Lukijat

tiistai 27. joulukuuta 2016

Satumetsässä

Päätimme tänään lähteä esikoisen kanssa pokeilemaan. Mä nappailin särkylääkkeet uudesta joululahjaksi saamastani dosetista pohjille kun tiesin että maasto on hankalaa terveillekin jaloille, saati sitten vähän huonoille. Liukasteltiin jäisiä pitkospuita ja vaihtelevaa maastoa pelipaikoille ja oli mukavaa. Kauniita maisemia ja raitista ilmaa.

Mä pysähtelin välillä kuvailemaan puiden varpaita. Lapsi ei oikein tahtonut ymmärtää että miksi mä halusin koko ajan olla rähmälläni jossain puskassa. Kun maisemat vain oli niiiin kauniita että yritin vangita ne kuviin. Ei se kyllä kovin hyvin onnistunut, livenä kaikki on niin paljon kauniimpaa.

Tässä muutama kuva matkan varrelta :)







Onnea 5-v:lle

Onnea 5-vuotiaalle blogille. 5 vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen postaukseni. Halusin paikan johon purkaa anonyymisti pahaa oloa ja erotunteita ja sitä tässä on näköjään tehty jo pidempäänkin. Onneksi on myös välillä purettu hyvääkin oloa.

5-vuotta sitten oli vietetty viimeinen perhejoulu tietäen että tammikuussa muutan pois. Oli helvetin vaikeaa mulle katsoa lasten iloa kun tiesin että kohta kaikkien maailma pienesti romahtaa. Kylläpäs sen ajatteleminen herkistää vieläkin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lapset saa elää ilmeisesti rakkaudentäyteisessä uusperheessä uusien pikkusisarusten kanssa. Toisella menee koulussa hyvin, toisella ei, mutta enpä usko että erolla on ollut siihen vaikutusta.

Eiköhän tätä blogia tule vielä se kuudeskin vuosi, pakkohan tällä tarinalla on olla onnellinen loppu!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Katsaus vuoteen 2016

Mä olen pohtinut tätä vuotta ja sitä että onko mulla ollut koskaan näin kurjaa ja valopilkutonta vuotta kuin tämä on ollut. Kävin avioeron jälkeisiä vuosia läpi ja totesin että 2013 voisi olla lähellä. Selailin blogiani ja verestin muistoja. Oli Tyyppi-kriisiä, klamydiakissoja, hirveitä eläinlääkärilaskuja, kissakuolemia, mutta oli myös kivoja viikonloppuretkiä Ystävän kanssa, reissu Puolaan Fanin kanssa, uusi ihana keittiö.

Tämä vuosi alkoi jätetyksi tulemisella. Sitä seurasi muutama kuukausi helvetin rankkaa kahden työn parissa ahertamista. Silloin tunsin kyllä etten voi selvitä mitenkään. Mutta selvisin. Lähdin määmatkalle Kroatiaan parantelemaan rikkinäistä sydäntä. Ei parantunut. Sain kattovuodon ja otin lisää lainaa.  Tapasin Hörhiksen, vajosin anemian ja netflixin kanssa sängynpohjalle muutamaksi kuukaudeksi. Lonkka sanoi anemiamakoilun jälkeen sopimuksen irti, joten jatkoin sängynpohjalla lojumista. Ihotauti ryöstäytyi käsistä.
Kävin vuoden aikana muutamilla kymmenillä huonoilla treffeillä. Ekat treffit Hörhiksen kanssa oli huiput ja myös ekat joenrantatreffit oli myös tosi kivat. Pettymyksiä kaikki loput.

Vuoteen mahtui kaksi kylpyläreissua, Kroatia, Tallinna, Riika (1 pvä, joten sitä ei oikein lasketa) ja hotellilomanen Helsingissä. Eli olen näköjään ainakin päässyt taloudellisesti jaloilleni vihdoin. Sen voisi ottaa tälle vuodelle positiiviseksi asiaksi. Asiaa varmasti auttoi kissoista luopuminen ja tuo kakkosduuni.

Tänä vuonna suhde Ystävään hiipui hiipumistaan. Alkoihan se jo viime vuonna kun hän löysi miehen ja toisen parhaan ystävän. Fb:stä näen miten touhuaa juttuja uuden parhaan ystävänsä kanssa.   Onneksi on muutama ihana virtuaaliystävä jotka, jotka auttaa pinnalla pysymisessä kun on vaikeita aikoja.

On vähän semmoinen fiilis että elämä on halunnut pistää mut polvilleen ja pitää tiukasti painavaa kouraansa mun päällä  etten vaan pääsisi ylös. Olen mä yrittänyt tehdä ja mennä ja piristyä, mutta vähän huonolla menestyksellä.

Ehkä ensi vuosi on jo parempi,

Virtuaalielämän tärkeys korostuu kun live-elämä on hyydyksissä.

Hyvää joulua! Olette tärkeitä!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Rakkaudesta lajiin

Pääsin töistä ja ajelin kotiin. Ajatuksena siivota tai tehdä kirjanpitoa. Laitoin puhelimen lataukseen ja istahdin syömään. Kuulun paikalliseen pokemon tiimiryhmään whatsapissa, mutta koska viestejä tulee niin paljon niin olen ottanut siitä ryhmästä hälytykset pois. Syötyäni vilkaisin puhelinta ja näin pokeryhmässä viestin että LAPRAS on kylillä!

Puhelin! Kengät! Auton avaimet! KIIREEEEE!!!!!! Hyppäsin autoon, ajoin nopeusrajoituksia tiukasti noudattaen paikalle. Siellä se odotti! Lapras jota olin etsinyt jo 5 kuukautta. Hautonut muniani maanisesti ja pettynyt joka kerta. Mutta NYT, NYT mulla oli tsäänssi! Heitin marjan, tärisevin käsin vaihdoin parhaan palloni peliin ja heitin. Sydän hakkasi. Heitin pallon. Ja ekalla sisään! Kiljuin autossani riemusta! 

Katsoin puhelintani. Snorlax lähistöllä! Eikun sinne seuraavaksi! Ajoin jälleen kerran nopeusrajoituksia noudattaen määränpäähäni ja nappasin Snorlaxin helposti. Uskomatonta ja mahtavaa. Paikalle kerääntyi myös muu pokemonjengini Snorlaxin perässä, joten ulostauduin autostani tervehtimään. Samalla vedin farkkujen vetskaria ja vyötä kiinni. Pokekaverini ymmärsivät hyvin. En ollut ainoa, joka oli lähtenyt puutteellisilla varusteilla matkaan. Eräskin oli lähtenyt pyjamassa, mutta oli ehtinyt napata vaatteita mukaan matkalle :D. 

Aivan mahtavan hieno ilta. Parempi fiilis kuin mitä yksikään mies on tänä vuonna mulle saanut aikaan :)

Tää on niin hienoa! (Ei, en aio ajatella sitä, miten outoa tämä on)

torstai 8. joulukuuta 2016

Hymy hyytyi

Kyllä nyt hymy hyytyi kun lääkäri aloitti "olikin vähän semmoinen ikävämpi löydös". Kuluma. Sitä sanaa se käytti. Nyt kun olen päässyt googlen ääreen niin sehän on sama asia kuin nivelrikko. Mulla, 38-vuotiaalla. Eli eihän se mihinkään siitä kai parane, pahenee vaan kun ikää tulee ja nivelhässäkän reunatsydeemi ohenee ja rappeutuu.

Nyt sitten mummo-ja pappalääkkeitä kehiin kun niillä se kai voidaan saada oireettomaksi. Pienet itkut piti tirauttaa matkalla apteekkiin ja oon tässä nyt sitten kiukutellut ja kiroillut loppupäivän.

Arthryl ja Cartexan joita sain, aiheuttavat molemmat vatsavaivoja, toinen myös turvotusta. Lisätään siihen vielä rautalääke niin saa varmaan kohta olla vatsahaavaa korjauttamassa.

Vituttaa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Magneettikuvaus ja pässi

Huh, nyt se on ohi, nivusen ja lonkan magneettikuvaus siis. Jännitin sitä ihan kauhean paljon. Maha oli kipeä ja sekaisin koko aamun ja lääkärikeskuksen vessassa istuessani pohdin että onpas kiva jos tulee siellä putkilossa "nyt on jumalauta mentävä ja äkkiä"- olo. Ei onneksi tullut.

Pidin tiukasti silmät kiinni koko tutkimuksen ajan ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. Paniikki meinasi tulla kun pujahdin putkeen ja kyynärpäät osuivat seiniin vaikken mitään nähnytkään. Laskin kappaleita ja koitin näin pysyä perillä ajan kulumisesta. Sekosin jossain vaiheessa laskuista ja ajantaju hämärtyi. Kuvittelin olevani spa-hoidossa semmosella vesipatjalla (olen joskus ollut) joka tärisee vesisuihkujen takia. Aika tuntui piiiiiiitkääääältä ja alaselkä alkoi kipeytymään tuskallisesti. Jossain kohtaa vihdoin kuulokkeisiin tuli söpön kuvantamislaitteenhoitajapojan ääni että kuvaus on ohi ja että tarkastaa vielä kuvat ja hinaa mut sen jälkeen pois. Siinä kohtaa ajattelin että kohta vapaus koittaa että jos iiiiiihaaaan vähän kurkistaisin että mikä on tilanne, mutta järki sanoi että ei, eieieiei, jos vielä joskus joutuu putkiloon niin turha järjestää nyt loppumetreille mitään paniikkikohtausta ja niin pidin silmät tiukasti kiinni ja avasin ne vasta kun olin turvassa.

Sain cd:n kotiin ja olen tulkinnut kuvia googlelääkärin pätevyydelläni. Tulokseksi tuli että sisälläni on pässi ja kävely on siksi niin kovin kivuliasta. Minkäs teet, yritämme jatkaa sopuisaa yhteiseloa. Huomisella ortopedillä voi olla eriävä kanta asiaan.


tiistai 6. joulukuuta 2016

Miehet, part 2

Meinasin tehdä poikkeuksen ja avata kuortani miehelle. Miehelle joka kirjoitti ylikauniisti ja fiksusti, vaikutti normaalilta ja kivalta. Meinasin jopa luopua yksinäisestä itsenäisyyspäivästäni  hänen takiaan.

Niin kuin olemme jo oppineet, jos joku tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, ei se ole totta. Taustatutkimusta tehdessäni aloinkin epäilemään että mies on valehdellut nimensä. Ei julkista puhelinnumeroa, ei profiilia facebookissa nimellä jonka oli kertonut (tinder vaatii toimiakseen fb-profiilin), whatsapp-asetus niin että ei näy milloin on viimeksi ollut paikalla. Siinäpä asioita jotka kilkattaa mun hälytyskelloja.

Niinhän siinä kävi että etunimen valehtelun tunnusti. Syytä en tiedä. Luottamus tipahti kymmenisen pykälää alaspäin ja kutsu peruuntui. Usko hyvien miesten olemassaoloon heikkeni jälleen kerran.

Sua voidaan kohdella tasan just niin huonosti kuin annat itseäsi kohdeltavan. Muistakaahan tytöt se! Ja pojat kans.

torstai 1. joulukuuta 2016

Miehet

Olen ennenkin miettinyt että mitä miesten päässä liikkuu. Vastaus on JOKA siunaaman kerran sama. SE. Hymykuopparemppasähkömies kyseli että joko on kulunut sen verran aikaa että uskaltaisiko hän kysyä että mökötänkö mä? Totesin että en mökötä. Hymis pohti että olisko jotain mitä voisi tehdä vaihtokauppaa vastaan? Kerroin että mulla olisi vaihtarina antaa kieppi mcmk:ta ja lattialämmitystermostaatti. Sain tyrmistyneen hymiön takaisin.  Tarkoitti jotain muuta vaihtokauppaa. Jatkettiin juttua mun haljenneesta  keittiön välitilan lasista ja sitä sitten pohdittiin. Loppuviimein kysyin että mikä oli se oikea syy miksi otti yhteyttä. Tiedättehän te mikä se syy oli, tokihan itsekin sen tiesin, mutta halusin kuulla miehen näppäimistöltä. Hän on edelleen varattu, mutta kuulemma kelpaisi. Kysyin että kuvitteleeko hän että mä olen semmoinen jonka luo voi vain ilmoittautua. Vastasi "en mutta ilmoittaudun silti". Voi luoja. Idiootti.

