Se siitä

Niin se sitten loppui. Yhteistuumin kai. Jos ihmisellä ei ole mulle kahteen kuukauteen aikaa ja jos mä joudun piilottelemaan katseilta kuin joku varatun ihmisen kakkosnainen niin kyllähän siinä saattaa tulla fiilis että ansaitsen ehkä vähän enemmän. Kestin pitempään kuin olisi ollut fiksua.

Tiedostan että TKM saattaa edelleen lukea blogiani, mä ainakin lukisin jos olisin hän, mutta en aio sen vaikuttaa mun kirjoittamiseen enää. Sori TKM jos tuntuu pahalta, niin mustakin tuntuu. Ihan helvetin pahalta.

Tulipahan kokeitua nyt sitten myös etäsuhdetta, voin ruksata sen bucket listiltäni.

Toipuminen vaatii x-määrän kyyneliä ja tarpeeksi monta rullaa vessapaperia nenän niistämiseen. Mä tiedän jo millä kaavalla tää homma menee. Olen tässä jo aika kokenut.

Silmäluomeni eivät kokemuksestani piittaa vaan tänään niiden paikalla on kaksi punaista ameebaa. Kokemuksestani onneksi tiedän, että puoleen päivään mennessä silmätkin alkaa jo avautua kokonaan. 

Olispa kiva olla onnellinen

Talo 100, Puolis nolla

Talolle taas pisteet kotiin kun oli kastellut kylppärin kattopaneelin. Huomasin sen helatorstai-iltana kun TKM oli kylässä. Valumajälki kaakelilla ja kosteudesta tummunut kattopaneeli. Hyvin pienesti, mutta kuitenkin. Mun talo, mun ongelma, joten ei käytetty tkm;n kanssa sen pohtimiseen sen kummemmin aikaa. Ehkä olisin kaivannut apua, mutta pärjäänhän mä itsekin.

Perjantaina laitoin viestin Hymykuopparemppasähkömiehelle että ehtisikö katsoa. On kuulemma loppuvuoden varattu ja reissuhommissa. Selvä homma, se siitä remppamiehestä siis. Joudun turvautumaan vieraaseen remppamieheen.

En mä taida jaksaa enää. Viisi vuotta taistelua miesten ja talon kanssa. Jos mä vaan annan olla. Jätän kaiken. Lapsia jos ei olis niin saattaisin niin tehdäkin. Myydä kaiken ja syrjäytyä jonnekin

Kaipaisin ihmistä joka pyyhkisin kyynelet ja sanoisi "älä huoli, minä autan".

Vartin hyvä hetki

Tilintarkastus valmistui tänään ja sain materiaalit ja tilintarkastuskertomuksen takaisin. Wohooo!!! Mikä riemun hetki! Istuin keittiön pöydän ääreen sitä fiilistelemään ja lukemaan lehteä. Kuului ääni kuin leivänmuru olisi tippunut lattialle. Hetken päästä se kuului uudestaan. Ja uudestaan. Ehdin siis riemuitsemaan tilinpäätöksestä ihan kokonaiset 15 minuuttia ennen kuin mua taas vedeltiin karman pikku kätösillä korville.

Mun keittiön kattoni vuotaa. Plip plip vaan. Nyt kun vesi ei pysy pelkästään kellarissa niin itkuhan mulla tuli kun huomasin. Ja hätä että mitäs nyt sitten. Kenelle soitan? Kuka auttaa? Soitin vakuutusyhtiön hätäpalveluun, josta yhdistivät korvauspalveluun. Jonotin 25 minuuttia kuunnellen pätkivää Set fire to the rain:ia kunnes puhelu katkaistiin. Sillä aikaa googletin että eipä se mun vakuutusyhtiöni laaja kotivakuutus tuommoista korvaa, naapuriyhtiön olis korvannut. Ämpäri nappaa nyt tipat ja Hymykuopparemppasähkömies tulee katsomaan tilannetta huomenna. Mut hei, samalla mä saan laitatettua sen viemärin tuuletusputken katolle asti, jotain hyötyä tuosta kattorempastakin. Antaiskohan pankki mulle vielä rahaa? Kai mun on yritettävä kun ei se Hymis luonnossakaan ota kuitenkaan. Mä voisin sen kyllä omaksi ottaa, mutta ei se oikein ole lämmennyt.

