Ärh ärh

Ankea fiilis. Yksinäinen. Taitaa olla niin, että tarvitsen ajoittain vain fyysistä yksinäisyyttä, mutta henkinen yksinäisyys syökseekin mut tiloihin, joista en pidä. Raivarimiehen kanssa meillä oli ihan onnistunut eron jälkeinen fwb-suhteen alku. Joojoo, tiedän mitä ajattelette, mutta tuttu, helppo ja tyydyttävä eikä lupauksia mistään muusta. Näyttää siltä että jää siihen hyvään alkuun. Mulla on jostain syystä semmoinen fiilis, että valehtelee siitä että asuu täällä samassa kaupungissa. En jotenkin ihmettelisi. Ei aiheuta mulle tunnemyrskyjä niin kuin ei ne muutamat tapaamisetkaan aiheuttaneet. Olin vähän ihmeissäni itsekin. Eli tunteet on kyllä kuolleet. Pitänee etsiä uusi netflix&chill-kaveri.

Kävin treffipalstalla, seurasin menoa hetken, kyllästyin, poistin profiilin. Whatsapp-kaveriksi tarttui mua melkein 10 vuotta vanhempi mies, fiksu, mukava, hauska, aikuinen, normaali, välimatkaa joku  200 km. Plääh mikä välimatka. Olen periaatteessa kiinnostunut, itseluottamus vaan jostain syystä pohjalukemissa.

Eilen kävin rannalla. Näin miehen jostain muutaman vuoden takaa. Oli lastensa kanssa, joten ei juteltu. Hymähdin sisäisesti, moikkasin ja ajattelin että voi helvetti, onpas pitänytkin lihoa. Olin silloin vähän timmimmässä kunnossa. Pyyhkelläni auringossa pohdiskelin  hetkiä tuon nuoren miehen kanssa (ja vilkuilin salaa). Harmitti aika paljon etten nähnyt miestä uikkareissa kuin takaapäin. Etumus olisi ollut vaikuttava :D. Joo, viime kerrasta on aikaa...

Kahden viikon päästä lähden jonnekin päin eurooppaa hoidattamaan hampaitani. Yksin. Ja joo, miksi en uskaltaisi? En koe että Suomessa olisi erityisen kovatasoinen hammashoito, ainakaan kunnallisella. Kunnallisella ei edes tehdä tämän tyyppistä  "esteettistä" hammashoitoa. Hampaistosta puuttuu hymyposkihampaita ja ne pitää korvata ennen kuin voi mennä taas treffeille.

Lapset ovat muuttaneet toiseen kaupunkiin. Exä ei ole viitsinyt mulle ilmoittaa edes osoitetta vaikka pyysin muutosta kuullessani että ilmoittaa osoitteen sitten kun tietää. Vituttaa.

"Rakkaus - siitä elämässä on kysymys!"

Törmäsin tuohon lauseeseen Jutta Gustafsbergin haastattelussa. Olen törmännyt siihen myös muualla, toistuvasti. Rakkaus, ilman sitä elämä ei vissiin ole mitään. Olemassaoloa vain. Kun ajattelee että omalla kohdalla sitä rakkautta ei tässä nyt ole niin noiden kirjoitusten valossa elämä on tyhjää ja puutteellista.

Sehän on jo huomattu että normaali yksikkö ainakin meidän yhteiskunnassamme on pari, ei yksilö.

Kadehdin tyytyväisiä sinkkuja. Toisaalta olen itsekin aika tyytyväinen näin, mutta en kuitenkaan ole. Kyllä mulle perustarpeita on läheisyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja seksi. Ilman niitä on vähän puolinaista. Yksittäin noita perustarpeita on mahdollista hankkia, mutta pakettina onkin todella paljon  hankalampaa, varsinkin kun olen vihdoin onnistunut vahingossa kasvattamaan semmoisen kuoren, jonka läpi on lähes mahdotonta nähdä. Ensikosketus minuun tuntuu olevan kyynisyys, kylmyys ja kovuus. Enkä mä kaikkea edes itse tiedosta vaan yritän olla "normaali". Etsin, mutta en kuitenkaan etsi. Toivon löytäväni ja samalla pelkään sitä.

