Lukijat

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Hups

Tuli sitten taas "sössittyä" lahjakkaasti ja torpattua blogin jatko.

Eilen keskusteltiin Miehen kanssa kaikesta ja tuli puheeksi se yksi lehtijuttu vuosien takaa, joka tehtiin mun äitisuhteesta. Minuunhan otettiin yhteyttä äitivuodatuskirjoitusten perusteella ja kysyttiin halukkuutta antaa haastattelu aiheeseen liittyen. Blogi tuli siis sivutuksi siinä kohtaa vähän niin kuin vahingossa. Muutama täsmäkysymys miehen puolelta tyyliin "kirjoitatko vieläkin?" ja "oletko kirjoittanut minusta?" niin homma levisi käsiin ja "salaisuuteni" paljastui. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta vääristellä totuutta. Mies kaivoi blogini saman tien kun mun auto starttasi pihaltaan ja luki itseään koskevat jutut. Onneksi saatoin ehtiä hieman editoimaan joitain asioita ennen sitä :D

Mun blogihan on suurelta osin viiltävää kipua, litroittain kyyneliä ja viiniä, aallonpohjia, sydänsuruja, vähän rakkautta ja suuria ja pienempiä rakkauksia seurannutta katkeruutta. Jokunen hauska sattumuskin saattanut olla, puhumattakaan kätevä emäntä-sarjasta. Ehkä tarkkasilmäisimmät näkevät myös viitteitä pienestä henkisestä kasvusta. Kyllähän mä pelkään (ja tämän eilen kerroinkin), että löytää musta semmoisia puolia, joista ei tykkää ja tykkää sen takia musta vähemmän. Miehen "mitä jos tykkäänkin enemmän?" oli yllättävä ja sai herkistymään. Onhan se vähän erilainen mies kuin muut, positiivisessa mielessä. Ehkä se ymmärtää, jos ei jotain ymmärrä niin toivottavasti puhuu. Jännittää ja vähän pelottaa kyllä. Onneksi on sentään ehtinyt muodostaa musta kolmen kuukauden aikana jonkinlaisen kuvan ja toivottavasti osaa jättää tiettyjen aikojen kirjoitukset omaan arvoonsa.

Blogin tarkoitus on muuttunut vuosien varrella, eikä enää tunnu hyvältä jakaa samalla tavalla asioita kuin joskus aiemmin ja olenkin tästä suhteesta kirjoittanut vähemmän kuin muista, vaikka tämä tuntuukin vakaammalta ja sisältää vähemmän epävarmuustekijöitä kuin mikään mun suhteista.

Mies siis pääsee nyt blogiin, joten enää en voi kirjoittaa niin kuin tapanani on, eli en todennäköisesti tulekaan tänne enää kirjoittelemaan kauhesti. Mies kyllä siihen kannustaa, teitä kuulemma kiinnostaa mun kasvutarina :D. Kaikella on tarkoituksensa. Ehkä blogin tarkoitus on täyttynyt ja tästä eteenpäin jatketaankin vakaata parisuhde-elämää onnellisena elämämme loppuun saakka :). Miehen ehdotus aloittaa uusi salainen blogi, jonne hän ei pääsisi ei saanut vielä mua innostumaan. Ehkä kirjoitan vielä jollain tasolla tänne kuulumisia joskus tai jatkan kirjoittamista muista kuin parisuhdeasioista, aika näyttää mihin tämä uusi käänne johtaa :).

tiistai 23. lokakuuta 2018

Ällörakastunut

Olen saanut elää tiivistä yhteiseloa Miehen kanssa perjantai-illasta asti (pl. työajat) ja olen nauttinut joka hetkestä. Yhteiselo jatkuu vielä huomiseen aamuun ja sitten tuleekin ankea herätys todellisuuteen, eikä tiedossa ole, että milloin on mahdollisuus seuraavan kerran toisen vieressä nukkumiseen.

Ollaan katseltu lapsuuskuvia, Mies näytti myös kuvia taivasvaimostaan, tilanne oli tosi luonteva ja tuntuukin, että ollaan menty harppauksia eteenpäin tunnetasolla näinä päivinä. Kaikki tuntuu tosi hyvältä ja luontevalta. Tai no, ei ihan kaikki. Huomaan haluavani lisää, enemmän ja mielellään koko ajan ja tuleva "yksinäisyysjakso" ei tunnu hyvältä. Missä mun oman tilan tarve on? Rakastumisen aiheuttama tilapäinen häiriökö? Salaa haaveilen yhteisestä kodista sitten joskus ja mietin vaihtoehtoja, että miten voitaisi olla enemmän yhdessä. Onneksi toimenpiteet on niin isoja päätöksiä vaativia, että en uskalla semmoisia todellakaan vielä tehdä (ja hyvin muistissa on että miten nopeasti kaikki voi muuttua). Muutama viikko sitten kirjoitin siitä että ei ole mikään kiire. Pöh, eipä! Haluun kaikkihetinyt! Tiedän että kaikkihetinyt ei ole mahdollista ja se on ihan hyvä. Mut silti haluuuuuuuuuuuuuuuuuuuun.

