Maanantaiaamu valkeni. Tai ei valjennut siihen aikaan kuin piti. Herätyskellona toimiva vanha kännykkä kun oli vielä kesäajassa niin aamuni alkoi tuntia liian aikaisin. Huomasin sen vasta kun olin lähdössä töihin. No, onneksi on liukuva työaika niin töihin vaan.
Kahvit tippumaan, kone auki ja matkakertomuksen viimeistely ja tulostus. Perään nidoin myös sen dokumentin, jonka olin valmistellut torstaina annettavaksi. Sen, jonka olisin antanut jos oltaisi yhdessä reissuun lähdetty. Kaikkien näiden perään pistin tilityksen ajatuksistani meitä ja meidän suhdetta kohtaan. Aika tiukka pläjäys, olen tyytyväinen.
Pistin tekstiviestin K:lle: "Tarvitsen sulta 15 minuuttia ennen sun töihin menoa. Laita viestiä kun olet herännyt." Toivottavasti saan hoidettua tämän heti aamusta.
Mä olin tyyni, kova ja pää pystyssä äsken, nyt hiipi vatsanpohjaan jännitys ja pelottava tunne. Pelko mistä? En osaa sanoa.
K:n veli vastasi muuten eilen. Ilmeisesti fb:n yksityisviestien poisto ei sitten toiminutkaan silleen, miten ajattelin. Pikainen googletus kertoi, että ne poistuvatkin vain minun näkyviltäni. Hirveen kätevää. Mä en vielä vastannut veljelle takaisin, koska haluan hoitaa tämän ensin pois alta.
Sain muuten saavutettua laihistavoitteen ensimmäisen osan. -15 kiloa on poistettu 12 viikossa.
Reissu heitetty. Lähdin ajamaan, ajoin tutun risteyksen ohi, kanttasin liikenteenjakajan kautta, sydän hakkasi ja jalat tärisi, mutta pääsin ketään vahingoittamatta perille. Itsensä kokoaminen ja selkä suorana rappuun. Painoin hissin tulemaan alas vaikka hissi oli jo alhaalla. Havainnointikyky vissiin vähän heikkona.
Pääsin K:n eteiseen, unisena otti mut vastaan. Taisin sanoa jotain "aloita tuosta ja lue loppuun" kun ojensin nivaskan. Sydän hakkasi ihan helvetin kovaäänisesti, varmaan kuului K:lle asti. Purin huulta sisäpuolelta ettei huulet ala väpättää ja itku tulla. Tuijotin sitä kivikasvoin silmiin kun luki. Halusin nähdä reaktiot. Kovin vähän niitä reaktioita tuli, mutta kohdassa jossa kerroin veljestä niin kulmakarvat nousi ja huokaisi syvään. Jatkoi nipun loppuun. Kun sai nipun loppuun, laittoi käden mun olkapäälle ja katsoi mua. Pakotin itseni katsomaan takaisin. En muista tarkkaan mitä sanoi, anteeksi pyysi kuitenkin ja myönsi että olisi ollut varmaan mahtava reissu. Näytti siltä että oli itkuun purskahtamaisillaan. Mun kävi sitä sääliksi. Selitti jotain että ei tarkoituksella mua harhaan johtanut ja että ymmärtää kyllä miltä musta on tämän kahden kuukauden aikana tuntunut. Sanoi ettei tiedä minne on menossa elämänsä kanssa. Siihen sanoin että toivottavasti sen vielä keksii, käänsin selkäni ja lähdin. Tiesin että jos jään niin selitystä olisi tullut vaikka kuinka paljon ja sitten olisin kyllä murtunut siihen sen eteiseen.
Olen tyytyväinen siihen, että pysyin kasassa, hajosin vähän vain autossa matkalla takas töihin, mutta sain kasattua itseni nopeasti.
K:n veljelle laitoin viestin että matka ei toteudukaan ja pahoittelin kovasti. Poistin K:n fb-kavereista ja jatkan elämääni. Olen ylpeä itsestäni.