Miehet, en jaksa. En jaksa sitten ollenkaan. Onneksi ei tarvitsekaan :)


maanantai 28. marraskuuta 2016

Marraskuinen maanantai

Marraskuun lopun maanantai-ilta ja yksinäisyys tuntuu musertavalta. Mahassa semmoiselta että voisi taipua kaksinkerroin ja vaan itkeä. Itkeä menetettyjä ystäviä, ikävää lapsia kohtaan, murhattua hiirtä, haljennutta keittiön välitilan lasia. Itkeä ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Ja niin mä teenkin. 

Kyyneleet alkoi valumaan ilman mitään erityistä syytä eikä loppua näy. Harvemmin tapahtuu ilman alkoholin vaikutusta. Nyt tosin olen ihan promilleton ja ilmeisen kosketuksissa tunteisiini. Tai siis en ehkä ole koska en osaa sanoa mikä tässä nyt on muka hätänä. Ei mikään. Itkettää vaan. Antaa tulla, ei se haittaa. 

Wikipedia tietää: "Itku on nykykäsityksen mukaan stressiä laukaisevan parasympaattisen hermoston tapa palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamassa hermojännitystilanteessa. Itku on yleensä myös merkki siitä, että elimistö on jo alkanut rauhoittua."

Tää tekee siis mulle vain hyvää :)

lauantai 26. marraskuuta 2016

"Rakkaus - siitä elämässä on kysymys!"

Törmäsin tuohon lauseeseen Jutta Gustafsbergin haastattelussa. Olen törmännyt siihen myös muualla, toistuvasti. Rakkaus, ilman sitä elämä ei vissiin ole mitään. Olemassaoloa vain. Kun ajattelee että omalla kohdalla sitä rakkautta ei tässä nyt ole niin noiden kirjoitusten valossa elämä on tyhjää ja puutteellista.

Sehän on jo huomattu että normaali yksikkö ainakin meidän yhteiskunnassamme on pari, ei yksilö.

Kadehdin tyytyväisiä sinkkuja. Toisaalta olen itsekin aika tyytyväinen näin, mutta en kuitenkaan ole. Kyllä mulle perustarpeita on läheisyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja seksi. Ilman niitä on vähän puolinaista. Yksittäin noita perustarpeita on mahdollista hankkia, mutta pakettina onkin todella paljon  hankalampaa, varsinkin kun olen vihdoin onnistunut vahingossa kasvattamaan semmoisen kuoren, jonka läpi on lähes mahdotonta nähdä. Ensikosketus minuun tuntuu olevan kyynisyys, kylmyys ja kovuus. Enkä mä kaikkea edes itse tiedosta vaan yritän olla "normaali". Etsin, mutta en kuitenkaan etsi. Toivon löytäväni ja samalla pelkään sitä.

Kai elämässä on muustakin kysymys kuin rakkaudesta.

Googletin elämän tarkoitusta ja löysin tämän artikkelin http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/

Claes Anderssonin sanoin:
”Elämämme tarkoitus on häviäminen. Kun olemme poissa meitä ei enää ole, ei edes poissaolona tai tyhjyytenä, eikä kenenkään muistissa.
Kaikki jonka aistimme, muistimme, varastoimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme ja rakastimme katoaa meidän mukanamme. Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen." 
Tuo jotenkin hivelee mun pimeyteen käpertynyttä marrasmasentunutta sisintä

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Sairauskertomusta

Viikko on taas näköjään vierähtänyt ilman sen kummempia tapahtumia. Lääkärissä on tullut ravattua taas. Ensiksi fyssarilla, joka katsoi olisiko jotain tehtävissä koivelle. Päätyi asentamaan kinesioteipin kulkemaan about samaa reittiä kuin sukkanauha kulkisi, eli vatsalta reiteen. Ainoa haaste asiassa on se, että mun vatsanahkani ei ole mitenkään stabiili ja tiukka ja kinesioteipin toimiminenhan perustuu siihen että se saadaan viritettyä tiukasti. Mun mahanihan venyy ihan minne se kinesioteippi sitä veti, joten se siitä hyödystä. Se olisi varmaan pitänyt vetää henkseliksi olkapään yli niin sitten olisi ollut jotain toivoa kiristyksestä. Otin sen siis jo pois koska pelkään ihoni riehaantuvan pahemmin siitä teipistä.

Fyssarin jälkeen oli sitten lääkäri joka kertoi, että jos hänen pitäisi valita tämä mikä mulla on tai sitten luunmurtuma niin valkkaisi murtuman, koska se paranee helpommin. No mutta sepäs kiva. Tässä kun saattaa mennä vuosikin. Tai pari. Sillä lailla. Lähete ortopedille ja siitä sitten ehkä magneettikuvaan tai romuttamolle. Kaikesta kääntelystä ja vääntelystä suivaantuneena jalka oli illalla kovin kipeä. Esim. rappusten nousu kipeä jalka edellä on vaikeaa. Siivoilin illalla ja suoritin imurin yli harppaamisen nivusystävällisellä tyylillä, eli en nostanut jalkaa normaalisti eteen ja ylös vaan koukistin polven taakse ja käänsin jalkaterän sivulle. Satuin suorittamaan tämän keittiön oviaukossa niin että iskin pikkuvarpaani kunnon liike-energialla ovenkarmiin. Koska se on edelleenkin ihan helvetin kipeä ja turvonnut  ja hyvää vauhtia mustumassa niin oletan sen olevan murtunut. Eli nyt alkaa olemaan oikea jalka hienosti paskana alhaalta, keskeltä ja ylhäältä.

Mun ihotautini ei ole koskaan ollut näin pahana, koko ajan tulee uusia kohtia eikä ihotautipolilta ole kuulunut mitään. Olen koittanut olla stressaamatta, koska stressi sitä pahentaa, mutta silti musta puskee joka paikasta mätää. Perusfiilis ei ole kovinkaan positiivinen.

Nämä ei ole onneksi kumpikaan henkeä uhkaavia juttuja, joten huonomminkin voisi mennä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Blogialusta, paras ystäväni

Ei mulla ole ollut pitkään aikaan mitään uutta sanottavaa. Ehkä vuoteen. Miksi mä kirjoitan? En tiedä. Ehkä kuvittelen etten olis niin yksinäinen kun on joku jolle kirjoittaa. Blogialusta,  paras ystäväni. 

Pikkuhiljaa ihmiset mun elämästä hiipuvat pois. Ystävästä joka asuu tuossa 12 kilometrin päässä ja jonka kanssa joskus pidettiin yhteyttä päivittäin, ei kuulunut viikkoihin. Elämä hänellä on niin kiireistä. Pitää keritä lampaita tai kehrätä lankaa tai olla miehen kanssa. Mun "mitä sulle kuuluu" viestit torpataan lyhyillä kuulumisilla ja "sori mut pitää lähteä syöttämään kanoja/lypsämään vuohia/miehen kanssa saunaan/". Eikä sitä parempaa aikaakaan tule koskaan. En mä jaksa olla aina se joka ottaa yhteyttä ja yrittää. Selkeästi näen että Ystävällä on jo uusi paras ystävä joka käy hänen kanssaan kehräyskursseilla. Jotta mä pysyisin messissä, tulisi mun innostua vuohista, sioista, lampaista ja kehräyksestä. 

Mä olen se pakollinen paha. Se joka on vähän säälittävä, mutta jota ei kehtaa tuttavapiiristä poistaakaan. Se jolle vastataan muutamalla lauseella tärkeiden hommien välissä. Raahataan näennäisesti mukana. Se joka saa tuntemaan että itsellä on oikeastaan kaikki ihan hyvin. Tärkeä tehtävä kuitenkin. 

Välillä mä kirjoitan uhmakkaasti että miten hyvin mun asiat on. Mutta eihän ne oikeastaan kyllä useinkaan ole. 

Voi voi. Miten tässä näin kävi?

perjantai 11. marraskuuta 2016

Jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin

Tulipa mieleen että pitäisi tehdä joku "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio. Koota sinne tiedot esim. henkivakuutuksesta, omistuksista sun muista. Vai miten homma etenee jos kuolee? Kai henkivakuutuksesta pitää korvauksia osata hakea, tuskin ne ilman hakemista kenenkään tilille putkahtaa. Mulla kun on semmoisia omistuksia, joista ei välttämättä kukaan tiedä. Esim. ne 30 Nokian osaketta jotka hankin juuri ennen kurssien romahdusta :D. Tässä on siis suuret omistukset kyseessä, joiden ei soisi joutuvan hukkaan.

Olen ollut kauhean vähän kuoleman kanssa tekemisissä niin en tiedä miten tää homma menee. Kannattaako "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio vai toimiiko systeemi jotenkin jouhevasti vaikkei kansiota olekaan?

En mä nyt viitsi lapsille alkaa henkivakuutuksestani kertomaan, saati sitten exälle.


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Työterveystarkastus

Kävin työterveystarkastuksessa. 1,5 tuntia minäminäjuttuja. Täytin esitietolomakkeet rehellisesti. Myös alkoholinkäytön audit-kyselyn. Aloitettiin puhumalla ylitöistä. Kerroin jääväni usein pitempään töihin kun ei ole kiire kotiin kun siellä ei mikään odota. Kysymys "onko tilanne ollut aina sellainen" sai mut itkemään ekan kerran. Siitä se sitten lähti. Aina sopivissa väleissä tirautin pienet itkut ja työterveyshoitaja oli empaattinen ja sanoi että vuosi ei ole pitkä aika toipua. Väitin vastaan. Onhan se jos suhde on kestänyt vuoden.

Jalkaa puitiin ja menen sen kanssa fyssarille ensi viikolla. Sen jälkeen sitten lääkäriin. Taas. Sitten kun koipi on kunnossa niin alan liikkumaan. Siitä se mieliala sitten lähtee nousuun. Voisin kuulemma mennä juttelemaan työterveyspsykon kanssa tai sitten perheasiain neuvottelukeskukseen. Jotenkin mä en usko että siitä juttelemisesta on mitään hyötyä, joten mä vielä pohdin sitä. Mä olen kuitenkin ajatellut tätä niin monelta eri kantilta että noinkohan mitään avuliaita eri kulmia asiaan löytyy enää. 

Loppuun kaivoi henkilökohtaiselta padiltaan mulle runon

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 

- Eeva Kilpi -

Ja taas mä itkin. 

Koska olen pieni urhea nainen niin lämmitin tänään ihan pelkästään itselleni saunan ja pidän itseäni hyvänä. Alastomien lumienkeleiden näköinen keli.  Teetä en kyllä opettele juomaan. 

maanantai 7. marraskuuta 2016

Pavlovin koirat

Kaverin häät, ilotulitus pamahtaa ja kyyneleet alkaa valumaan. Samalla tajuan että kaksi viimeistä uutta vuotta vietin Sen Miehen kanssa. Näköjään tuo pauke sitten vei mut taas sinne kainaloon ja paljuun jossa ilotulitusta viimeksi katseltiin. Perseestä ja niin väärin.

Näitä asioita on niin  paljon, ei onneksi vain minulla. Ja ne tulee niin yllättäen. Väärän makuinen hammastahna, suihkugeeli, musiikki. On se vaan hassua miten tietyt asiat piirtyy jonnekin alitajuiseen aistimuistiin josta ne sitten aktivoituu tuoksusta, äänestä, mausta.

Mä olen asian hyväksynyt, mennyt eteenpäin, en halua sitä takaisin, joten muistotkin voisivat jättää mut kyllä jo pikkuhiljaa rauhaan. Olen kuullut että erosta kestä selvitä puolet suhteen pituudesta. Meni jo, joten alkaa olemaan mielestäni hieman kohtuutonta.