Kai elämässä on muustakin kysymys kuin rakkaudesta.

Googletin elämän tarkoitusta ja löysin tämän artikkelin http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/

Claes Anderssonin sanoin:

”Elämämme tarkoitus on häviäminen. Kun olemme poissa meitä ei enää ole, ei edes poissaolona tai tyhjyytenä, eikä kenenkään muistissa.

Kaikki jonka aistimme, muistimme, varastoimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme ja rakastimme katoaa meidän mukanamme. Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen." 

Tuo jotenkin hivelee mun pimeyteen käpertynyttä marrasmasentunutta sisintä

Parannun, kai

Kävin tiistaina Kalevalaisessa jäsenkorjauksessa ja käsi alkoi parantumaan (voi olla kyllä sattumaakin, mutta sama se, kunhan parantuu). Nyt saan sen jo suoraksi melkein ilman kipua, hyvä tästä vielä tulee :).

Tunnustan, mulla on ollut yksi Äijä. Mutta se on vain pari viikkoa sitten eronnut ja kaiken lisäksi horoskoopiltaan Oinas, ei voi tulla mitään. Ja sillä on korvikset.

Kävin elokuvissa Ystävän kanssa, paska elokuva ja paha mieli tuli jostain syystä. Ainut mikä nauratti, oli se kun siinä sanottiin muutaman kerran "kyrpä", heh, mulla on vähän huono huumori. Yksinäisyys iski sen leffan jälkeen jotenkin päin pläsiä. Oon miettinyt tässä elämän tarkoitusta, en keksinyt. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, paskat, ei se se voi olla.

Tein aamulla to do-listan. Siinä oli aika monta kohtaa, yhtään en saanut niistä ruksittua yli. Vaikka eivät olisi olleet kummoisia tehdä.

Perkele mä en jaksa, tää kotona kökkiminen ei tee hyvää mun mielelle.

Viikon biisi, kolahtaa jostain syystä.

Lamaannus

Lamaannuttaa. Mietin oonko mä masentunut. Ehkä mä oon. Täällä on hiljaista. Koko ilta on mennyt lämmittäessä ja maatessa sohvalla. Telkkariakaan en ole jaksanut laittaa päälle.  Mietin töistä lähtiessäni että ajaisinko kauppakeskukseen, mutta ihmisten näkeminen ahdisti. Puhelin soi tänään kerran, harvinaista! En tosin jaksanut vastata. Mun puhelin ei muuten enää oikeastaan soi. Kuopus soittaa yleensä nukkumaanmennessä, mutta ei siihen muuten juurikaan kukaan soita. Eikä laita viestejäkään. Mulla on miljoonan  tekstarin tekstaripaketti. Hienoa.

Työ ahdistaa, pistin eilen työhakemuksen menemään. Sitä paikkaa hakee varmaan 200 ihmistä. En mä sitä saa, mutta pitihän sinne hakea.

Just tällä hetkellä mulla on semmoinen fiilis, että noinkohan elämällä on mulle mitään annettavaa enää.

Ikävöisipä mua joku. Kantaisipa joku musta huolta. Miettisipä joku että onkohan mulla kaikki hyvin. Ei mulla kyllä ole, mutta kyllähän mä kivenkovaan varmaan väittäisin että on. Olisinpa mä olemassa jollekin.

Hitto kuinka yksinäistyttää

Kyllä on yksinäistä. Ystävä on hautautunut talon lämmityspuuhiin, Terapiamies on vihainen mulle kun olen vittuillut sille. Se on myös löytänyt naisen, eli ei sillä ole enää aikaa roikkua mun kanssa missään fb:n keskustelussa ja ruotia molempien paskoja elämiä. No, mä ruodin sitten omaani vain täällä blogissani. Kohtalaisen tyhjää tämä elämä tällä hetkellä.

Koeaika kului töissä loppuun, eli olen "turvassa", huh. Työpaikka on kyllä aika kamala, sekä työn sisältö, että esimies. Mutta kyllä tästä on selvittävä. Onhan mulla sentään töitä! Ja lähellä vielä. Siitä pitää olla kiitollinen!

