Lukijat

maanantai 28. marraskuuta 2016

Marraskuinen maanantai

Marraskuun lopun maanantai-ilta ja yksinäisyys tuntuu musertavalta. Mahassa semmoiselta että voisi taipua kaksinkerroin ja vaan itkeä. Itkeä menetettyjä ystäviä, ikävää lapsia kohtaan, murhattua hiirtä, haljennutta keittiön välitilan lasia. Itkeä ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Ja niin mä teenkin. 

Kyyneleet alkoi valumaan ilman mitään erityistä syytä eikä loppua näy. Harvemmin tapahtuu ilman alkoholin vaikutusta. Nyt tosin olen ihan promilleton ja ilmeisen kosketuksissa tunteisiini. Tai siis en ehkä ole koska en osaa sanoa mikä tässä nyt on muka hätänä. Ei mikään. Itkettää vaan. Antaa tulla, ei se haittaa. 

Wikipedia tietää: "Itku on nykykäsityksen mukaan stressiä laukaisevan parasympaattisen hermoston tapa palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamassa hermojännitystilanteessa. Itku on yleensä myös merkki siitä, että elimistö on jo alkanut rauhoittua."

Tää tekee siis mulle vain hyvää :)

lauantai 26. marraskuuta 2016

"Rakkaus - siitä elämässä on kysymys!"

Törmäsin tuohon lauseeseen Jutta Gustafsbergin haastattelussa. Olen törmännyt siihen myös muualla, toistuvasti. Rakkaus, ilman sitä elämä ei vissiin ole mitään. Olemassaoloa vain. Kun ajattelee että omalla kohdalla sitä rakkautta ei tässä nyt ole niin noiden kirjoitusten valossa elämä on tyhjää ja puutteellista.

Sehän on jo huomattu että normaali yksikkö ainakin meidän yhteiskunnassamme on pari, ei yksilö.

Kadehdin tyytyväisiä sinkkuja. Toisaalta olen itsekin aika tyytyväinen näin, mutta en kuitenkaan ole. Kyllä mulle perustarpeita on läheisyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja seksi. Ilman niitä on vähän puolinaista. Yksittäin noita perustarpeita on mahdollista hankkia, mutta pakettina onkin todella paljon  hankalampaa, varsinkin kun olen vihdoin onnistunut vahingossa kasvattamaan semmoisen kuoren, jonka läpi on lähes mahdotonta nähdä. Ensikosketus minuun tuntuu olevan kyynisyys, kylmyys ja kovuus. Enkä mä kaikkea edes itse tiedosta vaan yritän olla "normaali". Etsin, mutta en kuitenkaan etsi. Toivon löytäväni ja samalla pelkään sitä.

Kai elämässä on muustakin kysymys kuin rakkaudesta.

Googletin elämän tarkoitusta ja löysin tämän artikkelin http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/

Claes Anderssonin sanoin:
”Elämämme tarkoitus on häviäminen. Kun olemme poissa meitä ei enää ole, ei edes poissaolona tai tyhjyytenä, eikä kenenkään muistissa.
Kaikki jonka aistimme, muistimme, varastoimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme ja rakastimme katoaa meidän mukanamme. Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen." 
Tuo jotenkin hivelee mun pimeyteen käpertynyttä marrasmasentunutta sisintä

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Sairauskertomusta

Viikko on taas näköjään vierähtänyt ilman sen kummempia tapahtumia. Lääkärissä on tullut ravattua taas. Ensiksi fyssarilla, joka katsoi olisiko jotain tehtävissä koivelle. Päätyi asentamaan kinesioteipin kulkemaan about samaa reittiä kuin sukkanauha kulkisi, eli vatsalta reiteen. Ainoa haaste asiassa on se, että mun vatsanahkani ei ole mitenkään stabiili ja tiukka ja kinesioteipin toimiminenhan perustuu siihen että se saadaan viritettyä tiukasti. Mun mahanihan venyy ihan minne se kinesioteippi sitä veti, joten se siitä hyödystä. Se olisi varmaan pitänyt vetää henkseliksi olkapään yli niin sitten olisi ollut jotain toivoa kiristyksestä. Otin sen siis jo pois koska pelkään ihoni riehaantuvan pahemmin siitä teipistä.