Yhtäkkiä huomaan että mun elämä on täyttynyt niin ettei miestä siihen nyt mahdu. Pokemonissa siirryin nextille levelille ja rämmin häiden jälkeisenä krapulapäivänä pitkin metsiä ja olen paikallisilla gymeillä jo tunnettu nimi. Mysticin whatsapp-ryhmässä keskustelu salitilanteesta käy kuumana ja yhdessä pohditaan vallattavia saleja ja aikatauluja :D. Mun lapset niin häpeäisivät jos tietäisivät. Tässä jengissä on siis vain aikuisia, osa jopa mua vanhempia! Laitoin lapsille innoissani snäpin "teidän äiti on paikallisen mysticin whatsappryhmän ylläpitäjä! Ootteks te vähän ylpeitä äidistänne?! How cool is that!" Sieltä tuli vastauksesi "ei näin äiti, ei näin".

Joskus mulla menee överiksi mutta onneksi on ihmisiä joilla tämäkin on mennyt överimmäksi, uskokaa tai älkää.


perjantai 4. marraskuuta 2016

Lähti kuin hauki rannasta

Otin tänään vapaapäivän ja heräsin aikaisin aikomuksena tehdä kakkosduuneja. Join kuitenkin rauhalliset aamukahvit ja päätin aloitella työt ysin aikaan. Vähän meni pitkäksi ja muutama minuutti jälkeen yhdeksän päätin vielä tsekata sähköpostista että milloin mulla olikaan lääkärin niiden iho-ongelmien vuoksi. Muistelin että alkuviikosta se olisi. Sehän olikin 40 minuutin päästä10 kilometrin päässä lääkäriasemalla jossa en ollut koskaan käynyt, joten en tarkkaan tiennyt edes missä se sijaitsee. Tuli kyllä niin nopea lähtö että olen ihan hämmentynyt itsekin! 9:30 olin jo lääkärin odotushuoneessa ja välissä olin käynyt suihkussa, pukenut ja pessyt hampaat. Mulla oli kaikki vaatteet päällä ja oikein päin. Hiukset harjasin lääkäriaseman hississä. Ja aikaa siis jäi 15 minuuttia yli :D. Käsittämätön suoritus.

Olin googlettanut tulevan diagnoosini ja nappiinhan se meni. Hikirauhastulehdus. Googlettakaapa jos haluatte menettää ruokahalunne. Krooninen vaiva. Kaksi vuottahan mä tästä olen jo kärsinyt. Nyt kun se iski toiseen rintaan niin hymy hyytyi totaalisesti. Kaikkea vaivaa sitä miehistä tuleekin. Tämä tautihan puhkeaa stressin vaikutuksesta. Thänks Kelailija.

Sattui hyvä ihotautilääkäri. Tekee lähetteen ihotautipolille, siellä jotain testejä ja jos pääsen läpi niin saan kai parin tonnia maksavia piikkejä. Eihän se onneksi mulle niin paljoa tule maksamaan kun lääkekatto täyttyy, mutta jo on lääkkeet hinnoissaan! Koska ollaan Helmen kanssa samiksia niin meillä on samat piikitkin :D. Tosin eri vaivaan.  Sitä polikutsua odotellessa voitelen itseäni lääkkeellä joka valkaisee kaikki kankaat jotka joutuu kosketuksiin lääkkeen kanssa.


torstai 3. marraskuuta 2016

Tilannepäivitystä

Mä olen löytänyt tilapäisen sisäisen rauhan. Niin kuin Helmi blogissaan viisaasti sanoi, niin  elämä on vain hetkiä peräjälkeen. Nyt on hyvä, seesteisehkö hetki. Kohta on varmaan toisenlainen hetki.  Miehet mun whatsapista, deittipalstalta ja tinderistä loistavat poissaolollaan, deittipalsta on kiinni, tinder epäaktiivinen jamiesten sähköposteihin en viitsi vastata. Eipä niillä mitään oikeaa asiaa olekaan. Ah miten helppoa elää miehetöntä elämää. Käyn välillä pokemoneilemassa, nyhjään kotona, teen töitä ja taas alusta seuraavana päivänä. Ai että, hyvää elämää!

Sattuipa jännittävä edesottamus pokeilemassa ollessani. Ajelin keskellä ei mitään hitaasti madellen keskittyen täysin autottomaan ja pimeään tiehen ja haudoin muniani (joo, mulla on munat). Harrastan tuota samalla reitillä muutaman kerran viikossa. Ajoin erään talon ohi, mies ryntäsi muijansa kanssa portille taskulampun kanssa kun matelin ohi. Sain valokeilan suoraan naamaani. Tuli niin yllätyksenä että en edes osannut keskisormea nostaa naamani peitoksi. Mun rekkari on varmaan ilmoitettu jo epäilyttävänä poliisille. Tuli kyllä hieman hmm... jännä fiilis. Onneksi löysin paremman munanhautomistien, jolla on vieläkin vähemmän liikennettä ja asutusta. Eläköön landekylät!

Jalka ei parantunut piikillä, joten on kai vaan sopeuduttava. Investoin itseeni ja ostin renkaidenvaihdon rengasliikkeeltä. Melkein ihanaa ja helppoa.

Tänään paloi käämit töissä ja löysin ihanan piristysbiisin. Sen soitin 7 kertaa peräkkäin niin helpotti. Tykkään kovasti myös Lily Allenin alkuperäisestä versiosta, mutta tää kotimainen on jotenkin astetta väkevämpi :)






lauantai 29. lokakuuta 2016

Stressi

Tulipa vietettyä muutama päivä kursseilla hotellissa. Aiheena sekalainen kattaus politiikkaa, metsätaloutta, ay-liikettä, työhyvinvointia. Koulutuspäivien välissä armotonta biletystä Terppulin kanssa :). Ihana nainen!  Stressistä kertovan luennon aikana alkoi itkettämään kun tavasin stressioireita seinältä. Melkein kaikkihan niistä sopi. Tajusin että mun iho-oireet ja jalkakipukin voi olla hyvin stressin aiheuttamaa. Rytmihäiriöistä, muistihäiriöistä ja sun muista oireista puhumattakaan. Koulutuspäivien aikana otin vastaan liittotason luottamustehtävän. Yhdistystasolla olen ennenkin ollut, mutta nyt näköjään "jouduin" ihan liittotasolle ja oikeasti semmoiseen asemaan, jossa voi ihan oikeastikin vaikuttaa. Jännää.

Mutta mikä sen stressin mulle aiheuttaa? Siinäpä hyvä kysymys. Jos mä katselen taakse päin mun elämää niin kaksi vuotta sitten Kelailija jätti mut. Se oli parin kuukauden tosi kova stressi ennen kuin pystyin edes aloittamaan surutyön erosta. Samoihin aikoihin mun iho-ongelmat puhkesivat (jotka eivät ole sen koommin parantuneetkaan). Muutama kuukausi erosta Kelailijan kanssa tapasin Sen Miehen Joka Mut Viimeksi Jätti. Alle kuukauden onnen jälkeen sain tiedon siitä työkeikasta. Se oli mulle myös tosi kova paikka. Kevät meni reissua odotellessa ja kesä ja syksy meni ikävää potiessa. Kilpirauhasen liikatoiminta puhkesi kuukausi sen jälkeen kun mies lähti sinne reissuun. Sitä paranneltiinkin sitten loppuvuosi. Miehen reissussa olo oli mulle tosi raskasta. Sittenhän se jo jättikin mut tämän vuoden tammikuussa. Aika rankka alkuvuosi oli. Vieläkin se vaikuttaa.  Anemia pisti mut polvilleen tänä kesänä ja sitä parannellaan edelleen. Rauta ei imeydy niin kuin pitäisi. Ei tietenkään, koska mä olen mä ja mulla mikään ei mene niin kuin stömsössä.

Töissäkin on ollut raskasta, uusi pomo joka ei tiedä oikein mistään mitään, eli häneen ei voi "nojata". Useita ylimääräisiä projekteja. Ja sitten vielä otin tuon luottamustehtävänkin vastuulleni. No, sen ei pitäisi olla kovin työllistävä.

Ehkä kaikki tuo on vaan ollut mulle liikaa. Mä en ole lääkinnyt stressiäni liikunnalla kevään jälkeen koska jalka ja anemia on estänyt. Olen lääkinnyt sitä miehillä ja viinillä. Ei toimiva keino. Helppo näin jälkikäteen analysoida.

Mitä nyt sitten? Ehkä mä oksennan tämän kaiken parin viikon päästä työterveystarkastuksessa ulos. Maanantaina haen kortisonipiikin jalkaan jos se vaikka auttaisi ja pääsisi vähän liikkumaan.

Ehkä mun pitäis suorittaa vähemmän.


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Anteeksi

Mä kirjoitan tätä blogia usein selvittääkseni ajatuksiani. Mulla on muutama tuttu mies live-elämässä jotka olen oppinut tuntemaan blogin kautta tai joille olen uskonut blogin luettavaksi.

En sensuroi juttujani sen takia, koska he lukevat. Keskusteluista tai tilanteista heidän kanssaan saattaa herätä ajatuksia jotka sitten purkautuvat tänne usein aika raakileena ja sensuroimattomana.

Tarkoitukseni ei ole ketään teistä koskaan loukata, vaikka joskus kärkevästi kirjoitankin. Silloin MINUN sisälläni on herännyt jotain, jonka olen halunnut purkaa ja pohtia auki tai edes helpommaksi käsitellä. Tarkoitukseni ei ole ollut arvostella teitä.

Joten anteeksi Fani, Käänteisvertaismies ja  Terapiamies ja kaikki muutkin jotka kokevat että mä olen loukannut jollain tavalla. Ei ole ollut tarkoitus. Olen yrittänyt vain selvitä. Olen ollut etuoikeutettu kun olen päässyt kurkistamaan ystävän ominaisuudessa miehiseen ajatusmaailmaan. Aina se ei ole ollut helppoa

Tämä on naisen blogi aidoista tunteista, joskus kokonainen postauskin tulee muutaman minuutin tunteesta, toivottavasti sen ymmärrätte.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Syysmasennus

Syysmasennus. Viisi kuukautta aikaa siihen kun toivoa, eli kevät on näkyvissä. Millä tämän pimeän syksyn jaksaa? Valopilkkuja ei ole juurikaan näkyvissä. Yhdet häät, pikkujoulut, jotka ei olekaan oikeat pikkujoulut vaan yritysvierailu Latviassa. Joulu, tällä kertaa lasten kanssa. Siinä syksyn valopilkuiksi laskettavat. Huonomminkin voisi tietty olla.

Jalassa on insertiitti, tulehdus. Tulehduskipulääke auttoi sen aikaa kun sitä söi. Kipu kestänyt jo kuukausia, alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän kun ei pysty edes kävelemään niin kuin normaalit  ihmiset.

Mua pyydettiin yhteen ammattiliiton juttuun mukaan. Nelivuotiskausi. Neljä vuotta on PIIIIITKÄ aika, uskallanko sitoutua? Ei kokouksia pitäisi olla kuin muutamia vuodessa, mutta kuitenkin. Ehkä mun halukkuus riippuu kokouspalkkion suuruudesta. Ehkä. En tiedä, katsotaan.

Tässä tätä kirjoitellessa aloin kuuntelemaan musiikkia. Youtubesta valikoitui Kalevauva.fi:n aivan mahtavia biisejä. Pahoittelut huonosta laadusta. Kalevauva.fi ottaa sanoituksensa Vauva-lehden keskustelupalstalta. Eli elävästä elämästä. Yks ihan lemppari, Tinder Horror Story


Tässä toinen ihan lemppari





Mun syysmasennus haihtui tässä näitä kuunnellessa hetkeksi, aivan mahtavaa! Suosittelen lämpimästi samanlaisen huumorintajun ystäville :).

Youtubesta vielä hakusanalla "nipsu ei tahdo pysyä housuissaan" niin jo elämä hymyilee :)


perjantai 21. lokakuuta 2016

Hymykuopparemppasähkömies

Treffit oli ja meni, ei tuu mitään ihmeitä siitä.