Mut joo, nostetaanpas kuohuviinilasillinen tilintarkastuksen valmistumiselle. Kippis vaan. Eipä tässä muukaan auta. Onkohan mahdollista että kastuneet purut painaa sisäkattoa niin paljon että se romahtaa? On se varmaan mahdollista. Jännä nähdä! Jotenkin en edes varmaan yllättyisi.

Ihan oikeesti, nyt ei oikeestaan enää naurata. Miten paljon mä jaksan ottaa tätä shittiä vastaan? Antakaa joku mulle vaihtoehto! Tai edes pienenpieni breikki.

Nää on niitä hetkiä kun toivoo että olis joku joka sanois että ei oo mitään hätää. 

Paska haisee

Mulla on taas kiinteistönhuollollinen kriisi. Mun talossa haisee paska, eikä se johdu kissoista eikä minusta. Viemärihaju tulee jo ulkopuolella vastaan, eli haju ei ole pelkästään sisätiloissa. Oikeastaan ulkona haisee pahemmalle kuin sisällä. Pari kertaa olen laittanu viemärirakeita ja kastellut yhtä viemäriä mikä ei ole niin kovalla käytöllä. Ihan kuin viimeisimmän raekuurin jälkeen olisi helpottanut, mutta se varmaan johtui vain siitä kun olin sen yön tässä paskanhajussa nukkunut ja tottunut. Haju tuli oikeastaan sen jälkeen kun kovat pakkasetkin tuli. Mä niin inhoan tämmöisiä tilanteita joita en osaa ratkaista. Eikä typerä luonto anna periksi kysyä neuvoa, ainakaan vielä.

No ei siinä mitään, kotoisa hajuhan tämä. Kylään ei oikein viitsi ketään kutsua. Viikonloppu vailla suunnitelmia. Tulee pitkä viikonloppu. Jos aloittais sen vaikka elokuvalla ja jätskillä.

Edit: Hyvin meni leffailta. Puolessa välissä sain pienen hermoromahduksen kun yksi paskiainen ripuloi sohvan alle. Pieni juttu mutta suisti mut totaalisen raiteiltaan.  Huusin ja karjuin niin että kurkkuun sattui. Paiskasin keittiön oven kiinni mennessäni niin että ne meni jumiin ja jäin keittiöön nalkkiin. Lyyhistyin oven juureen ulvovaksi rauniokasaksi. Rauhotuin sen verran että rysäytin oven auki ja siivosin ne paskat ja huusin vähän lisää. Hakkasin nyrkeillä pöytää, itkin kun se sattui ja lyyhistyin taas lattialle ulvovaksi rauniokasaksi. Löysin kolmiolääkkeen, vedin sen ja jatkoin leffan katsomista nyyhkien. Selvinpäin.

Synttäri-meltdown

Hyvää syntymäpäivää kuopus 11-v. *hakee vessapaperirullan kaveriksi ja ottaa kakkossiideristä kulauksen*

Aika vaikee iltahan tästä tuli sitten.

Pitkiä nämä aamuvuoron jälkeiset illat kun pääsee jo kolmelta. Kotimatkalla huomasin, että lämppäri alkoi ihanan lämpimän sijasta puhaltamaan kylmää. Instant flashback kahden vuoden takaiseen aikaan.  Rämppäsin lämppäriä hetken ja vähän ajan päästä lämpöä tuli taas. Pääsin kotiin lämpimän tuulahduksen saattelemana.

Kuulemma jäähdytinnesteet pitäis tsekata ekana. Joo, kohta, tai joskus.

Otin siiderin ja toisen. Tokan alussa tuli vitutusitku liittyen kaikkiin epävarmuustekijöihin mun elämässä. Saunamiesasiakin on vielä jollain pienenpienellä liekillä kytemässä. Otan rauhassa, siis näyttelen ottavani rauhassa, sen suuntaan siis. Nytkin olis tehnyt mieli kysyä siltä neuvoa, mutta en mä voi. Kyllä mä nyt prkl töihin ajelen vaikka ilman lämpöäkin.

