos loukkaannun kun hän aiheesta sanoo. Ja noin tyylikkäästi vielä muotoilee. No, oma vikanhan se on, mitäs olen antanut itsestäni enemmän kuin mitä olisi suotavaa. Liikaa, että pystyy loukkaamaan.
Joo, ketään ei todellakaan kiinnosta mun tekemiset. Johan sen osoittaa mun pyöreä nollasaldo joulukorteissakin. 10 vuotta lähetin parikymmentä korttia joka joulu ja silti en montaakaan saanut takas. Tänä jouluna en lähettänyt ainuttakaan. Enkä myöskään nähtävästi ainuttakaan saanut. Tasapeli siis. Mutta pahemmalta tuntuisi jos olisin itse ne kortit taas lähettänyt.
Joo, että hyvää joulua. Ja kiitos Terapiamies kun palautit taas maanpinnalle. Tänään en ollutkaan ehtinyt vielä itkeä. Tilanne onneksi korjaantui.
"Kuules Puolinainen. Sulla on sellainen issue, että sä kuvittelet, että ihmiset ajattelee susta kaikkea, mutta todellisuudessa ketään ei voisi vähempää kiinnostaa sun tekemiset"
Sitä mä en tajua, että kun se tietää miten heikoilla mä olen niin sitten se katsoo oikeudekseen kirjoittaa tuollaista. Ja sitten se kääntää sen mun syyksi jos loukkaannun kun hän aiheesta sanoo. Ja noin tyylikkäästi vielä muotoilee. No, oma vikanhan se on, mitäs olen antanut itsestäni enemmän kuin mitä olisi suotavaa. Liikaa, että pystyy loukkaamaan.
Joo, ketään ei todellakaan kiinnosta mun tekemiset. Johan sen osoittaa mun pyöreä nollasaldo joulukorteissakin. 10 vuotta lähetin parikymmentä korttia joka joulu ja silti en montaakaan saanut takas. Tänä jouluna en lähettänyt ainuttakaan. Enkä myöskään nähtävästi ainuttakaan saanut. Tasapeli siis. Mutta pahemmalta tuntuisi jos olisin itse ne kortit taas lähettänyt.
Joo, että hyvää joulua. Ja kiitos Terapiamies kun palautit taas maanpinnalle. Tänään en ollutkaan ehtinyt vielä itkeä. Tilanne onneksi korjaantui.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Päätön purkaus, irrallisia juttuja
Kohta on vuosi kulunut siitä kun kerroin miehelle, eikun exälle (onpas se nyt perkeleen tiukassa) että haluan erota. Joo. Kovin oli ylevät suunnitelmat, että homma hoidetaan hyvässä yhteisymmärryksessä, oikein näytetään maailmalle miten tää homma hoidetaan kunnialla. Just, sallikaa mun nauraa (itselleni). Alkuhan menikin hyvin, yllättävän hyvin. Ystävä ihmetteli, että ei voi olla normaalia, ei vaan voi. Että kohta räjähtää. No, kaikki menikin hyvin siihen asti, siis SIIHEN asti. Kun siis Vosu tuli kuvioihin. Se tapahtui niin äkkiä. Liian äkkiä. En mä pysty sitä käsittelemään, enkä totta puhuen ole ollenkaan varma, että exäkään pystyy. Tulee kyllä oikeestaan fiilis, että olinpas mä helposti korvattavissa. Hassu juttu. Tai oikeestaan surullinen.