Eilen katseltiin iltahämärissä toisiamme silmiin piiiitkään ja tuntui että universumi räjähteli siinä hetkessä kun yhteys oli niin vahva. Oltiin vain hiljaa, katseltiin toisiamme ällösöpöt hymyt kasvoilla ja nautittiin siitä kun saatiin olla lähekkäin. Mies katkaisi hiljaisuuden ja sanoi että mun silmät loistaa ja näytän erityisen kauniilta. Vastasin että se on varmaan se ällörakastuneen naisen katse, mikä niin loistaa. Mies katsoi lempeästi, hymyili ja suuteli, ihan yhtä ällörakastuneelta näytti itsekin.  Siltä musta tuntuu, ällörakastuneelta :). Ekaa kertaa käytin r-sanaa edes tuossa muodossa.

Mä pakahdun <3









ps. DickHead on saanut potkut, mutta Nössö puolestaan vaikeuttaa huonolla johtamisella työntekoa, tilanne on kuitenkin parantunut DH:n lähdön jälkeen.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Hyvää kuuluu

Long time no see. Kirjoittelenpa vähän kuulumisia lämpimikseni. 

Syksy on tullut ja tuleva pimeyskausi pelottaa. Onneksi ihana alkutaipaleella oleva parisuhde piristää. Tuntuu hyvältä ja siltä, että suhde syvenee hitaasti, hallitusti ja panikoimatta.  Kaksi kuukautta on vasta takana, mutta tuntuu jotenkin kestävältä ja vakaalta. En jaksa pelätä maton nykäisyä jalkojen alta vaan nautin siitä mitä on. Haaveilen tulevaisuudesta ja odotan (pelkään) sitä, että miehen lapsi on valmis tapaamaan mut. Kiirettä siihen ei pidetä, tapahtuu sitten kun on oikea aika. Sen jälkeen voidaan varmaan nähdä enemmän. Jos siihen menee vuosi tai kaksi, niin sitten siihen menee, vallitseva tilanne on kyllä muistissa. Välillä toki friikkaan sisäisesti jostain vetäytymis/hiljaisuusjaksoista, mutta tilanne palautuu aina niitten jälkeen normaaliksi, joten koitan opetella olemaan friikkailematta ja muistaa ymmärtää tilannetta. 

Aloitin alkusyksystä kuntoutuksen, jonka ensimmäinen jakso on käyty. Kuntoutuksessa keskitytään omiin arvoihin ja millaista elämää pitäisi elää, että omien arvojen mukainen elämä olisi mahdollista. Itse listasin arvoikseni mm. terveyden, liikunnan ja energisyyden. Niitä kohti pienin muutoksin. Olen tiedostanut, että kaiken ei tarvitse olla kivaa, mikä tähtää noihin tavoitteisiin. Esim. lenkille ei tarvitse välttämättä huvittaa lähteä, mutta joskus on vain tehtävä niin vaikkei niin huvittaisikaan. Viikko sitten tajusin, että jos lenkille lähtemisen "estää" se, että en jaksa muka vaihtaa lenkkivaatteita niin voin aivan hyvin lähteä työvaatteissa. Myös se oli kiva oivaltaa, että kaiken liikunnan ei tarvitse olla mitenkään erityisen tavoitteellista, pienetkin jutut riittää. 

Kuntoutuksessa koitetaan lähteä pienimmästä mahdollisesta muutoksesta, jonka kukin pystyy tekemään. Muutokset voivat olla todella pieniä, esim. että tällä kertaa otankin hedelmäkarkkeja suklaalevyn sijasta. Pyrin tällä kertaa parempaan oloon enkä laihtumiseen. Näin ei kuurista repsahduksia voi tapahtua, joten ei myöskään niiden tuomia morkkiksia. 

Työrintamalla suuri osa asioista on päin persettä, mutta en jaksa verenpainettani nostaa kirjoittamalla  nyt niistä. 

Asteikolla 4-10 fiilis on 9, eli mulle kuuluu oikein hyvää, toivottavasti sullekin!