Kerronpa case Hymykuopparemppasähkömiehestä. Hänhän on tehnyt tässä talossa kylppäriremppaa lukuunottamatta kaikki maksulliset remontit. Ollut täydellinen, ajatellut aina mun etua ja tullut kun on ollut hätä. Ja hätiähän mulla todellakin on ollut.

Koko blogin lukeneet varmaan muistavatkin miten olen yrittänyt, flirttaillut vaivihkaa yms. Lopetin sitten jossain vaiheessa kun vastakaikua ei tullut. Kattoprojektin yksi osa on venynyt alihankkijan toimesta luvattoman pitkään. Viikko sitten Hymis laittoi viestiä että ovatko ne miehet käyneet. Ilmoitin että ei ole mitään miehiä näkynyt tiluksillani ja että voisin kyllä itse harjoitella vähän kattopeltitöitä, että ei ne voi olla oikeesti niin vaikeita. Hymis siihen että harjoitellaan yhdessä. Laitetaan sauna päälle ja käydään välillä lämmittelemässä. Siitä se viestien vaihto sitten lähti ja sävy muuttui. Neljä vuotta... NELJÄ vuotta mä yritin ja nyt olisi sitten tuottanut tulosta. Jossain vaiheessa kävikin ilmi että hän haluaa tavata luottamuksellisesti. Kysyin että tarkoittaakohan se mahdollisesti sitä, että hän on varattu? Tarkoitti. Siinä meillä taas yksi sika. Ihan uskomatonta miten ne vedättää omia naisiaan, tuttuja naisia, vieraita naisia, ihan kaikkia! Hymistä olin pitänyt rehtinä ja selkärankaisena miehenä, mutta se kuva kyllä karisi kun munan kuva lävähti whatsappiin.

Seuraava tapaaminen onkin varmaan sitten hieman kiusallinen, mutta sitähän tää mun elämä on. Ja Hymiksen aloitteesta tuo kuitenkin lähti. Miten vaikeita sähkötyöt muka voi olla? Varmasti youtubessa on jotain opetusvideoita niihinkin, joten mihin mä muka enää Hymistä tarvitsisin?

Miehet. Mä olen niin valmis taas luopumaan niistä. Mä tiedän, tää sama teksti tulee säännöllisesti. Ehkä mä voisin laittaa tän ajastetuksi parin kuukauden välein.

Onko oikeasti yhtään rehtiä ja rehellistä miestä olemassa? Vai onko vaan hyviä valehtelijoita, sairaan hyviä valehtelijoita ja huonompia valehtelijoita? Siinäpä onkin pohtimista.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Treffivalmisteluita

Naisenahan treffeille ei voi yleensä lähteä ihan tuosta vain. Varsinkaan jos treffailussa on ollut pitkäkin tauko. Tai riippuu minne on menossa ja kuinka syvällinen tutustuminen on tiedossa. Ja kuinka neuroottinen on itsensä suhteen.

Oma checklistini:

-varvaskarvat
-säärikarvat
-häpykarvat
-kainalokarvat
-partakarva (se yksi)
-muut alanaamakarvat
-kulmakarvat
-casualin seksikkäät vaatteet (joita mulla ei ole)
-pohdinta että pitääkö ottaa yöpymistarvikkeet varalta autoon vai ei

Niin. Miehet sen kun vaan käy suihkussa ja menoks. Keski-ikäisenä naisena se ei ole ihan niin nopeaa...

Terkkuja vaan miehille. Ei oo helppoa ylläpitää tätä ihanan vähäkarvaisen naisen illuusiota.

Ja kuten arvata saattaa, mulla on tänään treffit.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Syysloma ja kiukkua

Syyslomalla lapset tuli mun luo. Olin varannut kahden yön Helsingin reissun ja tavattiin Rautatieasemalla ja ratikoitiin hotellille. Kuopuksella oli kova kiire shoppailemaan. Olisin halunnut lähteä heti perjantaina valokarnevaaleille Linnanmäelle, mutta koska kuopus ehdotti että mennään mielummin lauantaina niin sovittiin niin.

Lauantai koitti. Aamupalan jälkeen kuopus lähti taas shoppailemaan ja me esikoisen kanssa Suomenlinnaan. Kuopuksen piti nähdä jotain kavereita Helsingissä joiden kanssa olisi tullut myös Suomenlinnaan. Ei näkynyt. Jäädyttiin ja lähdettiin hotellille lämmittelemään. Kuopus kyseli välillä neuvoja whatsapilla lautoista sun muista. Ilta lähestyi ja kyselin että koskas lähdetään sinne Valokarnevaaleille? Ei kuulemma ollutkaan lähdössä koska kaveri. Muistutin että oltiin eilen hänen menojensa mukaan sovittu tämä päivä ja että toivottavasti ymmärtää nyt pahoittaneensa mieleni.



Esikoisen kanssa kierreltiin valokarnevaalit lävitse, kovin oli kauniita värejä. Samalla reissulla tapasin Terppulin, jonka olin tunnistanut sielunkumppaniksi jo blogikommenttien kautta. Niin samoja asioita ollaan käyty, käydään paraikaa ja varmaan tullaan jatkossakin käymään läpi, että on ihan hassua. Mä olin luullut ettei toista samanlaista sekoa ole, mutta näköjään on :D. En ole läheskään kaikkea tänne kirjoitellut, mutta nämäkin asiat kolahti. Ihanaa törmätä samalla aaltopituudella oleviin ihmisiin vielä tämän ikäisenä. Ehkä kun täällä blogissa avaa sen sisimmän niin avonaiseksi niin minuun on helppo päästä "sisään". Ehkä. En tiedä. Kaikki jotka olen tavannut ovat olleet hyviä tyyppejä ja samalla aaltopituudella.

Jossain vaiheessa kuopuskin ilmoitti tulevansa valokarnevaaleille jonkun pojan kanssa. Sanoin että mennään sitten yhdessä takas hotellille. Lapsi kysyi että voiko poika tulla meidän kanssa samaa matkaa kun se ei uskalla yksin. Söpöä. Totta kai. Olin cool mama ja yritin olla melkein ihmisiksi. Nolasin itseni silti. Mut se lienee asiaankuuluvaa.



Helsingin reissu meni, lapset oppivat itsenäisen raitiovaunun käytön ja saivat varmuutta liikkumiseen. Yhteistä aikaa ei ollut kuin esikoisen kanssa ja se vähän jäi harmittamaan.

Tänään kuopus ilmoitti että haluaa lähteä huomenna, eli päivää aikaisemmin isälleen koska me ei koskaan tehdä mitään, eikä vietetä laatuaikaa. Olin lähdössä kokoukseen ja tein vähän hommia ennen sitä. Tuon "laatuaika"-sanan kuullessani flippasin. En ehtinyt ajattelemaan järjellä. Huusin ääneni käheäksi ja muistutin Helsingin reissusta ja miten mä yritän järjestää ja miten säädettiin aikataulut hänen menojensa mukaan, mutta mikään ei riitä. Tiettäväksi tein myös sen, että ei pääse täältä isälleen aikaisemmin koska mä olen aikuinen ja mä määrään täällä eikä maailma pyöri hänen ympärillään ja että on aivan vapaa keksimään tekemistä. Kokoukseen menin ääni käheänä ja itkeneenä.

Isänsä kanssa viestiteltiin ja kävi ilmi että lapsi "pelaa" kahta puolta. Tieto kun ei meidän välillä oikein kulje. Toivottavasti isäkin sen nyt tajusi. Ei oo helppoa tuon nuoremman kanssa. Huominen varmaan menee yhtä hiljaa kuin tämäkin päivä. Huoh.

Valoa tunnelin päässä Suomenlinnassa

Tuntemattomia Sotilaita




lauantai 8. lokakuuta 2016

Reipas minä!

Keväällä saatuani kakkosduunin tilinpäätöksen valmiiksi ajattelin että pidän pienen tauon, mutta sitten jatkan raivolla tätä vuotta enkä päästä hommia kasaantumaan. Nyt lokakuussa sitten sain aloitettua tämän vuoden kirjanpidon. Tauosta tuli hieman pitkähkö. Mä oon ollut niin väsynyt ja laiska.

Tänään sain vihdoin itseäni niskasta kiinni. Aamulla mielessä kävi kirjanpidon sijasta aikamoinen lista muita asioita:

-ikeaan sisustuskrääsää ostamaan
-siivoaminen
-jopa lenkille lähtö (vaikka jalka on kipeä edelleen)
-yläkerran huoneen remppaaminen loppuun (ollut jo vuoden vaiheessa)
-verhojen lyhennys (vihaan ompelua)
-autokin pitäisi imuroida
-kanervien haku  kaupasta ja istuttaminen

Myöhästyin n. tunnilla itselleni antamasta aloitusdeadlinesta koska kuurasin vessaa, siivosin keittiötä ja vaihdoin lakanoita. Jostain syystä nuo yhtäkkiä tuntuivatkin kovin mielekkäiltä. Vihdoin sain istuttua alas ja alettua hommiin. Ja ihan kivaahan se oli kun sai vain aloitettua. Nyt tuntuu ihan hyvältä kun homma on käynnissä ja sitä on helpompi jatkaa.

Hommien välissä kävin kaupassa ja luret (pokemonjuttuja) huomattuani pysähdyin hetkeksi ja lurettelin autossa radio auki. Samuli Edelmann lauloi


Oon yksin ja se tuntuu hyvältä.
Mä oon viisas.
Mä oon kaunis, vaikka itse sanonkin.
Mun sydämel on kypärä.
Ja voin paljon paremmin.


Niin se taitaa nyt olla. Mä en oikein uskalla avata mun sydäntä kenellekään vaikka kuitenkin yritän sitä paria itselleni löytää. Hieman ristiriitainen tilanne. Näin on hyvä, mutta kuitenkin kaipaan, mutta en  mitenkään uskalla. Siinäpä yhtälöä kerrakseen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Keski-ikä

"Tätä kolumnia ei suositella alle 35-vuotiaille

Kuudelta kello soi. Keski-ikäsen ei tarvitse herätä, sillä hän ei ole nukkunut. Riittää, että nousee. Keski-ikänen kattoo lakanoitaan. Ne ovat siinä näyttävällä sykkyrällä. Keski-ikänen kuunteli yön pimeydessä, miten sydän hakkasi. Sen tahtiin Apulanta soitti päässä koko ajan samaa biisiä. Että valot pimeyksien reunoilla ovat joskus himmeitä ja harvassa.
Keski-ikänen pesee hampaitaan ja kattoo itteään peilistä. Nahka on kaulassa jotenki rypyssä ja  löysällä. Silmien alla on hienot golfbägit. Takareisiä kiristää. Keski-ikänen polki spinningissä eilen puolitoista tuntia, että ois hoikempi. Sitten sen puoliso ei ehkä jättäisi sitä. Keski-ikänen muistaa, että kesään ei osunut yksiäkään kesähäitä, mutta sen sijaan kolme ystävää erosi.
Keski-ikäsellä on iso kiiltävä auto. Keski-ikänen rattiraivoaa. Aamuliikenne on täynnä rajoitusten mukaan ajavia luusereita. Nynneröt. Saavat väistää pientareelle, kun keski-ikänen tekee narsistiohituksia. Lapset ei halua viettää sen luona edes sitä pakollista joka toista viikonloppua. Keski-ikäsellä on varma arvio siitä, miksi. Eksä on aivopessyt ne.
Keski-ikänen soittaa kadulta työterveyshuoltoon ja saa ajan viikon päähän tiistaille. Alkaa sataa.
On vettä niskassa, kivi sukassa, salasana hukassa. Keski-ikänen miettii, miksei omasta elämästään selviä ilman mielialalääkettä. Se ei keksi vastausta. Se laskee, että koska eliniänodote on suomalaisella jotain 81 vuotta, siitä on jäljellä ehkä 34. Vähän kuin olisi nukkunut elämänsä pommiin.
Se melkein alkaa miettiä, mitä se haluaisi tehdä niillä hypoteettisilla 34 vuodella, mutta sitten alkaa palaveri. Keski-ikäsen ammatti on olla remarketing operations manager, mutta just nyt se ei saa päähänsä, mikä idea siinä on.
Keski-ikänen on hukannu avaimensa. Eilen ne oli tässä pesukoneen päällä. Ihan varmasti oli.
Tässä jonaki iltana keski-ikänen ottaa lärvit, huojuu terassilla ja tuijottaa tähtiä. Se koettaa muistaa, milloin joku asia viimeksi tuntui joltakin muulta kuin suoritukselta.
Sille tulee mieleen outoja asioita. Sellasia että kun ajoi kuustoistavuotiaana mopolla kesäyössä ja nenään tuli hiekkatien ja kasteisen heinän tuoksu. Sellasia että kun sai ekan kerran oman vauvansa syliin ja tunsi miten untuvainen sen iho on ja miten helposti se voisi mennä rikki.
Sellasia vaan."
http://www.ess.fi/teemat/arki/art2307213