Ei tätä työstressiä kestä enää kuin 2,5 kuukautta, heh. Sitten normalisoituu. Ehkä. Pomolta tulee noottia koko ajan, aina teen jotan väärin. Pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En tajua miten se ehtii kyttäämään kun sillä on omiakin hoitamattomia hommia ihan riittämiin.

Mä en ole talvi-ihminen yhtään, mä odotan kevättä ja eloon heräämistä kuin kuuta nousevaa! Mun talossa on kylmä, totta kai siellä on kun en raaski pitää pattereita kovalla. Keittiössä ja vessassa on 10 astetta (eilen tosin nousi 14 asteeseen kun unohdin hellan levyn 5 tunniksi päälle, joo, taas tätä...), makkarissa samoin. Olkkarissa pönttöuunin ansiosta jopa 20 astetta! Yläkerrassa kissoilla joku 18. Ja joulukuun sähkölasku oli 370  euroa. AUUUTTTSSS. No joo, tiesinhän mä että vanhan talon ostin ja että talvella sähköä kuluu. Ja joulukuussa lapset oli mulla enemmän niin tietysti silloin piti pitää asiallista lämpöä. Itsellä ei ole niin väliä. Pääasia, että kissat ja lapset pärjää. Nyt vasta olen saanut lämmittää pönttöuunia ja se on kyllä tosi tehokas ja pienellä puulla lämmittävä! Jännä nähdä mikä on tammikuun sähkölasku.

Mutta mä rakastan silti tätä taloa! Se on MUNMUNMUN!!! Ikioma ja oman näköiseksi saan sen tehdä! Mä rakastan mun oman näköistä kylppäriä ja pikkuhiljaa saan tehdä koko talosta oman näköisen. Pitäis varmaan ruveta remppaamaan niin aika kuluisi näppärämmin. En mä nyt vaan jaksa. Tule kevät jo, tule!!!

Pitäis vissiin jaksaa ulostautua johonkin baariin tai muuten ihmisten ilmoille jos vaikka tapaisi eläviä ihmisiä netti-ihmisten sijaan. Yksin on vain jotenkin orpoa lähteä.

Kevättä kohti reippaasti, ei tässä muukaan auta.

Huh, se on ohi!

Joulu on ohi! Jee, selvisin. Exä, iskä ja sisko kävivät syömässä ja lähtivät ajallaan pois. Sain tytöt nukkumaan ja sitten tirautin pienet itkut. Silmät kostuu nykyään kauheen helposti. En mä ees tiennyt mitä mä itkin, itkufiilis tuli jo vieraiden aikaan, mutta kyllä mä sen klaarasin ihan hyvin ja kaikilla oli kiva ilta. Jouluilta oli ihanan rauhallinen, katselin elokuvaa (jaksoin jopa keskittyä, mikä on harvinaista nykyään) ja relasin.

Tänään päätin mennä elokuviin katsomaan Rakkauden rasvaprosentin. Pyysin Ystävää mukaan, mutta ei se viitsinyt lähteä. No, menin sitten yksin. Ystävä sanoi mua oudoksi. No, mutta jos mä jotain haluan nähdä niin ajallaan on mentävä, täällä päin leffat ei mene kovin kauaa.

No, tuon elokuvan katsominen oli vähän virhe kun aihe liippasi ehkä kuitenkin vielä liian läheltä. Tuli semmoinen "voi vittu mitä paskaa" fiilis kun leffa oli loppu. Happy ending, oks.

Pick me, love me, choose me

Mä kaipaan. Mä kaipaan miestä. Mutta en mitä tahansa miestä. Mä kaipaan sitä täydellistä miestä. Joka arvostais mua, pitäis mua hyvänä, rakastais mua. Ja jota mä saisin rakastaa. Ei sen tarvitsis olla täydellinen, kyllä mä puutteita siedän, onhan mulla niitä itsellänikin. Mä haluun että se saa mut nauramaan, kaipaamaan, hassuttelemaan.

