Lukijat

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tosi reipas viikonloppu

Olen pakon edessä ollut tosi reipas uupumuksesta huolimatta. Viime viikolla uusin kylppärin lattian silikonisauman, koska  oli ruvennut homeenestoaine katoamaan ja sauma oli kovin ruman näköinen. Arki-iltana hommaan ryhdyin ja poisto-operaatiossa menikin yllättävän paljon aikaa, joten yöhommiksi se meni. Pakkohan se uusi silikoni oli saada samana iltana kulmaan, jotta pääsisin seuraavana päivänä suihkuun. Hieman otti päähän aloitusajankohta, mutta valmista tuli. Ja tuli uskomattoman hieno vaikka ekakertalainen olinkin!

Tämän viikonlopun olen tehnyt kakkosduunia ja siivonnut. Olen tosi ylpeä siitä että sain itsestäni irti jopa miessiivouksen tason ylittävän siivouksen! Pakon edessä nämäkin, koska olen järjestänyt itseni siihen tilanteeseen, että kotona tarvitsee nyt vaan olla tosi siistiä. Asiasta ehkä lisää joskus JOS suunnitelmat etenevät suotuisasti. Tällä hetkellä suunnitelmat ovat vasta unelmoinnin asteella.

Elämme jännittäviä aikoja :)

perjantai 26. tammikuuta 2018

Tiltissä

Kirjoitin listan oireistani itselleni muistiin iltapäiväistä lääkärikäyntiäni varten. Tein masennustestin, josta sain pisteitä 9. "Ei masennusta"-osion ylärajalla. En koekaan olevani masentunut. Toivon väsymykseeni, uupumukseeni, keskittymishäiriöihini, nukkumisongelmiini ja ahdistukseen löytyvän jonkun fyysisen syyn.

Katson työkalenteria että oisko mulla aikaa olla saikulla jos mulla olisikin vaikka joku saikkua tarvitseva uupumus. Viikolla 5 ei tod ehdi, viikolla 6 ehkä vähän. 7-9 ei missään tapauksessa, mutta viikolla 10 kävisi kyllä. Huomaan ajatusmaailmani absurdiuden. Ihan kun voisin olla tämän asian päällä, vaikka hyvin selväksi on tullut että niin ei ole.

Katson sähköpostin varausvahvistuksesta varmuudeksi kellonajan lääkärikäynnille vaikka muistin että se oli klo 15. Näen päivämäärän, eilisen. Lääkäriaika oli eilen. Se siitä sitten tältä erää. Ei ole lainkaan mun tapaista tämmöiset sekaannukset. Aina on velvoitteet ja sovitut ajat pidetty.

Kai mä oon tiltannut.

torstai 18. tammikuuta 2018

Mulla on unelma. Se tuli pinnalle taas ihan yhtäkkiä yllättäen, puskista pomppasi. Mulle tuli talokuume siskon etsiessä taloa ja mun osallistuessa etsintään koska etsittävä talo sijaitsee mun hoodeilla.

Muistin että mulla on todellakin ollut pitkään jo unelma. Unelma johon mulla ei ole suurimmassa osassa tapauksia varaa. Olen puhunut unelmastani Ystävälle, jo

maanantai 15. tammikuuta 2018

Uusi alku ja kattoremppa

Tavattiin KK:n kanssa viikonloppuna ja tuntuu kuin oltaisi saatu kokonaan uusi alku meille. Tuntui hyvältä ja läheiseltä eikä ahdistanut ollenkaan. Jospa tämä tästä, omaa oloa kuunnellen. Tunnen itseni kyllä jotenkin vajakiksi. Ehkä joku diagnoosi olis paikallaan, mutta en nyt ainakaan toistaiseksi semmoista halua. Väsyttääkin koko ajan ihan hemmetisti, mikä lie vaivaa...