Keski-ikä. Mulla on välillä tunne, että olen nukkunut elämässäni pommiin. Okei, olisin voinut pahemminkin nukkua pommiin, mutta onneksi en. Samaistun aika täysillä tuohon tekstiin. Lisäisin tuohon tekstiin vielä työterveystarkastukset, johon mulle tulikin juuri kutsu. Muunmuassa vyötärönympärys ja alkoholinkäytön audit-kysely. Vyötärönympärystä on vaikea feikata. Muissa se onnistuu. Onko järkevää vastata totuudenmukaisesti? Mihin se johtaa? Merkintään terveystiedoissa tietysti. Enhän mä juo kuin saunakaljan joka toinen viikko... Tai jotain. 
Nyt jo on vatsansuojalääke, rautalääke, vitamiini rautalääkkeen imeytymiseen, tulehduskipulääke. Ja koko ajan jotain lisää. 

Keski-ikä (makustelen sanaa). Heidi Sohlberg sai rintasyöpädiagnoosin. Itse kävin myös näyttämässä rintaani eilen lekurilla, ei hätää mulla tällä kertaa. Mutta kello käy. Koko ajan kovempaa. Se on aika pelottavaa kun elämä on niin kesken. Karsinogeenit joita tulee joka puolelta. Koko ajan. Se voi iskeä koska vain. 

Mietin lesboksi kääntymistä mutta en tiedä miten se tapahtuu. Kysyin siskoltakin, ei apuja. Kyllä universumi sen ehkä kertoo kun/jos olen valmis. Miehet on jotenkin niin nähty. Niin monta pettymystä. Koko ajan lisää. 

Keski-ikä. Itsensä löytäminen, seesteisyys. Sitä se ehkä parhaimmillaan on. Mä toivon että saavutan sen pian. 

Kello käy. 

maanantai 3. lokakuuta 2016

Äiti etävanhempana

Olen törmännyt ajatustapaan "etä-äiti on se huonompi vanhempi". Tuli puhetta etävanhemmuudestani  erään keskustelukumppanin kanssa ja mies laukaisi "Jaa miten se sillai päin on mennyt? Yleensähän lapset jäävät äidilleen ja isä saa kärsijän roolin." ja "Yleensä vaan äiteet on parempia vanhempia...". Myönnän, meni tunteisiin ja provosoiduin huolella. Parempia vanhempia! 

Lähivanhempi on siis tietyn ajattelutavan perusteella se parempi ja etä se huonompi vanhempi. Ilmeisesti siis se, jolle lapsia ei voi uskoa. Ja jos se etä sattuu olemaan vielä nainen, niin sen on oltava  tosi huono ihminen. Ihan alinta paskaa. Lähi-isä taas onkin sitten arjen sankari. Jumalauta se sädekehä kiiltää ulkopuolisten silmissä. Äiti hylkäsi lapsensa, mutta onneksi niillä on noin hyvä isä.  *taputapu*. Entäpä jos isäkin on yhtä kunnollinen vanhempi kuin äiti? 

Mä koitin tehdä päätöksen ajatellen lasten, en omaa parastani. Lapset sai jäädä asumaan sinne turvalliseen "lintukotoon" isoon uuteen omakotitaloon lähelle koulua vanhojen kavereiden pariin. Siihen taloon johon mulla ei olisi ollut mitään taloudellisia mahdollisuuksia. Olisiko mun pitänyt repiä lapset sinne kämäiseen kerrostalokaksioon, jotta olisin voinut säilyttää sen hyvän äidin statuksen muiden silmissä?  Repiä väkisin toiselle puolelle Suomea? No ei, mutta tuon miehen mielestä kyllä. Mies ei ole mielipiteineen yksin, on niitä muitakin, olen kuullut. Siksipä tämän kirjoitinkin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kiihkottomammin, mutta ei onnistunut.  Kyllä on vielä kovin stereotyyppiset mielipiteet tästä asiasta monella. 

Mä olen kärsinyt. Ja kärsin edelleen siitä että lapset ei asu mun luona enkä ole arkisessa elämässä mukana. Nytkin ajatus siitä saa mut itkemään. Itse olen tuntenut siitä huonommuutta ja ajatellut että se on vain mun omassa päässä, että ei muut niin ajattele. Nyt huomaan että näköjään ajatteleekin. Se tuntuu ihan helvetin pahalta. Pitäisi antaa muiden mielipiteiden  mennä, mutta jokainen äiti tietänee miltä tuntuu se, kun äitiyttä arvostellaan. Tuo mies teki sen tietämättä faktoja, mikä oli kohtalaisen junttia ja keskustelu tyrehtyikin siihen. 

Miksi se on niin hyväksyttyä että mies on etävanhempi, mutta nainen ei voi sitä hyväksytysti olla jos on täysijärkinen ja kunnollinen ihminen? Nyt on kuitenkin vuosi 2016! Meni tunteisiin. Mä kärsin tämän, jotta mun lapsilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. 

Äiti etävanhempana

Olen törmännyt ajatustapaan "etä-äiti on se huonompi vanhempi". Tuli puhetta etävanhemmuudestani  erään keskustelukumppanin kanssa ja mies laukaisi "Jaa miten se sillai päin on mennyt? Yleensähän lapset jäävät äidilleen ja isä saa kärsijän roolin." ja "Yleensä vaan äiteet on parempia vanhempia...". Myönnän, meni tunteisiin ja provosoiduin huolella. Parempia vanhempia! 

Lähivanhempi on siis tietyn ajattelutavan perusteella se parempi ja etä se huonompi vanhempi. Ilmeisesti siis se, jolle lapsia ei voi uskoa. Ja jos se etä sattuu olemaan vielä nainen, niin sen on oltava  tosi huono ihminen. Ihan alinta paskaa. Lähi-isä taas onkin sitten arjen sankari. Jumalauta se sädekehä kiiltää ulkopuolisten silmissä. Äiti hylkäsi lapsensa, mutta onneksi niillä on noin hyvä isä.  *taputapu*. Entäpä jos isäkin on yhtä kunnollinen vanhempi kuin äiti? 

Mä koitin tehdä päätöksen ajatellen lasten, en omaa parastani. Lapset sai jäädä asumaan sinne turvalliseen "lintukotoon" isoon uuteen omakotitaloon lähelle koulua vanhojen kavereiden pariin. Siihen taloon johon mulla ei olisi ollut mitään taloudellisia mahdollisuuksia. Olisiko mun pitänyt repiä lapset sinne kämäiseen kerrostalokaksioon, jotta olisin voinut säilyttää sen hyvän äidin statuksen muiden silmissä?  Repiä väkisin toiselle puolelle Suomea? No ei, mutta tuon miehen mielestä kyllä. Mies ei ole mielipiteineen yksin, on niitä muitakin, olen kuullut. Siksipä tämän kirjoitinkin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kiihkottomammin, mutta ei onnistunut.  Kyllä on vielä kovin stereotyyppiset mielipiteet tästä asiasta monella. 

Mä olen kärsinyt. Ja kärsin edelleen siitä että lapset ei asu mun luona enkä ole arkisessa elämässä mukana. Nytkin ajatus siitä saa mut itkemään. Itse olen tuntenut siitä huonommuutta ja ajatellut että se on vain mun omassa päässä, että ei muut niin ajattele. Nyt huomaan että näköjään ajatteleekin. Se tuntuu ihan helvetin pahalta. Pitäisi antaa muiden mielipiteiden  mennä, mutta jokainen äiti tietänee miltä tuntuu se, kun äitiyttä arvostellaan. Tuo mies teki sen tietämättä faktoja, mikä oli kohtalaisen junttia ja keskustelu tyrehtyikin siihen. 

Miksi se on niin hyväksyttyä että mies on etävanhempi, mutta nainen ei voi sitä hyväksytysti olla jos on täysijärkinen ja kunnollinen ihminen? Nyt on kuitenkin vuosi 2016! Meni tunteisiin. Mä kärsin tämän, jotta mun lapsilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. 

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kuherruskuukausi

"Mä oon tietsä ihan in lööv suhun." sanoi uusi iltojeni ilo.  Niin mäkin suhun! Me ollaan siis ihan in lööv! Nauretaan illat pitkät  vedet silmissä koneillamme. Ollaan niin samasta puusta veistettyjä mieliltämme, että ei tosikaan. Niin samoja asioita koettu että on ihan mieletöntä. Ajatellaan asioista hirveen samalla tavalla. Olen siis löytänyt henkisen peilikuvani. Vaan kun se on nainen. Ja vaikka kuinka yritän ajatella kääntyväni lesboksi niin jotenkin se ajatus vaan ei tunnu oikealta. Miks se ei voi olla mies? No, ehkä parempi näin kuitenkin :). Ihanaa löytää uusia kavereita, ystäviä, hengenheimolaisia!

Ilmoitettiin esikoinen alustavasti vaihtarivuodelle. Isänsä ei ole vielä luvannut maksaa omaa osaansa, mutta lupasi että saadaan ilmoittautua kun se ei vielä sido mihinkään. Lapsi maksaa 1/3 ja me omat kolmasosamme. Joutuu tekemään itsekin töitä sen eteen. Olen ylpeä siitä. Oppii tavoittelemaan haluamaansa. On ottanut pari tuntia viikossa siivoustyön, joka ei muille nuorille kelvannut. Vaikkei siitä saa kuin muutaman kympin viikossa (sen takia ei muille kelvannut) niin mun lapselle kelpasi. Nuoremmalle ei kyllä olisi kelvannut, se odottaa saavansa kaiken niin valmiina, huoh...

Saunassa heitin läpällä lapselle että mites se meinaa pärjätä sitten 10 kuukautta ilman äitiä ja isiä. Sitten se iski muhunkin ja alkoi hikeä puskemaan silmistäkin. Mun lapsi, pieni lapsi meinaa lähteä jonnekin kaukoitään yksin seikkailemaan. Voi jestas. Mä en kestä. Mutta ylpeä silti olen. Itse en päässyt vaihto-oppilaaksi vaikka olisin halunnut.

Tyypillä on ikävä mua. Ihanaa kun mua ei vois vähempää kiinnostaa.


tiistai 27. syyskuuta 2016

Ensitreffit pimeässä

Huomasin eilen illalla klo 23:15, että olin sopinut viidentoista minuutin päähän treffit. Miehen kanssa oli juteltu vajaa tunti puhelimessa ja muutama tunti netissä eli aika nopeaa toimintaa tällä kertaa. Iltahan oli nuori, heh, töihin menoon monta tuntia, joten päätettiin tavata pikaisesti livenä. Samalla rannalla kuin edellisetkin treffit. Siitä taitaa tullakin mun tavaramerkki. Samat treffivermeet paitsi viini. Mies yllättyi siitä miten hyvin mä olin ehtinyt viidessä minuutissa valmistautua. Okei, kamat oli hyvin pitkälti eteisessä valmiina edellisiltä treffeiltä, en tosin sitä miehelle kertonut. Ehdin paikalle minuuttia ennen miestä ja sain tulet palamaan. Muuten oli pilkkopimeetä. Nuotion kanssakin oli tosi hämärää. Sanoin että tää on mulle just hyvä ensitreffivalaistus :).