Musta tuntuu että mä oon napsahtanut takas "normaaliksi" (melkein)  siitä kevään/kesän pervosekoilijasta, enkä oo ottanut sitä yhtä yrittäjää sänkyyni (vielä). No, enhän mä ole normaali, tai mikä on normaali? En tiedä. Mutta kyllä mä oon antanut pikkuhiljaa itsenikin uskoa, että mä oon aika kiva, hauska, pervo, spesiaali. Ja se joka mut saa on onnekas. Mutta missä se on? Ei pitäis hätäillä. Pitää olla kärsivällinen. Perjantai-ilta, pitäis mennä vaikka tohon lähikuppilaan. Pitäiskö? Jos vaikka kahville? Nääh, en taida viitsiä. Sitäpaitsi se sinnikäs yrittäjäkin saattaa olla siellä. Joo en mene. Olis noloa istua puolityhjässä baarissa baaritiskillä yksin. Joo, jatkan kotona kyyhötystä ja odotan että se tulee hakemaan mut täältä.

Jos mä jäänkin yksin eikä kukaan halua mua? Jaksaisinhan mä odottaa jos joku kristallipallo sanois että se mies tulee vaikka kahden vuoden päästä. Mutta mistä sen tietää meneeks siihen 2 kuukautta vai 20 vuotta vai tuleeko sitä ikinä? Mä en tyydy vähempään kuin mitä mä ansaitsen! Mulla ois niin paljon annettavaa. No, mä kerään sitä ja voi voi sitä miestä mihin mun kaikki patoumat purkautuu. :).

Kyllä mä uskon, että se on tuolla jossain.

Ai niin, kylppäriremppapäivitys. Työmieheni on lähdössä kuukauden päästä työharjoitteluun ulkomaille. Ovat luvanneet että mun kylppäri on siiheks valmis. Toisella tyypillä alkaa kahden viikon loma. Alkavat kuulemma tehdä sitä nyt oikein urakalla. Ihan kuin mä oisin kuullut ton ihan muutaman kerran ennenkin.

Vikaavikaavikaa

Nyt on lauantai, kello 17. Oon saanut aamukahvin juotua pari tuntia sitten. Heräsin yhdeksältä 11 tunnin unien jälkeen. Yhdeltätoista menin taas pötköttämään, nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin kahdelta. Sain aamukahvin keitettyä ja juotua. Hoidin kissat ja sitten loppui taas energia. Piti lähteä Ystävälle, mutta en mä saa puettua. Mattoja pitäis pestä siellä, tuntuu ihan liian raskaalta. En oo jaksanut tänään edes itkeä.

Ai niin, eilen kävin Elisalta kysymässä ohjeita modeemiasioissa ja kävikin ilmi, että saan sieltä uuden modeemin. Ei haittaa vaikka ukkonen rikkoi. Hitto, en tajunnut aikaisemmin. Tää yhteys on jotenkin lukittu tai jotain, eli ei tähän muut modeemit käy. Että ei ihme, etten saanut modeemia toimimaan. Mokkulan sain taas toimimaan sentään.

Ehkä mussa on sit jotain vikaa. Tai sit tää yksinäisyys vaan lamaannuttaa. Ei hitto, nyt mä repäisen ja puen ja lähden sinne Ystävälle vaikka väkisin. Kyllä mun nyt pitää jaksaa 12 kilsaa ajaa autolla. Se on vähän huolissaan. Eipä silti, oon mäkin. Joo, nyt ne vaatteet, ihan tosi.

Edit 21:30: Sain itseni Ystävälle. Pesin kolme mattoa, nyt on kaikki miljoona räsymattoa pesty. Ennen en meinaa kyllä niitä laittaa  ennenkuin oon saanut tän talon pestyä, eli sitten kun remppa on valmis, eli joskus sadan vuoden päästä tod. näk. Nyt vähän karpalolonkeroa, koska alkoholihan on ratkaisu kaikkeen (sarkasmia rakkaat lukijat)

Paska, helvetti ja perkele

Oho, johan tuli otsikko. Anteeksi. Mutta mä olen niin vihainen, pettynyt ja surullinen. Nyt mä keskityn, että saan kaikki mieltä painavat asiat järjestyksessä ja järjellisesti ulos:

