Urheilumaniaa ja apuvah

Mä huomaan urheilumanian hiipivän ihon alle. Torstaina ostin yllättäen uuden polkupyörän (halpa) ja softhell-housut (halvat). Tänään tarvitsin softshell-takin (ostin varmuuden vuoksi kaksi kun olivat puoli-ilmaisia). Juoksemassa tuli käytyä alkuviikosta kun tiet oli sulat. Lonkka kipeytyi, äh. Eilen kävin korkkaamassa fillarikauden (helmikuussa!!!) ja pyörä oli tosi hyvä ja housut toimi nollakelillä oikein hyvin. Lonkkaankaan ei fillarointi satu. Kunnon hanskat pitäis vielä saada kun tuo valkosormisuusongelma korostuu pyöräillessä.

Ulkona sataa jotain jääpiikkejä ja tuuleekin kovasti, mutta mun mieli haluaisi lähteä testaamaan tuota uutta takkia. Joudun ehkä vielä lähtemäänkin, reitti on jo suunniteltu.

Tätä kirjoittaessani soi puhelin. Ohhoh, johan nyt vaikeeseen paikkaan yhtäkkiä jouduinkin. Kerroinkin siitä yhdistyksen kirjanpitohommasta. Mun piti ottaa homma haltuun sitten kun edellinen rahastonhoitaja on saanut viime vuoden pakettiin ja tilinpäätöksen tehtyä. No, puheenjohtaja soitti että tilinpäätös ei ole valmis ja rahastonhoitaja on sairaalassa saattohoidossa. Että onnistuisko multa ja millä aikataululla. No huhhuh... Tokihan se teoriassa on onnistuttava, haasteena vaan se, etten ole tuon yhdistyksen kirjanpitoa tehnyt pätkääkään enkä käytössä olevaa ohjelmistoa myöskään käyttänyt hetkeäkään. Johan myrkyn lykkäsi. Eikä mitään hajua myöskään siitä että onko se kuinka paljon vaiheessa vai tyyliin koko vuoden kirjaukset tekemättä. Huhhuh... En osaa muuta sanoa kuin että huhhuh ja a-p-u-v-a-h!!!

Kyllä mun on pakko päästä pyöräilemään ja nollaamaan päätä kunhan lapset lähtee. Pakko.

Lenkille mars!

Kiitos isosti ihanista kommenteista edelliseen postaukseen. Jokusen sai jättää julkaisematta, ihme tyyppejä.

Tänään innostuin taas juoksentelusta! Ostin nastalenkkarit ja ihan kuin olisivat olleet mun jalkoihin valetut! Rahalla näköjään saa mukavuutta. Kyllä ne maksoivatkin! Tulospalkkioita odotellessa vähän tuhlailin, mutta kerrankos sitä. Olen luvannut siskon kanssa lähteä naisten kympille keväällä, eli tarttis todellakin tehdä jotain! Ruokavaliosta en ole oikein saanut kiinni, mutta jospa edes tästä liikunnasta taas.

Käynnistelin kännykästä Sportstrackerin, radion ja Runtastic timerin, ajattelin ajastimellä vetää intervallilenkin, aloittaa silleen kevyesti. No, siinä sitten viiden minuutin lämmittelykävelyä tallasin menemään ja ihmettelin kun käskyä juoksuun ei tullut. No, eihän se toiminut prkl. Ilmeisesti jos puhelin on äänettömällä niin sovelluksen äänetkään ei toimi (hokasin tämän vasta kotona). Alkoi ketuttamaan sen verran paljon, että päätin että nyt juostaan sitten niin pitkään kuin jaksan. Rajoja testailin ja ylitin itseni ja juoksin kuutisen kilometriä (okei, siinä välissä kävelin pari sataa metriä kun meinasi lähteä henki kun juoksin puolisen kilometriä umpihangessa :D). Sisäistä dialogia kävin moneen otteeseen matkan varrella kun se piru mun toisella olkapäällä pyysi mua kävelemään ja se itsepäinen veren maku suussa juokseva (7,5 km/h laahustava) tyyppi pakotti jatkamaan kun Mr Sixpackikin jaksaisi.Kympistä puuttuu siis vielä vähän vajaa puolet :D. Kyllä se siitä.

Aika rankka lenkki oli, mutta kun "mä kuolen just"-fiilis meni ohi niin ai että miten hyvältä tuntui! Paitsi lonkassa, mikä lie lonkkavika iskenyt kun kipuilee aika kovasti nyt. Sama oli viimeksikin lenkin jälkeen. Jospa vain jotain käynnistysvaikeuksia.

Nastalenkkarit toimi loistavasti! Ei tarvinnut missään kohtaa jännittää että jalka lipsahtaisi, hyvä ostos!

Huomenna pääsen taas Mr Sixpackille, alkaa olemaan melkein jo sanaton sopimus että yhdessä vietetään se aika mikä vain pystytään. Tunteista ei olla puhuttu, mutta tekoja jos tulkitsee niin kyllä niitä on :). Enpä ole toista noin huomaavaista miestä tavannut!

SE kadonneen objektin tilanne on vieläkin auki. Mä ajattelin klousata asian päättämällä että maa nieli sen koska sitä ei ole vaan löytynyt. 

Jumppaamassa

Työkaveri pakotti jumppaan, rasvanpolttojumppaan. Hmm... kolmeen vuoteen en ole ryhmäliikuntatunnilla käynyt. No nyt kävin. Mie aattelin et mie romaahan. Mutta en mä sitten romahtanut. Lainasin orkidealtani kaksi hiusnipsua (joo-o, sillä oli semmoisia että pysyi tukivarressa kiinni) kun en siedä sitä että tukka hilluu naamalla jumpatessa miten sattuu.

Veren maku keuhkoissa on kai ihan normaalia. Ei tietenkään menty millekään aloittelijoiden tunnille kun ei semmoista ollut  siihen aikaan. Edistyneitten tunnille siis. Askelkuviot oli haastavia, hiljaisia "voi v***u" jupinoita kuului mun paikalta aina kun missasin jonkun askeleen. Yllättävän hyvin se meni kuitenkin. En turhaan ole siis kahtakymmentä vuotta jumpissa käynyt on off.

Lupasin ostaa 10 kerran kortin että se voi raahata mut vielä kymmenen kertaa sinne. Onneksi ei ollut mikään lihaskuntotunti, hokasin just että ei mun käsi semmoista kestä, nytkin kolottaa taas. Perkele.

Näin tänään.