Juteltiin reilu tunti ja juttu kulki hyvin. Ehdittiin siinä lähtiessä! :D esittäytyä. Eipä tullut aiemmin mieleen. Mies haluaa tutustua lisää, ehkä mäkin jos prinsessaharhoiltani kykenen. Jalat ei menneet alta, mutta tiedostan harhaisuuteni tässä kohtaa ja annan varmaan mahdollisuuden.

Aamulla väsytti.

Extemporejutut on hauskoja :)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tinder-treffit

Olen harrastanut Tinderiä, ruuvannut ikärajaa alaspäin ja ihmetellyt nuoria miehiä :). Harva on päässyt tapaamisasteelle. Eilen tapasin kolmekymppisen paikkakuntalaisen. Treffit oli sovittu edellisenä päivänä paikkaa ja aikaa myöten eikä miehestä ollut treffipäivänä kuulunut mitään. Ei myöskään oltu vaihdettu Tinderissä kuin ihan muutama rivi. En oo koskaan noin vähillä jutteluilla ketään tavannut.

Päätin että vaikka mulla olikin semmonen fiilis että mies ei ilmesty paikalle niin vedän treffikuviot puolismaiseen tyyliin, eli täysillä. Paikkana oli paikallinen joenranta. Olin luvannut tuoda viinit. Kävin ostamassa pyllynaluset ettei pyllyt jäädy. Samalla ostosreissulla vein paikalle kassillisen puita, että saadaan tehtyä tulet. Saavuttiin paikalle polkupyörillä niin en niitä puita fillarilla voinut oikein roudata.

Skeptisesti pakkailin reppua ja valmistauduin lähtöön vaikkei miehestä kuulunutkaan mitään. Ihan periaatteesta en myöskään minä laittanut viestiä. Muoviset viinilasit, tulitikut, sytytyspalat, fleeceviltti, pyllynaluset, lapaset, lisäpukeutumiskerros, viinit. Kyllä siinä tuli reppu aika täyteen. Olin päättänyt miehen tehdessä oharit (95% varmuus) viettää yksin kivan illan siellä rannassa kuitenkin.

Saavuin paikalle 5 minuuttia etuajassa. Ei se ainakaan ajoissa ollut, joten mun epäilykset vahvistui. Lähdin hakemaan jemmaamaani puukassia ja mies oli yllätyksekseni sillä aikaa pölähtänyt paikalle! Ihan hämmennyin oikeesti. Olin niiiiiin varma ohareista. Mies oli silminnähden hämmentynyt kun kaivoin pyllynaluset, sytytyspalat, viltin, viinilasit ja viinin esiin ja pyysin sytyttämään nuotion :D.

Juotiin viiniä, juteltiin miehistä, naisista, edellisistä suhteista, elämästä, toiveista, pettymyksistä. Oli tosi mukava ilta. Mies on niin kesken eikä mitään vakavaa hakenutkaan, joten treffit jäi varmaan ainoiksi, mutta kiva kokemus kyllä oli kaikkien huonojen treffikokemusten seassa :). 4 tuntia siinä meni nopeasti höpötellessä ja pimenevän syksyisen joenrannan kauneutta ihmetellessä. Yhteisiä tuttujakin meillä, pienten paikkakuntien ihanuuksia. Jotenkin ihanaa että vaikka olen vasta neljä vuotta täällä asunut, olen löytänyt niin hyvin paikkani että tunnen ihmisiä :)

Huippuilta!



keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ääh

Menneisyyden haamut häiritsee edelleen  ikävästi. Kakkosduunin kokoukseen kun menin niin piti tehdä kokoustilasta u-käännös ja mennä pihalle keräilemään vähän itseäni. Puheenjohtaja oli työvaatteissa. Niissä perkeleen maastokuvioissa ja metsänvihreissä. Niissä joita tiukasti viime vuonna halailin. VIIME VUONNA, come on... Alkuun en pystynyt edes katsomaan puheenjohtajaa, mutta kyllä se siitä kokouksen edetessä helpotti kun salaa vilkuilin ja totuttelin näkymään. Mahtoi olla friikin näköistä kun pälyilin kulmien alta. Se tuli vaan jotenkin puskista, tiesinhän mä pj:n ammatin.

Tänään kävin katsomassa Bridget Jonesin ja totesin että se mies joka mut viimeksi jätti näytti kyllä aika paljon Patrick Dempseyltä. Ihan liian paljon. Sen verran että oli häiritsevää katsoa sitä leffaa vaikka ihan hyvä olikin.

Tarttisin siis edelleen kunnon laastarin, ehkä muutamankin. Niitä on vaan helvetin vaikea näköjään löytää.

Helvetin äijä on joka puolella. Oispa kiva pystyä vihaamaan sitä.

lauantai 17. syyskuuta 2016

FoMO - Fear of Missing Out

Törmäsin kolumniin joka pisti ajattelemaan. http://nyt.fi/a1473903381116  Aiheena somehehkutuksen aiheuttama ärsyyntyminen. En ole samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että jokaisen pitäisi miettiä että mitä somepäivitykset antavat MUILLE. Miksi pitäisi? No ei pitäisi. Mutta kolumnin muu sisältö kyllä kolahti.

FoMO eli Fear of Missing Out. Kyllä, some ruokkii meikäläisen fomoa kyllä täysillä. Mä jouduin piilottamaan erään ihmisen päivitykset kun en vain kestänyt pahan fomoni takia nähdä niitä päivityksiä. Kyllä on häpeällistä, mutta näköjään en ole vieläkään tullut täydelliseksi ihmiseksi vaikka olenkin sitä treenannut. Toisen onni ei ole multa pois, mutta miten selvitä fomon kanssa? "Punaviinia rakkaan kanssa lampaantaljalla takan edessä" ja fomo aktivoituu. Mun vastaava olisi "3 litran valkoviinitonkka juotu yksin viikossa, hyvä minä!" Enhän mä nyt tuolla lailla someen laittaisi, ainakaan selvinpäin. Olisko se "hätähuuto" siitä että mulla päässä viiraa, ehkä.

Katsoin omia (harvoja) päivityksiäni somessa. Vähän turhan negatiivissävyisiä. Alkuvuodesta oli selkeää todistelua siitä, että hyvin menee, olen aktiivinen ja reipas. Kroatian jälkeen päivitysten tyyli näköjään muuttui. Ehkä sitä mukaa kuin mun olokin huononi. Siis ihan fyysinen olo (kilppari tai anemia, mikä lie). Ehkä mun päivitykset auttaa jotain muuta fomosta kärsivää. Mä luulen ainakin että mun blogi kyllä hoitaa homman ja muut fomosta kärsivät kokevat sielunkumppanuutta.

Niin, kai mä sitten pelkään etten juo koskaan punaviinia lampaantajalla kuin itseni kanssa (ei sillä, että tuo punaviini olisi se pointti,  tai edes se lampaantalja). Yksinjäämisen pelko, syrjäytymisen pelko. Pelko että tilapäinen notkahdus onkin pysyvä.

Mulla oli kauheen suuri tarve kirjoittaa tästä aiheesta, mutta jostain syystä tämä osoittautuikin paljon vaikeammaksi kuin ajattelin,  enkä ehkä saanut kaikkea ulos mitä olisin halunnut.

Onko vinkkejä miten lievittää fomoa?


FoMO - Fear of Missing Out

Törmäsin kolumniin joka pisti ajattelemaan. http://nyt.fi/a1473903381116  Aiheena somehehkutuksen aiheuttama ärsyyntyminen. En ole samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että jokaisen pitäisi miettiä että mitä somepäivitykset antavat MUILLE. Miksi pitäisi? No ei pitäisi. Mutta kolumnin muu sisältö kyllä kolahti.

FoMO eli Fear of Missing Out. Kyllä, some ruokkii meikäläisen fomoa kyllä täysillä. Mä jouduin piilottamaan erään ihmisen päivitykset kun en vain kestänyt pahan fomoni takia nähdä niitä päivityksiä. Kyllä on häpeällistä, mutta näköjään en ole vieläkään tullut täydelliseksi ihmiseksi vaikka olenkin sitä treenannut. Toisen onni ei ole multa pois, mutta miten selvitä fomon kanssa? "Punaviinia rakkaan kanssa lampaantaljalla takan edessä" ja fomo aktivoituu. Mun vastaava olisi "3 litran valkoviinitonkka juotu yksin viikossa, hyvä minä!" Enhän mä nyt tuolla lailla someen laittaisi, ainakaan selvinpäin. Olisko se "hätähuuto" siitä että mulla päässä viiraa, ehkä.

Katsoin omia (harvoja) päivityksiäni somessa. Vähän turhan negatiivissävyisiä. Alkuvuodesta oli selkeää todistelua siitä, että hyvin menee, olen aktiivinen ja reipas. Kroatian jälkeen päivitysten tyyli näköjään muuttui. Ehkä sitä mukaa kuin mun olokin huononi. Siis ihan fyysinen olo (kilppari tai anemia, mikä lie). Ehkä mun päivitykset auttaa jotain muuta fomosta kärsivää. Mä luulen ainakin että mun blogi kyllä hoitaa homman ja muut fomosta kärsivät kokevat sielunkumppanuutta.

Niin, kai mä sitten pelkään etten juo koskaan punaviinia lampaantajalla kuin itseni kanssa (ei sillä, että tuo punaviini olisi se pointti,  tai edes se lampaantalja). Yksinjäämisen pelko, syrjäytymisen pelko. Pelko että tilapäinen notkahdus onkin pysyvä.

Mulla oli kauheen suuri tarve kirjoittaa tästä aiheesta, mutta jostain syystä tämä osoittautuikin paljon vaikeammaksi kuin ajattelin,  enkä ehkä saanut kaikkea ulos mitä olisin halunnut.

Onko vinkkejä miten lievittää fomoa?


tiistai 13. syyskuuta 2016

Pettäminen

Mä olen viime aikoina pohtinut kovasti pettämistä. Lähinnä miesten moraalia. Toki naisetkin pettää, mutta koska itse olen nainen enkä ole pettänyt eikä itseäni ole petetty niin keskityn tässä pohdinnassani enemmän miesten pettämiseen suhteellisen objektiivisesta näkökulmasta. Mikä ajaa miehen pettämään jos naisen mielestä parisuhteessa on kaikki hyvin, ovat onnellisia ja seksiäkin on suht paljon? Kiinni jäätyään miehet eivät ole osanneet siihen vastata. Jotainhan siinä suhteessa on oltava pielessä jos mies haluaa niin tehdä. Onko miehellä syy "koska mä voin, uskallan eikä kukaan saa koskaan tietää"?

Kävin tänään työpaikallani syvällisen keskustelun aiheesta miespuolisen työkaverini kanssa. Hän vahvisti sen, minkä olin pähkäillyt jo valmiiksi päässäni. Miehet suhtautuvat pettämiseen täysin eri tavalla kuin naiset. Miehille se on vain fyysinen suoritus, naisille jotain muuta. Miehet oikeuttavat pettämisen päässään itselleen jotenkin niin, että saavat sen käännettyä itselleen sallituksi ja näin se ei vaivaa mieltä. Muna siis ohjaa moraalia.
Nainen kokee tämän fyysisen suorituksen henkilökohtaisena loukkauksena, luottamuksen tahallisena ja suunnitelmallisena rikkomisena.

Kysyin työkaverilta että mitäs jos pettäjänä olisikin nainen? Asia olisi kuulemma eri. Hän miehenä pystyy kontrolloimaan että mitä hän tekee, mutta naisesta ei voi tietää. WHAAAT?

Mä luulen että naisen pettäessä mukana on enemmän tunteita kun taas miehen kohdalla se on enemmänkin fyysinen suoritus. Silti mielestäni miehelle se ei ole sen oikeutetumpaa kuin naisellekaan. Tää on oikeesti tosi mielenkiintoinen asia kun sitä alkaa objektiivisesti pohtimaan.