Soitin Samulin "ei mitään hätää" ja itkin. Suutuin, heitin molemmat tyhjät siideripullot seinään niin täysillä kuin sain, itkin vähän lisää ja monta päivää oireilleeseen kyynärpäähän sattui vähän lisää. Olis pitänyt heittää edes vasurilla, kohta oon taas työkyvytön prkl. Pannaan Feldeniä ja toivotaan parasta.

Paska ilta.

Joulua vaan

Se olis vissiin sitten joulu. En ole itkenyt vasta kuin kourallisen kertoja ja kello on 13. No, ei se mitään, tiedossahan tuo oli. Kävin kaupassa, ihmisiä autoillaan liikenteessä menossa rakkailleen. Kaupassa oli kohtalaisen rauhallista, vaelsin pitkin käytäviä rauhassa. Kalastin pakasteesta viimeisiä torttutaikinoita. Syviä nuo isojen kauppojen pakastealtaat, perse pystyssä, pää altaassa keikuin siinä reunalla ja just ja just yletin.

Äitikin soitti. Jo on aikoihin eletty. Pisti sekin itkettämään. Hetken verran harkitsin äidille joulunviettoon lähtemistä, mutta se meni kohtalaisen pikaisesti ohi.

Ystävä piipahti ovella ja toi lahjan. Vihdoin sopivan kokoinen kuoharilasi ja täynnä lempinamejani! Avasin myös Tonttutytön lähettämän lahjan ja sieltä löytyi turvaa ja käytännöllistä kauneutta avainnauhan ja heijastimen muodossa :). Kiitos!

Innostuin vaihtamaan jopa keittiön valaisimeen jouluhelmet kesähelmien tilalle ja kattamaan itselleni joululautaset.

 
Ai menikö överiksi tuon valkoisen aineen kanssa? Mä vaan tykkään valkoisesta aineesta :)

Yllätin kissan nuolemasta raakoja palapaistilihoja. Hyvää joulua vaan hänellekin. No, itsepähän paistin syön, joten haitanneeko tuo nyt mitään. Porkkanalaatikkokin on jääkaapissa, eli ihan täyimittainen jouluateria Puolinaisen tyyliin (joo en ole mikään kulinaristi). Kohta voisi laittaa saunan päälle ja käydä joulusaunassa.

Jouluja vaan lukijoille

Ja TAAS on yksi poissa

Sinne lähti yksi kissa taas sateenkaarisillalle. Labrat antoivat oletetun tuloksen ja päästin kissan pois. Loppu olis ollut kitumista sekä mulle että kissalle, joten en jäänyt odottelemaan sitä vaan tein itse sen päätöksen. Kyllähän sitä miettii että mikä oikeus mulla on päättää kenenkään elämästä ja kuolemasta. Voi vittu sentään. Korvapala ja verinäyte jääkaappiin odottelemaan pyhien loppumista että saan ne geenitutkimukseen. Karua.

Jahka mä saan tän itkun loppumaan niin lähden toimittamaan kinkkua sille vähävaraiselle perheelle. Toivottavasti se toisi iloa heille ja ehkä vähän jotain positiivista fiilistä mulle tähän päivään.

Erehdyin kauppakeskukseen

Ja niin kun mä vannoin etten mene noihin ostoshelvetteihin. Ja meninhän mä. Olisin jopa ostanut jonkun minikuusen että saan mun lahjat kuusen alle. Postissa tulikin mulle jo yksi lahja, outoa, kerrassaan outoa! Kuusta ei ollut enkä saanut toistakaan juttua minkä takia sinne menin.

Niin, siis erehdyin sinne kauppakeskukseen, kauheasti ihmisiä. Ei se väenpaljous niin ahdistanut, mutta siellä oli joku kuoro laulamassa joululauluja. Joulumaa kajahti heleästi. "Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa". Iski ahdistus ja silmät täyttyi kyynelillä. Suunnittelemani glögikinjäi ostamatta kun oli pakko päästä äkkiä pois sieltä ennen kuin alaluomi antoi periksi ja ei pystynyt enää pidättelemään tulvaa. Melkein juoksuksi pistin. Ulos, kiroilin puoliääneen itseäni parkkiksella ja ajoin kotiin.

Viikon päästä se on jo ohi.

Ai niin, yksi kissa on taas kipeä. Lauantaina lääkäriin, veikkaan että se on kuolemaksi. 

Oho, nyt iski jouluPANIIKKI!