Viime aikoina olen huomannut, että en mä osaa enää analysoida itteäni niin hyvin kuin "alkuerosta". Mä vellon siinä samassa paskassa päivästä toiseen ja koitan pitää nenän pinnan yläpuolella. Lauantai-iltana sain kuunnella kuopuksen tilitystä siitä miten hassua oli kun iskä oli ostanut torttu- ja piparitaikinaa ja vosukin oli ostanut samat taikinat ja nyt niillä on ihan sikana taikinaa! No, eilen tiesin tasan, että millainen se iltapäivitys olisi ollut ja päätin, että mun puhelin menee nyt rikki eikä se vastaanota puheluita. Mä en olisi pystynyt kuuntelemaan kuopuksen iloista tilitystä siitä miten monta miljoonaa torttua ja piparia ne ovat leiponeet. No, aukasin sitten puoliltaöin puhelimen ja siellä ne oli tekstarina sitten odottamassa. Ja kuvia kuopuksen päästä, Vosun tekemästä hienosta hiushärpäkkeestä eri suunnista otettuna. Joo, on tullut selväksi jo että se osaa tehdä hienommat kiharat kuin mä. What can you do, swallow the defeat. Joo, tappiohan se oli, selkeästi. Koska kyseessähän oli kilpailu. Ainakin mun omassa päässä.
Mulla oli tosi huono päivä eilen ja koko ilta meni itkeskellessä, en oikein itsekään tiennyt mitä mä itkin. Jossain vaiheessa iltaa kissat oli sitten kaataneet vesikannun olkkariin ja tiedättekö kun on joskus semmoinen tila, että joku pienikin juttu työntää sen reunan yli ja sitten flippaa. No, toi oli semmoinen tilanne. Mä näin sen lainehtivan veden, aloin kihisemään ja huusin, mä huusin niin paljon kuin jo valmiiks kipeestä kurkusta lähti. Kissat katsoivat parhaaksi piiloutua pikavauhtia. Kun olin ssaanut huudettua tarpeeksi ja lopetettua, näin tähtiä ja maailma pyöri. Johan tulikin päästeltyä paineita ulos. Luuttusin lattian ja pöydän ja itkin. Sitä sitten riittikin koko illan. Tyyppi rupesi viestimään jossain vaiheessa enkä jaksanut esittää mitään muuta kuin mitä mä olin. No, jossain vaiheessa se sai kuitenkin mut piristymään ja nukkumaan meninkin yllättäen kuivin silmin.
Ai niin, se miksi mä rupesin kirjoittamaan oli se, että mä mietin tätä mun elämää. Miten se menee päivästä toiseen, samalla kaavalla. Töihin, selviytyminen työpäivästä, kotiin, paskanlappaminen kissojen laatikoista, lämmitystä, jos hyvin käy teen ruokaa, koneella ilta, nukkumaan. Välillä käy joku satunnainen mies, johon petyn. Odotan perjantaita että tulee viikonloppu ja saa nukkua. No, jos totta puhutaan eipä tää eroa siitä mitä mun elämä oli parisuhteessakaan, paitsi satunnaisen miehen osalta.
Välillä tulee tunteen "läikähdys", että tämä on ihanaa. Suuri osa niistä biiseistä, jotka itketti talvella, ei itketä enää. Tilalle on tullut vähemmän nyyhkybiisejä. Toki nyyhkybiisejäkin vielä kuuntelen, esim. Jesse Kaikurannan uusi levy, ihana!
Ystävä ja Terapiamies ovat sanoneet, että miehet käsittelevät eron eri tavalla kuin naiset, siksipä exäkin pystyy tuolleen pikana rakentamaan uuden elämän. Vituttaa suorastaan! Mä näen sen kyllä niin, että sillä ei ole ollut tunteita.
Ai niin, tänään kävi vihdoin saunamies. Tulee ehkä lauantaina hommiin. Uskon kun näen sen nikkaroimassa. Tämä on nyt siis se iskän järkkäämä.