1. Ystävän miesystävä. Lähdettiin sunnuntaina ex-tempore avoautoilemaan. Tuuli hiuksissa ja silleen. Päädyttiin piipahtamaan baariin. Ystävän poika oli kuskina. No, baariin tuli sitten Ystävän miesystäväkin, se on sen kantapaikka, portsarina siellä joskus ollut. No, se ei sitten ollutkaan ok, että me hänen baariinsa mentiin vaan baaritiskin toisesta päästä meidän suuntaamme lähti "vitun lehmä". VITUN LEHMÄ! Mä en tiedä kumpaa se tarkoitti, mutta se oli siinä kohtaa ihan se ja sama. Mulle tai mun ystävälle EI sanota "vitun lehmä". Tein sen hyvin selväksi sille, ja varmaan muillekin baarin asiakkaille. Ystävä puolusteli "se nyt vaan on tommoinen kännissä" EI helvetti, ei helvetinhelvetti. Kävi mielessä, että se miesystävä tempasee mua turpiin, mutta otin riskin kuitenkin kun sitä siinä baaritiskillä ripitin. No, ei se kuulemma yleensä naisia lyö. Jee. Lähdettiin sitten "vitun lehmä"-toivotuksen saattelemina menemään. Minä tyylikkäästi polvistuin siinä eteisessä tavoilleni uskollisena. Mikä hitto siinä on, että yleensä pitää joka kerta olla perseellään tai polvillaan sen kerran. Argh.

No, seuraavana aamuna Ystävä oli sitä mieltä, että se heidän tarina oli sitten siinä, päivällä mieli oli muuttunut, illalla taas, ja tuota samaa rataa vedettiin pari päivää ja mä yritin tukea parhaani mukaan joka käänteessä. Mies oli kuulemma kovin katuvainen ja surkea. No daa, OIKEIN! Ystävä laittoi sille viestejä, soitti, odotti soittoa takaisin, ei sitä tullut. Koska se nyt alkoi näyttämään siltä, että molemmat haluaa toisensa, mutta mies ei vissiin uskaltanut ottaa sitä askelta kun Ystävä oli lähettänyt niin ristiriitaista ja välillä hyytävää signaalia. No, koska mä olen sen miehen facebook-kaveri niin pistin sille viestiä, että jos sillä on yhtään järkeä niin soittaa Ystävälle ja aika helvetin nopeesti. Ilmeisesti oli sitten soittanutkin kun nyt on kai kaikki kunnossa, tai siis sain pyynnön mennä kusettamaan Ystävän koiria kun itse on tuon miehen luona.

2. Inssimies. Olen jutellut pikaviestissä ja sähköpostilla Inssimiehen kanssa ja kivaa on ollut. Toissapäivänä meni neljään asti. Neljältä alkoi olemaan jo aika vakavia aiheita. Inssimiehellä on joku laastari, mihin sillä ei muutama viikko ollut tunteita. Mutta ilmeisesti se laastari on jotenkin isommassa osassa kuin se on myöntänyt. Neljän aikaan se oli taas jo ihan sekaisin kaikesta ja mentiin nukkumaan. Aamulla jatkettin sähköpostilla, kovin kovin vakavilla sähköposteilla. Illalla jatkettiin myös. Deal brakeriksi muodostui se, että mä en halua enää lapsia. Helvetti. No kun en mä halua enää! Perkele! Mutta Inssimies haluaa. Eikä sen takia halua mua vissiin sitten edes tavata. Ja mä olen madellut, vongannut ja tehnyt itseni naurunalaiseksi. Vaikka ei se kyllä ole mulle nauranut.

"Miks kaikki naiset ei ole yhtä empaattisia kuin sä? Jos mä jotain saisin toivoo, niin toivoisin sulle semmoisen miehen, joka sut ansaitsee. Nimenomaan sut pitää ansaita. Tottahan meissä kaikissa on huonoja puolia, mutta  sussa on niin paljon hyvää ja herkkää"

Auuuuh, itkin. Joo, onhan se helvetin kiva kun Inssimies toivoo mulle miestä, Tyyppikin esitti asian näin viikko sitten "mä ainakin toivon, että sä tapaat vielä joskus miehen keneen rakastut ja kaikkee... sä olet ansainnut sen :)"
Joo, onhan se hirveen kiva tietysti että mun elämän miehet toivoo mulle rakkautta.

