Pikku-Puoliksen avohaava

Pikku-Puoliksella onkin yllättäen iso avohaava. Kyllä suoraan sanottuna vituttaa itkeä räkä poskella äidin hyväksynnän perään melkein 39-vuotiaana.  Pläräsin arkiston helmiä ja löysin vuodelta 2014 avautumisia äidille:

"Mä olen saanut pärjätä hyvin pitkälti omillani, välillä olen koittanu sua lähestyä, ehkä joskus aika katkeranakin ja saanut katkeruutta ja puolustelua takaisin. Jotain sä olet  Annalle (nimi muutettu) kertonut enemmän kun meille muille. Ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta ei se kovin kivalta tunnu kyllä. Mä voin kertoa kyllä, että mä tunnen aika isoa katkeruutta siitä, miten sä käännyit mua vastaan erossani. Silloin kun mä olisin eniten tukea tarvinnut.  Pärjännyt mä olenkin ihan hyvin. Vaikkakin aika yksin.
En mä ehkä haluais katkerakaan olla, helpompi olis  se vaan jättää taakse jos pystyis ymmärtämään sen, miksi asioita on tapahtunut niin kuin on  ja sanottu on niin kuin on.
Eniten mä olen vaan toivonut että sä olisit hyväksynyt mut sellaisena kuin olen. Sanonut vaikka että olisit ylpeä musta ja siitä miten olen pärjännyt elämässä."

Äidin vastaus tuohon, mun sydänverellä kirjoitettuun hengentuotteeseen oli seuraava: "Tulin just töistä ja aivot solmussa, joten eiköhän me voida ottaa vaikka risteily ja pohtia elämän solmut". Asiaan ei koskaan palattu.

Olen siis selkeällä suomen kielellä lähestynyt äitiä kipupisteitteni kanssa saamatta kuitenkaan kipeästi tarvitsemaani hyväksyntää. Rohkeata pikku-puolis, rohkeata. Olet ainakin yrittänyt.

Olen itkenyt, niistänyt, melkein hyperventiloinutkin kuin pieni lapsi ja miettinyt että olisiko mulla varaa oikeaan terapiaan, mutta ei, ei todellakaan ole. Self help ja kyökkiterapia saa riittää.

Tämän on pakko johtaa johonkin hyvään, koska tää tuntuu niin ikävältä

Kevennyksenä Vapputunnelmaa Tampereelta

Luovutan

Toinen postaus jo tänään. Onneks on edes blogi.

Nyt mä lannistuin. Viikko sitten tyhjensin kellarin. Tänään kurkistin sinne, oli syvyysennätys. 38 senttiä. Nokialaisen varsi on 30 senttiä. Olin jättänyt viime viikolla vesiletkun ulos, joten se oli jäässä. Olin aiemmin päivällä päättänyt hemmotella itseäni ja lämmittää ihan itselleni saunan. No, saunoin sen jäässä olleen vesiletkun kanssa sitten. Vettä on semmoinen about 1,5 kuutiota. Eihän sitä jumalauta edes satanut niin paljoa! Ensi kesänä se on kai sitten hoideltava kuntoon. Olin tyytyväinen kun en enää kuullut sitä plip plip-ääntä kellarista, eli luulin että veden tulo oli lakannut. Paskat, veden pinta oli vain noussut vuotokohdan yläpuolelle *hysteeristä naurua*

Stalkkeri olisi ollut joku koneyrittäjä. Pitäisköhän mun yrittää vielä sitä? Sama kai se saatana on kuka siinä vierellä on. Stalkkeri, hamsteri tai joku muu hullu. Tulis ainakin salaojat kuntoon. Sit seuraavaks vois ottaa jonkun kattomiehen ja sen jälkeen psykiatrin. Vai pitäisköhän toi psykiatri ottaa kuitenkin ensiks?

Joskus (niin kuin nyt) tarvitsisi juttukaveria. Eikä mulla ole. Ystävällä on se mies (eli elämä) ja kaikilla muillakin on kaikkea. Ja oikeesti, kuka jaksaa vuosikausia tukea jos yks kyntää jatkuvasti jossain ojan pohjalla. Tai kellarissa.

Jos mä myyn tämän talon vaikka sillä hinnalla mitä mulla on lainaa ja muutan tuohon 20 kilsan päähän kaksioon vuokralle niin asumiskulut olis joku 300 euroa. Eikä tarttis huolehtia. Mistään.

Tai jos vaan katoaisi. Lähtis vaikka pakolaiseksi jonnekin.

Paska haisee

Mulla on taas kiinteistönhuollollinen kriisi. Mun talossa haisee paska, eikä se johdu kissoista eikä minusta. Viemärihaju tulee jo ulkopuolella vastaan, eli haju ei ole pelkästään sisätiloissa. Oikeastaan ulkona haisee pahemmalle kuin sisällä. Pari kertaa olen laittanu viemärirakeita ja kastellut yhtä viemäriä mikä ei ole niin kovalla käytöllä. Ihan kuin viimeisimmän raekuurin jälkeen olisi helpottanut, mutta se varmaan johtui vain siitä kun olin sen yön tässä paskanhajussa nukkunut ja tottunut. Haju tuli oikeastaan sen jälkeen kun kovat pakkasetkin tuli. Mä niin inhoan tämmöisiä tilanteita joita en osaa ratkaista. Eikä typerä luonto anna periksi kysyä neuvoa, ainakaan vielä.