Fyssarin jälkeen oli sitten lääkäri joka kertoi, että jos hänen pitäisi valita tämä mikä mulla on tai sitten luunmurtuma niin valkkaisi murtuman, koska se paranee helpommin. No mutta sepäs kiva. Tässä kun saattaa mennä vuosikin. Tai pari. Sillä lailla. Lähete ortopedille ja siitä sitten ehkä magneettikuvaan tai romuttamolle. Kaikesta kääntelystä ja vääntelystä suivaantuneena jalka oli illalla kovin kipeä. Esim. rappusten nousu kipeä jalka edellä on vaikeaa. Siivoilin illalla ja suoritin imurin yli harppaamisen nivusystävällisellä tyylillä, eli en nostanut jalkaa normaalisti eteen ja ylös vaan koukistin polven taakse ja käänsin jalkaterän sivulle. Satuin suorittamaan tämän keittiön oviaukossa niin että iskin pikkuvarpaani kunnon liike-energialla ovenkarmiin. Koska se on edelleenkin ihan helvetin kipeä ja turvonnut  ja hyvää vauhtia mustumassa niin oletan sen olevan murtunut. Eli nyt alkaa olemaan oikea jalka hienosti paskana alhaalta, keskeltä ja ylhäältä.

Mun ihotautini ei ole koskaan ollut näin pahana, koko ajan tulee uusia kohtia eikä ihotautipolilta ole kuulunut mitään. Olen koittanut olla stressaamatta, koska stressi sitä pahentaa, mutta silti musta puskee joka paikasta mätää. Perusfiilis ei ole kovinkaan positiivinen.

Nämä ei ole onneksi kumpikaan henkeä uhkaavia juttuja, joten huonomminkin voisi mennä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Blogialusta, paras ystäväni

Ei mulla ole ollut pitkään aikaan mitään uutta sanottavaa. Ehkä vuoteen. Miksi mä kirjoitan? En tiedä. Ehkä kuvittelen etten olis niin yksinäinen kun on joku jolle kirjoittaa. Blogialusta,  paras ystäväni. 

Pikkuhiljaa ihmiset mun elämästä hiipuvat pois. Ystävästä joka asuu tuossa 12 kilometrin päässä ja jonka kanssa joskus pidettiin yhteyttä päivittäin, ei kuulunut viikkoihin. Elämä hänellä on niin kiireistä. Pitää keritä lampaita tai kehrätä lankaa tai olla miehen kanssa. Mun "mitä sulle kuuluu" viestit torpataan lyhyillä kuulumisilla ja "sori mut pitää lähteä syöttämään kanoja/lypsämään vuohia/miehen kanssa saunaan/". Eikä sitä parempaa aikaakaan tule koskaan. En mä jaksa olla aina se joka ottaa yhteyttä ja yrittää. Selkeästi näen että Ystävällä on jo uusi paras ystävä joka käy hänen kanssaan kehräyskursseilla. Jotta mä pysyisin messissä, tulisi mun innostua vuohista, sioista, lampaista ja kehräyksestä. 

Mä olen se pakollinen paha. Se joka on vähän säälittävä, mutta jota ei kehtaa tuttavapiiristä poistaakaan. Se jolle vastataan muutamalla lauseella tärkeiden hommien välissä. Raahataan näennäisesti mukana. Se joka saa tuntemaan että itsellä on oikeastaan kaikki ihan hyvin. Tärkeä tehtävä kuitenkin. 

Välillä mä kirjoitan uhmakkaasti että miten hyvin mun asiat on. Mutta eihän ne oikeastaan kyllä useinkaan ole. 

Voi voi. Miten tässä näin kävi?

perjantai 11. marraskuuta 2016

Jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin

Tulipa mieleen että pitäisi tehdä joku "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio. Koota sinne tiedot esim. henkivakuutuksesta, omistuksista sun muista. Vai miten homma etenee jos kuolee? Kai henkivakuutuksesta pitää korvauksia osata hakea, tuskin ne ilman hakemista kenenkään tilille putkahtaa. Mulla kun on semmoisia omistuksia, joista ei välttämättä kukaan tiedä. Esim. ne 30 Nokian osaketta jotka hankin juuri ennen kurssien romahdusta :D. Tässä on siis suuret omistukset kyseessä, joiden ei soisi joutuvan hukkaan.