No, Inssimiehen ja mun taru on lopussa. Olin kirjoittanut sille silloin sen hiljaisuusviikon aikana sähköpostin luonnoksiin aika tunnepitoisen viestin. Sellä se oli roikkunut, eilen sen lähetin. Mietin pitkään ja hartaasti, että onko reilua semmoista lähettää, mutta lähetin sen kuitenkin. Inssimies otti sen ihan hyvin ja mä sain mielenrauhan. End of story.

3. Ex. Mun synttärit on muutaman päivän päästä. Lapset haluaa ostaa mulle lahjan. Vaikka sanoin niille, että tekevät hienot kortit, se riittää hienosti. No, kuopus soittaa mulle itkien, että iskä sanoi että se ei lainaa äitin lahjaan senttiäkään rahaa ja itsellään ei ole yhtään rahaa. Ai jumalauta mä raivostuin! En tietenkään kuopuksen kuullen. No, mä järkkäsin sitten homman silleen, että isäni antoi kuopukselle rahaa ja homman luulin olevan ok. No arvatkaa oliko? Eipä ollut ei. Kuopus 9-v oli sitten käynyt lähikaupassa, ostanut suklaalevyn ja suklaapatukan ja syönyt ne molemmat yksin. Kerjännyt iskältä vielä sipsiä päälle. Sitten olikin tullut maha kipeeksi ja katumus iskenyt. Ja asia paljastui.

Exän kanssa sitten puitiin asiaa fb:n pikaviestissä ja siihen sitten vedettiin talon remontoiminen, mahdollinen alhainen myyntihinta (mulle alkaa olemaan kohta ihan sama millä hinnalla se menee), ero, juhliminen ja puuttuneet kosketukset parisuhteen aikana. Joo, oli helvetin hieno ja fiksu keskustelu. Not.

Inssimiehen kanssa jutskaamisen jälkeen päätin, että tänään vedetään kalsarikännit kynttilän valossa ja itketään. Olihan noita aiheita sitten mitä itkeä. Olin exän kanssa keskustellessani jo hiukkasen herkässä mielentilassa. Hyvin irtosi sitten itku, vähän liian hyvin. Ehdin miettiä siinä henkeä haukkoessani, että mitä jos mä nyt tähän hyperventilointiin pyörryn, heräänkö mä itse semmoisesta. Mietin että onko mulla paperipusseja, mietin ja mietin ja pling. Olin ostanut ovirakennusprojektiin ruuveja ja ne tuli paperipussissa. Eli homma ratkesi sillä enkä pyörtynyt. Hienoa. Katsokaa nyt, pärjäänhän mä yksin :).

Poistin nettitreffiprofiilin eilen, olkoon nyt tauolla toi sekoilu. Ehkä.

Jotain hyvääkin, kissa sai 4 pentua pari päivää sitten :). Perhe voi toistaiseksi hyvin.

Mä en jaksa tätä vuoristorataa

Kello on 00:38 ja kuuntelen musiikkia ja itken. Tällä hetkellä soi Laura Närhi, mä annan sut pois. Takuuvarma itkettäjä, sitä mä halusinkin. Itkeä.

Tänään oli yksinäinen päivä. Leikkasin nurmikon, grillasin, pötkötin riippumatossa, katsoin nyyhkyleffan ja söin jätskiä. Oon huomannut, että oon alkanut puhua itsekseni. Tänään oon hokenut "kyllä mä pärjään yksinkin" ja "en tarvii v***u ketään". Yritänkö mä vaan näyttää että mä pärjään? Kenelle? Itsellenikö? Maailmalle? Pärjäänkö mä? Pärjään. Kun päätän niin pärjään.

Juha Tapiokin sanoo että kelpaan kelle vaan ja että oon kaunis ja kaikkee. On se kyllä ihana mies, ei voi muuta sanoo. Se tajuu, että muhun sattuu ja lupaa että joku päivä mä oon selvinnyt. En viitsi linkata kyllä biisiä kun sen oon jo joskus linkannut.

Ja ei, en ole edes humalassa, vaikka siltä ehkä kuulostaakin.

Mutta mitä mä oikein itken? Yritin miettiä, mutta en kyllä oikein tiedä. Yksinäisyyttä ehkä ja ikävää. Mutta itketään nyt sitten kun kerran itkettää perkele.

Loma! Mutta missä lomafiilikset...