Mä tajusin että kohta on lokakuu, eli siis kohta on joulu! Ja mä olen yksin jouluna. Vaikka mä en mikään jouluhöseltäjä olekaan niin tuon tajuaminen tekee kyllä vähän kipeetä. Auts. Haloo, onks järkee pillittää joulua syyskuussa? Juu ei, mutta mistä lähtien mä järkevä olisin ollutkaan.

Mistä toikin nyt tänä syyskuisena aamuna mun tajuntaan pätkähti, ei mitään hajua, mutta ei mennyt kuin nanosekuntti kun silmät oli jo märkänä ja räkä valui melkein kahvikuppiin.

Ehkä mä ostan itselleni jumalattoman kasan joululahjoja ja tilaan itelleni tuhman joulupukin. No joo, vitsi vitsinä. Ystävä on varmaan myös yksin jouluna, tai poikansa ja sen tyttöystävän kanssa, mutta en mä viitsi tuppautua. Taidan keksiä jonkun hirveen hyvän joulupeitesuunnitelman, mutta jään kuitenkin kotiin nauttimaan rauhasta (ryyppäämään ja itkemään).

Ai minäkö sekava tänään(KIN)? Joo-o...

Tuparit ja siivous

Tänään olis tuparit. Olen siivoillut, tänään oli sitten keittiön vuoro, katse kiinnittyi yhden kaapin alareunaan. Mitä VITTUA (anteeks), se on turvonnut. Katse kaapin yläreunaan, turvonnut. Kattoon, ettei vaan ois sieltäkin turvonnut. Lasin takana oleva tapetti kostunut. Itku pääsi. No, ei se mitään, jatketaan hommia, tuparit tulee, ei voi nyt hajota.

Äsken soitti Ystävä, emo vuotaa, pitää lähteä päivystykseen sen kanssa. Rupesin itkemään siinäkin kohtaa.  Voisko vähän vielä koetella? Mun pitäis vetää nää tuparit niinku hajoamatta. Miten helvetissä mä sen teen? Voi vitunvitunvttu.

Nyt mä menen suihkuun, lopetan itkemisen ja lähden ostamaan viimeisiä tarvikkeita. Ei tässä oo muutakaan vaihtoehtoa .

Kaikki ketkä ajatteli että mä en pärjää tässä talossa yksin, olivat sittenkin oikeassa. En mä pärjää.

Ohi on - taas yksi elämä

Kissa oli jo kovin huonossa kunnossa. Heti aamusta soitin eläinlääkärille, joka sanoi että pitää soittaa kuudelta illalla uudestaan, on päivystäjänä. No, kuudelta soitin sitten, oli keikalla, lupasi soittaa kun vapautuu. Ilmeisesti kuulostin liian rauhalliselta kun kahdeksalta kun soitti "tule nyt jos se nyt on niin kiireellinen", kuulin hämmästyksen hänen äänessään kun sanoin että kun ei se enää liiku eikä syökään niin tosi hyvä kun ehtii ottamaan vastaan. "Aii se on niin huonossa kunnossa".

Ruuat jäi pöytään kun säntäsin matkaan. Kävin kokeilemassa pistolapiolla maaperää, totesin että hautaus ei mun voimilla onnistu, eli eläinlääkärin kautta tuhkaukseen. Olin ennen eläinlääkäriä paikalla ja kävelin auton ympäri ympyrää odotellessani ja itkua pidätellessäni. Sitten se tuli, hoiti homman ja se siitä. Halusi jutella kaikkea siinä toimituksen aikana. Vaikeeta oli niistää, itkeä ja keskustella samaan aikaan järkeviä, mutta kai mä onnistuin aika hyvin.

Nyt sit vaan odottelemaan seuraavaa katastrofia

Nyt se mua viimeisen kerran loukkasi

No niin, end of Tyyppi-Puolinainen-story. Viimeinkin. Jossain kohtaa menee se raja miten paljon paskaa mä niskaani otan ja mimmoisessa kirjallisessa muodossa. Ja mun rajan yli mentiin nyt komeasti.

Tässä parhaat palat:

• 
  

  Tyyppi: Vittu mulla palaa käämit sun kanssas!!!!! Se on sit tosiaan parempi että ei pidetä enää yhteyttä. Mä en voi millään ymmärtää tota sun asennettas!!! Olkoon sit taas vittu tosiaan!!!!
  
