Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Kuopus täytti 12 vuotta. Sen verran ettei ole enää mikään tyhmä ollut pitkiin aikoihin. Tänään, viisi päivää synttereitten jälkeen tuli puheeksi että mummo, eli mun äiti ei onnitellut lasta. Verenpaineet nousi tappiin. No, kävipä ilmi, että KUKAAN, ei helvetti KUKAAN mun puolelta sukua ollut onnitellut tyttöä. Enpä tajunnut että aikuisia ihmisiä tarvitsee muistuttaa lapsen synttäreistä. Itkuhan siinä multa sitten pääsi, suuttumuksesta,  pettymyksestä ja lapsen puolesta. Lapsi kommentoi jotain että eipä taida paljoo kiinnostaa. Mitäpä tohon helvetti sitten sanomaan lohdutukseksi. En keksinyt muuta kuin "älä välitä". Lapsi kommentoi että "en". Ei varmaan niin. Voi helvetinperkeleenvittu mä sanon. Tiedänpähän jatkossa muistuttaa.

No, äidille laitoin viestiä, että kuopuksella oli synttärit ja esikoisella on kohta ja että kuopus oli kovin pahoillaan kun mun suku ei ollut muistanut. Äitipä vastasi että miksi mä en muistuttanut. Niin, mun vikahan se taas oli. Hänellä on kuulemma dementia (56-v) ja koska kuopus ei ole facebookissa (joka muistuttaa synttereistä) niin ei hän voinut muistaa. Muistutin Facebookin ikärajasta, joka on 13 ja jota me noudatetaan kyllä.

Se on ihan sama jos mun synttärit unohdetaan, mutta koittaisivat nyt perkele laittaa niihin älyvehkeisiinsä muistutukset ettei tarvitsisi lasten mieltään pahoittaa.

Tulipahan mieleen yhdetkin synttärit jostain niiltä vuosilta kun tytöt olivat pieniä, mutta tiesivät kuitenkin mitkä synttärit on. Suvut oli kutsuttu juhliin. Pikkuhiljaa, muistaakseni vielä juhlapäivänä alkoi tipahtelemaan peruutuksia niin, ettei paikalle tainnut tulla ketään. Kiireenvilkkaan sitten naapureista haalimaan vieraita, ettei pettymys olisi ollut niin suuri.

Näin meillä.

Perintöprinssi on syntynyt

Perintöprinssi on nähnyt päivänvalon. Ihanaa. Lähetin asialliset onnittelut facebookin kautta oikein runomuodossa. Asiallisesti toki. Ihme että oli jakanut kuvan niin että mäkin näin sen, mitään sen päivityksiä en ole nähnyt about vuoteen.

Meidän avioeron lainvoimaisuudesta on vuosi. Se on aika lyhyt aika. Mutta kuitenkin sen verran pitkä että siinä ehtii rakastumaan, pistämään lapsen alulle, muuttamaan naisen kanssa yhteen, rakentaa talon loppuun, joka on ollut keskeneräisenä sen 7 vuotta.

Arvoin tänään että lähdenkö tanssimaan, en lähtenyt vaan korkkasin varpajaisten kunniaksi kuohuviinia, halpaa venäläistä. Isi sattui soittamaan ensimmäisen lasillisen kohdalla ja pyysi kahville paikalliselle abc:lle. Auts, jouduin kieltäytymään ja sanomaan etten ole ajokunnossa. Neljältä arkipäivänä. Kyllä hävettää.

Miksi mä olen katkera exän vauvasta? Hmm... varmaan siksi että mä olin niin kovin helposti korvattavissa. Huvittunut siinä mielessä olen, että exällä ei ollut toiveissa lapsia enää saada. Toiveethan muuttuu kun tilanteet muuttuu. Myönnän että itsellenikin on niin käynyt, että tilanteet ja arvomaailmat on muuttuneet tässä matkan varrella.

Nii-in, exää en edelleenkään takaisin halua, eli vittuako tässä inisemään katkerana. Tutkimattomia ovat tunteiden tiet. Sallittakoon ne osana tätä matkaa. Anteeksi niitä en lähde pyytelemään.