Tämän kaiken keskellä alkoi kattoremonttinikin. Neljä päivää kesti kokonaisuudessaan. Vain NELJÄ päivää! Uskomattominta asiassa oli se, että mitään ylläreitä ei löytynyt! Ehdin siis jo ennen katastrofeja, mikä ei ole mulle mitenkään luonteenomaista toimintaa. Kattorempasta kertoessani esim. sukulaisille sain jokusen "no eihän se edes vuoda"-kommentin. Katolla oli ikää melkein 70 vuotta. Mulla oli ainakin fiilis että aikapommin kanssa elellään. Nyt tuolla on takuu, on nätti kuin sika pienenä ja mulla hyvä fiilis. Huomasin että olivat korjanneet jopa mun repsottavan autotallin oven saranan! Eihän se vaatinut kuin muutaman kattoruuvin ja oli kunnossa. Kun kiitin tänään myös siitä ja kerroin että olivat ylittäneet odotukseni niin mies kertoi että hänellä oli vissiin ollut herkkä hetki ja oli sen oven korjannut myös. Ai että mitä palvelua! Eihän se varmaan ollut kuin parin minuutin juttu kun oli osaaminen, pelit ja vehkeet, mutta nää tämmöiset pienet jutut on semmoisia, jotka kuuluu pitkälle!

Kuopus täytti 15 ja sai multa lahjaksi käytetyn skootterin tänne mun luo ajeltavaksi. Kerrankin onnistuin lahjan kanssa! Oli silminnähden ilahtunut. Kaikki rahathan siinä yhtäkkiä meni, mutta ei voi mitään. Nyt ei tarvii ainakaan valittaa ettei ole mitään tekemistä ja että kökötetään vaan koko ajan täällä. Esikoisen vaihtarivuosi lähestyy (lähtee elokuussa)  ja mua kauhistuttaa. Itse on ihan innoissaan. Voi voi, mihin tämä aika menee...

Aloitin tekemään kerran viikossa etätöitä. Olen etätyösääntöjä sorvannut meidän firmalle jo pitkään ja valmista on mun osaltani ollut myös jo pitkään. Byrokratian rattaisiin tyssäsi, toisin sanoen asiaa ei ole edes vielä viety johtoryhmän käsittelyyn, vaikka mulle muuta koitettiin väittää. Hermohan mulla meni ennen joulua, koska muitakaan sääntöjä ei kukaan noudattanut, joten pokkana merkkasin etätyöni kalenteriin ja ilmoitin esimiehelleni että koska muutkaan eivät noudata voimassaolevia sääntöjä niin miksi mäkään odottelisin että etätyösäännöstö olisi käyttöönotettu. Etätöitä tehdään meillä jo muutenkin, mutta enhän minä, kuuliainen toimihenkilö, ole uskaltanut, koska siihen ei ole ollut ohjeistusta ja ns. lupaa. Nyt uskalsin ja kaksi maanantaita on nyt takana. Esimiehen ilme oli vähän jännä kun asiasta ilmoitin, mutta ei se mua kieltänytkään. Pelkään oikeasti että jaksaminen loppuu ennen kevättä niin tämä etätyö kyllä jeesaa siinä asiassa hyvin.

Ihan hyvä fiilis tällä hetkellä väsymyksestä huolimatta :)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Nöyrää tyttöä

Taas olen oppinut. Olen oppinut että olen kykenevä tekemään uskomattoman paskoja virhearvioita. Niin kuin esim. ero KK:sta. En mä ollut valmis luopumaan. Ahdistus ei vähentynyt eron myötä, eli ahdistukseni on jotain eri sorttia kuin miessorttia. Pyysin vielä mahdollisuutta katsoa meidän tarinaa eteenpäin ja olen saanut mahdollisuuden. En sitä mahdollisuutta ihan tuosta noin vain saanut, mikä on täysin ymmärrettävää. Ei ihmisiä voi tuolleen kohdella miten mä kohtelin.