No niin, kesäloma koitti. 3 viikkoa, joista lapset on mulla ensimmäisen viikon. Huvipuistokeikka edessä, muuten relaamista. Lapsilla on tylsää.

Tilasin riippumaton, kahdenhengen. Yritin tilata myös siihen miehen, mutta ei ollut valikoimissa. Mutta kaupan päälle sain tarvikepussukoita (ovh 10000 eur, ihan tosi!) ja riippumattokaupan pojat sai varmaan hymyn huulille mun viestistä :).

Päätä on sekottanut erinäiset miehet. Tyyppi: kylmää, kuumaa, kyyneleitä, kylmää, kuumaa, kyyneleitä. Sitten tämä uudempi tuttavuus, Inssimies (en parempaakaan nimeä sille nyt keksi), joka tuntuu siltä, että saattaisi olla mun soul mate, niin hyvin jutut ja huumori käy yksiin. Mutta, sekin on nyt hiljaa, lupasin antaa sille aikaa. Pelkää että satuttaa itsensä. No, kukapa ei pelkäis. Inssimiehestä on tullut vain kuumaa ja kyyneleitä, kuumaa ja kyyneleitä. Hitto. Voisko vaikka lopettaa ees tän tunteilun ja pillittämisen? Joo ei vissiin voi.

Ystävä elää onnellista parisuhteen alkuaikaa ja mä olen yksin. Suunnitelmissa oli pikainen lomareissu Suomessa parin viikon päästä Ystävän kanssa, mutta tänään se ehdotti, että jos se sen boyfriendkin lähtisi mukaan, on kuulemma kivempaa kun on porukkaa enemmän. Mä sanoin, että en kyllä kolmanneksi pyöräksi lähde, Ystävä ei oikein ymmärtänyt, väitti että se mies olis enemmän kolmas pyörä kuin mä. Mutta ei, en mä semmoselle reissulle lähde, en todellakaan! Mä luulen, että koko reissu ei tule toteutumaan.

Tuleva viikonloppu ja ensi viikko saattaa tuoda mun elämään jänniä uusia juttuja, en malta odottaa niitä. Jutut on semmoisia, joista en välttämättä tänne tule kirjoittamaan, mutta jotain jännää säpinää on tiedossa :).

Kylppäriremppa etenee tuskastuttavan hitaasti. Mutta onneksi on tuo kylmä vesi sentään, eilen kävin kauhasuihkussa pihalla, kannettiin saavi täyteen kylmää vettä ja siinä peseydyin uimapuvussa. Oli aika virkistävää :). Mökkifiilis.

Fiilikset on tänään(kin) vähän down, Tyyppi pahoitti ,mun mielen ilkeällä tekstarilla ja lapset on kiukutellut. Mutta kai se tästä...

Mä olen niin yksin

Yksinäisyys iski juuri nyt vasten kasvoja pahemman kerran. Istun yksin kotona, ei ketään juttukaveria. Vain mä ja mun ajatukset. Alkaa itkettää. Mä en osaa olla yksin. Pitäisi osata.

Tää viikko on ollu taas yhtä lentoo tähän asti. Sunnuntaina pääsin Tyypin kainaloon, maanantaina kokeilin yhtä uutta tuttavuutta ex temporee (tyhmää, helvetin tyhmää), keskiviikkona Tyypin kainalossa (ai että mä nautin siitä, ehkä liikaakin, helvetti). Torstai-ilta meni viininjuontiharjotuksissa (idioottimaista juoda koko pullo yksin kun on töihin meno seuraavana aamuna klo 7) ja tää päivä menikin sit krapulassa töissä. Ja nyt sitten masisfiiliksissä. Kissallakin niin jumalaton juoksu, että kerkeen varmaan saamaan häädön ennen kuin löydän ittelleni pysyvämmän kämpän.

Tekis mieli laittaa Tyypille vaikka tekstaria, mutta en laita. Pitää pystyä olemaan ittensä kanssa. Ystäväkin pitää mua ihan idioottina kun mä annan ton Tyypin vaikuttaa muhun niin voimakkaasti. Joo, pitäis varmaan lopettaa sen tapailu, mutta en mä halua. Se ei tee mulle henkisesti hyvää sillon kun ollaan erossa. Olis hirveen kiva tietää miten mä vaikutan siihen, vai vaikutanko mitenkään? Vai osaako se ottaa mut vaan panona? En tiedä. Mä haluan kristallipallon.

