Lukijat

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Liar liar pants on fire

Muistanette vielä  raivarimiehen? Kokonaiseksi kaupunkilaismieheksikin kai jossain vaiheessa häntä kutsuin. Hänhän muutti omien sanojensa mukaan asuinpaikkakunnalleni keväällä päivä sen jälkeen kun oli jättänyt mut yhden raivarin päätteeksi. Edellinen asunto oli irtisanottu ja pakko oli kuulemma muuttaa. Sen koommin ollaan oltu väleissäkin ja tavattukin muutamaan otteeseen kunnes välit menetettiin. Puhunut kyllä on siihen malliin, että asuisi täällä. Esim. muutto meni hyvin yms. Kun olen kysynyt että mitä teki esim. lapsensa kanssa lomalla täällä niin vastaukset olivat kovin ympäripyöreitä. Minähän kävin hänelle sitä asuntoakin katsomassa (pyynnöstään), joten tiedän kyllä mihin hänen piti muuttaa. Sen talon asukastaululla ei hänen nimeään ole näkynyt.

Kysyin nimen puuttumista asukastaululta muina naisina (koska olen ihan helvetin utelias ja epäilin asiaa) ja hän hyökkäävästi ilmoitti, että hän ei ole itse edes huomannut nimen puuttumista ja että ei ole mitään tarvetta mua vakuutella mistään. Herne meni hänellä nenään ja välitkin siltä erää taas poikki. Sen koommin välejä ei olekaan ollut ja se on ihan ok mulle. Tuossa kohtaa olin jo aika varma, että muuttoa ei koskaan tapahtunut.

Sattui tänään olemaan asiaa pk-seudulle ja reittini kulki kehä ykköstä muutaman kilometrin päästä miehen edellisestä asuinpaikasta. Olin melko varma, että nimi sieltä asukastaululta löytyy ja siellähän se komeili. Epäilykseni sai vahvistuksen. Eihän se koskaan mun kaupunkiin muuttanut, valehteli loppuun asti ja vähän ylikin. Miksi valehteli vielä eron jälkeenkin, en tiedä, kai se tarina piti pitää kasassa vaikka väkisin ja sailyttää omasta mielestään kasvonsa.

Ilmankos ne raivarit lisääntyivät mitä lähemmäs muutto tuli. Omiin valheisiin sotkeutuminen oli varmaan aika raskasta henkisesti. Kai mulla oli joku aavistus kun ahdisti enkä alun jälkeen enää pystynyt heittäytymään. Kun mietin sitä miten moneen otteeseen sivuttiin hänen "muuttonsa" jälkeen tätä kaupunkia ja hänen asumistaan täällä niin kyllä ällöttää miten monta kertaa mulle valehdeltiin. Mitään syytä valehtelulle ei enää olisi edes ollut. Suhteen aikanakin hänellä oli jotenkin korostettu tarve vakuuttaa paremmuuttaan verrattuna muihin. Esim. useaan otteeseen halusi kertoa miten on suomenmestaruustason urheilija  ja että seurustelen sm-tason urheilijan kanssa. (pienenpieni joukkuelaji, jossa varmaan pelkästään se yksi sarja).

Että semmoinen, en edes viitsi ajatella, mistä kaikesta valehteli. Tapasin yhdessä tilaisuudessa hänen kollegansa silloin kun oltiin vielä suhteessa ja kollegan suhtautuminen miehen nimeen oli aika jännä ja nuiva. Ymmärrän sen nyt. Tuskin valehtelu pelkästään parisuhteisiin rajoittuu. Siinä on kyllä taitava mies pelaamaan mind gameseja.

Tuosta suhteesta ei tainnut jäädä kyllä hyviä muistoja.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tykkään niin että halkeen

Apua apua, tunnepuolella purskahtelee... Nähdään Miehen kanssa 1-2 kertaa viikossa ja se tuntuu olevan aika sopivasti. Mä haluaisin nähdä enemmän, mutta tää tekee mulle kyllä ihan hyvää odottaa. Yhden vanhemman taloudessa ei ole niin helppoa aina irrottautua. Mies ei ole enää niin hiljainen, joten Hiljainen mies- nimi ei käy :D.

Yleensä meillä on yhdet aktiivitreffit viikossa, eli kiivetään johonkin näkötorniin pussailemaan, pumpataan sup-laudat vesille tai kävellään pieni lenkki Miehen pojan ollessa treeneissä. Miehestä on kuoriunut melkoisen hauska, kuivaa huumoria viljelevä rauhallinen ja älykäs tapaus. Saisi toki enemmän puhua tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta koska edellinen suhde oli naismaisen vinkujan kanssa (tällä en halvenna omaa sukupuoltani) niin olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Osaa pitää lähellä, ottaa kävellessä kädestä kiinni ja sanoa "tykkään susta" ja se riittää. Enempää mäkään en halua sanoa.

Mua ei ahdista, vaan tuntuu pelkästään hyvältä. Okei, lapsen tapaaminen pelottaa. Keskusteluja asian suhteen on käyty. Lapsi esim. kommentoinut että on epistä että koira on mut tavannut jo, mutta hän ei. Ei kuitenkaan vielä halunnut tavata kun sitä kysyttiin. Hyvä niin, koska mä friikkasin sisäisesti jo siitä ajatuksesta. Esiteini-ikäiset pojat pelottavat, varsinkin kun tuntuu olevan yhtä fiksu kuin isänsä.

Jotenkin tuntuu tyhmältä "hehkuttaa" onnellisuutta kun onhan näitä niin paljon mun elämässä nähty. Toinen toistaan ihanampia ja sitten ne flippaa, friikkaa tai sekoaa. Onnellinen olen kuitenkin, kaikista menneistä kokemuksista, koska niiden ansiosta arvostaa tätäkin kokemusta ihan eri tavalla kuin jos olisi ensimmäinen kokemukseni. Nautin tästä olosta niin kauan kuin tätä kestää, enkä murehdi (kauheasti) huomisesta. Välillä unohdan miehen tilanteen, koska se ei arjessa juurikaan näy eikä kuulu, mutta sormus hänen sormessaan muistuttaa kyllä mua hänen tilanteestaan.

Päivä kerrallaan.