No ei siinä mitään, kotoisa hajuhan tämä. Kylään ei oikein viitsi ketään kutsua. Viikonloppu vailla suunnitelmia. Tulee pitkä viikonloppu. Jos aloittais sen vaikka elokuvalla ja jätskillä.

Edit: Hyvin meni leffailta. Puolessa välissä sain pienen hermoromahduksen kun yksi paskiainen ripuloi sohvan alle. Pieni juttu mutta suisti mut totaalisen raiteiltaan.  Huusin ja karjuin niin että kurkkuun sattui. Paiskasin keittiön oven kiinni mennessäni niin että ne meni jumiin ja jäin keittiöön nalkkiin. Lyyhistyin oven juureen ulvovaksi rauniokasaksi. Rauhotuin sen verran että rysäytin oven auki ja siivosin ne paskat ja huusin vähän lisää. Hakkasin nyrkeillä pöytää, itkin kun se sattui ja lyyhistyin taas lattialle ulvovaksi rauniokasaksi. Löysin kolmiolääkkeen, vedin sen ja jatkoin leffan katsomista nyyhkien. Selvinpäin.

Tuparit ja siivous

Tänään olis tuparit. Olen siivoillut, tänään oli sitten keittiön vuoro, katse kiinnittyi yhden kaapin alareunaan. Mitä VITTUA (anteeks), se on turvonnut. Katse kaapin yläreunaan, turvonnut. Kattoon, ettei vaan ois sieltäkin turvonnut. Lasin takana oleva tapetti kostunut. Itku pääsi. No, ei se mitään, jatketaan hommia, tuparit tulee, ei voi nyt hajota.

Äsken soitti Ystävä, emo vuotaa, pitää lähteä päivystykseen sen kanssa. Rupesin itkemään siinäkin kohtaa.  Voisko vähän vielä koetella? Mun pitäis vetää nää tuparit niinku hajoamatta. Miten helvetissä mä sen teen? Voi vitunvitunvttu.

Nyt mä menen suihkuun, lopetan itkemisen ja lähden ostamaan viimeisiä tarvikkeita. Ei tässä oo muutakaan vaihtoehtoa .

Kaikki ketkä ajatteli että mä en pärjää tässä talossa yksin, olivat sittenkin oikeassa. En mä pärjää.

En mä jaksakaan hajota, ainakaan ihan just nyt

Mä olen nyt saikulla. 1,5 viikkoa. Helvetin vaikeeta oli se lappu pomolle antaa. Sain sen tehtyä vasta yhden aikaan. Kuulusteluhan siitä tuli, äärimmäisen epämukava. Kysyi onko työstä johtuvaa. Sanoin että osittain. Sitten ruvettiin taas käymään sitä "mikä sinun työssäsi on sitten vialla"-keskustelua. Mä sisäisesti tärisin ja olisin halunnut paeta. Sanoin suoraan, että hänen palautteenantotyylinsä ei sovi mulle. Hän myönsi itsekin että hänen pitäisi ehkä pehmentää hieman palautteitaan. Pahoitteli sitten vielä.

Joo, lässynlässyn. Meidän molempien pitää kuulemma miettiä että mitä me tehdään. Joo, lässynlässyn.

No, pääsin tilanteesta pois onneks. Tärisin kun ajoin kotiin. Mahaan sattuu vieläkin kun jännitti niin kauheesti.

Nyt mä olen virallisesti luuseri. Mä aion nukkua pitkään. Mä aion jaksaa siivota ainakin sen verran, ettei sukat jää kollihuoneen lattiaan kiinni kävellessä. Jos olis oiiiikein reipas niin ompelisin olkkariin verhot! No, jotain rajaa sentäs.

Nyt mä aion ensiksi vähän aikaa sairastaa. Ei, ei tää ole mikään hupisaikku, en mä kyllä varmaan ole noita työjuttuja juurikaan käsitellyt täällä, eli tunnen suurta tarvetta näköjään vakuutella että tämä on ihan aiheesta.

Äh, nyt mä lopetan tän vakuuttelun. Mä aion tän saikun aikana mennä ULOS!