Olen kohtalaisen varma että tämä kännipurkaus tulee kiihottamaan tietylaisiin kommentteihin, joten kommentointia helpottaakseni laitan niitä tähän jo valmiiksi niin ei tarvitse laittaa kuin sopiva numero:

1: Pitäisköhän sun lopettaa toi ryyppääminen? Ei kuulosta normaalilta olla torstaina kännissä neljältä.  (joo, pitäis varmaan, olen kyllä vähentänyt)

2: Pitäisköhän sun hei hakea apua tohon sun katkeruuteen? Ei kuulosta oikein normaalilta enää näinkin pitkän ajan jälkeen. (nääh, en keksi että mitä lisäarvoa maksullinen apu voisi tuoda)

3: Mä en kyllä jaksa enää kuunnella tota samaa paskaa vuodesta toiseen. Poistan sut lukulistalta, morjens. (ymmärrän)

4: Tsemppiä hei! Kyllä toi tosta vielä suttaantuu! (Thänks! Niin mäkin uskon :))

Perinteinen Perjantain Paha mieli

"Äiti arvaa mitä? Vosu tulee meille yöks ku se pääsee töistä kymmeneltä. Sit me pistetään aamulla pullataikina tulemaan ja sit me leivotaan Vosun kanssa korvapuusteja ja sit mä saan leipoo semmosen pitkulapullan. Sit me haetaan Piski Vosun äidiltä ja mä saan mennä mukaan. Vosu lupas kihartaa mun hiukset semmosil pitkuloilla.  Sit me mennään ehkä sunnuntaina keilaamaan"

"Ai kuinka kivaa, teillä ei oo ainakaan tylsä viikonloppu" (vuodattaen hiljaisia kyyneliä toivoen että se ei kuulu äänestä)

Tuntuu niin pahalta, vaikka mä tiedän, että kivahan se on, että lapset tykkää Iskän uudesta. Mutta on kyllä sanottava, että tää on ottanut todella paljon tiukemmalle kuin mitä mä olisin ajatellut etukäteen.

Oisko se sitten kiva jos lapset ei tykkäis Vosusta? No ei tietenkään.

Mä tunnen itseni niin pieneksi, mitättömäksi ja huonoksi kun en osaa suhtautua tähän kuin aikuinen.

Paskaa...

Päätin etten nouse tänään sängystä kuin vessaan. No, kuuteen asti jaksoin ja sit oli lähdettävä liikenteeseen. Kävin leffassa yksin. Kotiin kun pääsin niin kuopus soitti. Olivat olleet tänään Jumbossa koko perheen voimalla. Iskä ja Vosu oli ostelleet niille kilpaa tavaraa. Kiva. Ja vittu (anteeks)  jos se ne kamat laittaa meidän lapsikuluexceliin niin sitten mulla kilahtaa.

No, eilenhän iskä oli kysynyt että haittaako, jos Vosu tulee joskus yöksi. Ei ilmeisesti ollut lapsia haitannut, koska oli tullut jo eilen. Ja tänään jää myös. Ja mä voin pahoin. En mä voi tälle mitään. Mulla oli kovin pahoja vaikeuksia kuunnella lasta ja puhua niin, etten kuulosta siltä että itken. Kai mä jotenkin onnistuin.

Huomenna olis ne veljen lapsen kahvikekkerit, mutta en mä taida haluta mennä sinne. Kun en selkeesti ole tervetullut.

Helvetin paska päivä kaikenkaikkiaan. Mutta ei se mitään, ei jää varmaan ainoaksi.

Se on vienyt mun paikan. Ei voi mitään.

Ihanaa, perjantai

Perjantai, työviikko takana. Selvisin taas yhdestä, en hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Ei hitto, en mä vaan opi tuota työtä, hävettää. Ja mä kun oo kuvitellut, että osaisin jotain. Mutta en osaa.

Kuopus kertoi taas Vosusta. Menevät huomenna shoppailemaan. Iskä on ostanut sille kukkia ja kysynyt lapsilta, että haittaako niitä jos Vosu jää joskus yöks. Mä en halua kuulla! ENENENENEN! Taas itkin. Se on mun sänky! Terapiamies sanoi että se ei oo enää mun sänky. Mutta ku mä oon sen valinnut, ostanut ja nukkunut 10 vuotta. Imettänyt siinä 2 lasta. Nii, on se mun sänky. Saanko mä mennä polttamaan sen sängyn? Ai en vai. No ei sitten. Mä otan lisää viinaa ja itken sit vähän lisää. Millon mä oon saanut kukkia? Viimeks sain kukkia naapurilta kun tulin leikkauksesta reilu 3 vuotta sitten. En mä muista että ex olis mua kauheesti kukitellut. Eikun joo, sainhan mä muovikukkia kerran. No, ehkä se on oppinut jotain. Kai mua vituttaa se, että se kohtelee sitä niin eri tavalla ku mua. No, what ever.