Noin, sain vissiin nyt kaikki irralliset asiat oksennettua tähän, sori nyt vaan kun ei tullut mitään loistavaa kirjallista suoritusta niin kuin multa yleensä (ehhehee)
Joo, ehkä mä lopetan tähän tältä erää, ihanaan Jessen biisiin :)
Viime aikoina olen huomannut, että en mä osaa enää analysoida itteäni niin hyvin kuin "alkuerosta". Mä vellon siinä samassa paskassa päivästä toiseen ja koitan pitää nenän pinnan yläpuolella. Lauantai-iltana sain kuunnella kuopuksen tilitystä siitä miten hassua oli kun iskä oli ostanut torttu- ja piparitaikinaa ja vosukin oli ostanut samat taikinat ja nyt niillä on ihan sikana taikinaa! No, eilen tiesin tasan, että millainen se iltapäivitys olisi ollut ja päätin, että mun puhelin menee nyt rikki eikä se vastaanota puheluita. Mä en olisi pystynyt kuuntelemaan kuopuksen iloista tilitystä siitä miten monta miljoonaa torttua ja piparia ne ovat leiponeet. No, aukasin sitten puoliltaöin puhelimen ja siellä ne oli tekstarina sitten odottamassa. Ja kuvia kuopuksen päästä, Vosun tekemästä hienosta hiushärpäkkeestä eri suunnista otettuna. Joo, on tullut selväksi jo että se osaa tehdä hienommat kiharat kuin mä. What can you do, swallow the defeat. Joo, tappiohan se oli, selkeästi. Koska kyseessähän oli kilpailu. Ainakin mun omassa päässä.
Mulla oli tosi huono päivä eilen ja koko ilta meni itkeskellessä, en oikein itsekään tiennyt mitä mä itkin. Jossain vaiheessa iltaa kissat oli sitten kaataneet vesikannun olkkariin ja tiedättekö kun on joskus semmoinen tila, että joku pienikin juttu työntää sen reunan yli ja sitten flippaa. No, toi oli semmoinen tilanne. Mä näin sen lainehtivan veden, aloin kihisemään ja huusin, mä huusin niin paljon kuin jo valmiiks kipeestä kurkusta lähti. Kissat katsoivat parhaaksi piiloutua pikavauhtia. Kun olin ssaanut huudettua tarpeeksi ja lopetettua, näin tähtiä ja maailma pyöri. Johan tulikin päästeltyä paineita ulos. Luuttusin lattian ja pöydän ja itkin. Sitä sitten riittikin koko illan. Tyyppi rupesi viestimään jossain vaiheessa enkä jaksanut esittää mitään muuta kuin mitä mä olin. No, jossain vaiheessa se sai kuitenkin mut piristymään ja nukkumaan meninkin yllättäen kuivin silmin.
Ai niin, se miksi mä rupesin kirjoittamaan oli se, että mä mietin tätä mun elämää. Miten se menee päivästä toiseen, samalla kaavalla. Töihin, selviytyminen työpäivästä, kotiin, paskanlappaminen kissojen laatikoista, lämmitystä, jos hyvin käy teen ruokaa, koneella ilta, nukkumaan. Välillä käy joku satunnainen mies, johon petyn. Odotan perjantaita että tulee viikonloppu ja saa nukkua. No, jos totta puhutaan eipä tää eroa siitä mitä mun elämä oli parisuhteessakaan, paitsi satunnaisen miehen osalta.
Välillä tulee tunteen "läikähdys", että tämä on ihanaa. Suuri osa niistä biiseistä, jotka itketti talvella, ei itketä enää. Tilalle on tullut vähemmän nyyhkybiisejä. Toki nyyhkybiisejäkin vielä kuuntelen, esim. Jesse Kaikurannan uusi levy, ihana!
Ystävä ja Terapiamies ovat sanoneet, että miehet käsittelevät eron eri tavalla kuin naiset, siksipä exäkin pystyy tuolleen pikana rakentamaan uuden elämän. Vituttaa suorastaan! Mä näen sen kyllä niin, että sillä ei ole ollut tunteita.
Ai niin, tänään kävi vihdoin saunamies. Tulee ehkä lauantaina hommiin. Uskon kun näen sen nikkaroimassa. Tämä on nyt siis se iskän järkkäämä.
Noin, sain vissiin nyt kaikki irralliset asiat oksennettua tähän, sori nyt vaan kun ei tullut mitään loistavaa kirjallista suoritusta niin kuin multa yleensä (ehhehee)
Joo, ehkä mä lopetan tähän tältä erää, ihanaan Jessen biisiin :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)