Mä tein tasan sen, minkä Kelailija ja Se Mies Joka Mut Viimeksi Jätti teki mulle. Ahdistuin jostain (en tiedä mistä) niin paljon, että sokeuduin ja ajattelin että helpottaa kun jätän kumppanin. No ei helpottanut. Tuli heti olo että tuli tehtyä ehkä virhearvio. Sitä oloa katsoin seuraavaan päivään ja kun KK otti yhteyttä tavaroiden hausta niin kerroin kaikki ne asiat, jotka mun olisi pitänyt kertoa silloin sunnuntai-iltana kun itkin hiljaa selkä mieheen päin. Juteltiin eilen pari tuntia ja tänään about koko päivän. Niin kuin "selvinä" hetkinäni tiedän niin ei mulla ole pakkoa tuntea  nyt samaa kuin hän ja osoittaa sitä niin kuin hän. Mä olin vain luonut itselleni jotkut rakastamisrajat, joihin en yltänyt ja se loi lisäahdistusta kun koko ajan tutkailin itseäni että missä mennään.

Mun parisuhdetaidot on täysin paskat. En osaa puhua, en osaa kuunnella enkä osaa ymmärtää. Mä olen tajunnut sen nyt. Olen kuvitellut osaavani jotain, mutta nyt täällä on nyt aika nöyrä nainen. Mulla ei ole ollut tuommoista miestä joka antaisi itsestään noin paljon. Mulla on ollut niitä stereotyyppisiä miehiä, jotka eivät anna fyysisyytensä lisäksi mitään henkistä. En mä osaa suhtautua. Enkä mä halua tuommoista stereotyyppistä miestä. Onneksi mä olen nyt hajonnut palasiin tän mun kriiseilyni seurauksena, joten koitan nyt kasata itsestäni Puolis 2.0:n. Tällä viikolla mä olen tiedostanut paljon asioita. KK on saanut kuulla myös paljon asioita, joita en saanut mukavuusalueella ollessani sanottua. Esim. että on ollut fiilis että kävelen munankuorilla ja että on ollut fiilis että olen joskus enemmän mies kuin hän ja että en todellakaan osaa antaa kaikkia vastauksia kysymyksiin, kuten vaikka että mikä mulla on. Olen kertonut että  joskus en vain jaksa puhua tai edes kuunnella, mutta on tosi vaikea sanoa toiselle että en jaksa kuunnella ja että olisitko hiljaa hetken. Myös oman tilan ja ajan ottaminen on mulle vaikeaa ilman että suljen toisen kokonaan ulkopuolelle ja otan oman ajan tarvitsemisesta itselleni kriisin.

Mä oon tällä hetkellä hieman vieras itselleni, kuvittelin olevani niin paljon taitavampi elämässä kuin olenkaan. Ehkä on viisautta myöntää se kuitenkin ja opetella nöyrästi olemaan parempi ihminen.

Älkää kohdelko mua kovin ankarasti kommenteissa, please. On ollut hemmetin rankka viikko.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Asioita jotka ovat loksauttaneet mun leuan:

-Lähtee toisilla treffeillä mun harrastukseen ihan vapaaehtoisesti, vaikka olisi hyvin mahdollista nähdä myös seuraavana päivänä

-Mainitsin että omaa tuntiani ennen on toinen ryhmä jossa käy työkaverini eli varmasti törmätään. Miehen vastaus "So? Voinhan mä sen kanssa jutella!" Tämä on mulle niin ihmeellistä kun on ollut niitä jalanjälkien lakaisijoita ja piilottelijoita

-Tekstiviesti miehen siskolta kesken treffien, johon mies vastasi "olen treffeillä Puoliksen kanssa...". Loksahdus samasta syystä kuin edellisessä kohdassa.