  Mä: sä osaat kyl olla kaikist parhaiten ilkein
• 
  

  Tyyppi: Kato vittu peiliin.

  Sä osaat olla kaikist parhaiten aivan kakara.
• 
  

  Mä: Anteeks, ei sun tarvii kuunnella semmosta, eikä tarvii kyl munkaan kuunnella tommosta.

Tuon keskustelun jälkeen aloin paniikinomaisesti etsimään paikkaa mistä saisin sen poistettua facebook-kavereista. Enhän mä meinannut löytää. Meni varmaan monta minuuttia kun mä kädet täristen ja kyyneleet silmissä ja räkä valuen etsin. Löysinhän mä sen vihdoin. Ja poistin. Ja estin. Ja itkin. Ja itken.

Siinä on kyllä semmoinen mies mitä en tule kaipaamaan. Paitsi että tulen. Aika paljonkin. Helvetinperkele.

Se vaan on niin, että mulle EI puhuta tolleen. Ei TODELLAKAAN!

PISTE!!!

Ja koska mul on nyt tarve avautua niin jatkan tätä postausta viru valgee-pepsimaxini kanssa (puolet ja puolet, pahaa, yks kahvikupillinen vain). Mul on nyt vähän semmonen breakdown-fiilis. Äsken kun hapuilin pimeässä nenäliinaa sängyltä niin jotain kovaa lennähti nenäliinan mukana mun kaula-aukosta sisälle. Ja kun mä tiedän, että mun sängyssä ei ole mitään kovaa niin se oli joku elukka. Ja mä en pärjää niitten kanssa. No, kauhoin sen sieltä paniikkipikavauhtia ulos, jonnekin se hävis. Kohta näinkin semmoisen kämmenen kokoisen koppakuoriaisen mönkivän sängyllä. Mumisin (mahdollisimman hiljaa, ettei lapset luule että mutsi on seonnut) että nyt sä kuolet, inisin ja yökkäilin kun rusensin sen nenäliinalla säpäleiksi. Ja sen kun olin saanut terminoitua niin mitä sitten? No, semmonen jalkapallon kokoinen pitkäkoipihyttynen. Mä en pysty asumaan täällä elukoitten keskellä yksin. Mä tarviin nyt jonkun joka pitää musta huolta ja tappaa kaikki örkit että mä saan rauhassa nukkua. Ei musta oo tähän enää. Mut on lyöty.

Takas siihen tilaan mikä mulle kuuluu

No niin, pohjamudista päivää, pitkästä aikaa. Kissalla on lopetusaika huomenna, reppanalla on ikää vasta vuosi. Päätös oli helvetin vaikea. Sairaus on krooninen, kissa tulisi olemaan loppuelämänsä todennäköisesti säännöllisesti helvetin kipeä. Ja koska olen sattunut olemaan kissan kivusta kertovalla luennolla niin siinä kohtaa kun kissa näyttää sen kipunsa, tuskat ovat sietämättömät. Esim. kissa voi okein hyvin hypätä normaalisti vaikka katkenneella jalalla. Siellä se pieni nyt on olohuoneessa autuaan tietämättömänä huomisesta kohtalostaan. Ja mä itken keittiössä ja mätän munakasta naamaan. Mä aloitin tänään dieetin, taas, mutta helvetti kun tuli jo nälkä pussikeitoista huolimatta. No, ehkä mä karppaankin sittenkin. No, ihan sama, mä oon ihan helvetin hyvä näinkin.

Ja veren kaivamista nenästään on lähteä perjantaina hakemaan muutama lisävahvistus kissalaumaan Puolasta. Ja veren kaivamista nenästään on olla lähtemättä matkalle yksin.

Mut hei, mitä säästöä onkaan itkeä ripsarit pois, säästyy silmämeikinpuhdistusaine. Sääliks käy kunnaneläinlääkäriä sijaistavaa vastavalmistunutta pikkupoikaa, koska mä aion todellakin ulvoa räkä valuen koko rahan edestä kun saattelen pikkuisen viimeiselle matkalleen.

Jospa suorittaisi vaikka kurjuuden maksimoinnin ja menisi jynssäämään silmiäkirvelevän voimakasta  kollinkusta, ettei kissanhoitajan tarvitsisi niin paljoa hajuhaitoista kärsiä.