Mielenkiinnolla kuulisin teidänkin kommentteja asiaan! Jos vastaat anonyyminä niin laitathan kommenttiin että oletko nainen vai mies, parisuhteessa vai sinkku.

Tämä ei ollut tarkoitettu millään tapaa provosoivaksi vaan yritykseksi ymmärtää miehistä ajatuksenkulkua.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Ei mitään asiaa

Mulla ei ole mitään asiaa. Mitään mistä kehtaisin kirjoittaa ei ole tapahtunut, vaikka paljon onkin tapahtunut. Kirjoitin viikolla postauksen nimeltä "Nuoren miehen tuoksu" mutta se jäi julkaisematta.

Pokepallotkin on vähissä. Taidan lähteä keräilemään niitä.

Aattelin vain ilmoittaa että hengissä ollaan.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Nuoren miehen tuoksu

Mä rakastan nuoren miehen tuoksua mun makuuhuoneessa. Viini ja nuoret miehet. Mikä sen mainiompaa tyhjyyden täyttäjää. Kyllä se aina urheiluseuran kirjanpidon voittaa :).

Nuoret miehet osaavat arvostaa vanhempaa naista eri tavalla kuin oman ikäiset miehet oman ikäistä naista. Ai että mitä egoboostia varhaiskeski-ikäiselle tädille :). Mä en taida enää oman ikäisiä huolia, ne on niin haavoittuneita ja ongelmaisia niin kuin minäkin.

Tuli käytyä alkuviikosta treffeillä. Mies kävi tisseihin kiinni heti kun päästiin katseilta piiloon. Hämmensi. Ei. Ei hyvä. Housuihinkin yritti, ei päässyt. Miehestä ei kuulunut sen jälkeen, ei haittaa.

Jollain tavalla mä nautin tästä vaiheesta mun elämästä. Vaikkakin se saattaa kuulostaa aika arvelluttavalta. Mutta en mä tee mitään väärää. Tääkin on vaihe jota mä muistelen lämmöllä kiikkustuolissa. Musta tuntuu että se MIES on jossain ihan nurkan takana. Se oikea. Kyllä se mut löytää kunhan kerkee. Siihen asti mä teen mitä lystään ja nautin siitä :)

maanantai 5. syyskuuta 2016

Anna mun halata sua



Anna mun halata sua Näytät siltä, että tarviit lohtua Anna mun halata sua Ei se kipua poista mut se hetken helpottaa



 

Niin, mä tarvitsisin vaan halausta. Pitkän ja tiukan.

torstai 1. syyskuuta 2016

Viesti numero 666

 Lähes viidessä vuodessa olen kirjaillut tänne nyt 666 postausta.

Silläkin uhalla, että vaikutan edelleen totaali-idiootilta, kirjoitan tämänkin postauksen. Mitäpä sitä muuta esittää kuin idioottia jos kerran tällä hetkellä semmoinen olen. Tätä ei ymmärtäne muut kuin samassa tilanteessa olevat, joten ei teidän muiden edes kannata. Eikä sitä myöten myöskään kannata moralisoida.

Sain siis seuranhakuilmoitukseeni toista sataa vastausta. Etsin vapaita ihmisiä, en parisuhteellisia. Osa vastauksista tuli silti seksittömissä ja onnettomissa parisuhteissa olevilta. (mun neuvo, älkää olko onnettomissa parisuhteissa). Parisuhteelliset skippasin. Yksi vanha tuttukin kirjoitti, ei tunnistanut mua päättömästä kuvastani.

Olen toiminut kuin stereotyyppinen mies. Käyttänyt hyväksi, mutta tullut myös hyväksikäytetyksi ja valehdelluksi. Vapaana kirjoitellut mies esti mut whatsapista tapaamisen jälkeen. En vainonnut, kosinut tai halunnut muuttaa hänen kanssaan saman katon alle. Kerroin vain että mulla oli mukava ilta, ihan yhdellä lauseella.  Sen verran miehiä tunnen, että hänellä oli myös kiva ilta. Mies luki viestin ja esti mut vastaamatta. Aika tylysti tehty. Jälkikäteen ajateltuna, miehen lähettämä kuva puolukkametsästä ei todellakaan ollut itse otettu ja moniko hakee työkaverinsa kymmeneltä illalla töistä. Joop...

Olen tavannut myös tämän miehen http://puolinaisenero.blogspot.fi/2016/05/puhelu-tyttoystavalta.html
Laitoin hänelle hyvin lyhyen viestin että voisi tulla huomenna käymään töiden jälkeen ja että jos huominen ei käy niin tarjous tuskin toistuu. Lisäsin myös että mulla ei ole tarvetta kahvitteluun eikä keskusteluun. Sain nopeasti  kysymyksen että mihin osoitteeseen tulee. Se kävi niin  helvetin helposti että ihan huvitti. Oletan että hän itse tiesi että oliko varattu vai ei. Asiasta ei keskusteltu. Mies tuli ja näytti todella hämmentyneeltä ja pelokkaalta. Avasin pelin "Kiva kun tulit, on just tilanne päällä. Sä voisit hoidella ensiksi tuon örkin tuolta ilmanvaihtokanavasta ja sen jälkeen vaatteet pois ja makkariin". Pakko myöntää että nautin siitä vallantunteesta ja siitä kun pelimies oli eksyneen näköinen ja teki just niin kuin käskin. Suurin nautinto tulikin siitä vallan tunteesta, itse suorituksessa ei ollut kehumista. Dominapuoleni heräsi.

Toimintani lienee valtaväestön näkökulmasta tuomittavampaa kuin kännissä baarista miesten pokaaminen. Sitä en ole koskaan tehnyt. Voisin ruveta selibaattiin, mutta sekään ei tunnu hyvältä ajatukselta. Mitä tämä tekee mun mielenrauhalle? Horjuttaa. Mutta niin tekee nykyään pokemonitkin. Lähestulkoon flippasin suomenlinnassa kun peli ei toiminut ja jouduin asentamaan sen uudelleen.

Oliskohan tästä kaikesta vedettävissä se johtopäätös, että mä olen hullu, silleen lääketieteellisestikin.

En ole maassa enkä masentunut, mun elämässä on muutakin kuin pokemonit ja miehet, lapsia tapaan säännöllisesti vaikken siitä kirjoitakaan. Elämäni on siis muutakin kuin mitä tänne kirjoitan vaikkei se varmaan siltä aina kuulostakaan.

Tää on miesten kanssa vähän sama tilanne kun pokemonien.Näet jonkun harvinaisen pokemonin ja sun pallot loppuu kesken. Ah, mikä ketutus.

maanantai 29. elokuuta 2016

Minuuttimunalure

Pistin minuuttimunaluren (lure on pokemontermi) päälle ja se on toiminut. Tapasin 15 sekunnin miehen. Kaikki kävi niin kovin äkkiä. En ehtinyt edes tajuamaan mitä tapahtui kun 15 sekunnin mies oli jo nolona kadonnut. Ilmoitukseni tuotti noin sata vastausta. Siitä sitten vaan minuuttimunia seulomaan. Alku ei ollut mitenkään lupaava. Yksi nainenkin vastasi. Haluaisi kokeilla naista. Alkaa kuulostamaan päivä päivältä paremmalta vaihtoehdolta. Mun tämä vuosi on täynnä huonoa tai keskivertoa huonompaa läheisyyttä.

Hienoa. Niin hienoa.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Loma loppuu, onneksi



Loma meni hyvin pitkälti niin kuin ajattelinkin. Onneksi se on nyt ohi.  




torstai 25. elokuuta 2016

Pohjakosketus

Se tunne kun tajuat koskettaneesi pohjaa. Mietit vanhoista kontakteistasi "varmoja" ja tulet tulokseen että ei helvetti. Ei pysty. Ei vaan pysty. Varmoja löytyy laskennassa kolme. "Isopää-stalkkeri", "yhdistyksen vanha pervo" ja saunamies. Laadit tuoreen ilmoituksen ja laitat sen jakoon ja petyt kun se joutuu "tarkistettavana"-osastolle, etkä saakaan tänään seuraa. Tätä on edeltänyt yritys nähdä Tyyppiäkin. Tyyppi ei ehtinyt, koska rouvan kanssa Ikea, joten Puolis suuntasi Suomenlinnaan narraamaan Pokemoneja muiden teinien kanssa. Hyvä reissu, ei siinä mitään.

Pääset kotiin  ja otat vähän viiniä ja mietit kaikkia eksiä ja itket vähän. Häpeät vilpittömästi ja todella syvästi kateuttasi pariutunutta kaveriasi kohtaan. Tajuat että eniten harmittaa se, että itse annat elämäsi ja kaveri ei mitään. Mietit huomiseksi sovittuja treffejä, jotka peruuntuivat siihen kun mies lopetti vastaamasta. Laitat miehelle viestin ja estät sen. Itket vähän lisää. Menet treffipalstalle ja aktivoit jälleen sadannen kerran profiilisi. Kirjoittelet ihan kivan miehen kanssa, mutta et kutsu kylään, koska et ole selvinpäin (ohhoh, joku järjenhiven vielä toistaiseksi tallella, ei huono). Pohdit paikallisen sillan ja vedenpinnan korkeuseroa ja toteat idean hölmöksi. Mietit että pitäisi lopettaa viininjuonti, koska se ei oikeastaan tee mulle hyvää. Samaistut noin neljän vuoden takaisiin tunnelmiin kun koit tarpeelliseksi kokeilla hedelmäveitsellä ranteen ihoa. Et toteuta, koska viimeksikään siitä ei ollut mitään hyötyä (ja se on sitäpaitsi vähän ruosteessa, joten saisin siitä kuitenkin jäykkäkouristuksen).

Mietit bloggauksen lopettamista, koska ei kukaan normijärjellä varustettu ihminen jatka tämmöistä vuodesta toiseen.

Käyt nukkumaan ja teet saman todennäköisesti huomenna uudelleen.

tiistai 23. elokuuta 2016

Syksy ja auringonlaskut

Voi haikeus. Tää viimeinen lomaviikko on just semmoinen kuin ajattelinkin. Vähän ankea ja surumielinen. Syksy on tullut ja odottamani kiva kesä ei koskaan tullutkaan. Alkupuoliskon makasin aneemisena ja loppupuoliskon jahtasin pokemoneja. Mitä olisin voinut tehdä toisin että olisi ollut kivempi kesä? En tiedä. Huolehtia rautavarastoistani kai aiemmin.

Kaipaisin ihmistä jonka kanssa voisin jakaa asioita, esimerkiksi tämän iltaisen  auringonlaskun. Siinä mä seisoin yksin keskellä siltaa ja vuodatin muutaman kyyneleen asialle. Ehkä joku kaunis syksy mä saan seistä siinä jonkun tärkeän kanssa. Tai sitten opin nauttimaan enemmän siitä yksin seisoskelusta.




Päätin syödä tänään ulkona, joten sopivat luret löydettyäni aloitin päivälliseni.



Tampereella viime viikolla kuulin kahden nuoren aikuisen keskustelun: "sit kun mä olen level 23:lla niin lopetan ja hankin elämän". Mua vähän huvitti. Pääsin tänään levelille 23.

Tarttis jotain muutakin, esim. vähän jonkun kyljessä nyhjäämistä ja pään silitystä. Ihmisen lämpöä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Ihana olla kotona

Kotiin oli kiva tulla viikon reissun jälkeen. Yksi tamperelainen blogin lukija tutustutti mut tiistaiseen Tampereen yöelämään, kiitos siitä, kiva oli tavata!

Sain myös Helmen vieraaksi viimeiseksi päiväksi ja pidettiin kivaa :). Totta kai Pokemoneiltiinkin, tai siis tutustuttiin Hatanpään arboretumiin ja toki myös suureen tamperelaiseen nähtävyyteen Pikkukakkosen puistoon!  Lisää oppia äitiyteen haettiin elokuvista Bad Momsien seurasta.