Kukaan ei mua ymmärrä tässä asiassa, mutta silti mä en osaa pitää suutani kiinni. Eikä ne vastapuolet ymmärrä sitä, että miten arka paikka tää vaan on. Ei ne ymmärrä, enkä mä opi. Mä pääsen tän yli, mutta en ihan vielä näköjään. Mun pitäis mennä hakemaan kaikki mun loput tavarat sieltä. Mutta talon myynti on kesken, joten en mä voi. Kun sitten siellä tulis aika autiota. Pitää vaan selvitä. Päivä ja puhelu kerrallaan. Aikuisena.

Mutta tää perjantai on taas täynnä katkeruutta, vihaa ja kyyneliä. Vaihteeksi.

Uusi nimi

Uusi Kela-kortti oli tupsahtanut postilaatikkoon. Eli nimi on vissiin sitten virallisesti vaihtunut. Jee :). Verkkopankkiinkin oli jo päivittynyt. Tänään jouduin käymään ihan pankin konttorissa kun oli tullut joku maksuosoitus mikä piti lunastaa tiskiltä. Ja yhtäkkiä yllättäen jouduinkin allekirjoittamaan omalla tyttönimelläni! En ollut sitä ehtinyt olenkaan "harjoitella", mutta sujuihan se, vaikka edellisestä kerrasta oli yli kymmenen vuotta. Yli KYMMENEN, huhhuh! Niin se aika rientää, käsittämätöntä.

Katkeruudesta ja vihasta en ole päässyt eroon tuossa ex-casessa, mutta toivon, että aika tekee tehtävänsä. Opin myös sen, että pahan olon tunteet kannattaa pitää itsellään, eikä levitellä ystäville. Koska tämmöistä tilannetta ja tunteita on aika vaikea ymmärtää jos ei siinä ole sillä hetkellä itse.

Tämä henkinen väsymys on paha. Joudun pinnistelemään, että saan hoidettua normaaleita asioita. Mutta kai tää tästä...

Exällä on huomenna synttärit. Pitää varmaan onnitella kuitenkin. Jos se onnistuisi vittuilematta.

Mulla on soittoaika ensi keskiviikkona selvännäkijälle. Olen joskus nuorempana käynyt ja nyt on taas aika. Tarviin tietää että onko elämällä mitään hyvää mulle annettavana vielä. Jännittää. (terapiamies, mä luulen, että sä et tätä ymmärrä, joten ei kannata ehkä yrittääkään)

Henkinen taantuma

Joo, olen taantunut. Katkeraksi ämmäksi. Kateelliseksi, katkeraksi, varhaiskeski-ikäiseksi ämmäksi.

Kuopus soittaa joka ilta hyvät yöt ja kertoilee päivän tapahtumat. No, muutama päivä sitten kertoi veikeällä äänellä että häntä hieman epäilyttää toi iskä, kun se aina kertoo terveisiä yhdeltä Vosulta (nimi muutettu). No, en kysellyt sen enempää, tietenkään. Annan lapsen tietysti kertoa jos se haluaa.

No, tänään kertoi vielä veikeämmällä äänellä että iskä oli tullut vasta yhdeksältä kotiin ja kertoi terveisiä lapsille Vosulta. Joo, got the point. Iskällä on siis Vosu.

Ja miten se muhun vaikuttaa? No, mua vituttaa. Mua vituttaa ihan helvetisti. Mä oisin halunnut olla eka. Ja pitääkö heti lapset sotkea siihen kaikenmaailman terveisillä? Okei, onhan mullakin ollut miehiä, mutta enpä oo yhdeltäkään terkkuja kertonut, no, eipä ne oo terkkuja lähetellytkään.

Ihan iloisella äänellä juttelin kuopuksen kanssa, tai siis kuuntelin, en kysellyt. Kuopus pyysi jossain vaiheessa anteeksi että kertoo Vosusta. Kun jos mä oon iskälle vihainen. Mä siihen kiireesti sanomaan, että en mä oo iskälle vihainen mistään. Sitten keskustelu menikin siihen että miks meidän piti erota. Ja sitten mä itkin kun kuopuskin itki.

Ymmärränhän mä sen, että lapsille on rankkaa kun ei tiedä miten asioihin pitäis suhtautua, niinku vaikka iskän uuteen Vosuun (joka on muuten naapurin rouvan työkaveri, jota mä luulin ystäväkseni). Tää asia ei oikein oo mulle vielä jäsentynyt, eli siksi tässä ei varmaan ole päätä eikä häntää, mutta koitan päästä taas ikätasolleni, mikä on semmonen 15+. Nyt tuntuu ihan 3-vuotiaalta, jonka lapio on revitty kädestä hiekkalaatikolla.

Nyt tulikin ahaa-elämys! Eli mä vissiin haluaisin että ex haikailisi mun perään? Joo-o, sitä tää varmaan on. Grow up Puolinainen!