Olen ollut kauhean vähän kuoleman kanssa tekemisissä niin en tiedä miten tää homma menee. Kannattaako "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio vai toimiiko systeemi jotenkin jouhevasti vaikkei kansiota olekaan?

En mä nyt viitsi lapsille alkaa henkivakuutuksestani kertomaan, saati sitten exälle.


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Työterveystarkastus

Kävin työterveystarkastuksessa. 1,5 tuntia minäminäjuttuja. Täytin esitietolomakkeet rehellisesti. Myös alkoholinkäytön audit-kyselyn. Aloitettiin puhumalla ylitöistä. Kerroin jääväni usein pitempään töihin kun ei ole kiire kotiin kun siellä ei mikään odota. Kysymys "onko tilanne ollut aina sellainen" sai mut itkemään ekan kerran. Siitä se sitten lähti. Aina sopivissa väleissä tirautin pienet itkut ja työterveyshoitaja oli empaattinen ja sanoi että vuosi ei ole pitkä aika toipua. Väitin vastaan. Onhan se jos suhde on kestänyt vuoden.

Jalkaa puitiin ja menen sen kanssa fyssarille ensi viikolla. Sen jälkeen sitten lääkäriin. Taas. Sitten kun koipi on kunnossa niin alan liikkumaan. Siitä se mieliala sitten lähtee nousuun. Voisin kuulemma mennä juttelemaan työterveyspsykon kanssa tai sitten perheasiain neuvottelukeskukseen. Jotenkin mä en usko että siitä juttelemisesta on mitään hyötyä, joten mä vielä pohdin sitä. Mä olen kuitenkin ajatellut tätä niin monelta eri kantilta että noinkohan mitään avuliaita eri kulmia asiaan löytyy enää. 

Loppuun kaivoi henkilökohtaiselta padiltaan mulle runon

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 

- Eeva Kilpi -

Ja taas mä itkin. 

Koska olen pieni urhea nainen niin lämmitin tänään ihan pelkästään itselleni saunan ja pidän itseäni hyvänä. Alastomien lumienkeleiden näköinen keli.  Teetä en kyllä opettele juomaan. 

maanantai 7. marraskuuta 2016

Pavlovin koirat

Kaverin häät, ilotulitus pamahtaa ja kyyneleet alkaa valumaan. Samalla tajuan että kaksi viimeistä uutta vuotta vietin Sen Miehen kanssa. Näköjään tuo pauke sitten vei mut taas sinne kainaloon ja paljuun jossa ilotulitusta viimeksi katseltiin. Perseestä ja niin väärin.

Näitä asioita on niin  paljon, ei onneksi vain minulla. Ja ne tulee niin yllättäen. Väärän makuinen hammastahna, suihkugeeli, musiikki. On se vaan hassua miten tietyt asiat piirtyy jonnekin alitajuiseen aistimuistiin josta ne sitten aktivoituu tuoksusta, äänestä, mausta.

Mä olen asian hyväksynyt, mennyt eteenpäin, en halua sitä takaisin, joten muistotkin voisivat jättää mut kyllä jo pikkuhiljaa rauhaan. Olen kuullut että erosta kestä selvitä puolet suhteen pituudesta. Meni jo, joten alkaa olemaan mielestäni hieman kohtuutonta.

Yhtäkkiä huomaan että mun elämä on täyttynyt niin ettei miestä siihen nyt mahdu. Pokemonissa siirryin nextille levelille ja rämmin häiden jälkeisenä krapulapäivänä pitkin metsiä ja olen paikallisilla gymeillä jo tunnettu nimi. Mysticin whatsapp-ryhmässä keskustelu salitilanteesta käy kuumana ja yhdessä pohditaan vallattavia saleja ja aikatauluja :D. Mun lapset niin häpeäisivät jos tietäisivät. Tässä jengissä on siis vain aikuisia, osa jopa mua vanhempia! Laitoin lapsille innoissani snäpin "teidän äiti on paikallisen mysticin whatsappryhmän ylläpitäjä! Ootteks te vähän ylpeitä äidistänne?! How cool is that!" Sieltä tuli vastauksesi "ei näin äiti, ei näin".