Mä haluan tietää mihin mun kannattaa muuttaa, kumman luona lapsilla on parempi olla, löydänkö mä koskaan ketään, joka mua rakastais ja jota saisin itse rakastaa silmittömästi.

Mutta just nyt, olen niin yksin tässä maailmassa. Jos mä katoaisin maan päältä niin mua ei jäisi moni kaipaamaan. Mutta en mä nyt meinaa kadota kuitenkaan. Ehkä mä vielä joskus merkitsen jollekin jotain. Mutta ensin mun pitäis vissiin nousta tästä itsesäälistä ja elää, elää oikein. Eikä vain odottaa ja odottaa jotain mitä ei ehkä koskaan tule.

Yksinäisyys kirpaisee

Lapset lähti eilen isänsä kanssa laivalle, laivamatka oli varattu jo ennen eroa, joten se nyt sattui ajoittumaan mun viikonlopulle. Jäin yksin, vailla mitään suunnitelmia viikonlopun varalle. Odotin niin että Tyyppi olisi pyytänyt mua luokseen tai tullut tänne, mutta ei. Töitä tekee. Ja mä odotan jotan hiton armopalaa sieltä suunnasta. Olen pahasti alakynnessä. Jos se nyt soittaisi ja haluaisi mut sinne niin lähtisin tältä istumalta. Mutta ei se soita. Ja mä odotan silti.

Päivän fiilikset romahti kun posti toi lapun isokokoisesta kirjeestä. Mietin että mitä ihmettä siinä voi olla, en ollut tilannut mistään mitään. No, uteliaana sitten lähdin kirjettä hakemaan ja ilostuin kun näin että Amerikan-täti oli muistanut meitä. Avasin paketin kotona ja sieltä löytyi kaulaliinat mun tytöille, pipo veljen vauvalle ja kaulaliina veljen tyttöystävälle. Mulle ei mitään, muuta kuin pyyntö toimittaa veljen porukoiden lahjat. Tuli fiilis, että onko mua edes olemassa kellekään? Siitä sitten se paha mieli alkoi. En mä sitä kaulaliinaa surrut, vaan sitä, että mä olen niin harvalle olemassa. Äitikään ei ole soittanut sen jälkeen kun kerroin erosta. Kai se ajattelee että mä pärjään, ja pärjäänhän mä. Olis silti voinut sillon kysyä, että tarviinko mä jotain. Mutta ei. Mä olen kyllä niin onnellinen Ystävästäni, suren kyllä sitä, että hän on niin kaukana. En vaan haluaisi hänellekään koko ajan vuodattaa kun tiedän, että hän on "tukihenkilönä" useammalle ihmiselle ja tarvitsisi kuitenkin itsekin tukea. Parhaani siinä yritän. Mutta onneksi voin tänne vuodattaa just niin paljon kuin irtoaa! Ehkä joskus luen koko pläjäyksen läpi, jos ja kun olen joskus kokonainen.

Päätin sitten kehittää itselleni tekemistä ja mennä leffaan, yksin. Koko illan olin itkenyt jotain mitä en itsekään tiennyt, joten menin sitten katomaan Vuosaari-elokuvan ja jatkoin itkemistä sielläkin. Siinä leffan aikana tajusin nuo miesseikkailujeni syyt, haluan näyttää itselleni että kelpaan. Mä haluan kelvata jollekin ja mä haluan että mua halutaan. Mutta mitä mä saan selville, no enhän mä muuta saa selville, kuin että mua halutaan vain seksuaalisesti. Auts. Leffan jälkeen oli kyllä jotenkin niin lyöty ja ilmat pihalla oleva olo, että ei tosikaan. Eipä tämäkään päivä sen häävimpi ole. Shoppailuterapia auttaisi (ainakin hetkeksi), mutta kun ei ole rahaa. Ehkä mun pitää vaan sietää tätä yksinäisyyttä täällä kaksiossani ja opetella olemaan itseni kansa.

Tää on mulle ja kaikille jotka samojen asioiden kanssa pyöriskelee