Nähtiin varkaus (ja todettiin että Tampere onkin pelottava paikka), paljas miehen takapuoli ja  runsaasti kovia miesten etumuksia. Tehtiin käsitöitä yhdessä, muisteltiin menneitä vuosia ja menneitä miehiä ja kikatettiin hulluna. Oli oikein mainio ilta! Seuraavaksi päiväksi Helmelle olikin järjestetty japanilainen sormikidutussessio, jota myös shiatsuksi kutsutaan. Itse kävin koeajamassa sen aiemmin viikolla ja huhhuhhuijjaa, jopas oli sessio! Koskaan ennen mun häntäluun alta ei oltukaan hierottu :D. Tosi mielenkiintoinen kokemus oli!

Kiva loma, omaa aikaa, sosiaalista aikaa, pokemoniaikaa. Vielä yksi lomaviikko jäljellä.


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Gyarados

Mä kirjoitan aina siitä mikä mun elämässä on pinnalla. Nythän pinnalla on loman lisäksi Pokemonit. Asiahan ei kovinkaan montaa aikuista varmaan kosketa, mutta mun lomassa ne on suuressa osassa :). Ilman pokemoneja en olisi tutustunut täällä Tampereella muunmuassa Hatanpään Arboretumiin. Niin kaunis ja iso puisto järven rannalla. Täynnä pelaajia ja pokestoppeja. Tänään auringon paistaessa otin autosta piknikhuovan ja leväytin sen kolmen pokestopin keskelle nurmialueelle ja nautin syksystä ja auringon lämmöstä. Paikalla oli myös varmaan parikymmentä muutakin pelaajaa vilteillään, seisoskellen ja puunrunkoihin nojaillen. Aikuisia suuri osa. Samaisessa arboretumissa vaeltelin eräskin ilta yhdentoista aikaan ja vastaan tuli paljonkin jengiä kännykän näytöt hehkuen.

Tänään saavutin Pokemon-urani huippuhetken kun sain evolvattua Magikarppini Gyaradokseksi. Tähän suoritukseen tarvittiin 100 Magikarppia. Vesistökaupungissa niin kuin Tampere on, niiden kerääminen onnistui, ai että kun tuntuu hienolta! Jos antaisin sijaa ajatukselle "voi vee, hanki elämä" niin ei tuntuisi niin kovin hienolta, mutta koska en anna niin OUUUU JEAH!

Tänään minä ja mun mielikuvitusystävät pulahdamme kylpyyn "Granny takes a dip"- nimisen kylpyhässäkän kanssa.



 Huomenna Helmi tulee pelastamaan mut Pokemoneilta (tai sitten mä hurahdutan hänetkin). Varokaa Tampere!

Miehet, mihin niitä tarvitaan? Tietysti jos Pokemoneja ei olisi niin ajanvietteeksi.



maanantai 15. elokuuta 2016

How low can you go?

Tänään oli kiva päivä. Kävin shoppailemassa ja takaisin kämpille palatessa päätin vielä hakea muutaman magikarpin rannasta. Istuin yhteen huvimajaan pelaamaan. Huvimajan pokestopilla oli lure päällä. Hetken päästä paikalle tuli myös mua reilun kymmenkunta vuotta vanhempi pariskunta, myöskin pelaamaan. Aivan mahtavaa! Siinä se ilta menikin sitten rattoisasti viiniä juoden ja pokemoneja nappaillen :). Minä, kohtalaisen introverttina tutustuin sujuvasti uusiin ihmisiin ja oli todella mukava ilta!

Onnistuin myös nolaamaan itseni vaihteeksi, sitä ei olekaan muutamaan päivään tapahtunut, joten olihan se jo aikakin.  Mä olen virallisesti idootti.


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Juhlat kuin sketsisarjasta

Voi jestas mun sukua. Tai siis äidin puolen sukua. Äidin äidin kasikymppiset oli tänään, joten oli Tampereen loma keskeytettävä ja lähdettävä juhlimaan mummoa. Lapset matkan varrelta mukaan ja strutsitilalle bileisiin. Joukko oli vähäinen, mutta sitäkin värikkäämpi. Muistisairas mummo oli silminnähden liikuttunut. Paikalle pääsi myös eräästä takavuosien realitysarjastakin tuttu ukkini, äidin isä, joka oli eronnut äidin äidistä jo about 35 vuotta sitten. Mummo oli uusissa naimisissa sen jälkeen, mutta nyt leskenä. Jotain edelleen heidän välillä siis on kun viihtyvät ja soittelevat. Meikäläisen olemassaoloa ukki ei varmaan edes muista, mutta eipä tuo mun sielunelämääni liikauta. Ukki on kova laulamaan, huonosti, ja laulua saatiinkin kuulla juhlissa liikaa.  Myös enoni innostui laulamaan. Samalaiset laulunlahjat oli hänelläkin. Siihen vielä lisäksi veljen vaimokkeen seko äiti laukomaan tyhmiä ja veljen lapset juoksemaan ympäri juhlatilaa äitinsä huutaessa heitä rauhottumaan.

Paikalla oli muutama suurimmalle osalle vieras ihminen, joten äiti esitteli meidät:  "Tässä on Puolis ja Puoliksen lapset ja tässä on poikani vaimoke ja minun lapsenlapseni". Ei mutsi varmaan edes tajunnut miten tuli mitätöineeksi mun lapsia. Mun lapset kyllä tajusi ja varsinkin kuopuksesta huomasi että pahoitti mielensä. Kuopus autossa sanoikin että huomaa kyllä ketkä on mummille läheisimpiä. Harmittaa lasten puolesta.

Meno alkoi käymään mun ja systerin hermoille niin että päätettiin lähteä ulos katsomaan strutseja. Ukkosta oli ilmassa, mutta kun sade taukosi niin pihalle mentiin. Strutsit tuli nähtyä ja systeri huomautti hihitellen että meillä kaikilla oli noussut hiuksia pystyyn. Hihiteltiin sitten siinä toisillemme kunnes salama iski johonkin ihan lähelle. Kiirehän siinä tuli sitten sisään. Googletin ja:

"- Kun hiukset nousevat pystyyn, yläpuolelle tulee salamoiden purkauskanava ja ilma ikään kuin sähköistyy. Kun tällainen tunne tulee, kannattaa välittömästi lähteä rauhallisesti kävelemään pois päin, ei missään tapauksessa juoksemaan, sillä purkauskanava saattaa seurata ihmistä". Mehän toki juostiin. Kaikki ollaan edelleen hengissä. Mä en tuota tiennyt, mutta nytpä tiedän. 

Parin tunnin jälkeen alkoikin olla jo mitta täynnä ja tehtiin lähtöä. Eno siinä sitten kysyi multa että onko mulla poikaystävää. Sanoin että ei ole. No, entäs miesystävää? Edelleen vastaus oli ei. "No, kylläpäs nyt on salaperäistä! Hehheh". No KUN EI OLE MITÄÄN MIEHIÄ! En ihan noin sanonut, mutta teki mieli. On se nyt perkele, ettei saa rauhassa olla edes miehetön.

Sisko sai kunnian ottaa veljen vaimokkeen äidin kyytiinsä kun olivat menossa samaan suuntaan. Se nainen tuntui jotenkin omituiselta jo juhlissa (juhla-asuna trikoot, t-paita ja lenkkarit) ja sisko tilittikin tunnin ajomatkan jälkeen mulle että oli ihan helvettiä :D. Oli kysellyt, että uskooko sisko jumalaan, meinaavatko tehdä lapsia (siskolla on siis tyttöystävä) ja että olenkohan MINÄ selvinnyt jo avioerostani, hänellä kun siihen meni 8 vuotta. Ei hemmetti sentään, mä en edes tunne koko ihmistä! Olen kerran nähnyt ristiäisissä.

Oli kyllä niin rankat pari tuntia että tässä menee kyllä pitkään palautuessa! Meno oli kuin huonossa sketsisarjassa.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Loman aiheuttama placebovaikutus

Nyt on tainnut iskeä joku loman aiheuttama placeboefekti ja energiaa riittää. Olen tänään sängystä nousemisen lisäksi istuttanut lempikukkani, syyshortensian, jonka heräteostoksena eilen ostin. Vain kympin ja noin iso ja hyväkuntoinen.


Istutin myös KOLME vuotta sitten duunipaikalta pelastetut perennat, jotka olivat talvehtineet mun luona kaksi talvea pahvilaatikoissa pihalla. Ja silti ovat elossa, uskomatonta. Nyt kun ne on maassa niin varmaan kuolevat silkasta järkytyksestä. Vieläkin riittää energiaa, joten taidanpa alkaa siivoamaan. 

Ehkä mä tällä touhuamisella pakenen eilisen pienen hermoromahduksen aiheuttamaa morkkista. Kyllä mä välillä mietin että onkohan mulla ihan kaikki kunnossa pääkopassa. Kyllä sitä ihminen osaakin välillä vajota alas ja lapsen tasolle. Ei se mitään, eilinen oli ja meni ja häpeäkin haihtuu. 


maanantai 8. elokuuta 2016

Tallinna ja Pokemoneja

Tyttöjen kanssa käväistiin nyt siellä Tallinnassa, passeja ei kyselty. Pikainen yhden yön reissu vain oli, mutta ehdittiin shoppailla, keräillä pokemoneja ja hihitellä.

Yritin houkutella tyttöjä jäämään vielä yöksi Helsinkiin, jotta voitais etsiä lisää pokemoneja, mutta ei käynyt. Esikoinen haluaa kääntää unirytminsä valmiiksi koulua varten, joten tultiin kotiin. Oudon fiksu tapaus näistä rakennusaineista. Kuopus taas on ihan päinvastainen, siitä tulee varmaan samanlainen hörhöstelijä kuin mäkin olen.

Tuli varattua myös viikon kylpyläreissu Tampereelle (kun halvalla sai). Varauksen jälkeen satuin sattumalta huomaamaan että ei se kylpyläosasto ole edes sillä viikolla lainkaan auki. Siitä toki mieleni pahoitin ja puolismaisen reklamaation firmalle kirjoitin. "Tarkoitukseni tällä reissulla... sensuroitu pätkä..., mutta nyt hemmottelu taitaakin jäädä "suihkuun kumiankan kanssa"-asteelle." Reklamaationi tehosi ja sain upgradeuksen saunalliseen ja poreammeelliseen!!! huoneistoon. Valittaminen (aiheesta) kannattaa aina!

Tampereen reissulle mukaan lähtee kylpytuotteita, viiniä ja varavirtalähde pokemonjahtia varten. Lushin myymälässä meinasi lähteä lapasesta, mutta ei onneksi kauhean pahasti käynyt. Pärjännen viikon :). Kylpypommit räjähdelkööt ammeessani :). 




Alkuinnostuksen jälkeen luulin että kunnon pokemonvillitys ei iskenytkään täysiä päälle, mutta kyllä se nyt vaan on iskenyt. Ihan täysillä. Mun on pakko saada varavirtalähde, koska kännykän akku ei kestä kuin parin tunnin pokeilun. Viime viikolla pyöräilin muutaman tunnin ja hankin pokepalloja. Välillä satoi kuin esterin perseestä. Ei se haitannut muuta kuin kännykän takia. Sadevaatteet, juu ei ollut. Mut hei, sain 10 kilsan munan kuoriutumaan! 

Kai niitä pahempiakin addiktioitakin on, esim. miehet. Ihanaa kun ne on jääneet melkein kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Melkein-sana silleen vähän niin kuin muodon vuoksi. Että jos kuitenkin niitä sen promillen verran ajattelee. Välillä. Että miltä vaikka tuntuis jos miespuolinen henkilö koskisi... Tai pussaisi...  Pyh, yliarvostettua! Miehet on kuin vaikeita pokemoneja. Syötät  niille marjoja, jotta ne olisi helpompi napata, käytät erilaisia palloja, jotta ne pysyisi nalkissa, mutta käytettyäsi ihan liikaa palloja ne *puffff* katoavat savuna ilmaan. Sitten lähdet taas pyörittelemään pokestoppeja saadakses lisää pelimerkkejä. 


Pysyn mielikuvitusmaailmassa mielummin, katse tiukasti suunnattuna kännykän näyttöön.