Mutta kaikesta huolimatta mä rakastan näitä kisuja

Suullinen käsittely

Eilen illalla viikkasin fillarin Yarikseen, tarvittiin useampi "viddusaatana" ennenkuin fillari oli sisällä kokonaan. Eturengas irti ja jakoavain konttiin mukaan. Kypärä ja vaihtovaatteet siltä varalta, että auto jää poliisilaitoksen pihalle.

Aamulla töihin ajo ohjaustanko ilkeästi olkapäähän töröttäen, panikoimista töissä siihen asti kunnes aika koitti. Lähdin ajelemaan hyvissä ajoin että ehdin myös odotusaulassa riittävän kauan panikoimaan. Paniikkipisu pyrki ulos vaikka just töissä ennen lähtöä kävin. Ajomatkan aikana alkoi jo itkettämään. Odotusaulassa vapisin kuin haavanlehti ja räpyttelin silmiä kuivemmiksi. No, koittihan se tuomion hetki. Sain puheenvuoron, perustelin ajokortin tarpeeni työmatkoilla ja lapsilla, kerroin myös miksi nuo sakot ajoittuivat 2012 jälkeiseen aikaan, eli siis eron jälkeen. Otti huomioon siis myös tuon henkilökohtaisen elämäntilanteen muutoksen vaikutukset havainnointikykyyn. Melko reilua!

Siinä kohtaa kun alkoi puhumaan, että on nyt päätynyt siihen, että antaisi mulle varoituksen sen 8-16 viikon ajokiellon sijaan (mikä mulle viitearvojen mukaan kuuluisi), tirautin pienet kiitollisuuden itkut. Eli nyt ajellaan vuosi varovasti ja jos ei mennyt jakeluun niin ensimmäisestä rikkomuksesta napsahtaa sitten ajokieltoa varmasti.

Mä olen niiiin helpottunut! Ja opin toivottavasti läksyni! Lupaan roudata handsfreenkin autoon ja käyttääkin sitä. Siitä en kyllä vielä sakkoja ole saanutkaan. Enkä aio ottaakaan.

Ja taas napsahti yksi selvännäkijän näkemä asia kohdalleen: "Joudut puhumaan virkamiehen kanssa, mutta sen jälkeen olet tyytyväinen."

Eka työpäivä ja kevätjuhlat

Eka työpäivä meni ja ah miten hyvät fiilikset jäi siitä! Ihmiset niin asiallisia, työtehtävät ei tunnu toistaiseksi ollenkaan mahdottomilta, eli on samanlaista mitä olen ennenkin tehnyt, jopa yksi sama ohjelma, mikä tekee asiat aina vähän helpommiksi. Okei, eka päivä vasta ja pieni pintaraapaisu työtehtäviin, mutta siis mua jopa PEREHDYTETTIIN! Mitä ei voi sanoa muutamasta edellisestä paikasta. Oli jopa koottu ohjekansiota valmiiksi ja kaikkea. Ihan uskomatonta!

No, aika näyttää jatkuuko hyvä fiilis.

Töiden jälkeen sitten salamana 125 kilsaa koulujen kevätjuhliin, ehdin 10 minuuttia ennen alkua. Kun eskarilaisten lauluesitys alkoi, mulla aukes hanat. Eikä mun lapsista kumpikaan oo edes eskarissa! No, sitten kun kuopus esiintyi niin sitten aukes hanat uudestaan. Jossain muussakin kohdassa pillitin ja sitten kun kutosluokkalaiset sai jäähyväislaulun niin kyyneleet valui taas pitkin poskia, eikä esikoinen ole edes kutosella. No, ehdin mä siinä vielä neljännenkin kerran ulvoa ennen suvivirttä ja sitten olikin juhlat kunnialla plakkarissa :D.

Pihalla törmäsin exään ja Vosuun, Vosulla takki tiukasti mahan edessä, uskalsi sanoa ihan "moi". Siitä sitten hyvin nopeasi liukenivat ja jäin esikoisen kanssa seisomaan koulun pihalle. Siinä vähän aikaa juteltiin ja sitten oli lähettävä kotimatkalle. Ja parkkikselle kävellessä pillitin taas (ja tätä kirjoittaessa kanssa, voi hitto). Kohtalaisen uuvuttava päivä.