Mä hajoan

Olin tänään 1/5 päivästä siellä työpaikkani toisella toimistolla. Siis siellä missä pomonikin työskentelee. Kello ei kerinnyt yhdeksäänkään kun mut oli jo haukuttu. Mä laskin laskimella väärään aikaan. Joo, mä tarvitsin tietää kahden luvun erotuksen ja tottahan mä sen laskin kun silleen virheen jäljille pääsee helpoten ja virheen saa korjattua. No, pomohan haukkana sitten laukkasi paikalle, että miksi mä lasken tuossa vaiheessa työtä? Ei tuossa vaiheessa pitäisi tarvita laskea. Mun työtavoissa on oltava jotain vikaa jos mä joudun käyttämään laskukonetta tässä vaiheessa. Annoin pomolle hyväksyttävän syyn laskimen käytölle ja pomo oli sitä mieltä että joo, kyllä sitä on hyvä käyttää siinä tilanteessa. Ilmeisesti äänensävyni oli väärä, koska sain vielä palautetta siitä, että mun pitäisi olla vastaanottavaisempi palautteelle. Voi kuule pomo, sun palauttees uppoo niin syvälle ettet tiedäkään. Sen jälkeen sitten kädet tärisi ja tippa oli linssissä. Loppupäivän sitten mietin kaksi kertaa että uskallanko mä laskea. Vielä tuli toisestakin aiheesta palautetta ja aasin selkä katkesi. En mä pysty, en pysty perkele! En! Varasin lääkäriajan pikapikaa ja salaa netistä, en mä tiedä mitä mä sille lääkärille kyllä sanon. Kai se kysyy että mitä mul on asiaa niin ehkä mä sit saan jotain puserrettua suustani.  Mä haluun vaikka jotain rauhottavaa tai muuten vaan turruttavaa pilleriä, että selviän tästä viikosta siellä toimistolla. Mä oon kohta niin hajalla ettei musta oo mihinkään enää. Neljä päivää sitä helvettiä vielä. Miten helvetissä mä selviän siitä?

Kohta sinne lekuriin. Pelottaa sekin.

Nytkö se pää alkaa hajoamaan?

Pienistä pisaroista kasvaa iso virta. Niin se on. Tämän päivän tapahtumat:

1. Idiootti työkaveri piikittelee mua nastarenkaistani, kilahdan, hermostun, lähestulkoon huudan että maksan kyllä sakkoni itse, ei ole ensimmäiset sakot tänä keväänä. Marssin huoneeseeni ja työkaveri jää pyörittelemään sammakkomaisia mulkosilmiään. Hetken päästä oli mennyt toisen työkaverini huoneeseen kyselemään että mikä mua vaivaa. Pitäis huolen omista asioistaan, varsinkin kun en muutenkaan sille koskaan mitään henkilökohtaisia asioitani kerro (mies).

2. Kuopuksella on ihottumaa kyynärpäissä ja polvissa, näppylöitä, kamalan ällöjä. Googlediagnosoin sen ihokeliakiaksi. Maanantaina terveyskeskuksen ajanvarauksessa oli käsketty menemään kouluterkkarille, joka määrittelee hoidon tarpeen ja varaa tarvittaessa lääkäriajan, jossa tyttö kävikin tänään ilmeisesti ilman mitään saatesanoja (isiviikko). Kouluterkkarilta oli tullut lappu, että ei hän tiedä mitä ne on, jos leviävät niin pitää tulla uudelleen näytille. Voi V***U, MÄ HALUAN SILLE SEN LÄÄKÄRIAJAN!!!! No, pane lapsi (mies) asialle, tee itse perässä. Soitan huomenna sinne fuckin terveyskeskukseen ja VAADIN sen ajan. Olen jo valmiiksi pahoillani sen puolesta joka vastaa puhelimeen.

3. Pääsin autoliikkeeseen vihdoin ja viimein hakemaan rengashotellista kotiutuneita uuden autoni renkaita. Mitä v***ua, ne on ihan sileät! Kysyn jannulta, että saako niillä sakot. No kyllä varmasti. Ostin autoni saman ketjun eri liikkeestä, eli turha mun oli sille jannulle alkaa valittaa. Kun pääsin taas autoineni liikkeelle autokaupan pihasta niin karjuin v***ua ja perkelettä kurkku suorana autossa. Ja itkeä tirauttaakin taisin.

4. Pääsin kotiin. Vastassa kolli joka huutaa melkein KOKO ajan kun täällä liikutaan. Se märinä alkaa ottaa hermoon. Menin olkkariin jossa majailee tyttökisut. Ne änkee iholle eiväkä usko että oon helvetin pahalla tuulella enkä kaipaa nyt ketään häröilemään mun päälle. Kiroilen ja huudan ja raivoan ja huidon. Vanhin kissa katsoo ihmeissään, että mikä sitä vaivaa. Melkein hyperventiloinkin. Poljen kantapäillä olkkarin pöytää, sattui. Ei ne antanu mun olla. Nappasin läppärin irti piuhasta ja ovia paiskoen pakenin makkariin ja tungin korvatulpat korviin, ettei se kollin ulvominen kuuluisi niin hermoja raastavasti (olen joskus diagnosoinut itseni ääniallergiseksi). Hetken rauhoituttuani pystyin hakemaan pakkasesta jätskiä, helpotti.

Eikä Tyypistäkään ole kuulunut mitään koko päivänä. Haistakoon paska.

Ehkä sekoan, ehkä en. Aika näyttää. Hieman huolestuttaa kyllä.

Tää on mulle