-Tunteiden ilmaisu ja fiksujen puhuminen

maanantai 8. tammikuuta 2018

Ero

Olen itkenyt koko päivän. Eilen tajusin että en pysty jatkamaan KK:n kanssa. En vaan tunne tarpeeksi. Kerroin sen hänelle äsken ja tuntuu todella todella pahalta. Mä itken kaikkia niitä särkyneitä toiveita, unelmia, haaveita, matkoja, rakkautta, kaikkea mitä en nyt saanut.

Opin paljon. Opin millaista rakkautta on olemassa, opin että joku voi oikeasti rakastaa mua silleen häpeilemättä ja julkisesti. Opin että ansaitsen parempaa kuin mitä ne muutamat miehet ennen KK:ta mulle antoivat. Opin että vaikken tarpeeksi tykännytkään niin tää sattuu ihan vitusti. Paljon enemmän kuin ajattelin.

KK sanoi aavistaneensa sen sydämessään.

Tuntuu ihan hirveeltä.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Varo mitä toivot

Mitä mä haluan ja tarvitsen ja miksi se, mitä kuvittelen haluavani ja tarvitsevani, kuitenkin ahdistaa?

Ajoittain suhteessa oleminen ahdistaa. Olen etsinyt  henkisiltä ominaisuuksiltaan juuri tuollaista miestä kuin Kokonainen Kaupunkilaismies on. Hellä, herkkä (okei, ehkä liian), osaa puhua tunteistaan, tykkää koskettaa ja olla lähellä. Miksi mua ahdistaa? Ei mua koko aikaa toki ahdista, yhdessä on hyvä olla pieninä annoksina, mutta tarvitsen tilaa hengittää ja ikävöidä. Huomaan olevani nyt sillä puolella, jolla "mun" pari aiempaa miestä oli. KK tosin päästelee suustaan kaikki semmoiset asiat, jotka mä pidin noissa suhteissa sisälläni. Epävarmuuden yms. Koska mies toimii noin niin mä tunnen itseni enemmän mieheksi kuin naiseksi. Tunnen itseni välillä mieheksi, joka yrittää rauhotella hysteeristä naista. Tekisi mieli välillä sanoa "ole nyt herran jestas MIES äläkä analysoi ihan ihme asioita". Hysteria ja analyysit (jotka me oikeat naiset jaetaan vain ystäviemme kesken) saa mut käpertymään kuoreeni, joka saattaa aiheuttaa kuitenkin vain  lisää hysteriaa. Halusin herkän ja tunteista puhuvan miehen. Sain sellaisen. Parempi siis miettiä vähän mitä toivoo, koska joskus voi toive käydä toteen, mutta todellisuus ollakin jotain ihan muuta kuin fantasiassa.

Tilanne on siis se, että mua välillä ahdistaa ja tarvitsen omaa tilaa. Tilanne ei ole semmoinen, että haluaisin päättää suhteen. Tämä tuo kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista  tällä hetkellä. Mä tiedän valitettavan hyvin millaisia miehiä tuolla vapaina on, enkä halua sinne sinkkupooliin pulahtaa. Haluan antaa kuitenkin tälle aikaa ja katsoa tämän loppuun. Ajatus miehestä tässä vieressä nyt ei ahdista, mutta useamman päivän kun ollaan 24/7 ja hän haluaa olla iholla koko sen ajan niin se ajatus ahdistaa. Mua ärsyttää ihan todella, että musta tuntuu tältä.

Tuntuuko musta tältä sen takia kun mussa itsessäni on joku juttu vinksallaan, vai että koska miehessä on joku asia vinksallaan suhteessa muhun?

En tarvitse kommentteja "tuo mies ei ole sulle oikea, jätä se" tms. Tiedän että voi hyvin olla ettei olekaan oikea, voi olla että suhde jossain vaiheessa päättyykin, mutta ei nyt. Tässä on selkeästi joku opetus, mikä pitää ratkaista. Tai oikeastaan paremminkin ratketa. En aio aktiivista analysointia harrastaa tämän enempää. Aika näyttää miten tässä käy.