Tää oli yksi itketysbiisi kevätjuhlassa. Me ollaan hei sankareita kaikki! Säkin! Ja mä kans!

Jestas että sattuu

Vein tytöt asemalle ja nykyään on kovin kovin vaikeaa pidätellä itku sen aikaa kunnes juna on lähtenyt. No, ei enää tarvii vaan voi vollottaa rauhassa ja mennä taas turvonneilla silmillä töihin.

Esikoinen tänään: "Onneksi nukuin yhteentoista niin ei tarvii niin pitkään odottaa." (siis lähtöä)

Auts! Esikoinenkin tajusi mitä oli sanonut ja koitti jotenkin tyylikkäästi pehmennellä kun ei se sitä tarkoittanut satuttamistarkoituksessa sanoa.

Eilen käytiin oikein oikeassa ravintolassa syömässä. Kuopuksen (10-v) reaktio kun kysyin että mentäiskö ravintolaan syömään oli "siis sit pitää koittaa olla sivistynyt" ja "no ni, siis mun tarvii miettiä nyt noi sukat kyllä jos mä paan noi mun uudet ballerinat ennen ku voidaan lähteä." Se kyllä jaksaa miettiä miten pukeutuu :). Esikoinen vastaavasti "mä lähen sit kyl näis verkkareissa". Ja sit lähdettiin. Saivat lapset oikean ravintolakokemuksen, eipä niillä semmoisia ollutkaan oikein pohjalla.

No, mutta se siitä viikonlopusta, ens viikonloppuna äitienpäivä ja tytöt tulevat taas :). Mutta nyt kuunnellaan Jonnea ja vähän itketään.

Revontulet

Päivä meni, hissukseen kului, tunti tunnilta, maaten sohvalla. Pettymyksiä myös kissarintamalla tänä viikonloppuna. Niitä sitten puhelimessa puin Ystävän kanssa kun Ystävän poika kävi sanomassa hänelle, että revontulia näkyy. Ystävä sitten välitti mulle puhelimessa viestin ja juostiin pihalle sisävaatteissa. Näin hennon vihreän utuisen juovan taivaanrannassa ja mietin että onko se tuo? Oli se! Seisoin haltioituneena lumihangessa ja tuijotin taivaalle. Ensimmäistä kertaa näin revontulia! Lopetettiin Ystävän kanssa puhelu, mä hain takin ja jatkoin seisomista lumihangessa iso virne päällä. Revontulet tuli ja meni. Taivas oli vihreänä välillä, vähän lilaakin joukossa. Tuli itku kun oli niin kaunista. Tuli itku siitäkin, että seisoin siinä yksin. Kengät täynnä lunta ja palellen. Tähdenlentokin näkyi, (tai joku satelliitti, mutta mä haluan uskoa, että se oli tähdenlento)  toivoin rakkautta. Seisoin pihalla tippa linssissä tunnin ennenkuin olin liian jäässä, sukat märkänä, kengät täynnä lunta, sisähousuissa. Mutta olipahan hienoa kertakaikkiaan!

Nuo revontulet pelasti muuten ihan paskan viikonlopun :). Mahtavaa!

Voi itkujen itku

Nyt se sitten tapahtui mitä olen pelännyt. Tyyppi on ihastunut. Ja mun on helvetin vaikee olla iloinen ystävän puolesta. Kertoi aamulla, että tämä nainen, josta on aikaisemminkin puhunut oli ollut yöllä sen luona. Mä juttelin Tyypin kanssa puoleen yöhön ja sen jälkeen se sitten tuli. Asuu siinä ihan lähellä. 100 metrin päässä. Todella kaunis, Tyyppi mietti että tuntuis aika hassulta jos olis niin kaunis tyttöystävä. Mä en osannut oikein kommentoida. Itkin vain näppiksen äärellä. Tosi vaikee suhtautua tähän asiaan.  Tyyppi huomas kyllä että mä  olin vaisu. Yksi aikakausi on nyt loppu ja yritän jatkaa ystävänä Tyypin kanssa. En mä tiedä osaanko mä. Ainakin nyt tuntuu ihan helvetin pahalta. Toivottavasti saan itkettyy tän asian pois tänään niin saan tasoteltua silmiä huomisen.