Joskus mulla menee överiksi mutta onneksi on ihmisiä joilla tämäkin on mennyt överimmäksi, uskokaa tai älkää.


perjantai 4. marraskuuta 2016

Lähti kuin hauki rannasta

Otin tänään vapaapäivän ja heräsin aikaisin aikomuksena tehdä kakkosduuneja. Join kuitenkin rauhalliset aamukahvit ja päätin aloitella työt ysin aikaan. Vähän meni pitkäksi ja muutama minuutti jälkeen yhdeksän päätin vielä tsekata sähköpostista että milloin mulla olikaan lääkärin niiden iho-ongelmien vuoksi. Muistelin että alkuviikosta se olisi. Sehän olikin 40 minuutin päästä10 kilometrin päässä lääkäriasemalla jossa en ollut koskaan käynyt, joten en tarkkaan tiennyt edes missä se sijaitsee. Tuli kyllä niin nopea lähtö että olen ihan hämmentynyt itsekin! 9:30 olin jo lääkärin odotushuoneessa ja välissä olin käynyt suihkussa, pukenut ja pessyt hampaat. Mulla oli kaikki vaatteet päällä ja oikein päin. Hiukset harjasin lääkäriaseman hississä. Ja aikaa siis jäi 15 minuuttia yli :D. Käsittämätön suoritus.

Olin googlettanut tulevan diagnoosini ja nappiinhan se meni. Hikirauhastulehdus. Googlettakaapa jos haluatte menettää ruokahalunne. Krooninen vaiva. Kaksi vuottahan mä tästä olen jo kärsinyt. Nyt kun se iski toiseen rintaan niin hymy hyytyi totaalisesti. Kaikkea vaivaa sitä miehistä tuleekin. Tämä tautihan puhkeaa stressin vaikutuksesta. Thänks Kelailija.

Sattui hyvä ihotautilääkäri. Tekee lähetteen ihotautipolille, siellä jotain testejä ja jos pääsen läpi niin saan kai parin tonnia maksavia piikkejä. Eihän se onneksi mulle niin paljoa tule maksamaan kun lääkekatto täyttyy, mutta jo on lääkkeet hinnoissaan! Koska ollaan Helmen kanssa samiksia niin meillä on samat piikitkin :D. Tosin eri vaivaan.  Sitä polikutsua odotellessa voitelen itseäni lääkkeellä joka valkaisee kaikki kankaat jotka joutuu kosketuksiin lääkkeen kanssa.


torstai 3. marraskuuta 2016

Tilannepäivitystä

Mä olen löytänyt tilapäisen sisäisen rauhan. Niin kuin Helmi blogissaan viisaasti sanoi, niin  elämä on vain hetkiä peräjälkeen. Nyt on hyvä, seesteisehkö hetki. Kohta on varmaan toisenlainen hetki.  Miehet mun whatsapista, deittipalstalta ja tinderistä loistavat poissaolollaan, deittipalsta on kiinni, tinder epäaktiivinen jamiesten sähköposteihin en viitsi vastata. Eipä niillä mitään oikeaa asiaa olekaan. Ah miten helppoa elää miehetöntä elämää. Käyn välillä pokemoneilemassa, nyhjään kotona, teen töitä ja taas alusta seuraavana päivänä. Ai että, hyvää elämää!

Sattuipa jännittävä edesottamus pokeilemassa ollessani. Ajelin keskellä ei mitään hitaasti madellen keskittyen täysin autottomaan ja pimeään tiehen ja haudoin muniani (joo, mulla on munat). Harrastan tuota samalla reitillä muutaman kerran viikossa. Ajoin erään talon ohi, mies ryntäsi muijansa kanssa portille taskulampun kanssa kun matelin ohi. Sain valokeilan suoraan naamaani. Tuli niin yllätyksenä että en edes osannut keskisormea nostaa naamani peitoksi. Mun rekkari on varmaan ilmoitettu jo epäilyttävänä poliisille. Tuli kyllä hieman hmm... jännä fiilis. Onneksi löysin paremman munanhautomistien, jolla on vieläkin vähemmän liikennettä ja asutusta. Eläköön landekylät!

Jalka ei parantunut piikillä, joten on kai vaan sopeuduttava. Investoin itseeni ja ostin renkaidenvaihdon rengasliikkeeltä. Melkein ihanaa ja helppoa.

Tänään paloi käämit töissä ja löysin ihanan piristysbiisin. Sen soitin 7 kertaa peräkkäin niin helpotti. Tykkään kovasti myös Lily Allenin alkuperäisestä versiosta, mutta tää kotimainen on jotenkin astetta väkevämpi :)