Tiesinhän mä että joskus tää tapahtuu. Sattuu.

Itkupotkuilta ja äiti

Eilen saattelin tytöt junalle ja kotiin päästyäni aloin ryyppäämään. Jännitti ja ahdisti tämän päivän talokaupat ja exän uuden tapaaminen. Alkoholihan tunnetusti auttaa, hah. No, siinä sitten tuli ryypiskeltyä ja sitten se meni itkemiseks. Sitten sain kuningasidean laittaa äidille tekstiviestin, joka meni näin: "mä oon äiti sulle katkera kun sä et oo ollu mulle millään tavalla tukena tässä asiassa, vaan oot halunnut asettua exän puolelle. Mutta se meni niinkuin sä toivoit. Sä sait nyt exän kautta sen paremman "tyttären" Vosusta. Mutta en voi sanoa, etteikö mua surettais" No, äidin vastauksesta pätkiä "Ensinnäkin syyllistät nyt vääriä henkilöitä. Sinä lähdit siitä perheestä ja sitä ennen oli bailauskausi. Et ollut kotona tuskin koskaan, aina juoksemassa jossain. Eniten ajattelin lapsia kuinka ne kärsivät tilanteesta ja huoletti se, jos ne vielä joutuu pois kavereistaan, harrastuksistaan ja koulusta. Huoli oli sinusta ja lapsista.  Olisit sinäkin antanut tukea tänne, ettei meillä olisi ollut huolta. Tupaantuliaisia odotellen, äiti"

Joo, että häntä olisi pitänyt tukea. Äidin vastaus sai mut oikein kunnon itkupotkuraivarin valtaan. No, oonhan mä tuntenut sen jo 34 vuotta ja minäminä-ihminen se on, Oinas horoskoopiltaan. Surullista, en mä taida jaksaa nöyristellä äidin edessä ja tukea sitä! Ihan käsittämätöntä, vai vielä pitäis TUKEA toista kun ihan täysi työ on pysyä itse kasassa. No, olkoon, ehkä vastaan vielä jotain, ehkä en. Ei mua huvita sitä kutsua tänne mun taloa arvostelemaan.

No, kohtalaisessa kännissä ja useemman tunnin itkeneenä kävin nukkumaan ja heräsin aamulla töihin. Silmät ei meinanneet aueta, niin turvoksissa olivat. Sekä luomet, että silmäpussit. En ole koskaan nähnyt silmiäni kyllä niin pahana, hyi! No, ei siinä niitä ehtinyt hoidella, töihin vaan turvonneilla silmillä. Kukaan ei onneks sanonut mitään mun silmistä vaikka olivatkin kuin kauhuleffasta. Nähtävästi tämän ikäisenä ryyppääminen+itkeminen=katastrofi seuraavana päivänä. Ikä tekee tehtävänsä joo...

Kyllä ne silmät siitä tasoittui onneks iltapäivään ja talokauppoihin mennessä.

Huh, se on ohi!

Joulu on ohi! Jee, selvisin. Exä, iskä ja sisko kävivät syömässä ja lähtivät ajallaan pois. Sain tytöt nukkumaan ja sitten tirautin pienet itkut. Silmät kostuu nykyään kauheen helposti. En mä ees tiennyt mitä mä itkin, itkufiilis tuli jo vieraiden aikaan, mutta kyllä mä sen klaarasin ihan hyvin ja kaikilla oli kiva ilta. Jouluilta oli ihanan rauhallinen, katselin elokuvaa (jaksoin jopa keskittyä, mikä on harvinaista nykyään) ja relasin.

Tänään päätin mennä elokuviin katsomaan Rakkauden rasvaprosentin. Pyysin Ystävää mukaan, mutta ei se viitsinyt lähteä. No, menin sitten yksin. Ystävä sanoi mua oudoksi. No, mutta jos mä jotain haluan nähdä niin ajallaan on mentävä, täällä päin leffat ei mene kovin kauaa.

No, tuon elokuvan katsominen oli vähän virhe kun aihe liippasi ehkä kuitenkin vielä liian läheltä. Tuli semmoinen "voi vittu mitä paskaa" fiilis kun leffa oli loppu. Happy ending, oks.