Hermot meni

Olen näyttänyt itsestäni nyt myös sen lyhytpinnaisen puolen Kokonaiselle Kaupunkilaismiehelle. Totesin viikonloppuna että sukulaiset eivät olleetkaan muistaneet laittaa uppopumpun jatkojohtoa takaisin seinään kun olivat sitä lainanneet, eli kaivon vedenpinta oli noussut ja näin ollen myös kellarin vedenpinta. Uppopumppu piti roudata kellariin, äyskäröidä uppopumpun jättämät vedet pois ja siirtää pumppu takaisin kaivoon.

Mies oli reipas äyskäröijä ja hoiti likaiset hommat kiltisti ja oma-aloitteisesti. Mua ärsytti se homma, joten onnistuin lietsomaan itseni aika hyville kierroksille. Siinä kohtaa kun pumppu, pumpun korkeutta säätelevä naru ja letku olivat operaation jälkeen solmussa niin paloi käämit. Nälkäkin oli ja pimeä tulossa. Mies oli hieman aiemmin sanonut että hänellä on ongelmia jo kuulokkeittensa sotkeentumisen kanssa, joten totesin mielessäni, että parempi selvitä tästä nyt ihan ite. Käämit siis paloivat ja päätin katkoa solmussa olevan narun autotallista löytämälläni puukolla. No, yllättävän sitkeä naru oli joten eihän siitä tullut kuin miehen kauhistunutta kommentointia. Mä siihen ärisin että eihän tää terä edes osoita mua päin että ei tässä mitään voi käydä. Puukko lensi pitkin pihamaata (hallitusti toki) ja mies ehdotti että jospa hän lähtisi hakemaan vaikka sakset. Mä siihen, että miten muka kuvittelee löytävänsä sakset kun en itsekään tiedä missä ne on. No, sakset löytyivät, mutta käämit oli jo niin paleneet että uppopumppu paiskautui kaivoon ilman narua pelkän letkun ja sähköjohdon varassa ja juputin että hoitelen sen seuraavana päivänä kun näkeekin jotain (oli jo tullut pimeää) Mies tajusi olla niin kuin siinä tilanteessa nyt kannattaa olla, eli sopivan matkan päässä ja suht hiljaa.

Tilanne meni ohi kun sain ruokaa ja muutuin taas ihmiseksi. Myöhemmin mies sanoi että välillä hän miettii että olenko lainkaan todellinen, mutta kun se näkee mut kiroilemassa vaaleanpunainen pipo päässä pihalla ja paiskomassa uppopumppua niin hän tietää että joo, olen todellinen :D. Kaverilla taitaa olla vielä tiukasti vaaleanpunaiset lasit päässä :D.

Uskallan olla ihan täysin mä, hyvässä ja pahassa. Aika ihanaa.

Naisen raivo käytössä

Vähänpä tiesin kun naisen raivosta kirjoitin. No, mun kulmasohva exältä tuli tänään. Vosun siskon ja sen miehen kuljettamana. Kyllä olivat jotenkin kovin nuivia ja vittumaisen oloisia, ihan kuin mä olisin jotain pahaa heille tehnyt. No, kantoivat palaset sisään ja totesivat että eheii, ei mahdu olkkariin, ei sitten niin millään. "Voi voi kun sun tarvii noi karmitkn purkaa että mahtuu." Sohva oli kiilautuneena ulko-oven ja kylppärin oven väliin, jumissa.

Mä sitten kiitin vuolaasti avusta ja sanoin että kyllähän mä pärjään. Nieleskelin kyyneliä. Häipyivät. Itku tuli, samaan aikaan alkoi napsahtamaan päässä, hitaaasti mutta varmasti. Vittu, mähän saatana saan ton tonne olkkariin, saan vaikka henki menis! Sitten alkoi helvetinmoinen vääntäminen. Edes takas, eri kulmissa, karmit naarmuilla. Asian kannalta kriittisimpiä ovia ei saanut pois saranoiltaan. Vitutti. Työnsin koko paskan kylppäriin ja mietin seuraavaa siirtoa

Huomatkaa  kyynel tossa reunassa.

Siellä se on, koko paska kylppärissä. Kylppärissä väänsin ja käänsin sitä sillä seurauksella että se iski mua jaloillaan päähän ja vajosin lattialle päätäni pidellen. Totesin ettei tule verta (mutta kuhmu tulee) ja itkin ja kirosin vähän. Rauhotuin ja vedin vähän henkeä. Ruuvasin pari jalkaa pois ja keksin uuden sotasuunnitelman. Ulko-ovi auki ja sitä kautta vauhtia. Sillä saan kääntymään. Ja niin sainkin. Eteisen oven sain nostettua saranoiltaan ja se helpotti hommaa niin että alkoi pelittämään. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan että perkele, mä onnistun! Kun sain sohvan asemoitua olkkarin oviaukkoa kohden niin loppu oli lasten leikkiä. Oviaukosta sujahti kuin leikiten, ruuvasin jalat takaisin, käänsin oikein päin ja työnsin seinää vasten. In your face sohva! Sitten pienemmän osan kimppuun, kevyt kuin mikäkin, varmaan vain muutama kymmenen kiloa. Se oli helppo homma. Ja sohva kasassa.

Aikaa meni puolisentoista tuntia, huomenna tunnen varmaan vasta että missä on pipi, päässä nyt ainakin, jalkapöydässäkin tuntuu oudolta, mutta ihan sama, mä olen voittaja. Mä olen niiiiiiiin voittaja!

Siinä se on, mun sohva <3. Kahden vuoden eron jälkeen. Kaksi vuotta kärsineempänä ja rähjäisempänä, ihan niinkuin minäkin. Mutta niin rakas ja mun perseelle sopiva <3. Nyt me kuherrellaan :)

Mä en vaan haluais selvitä aina yksin.

Edit: Auh, tää sohva tuo muistoja. Mä en olis tarvinnut niitä. En todellakaan. Tuntuu pahalta. 

Naisen raivo

Oon pohtinut näitä naisen raivon mahdollistamia voimia. "Vittu mä mitään apua tarvitse"-leimahdus päässä ja sitten tapahtuu.

Tässä muutama esimerkki esimerkki viime muutolta. Sohva otti pompun olkapäästä mutta siirtyi sisään http://puolinaisenero.blogspot.fi/2012/05/muutto-lahestyy-taas.html

ja massiivipuinen kaappi siirtyi myös sisään http://puolinaisenero.blogspot.fi/2012/12/nain-se-hoituu-asenteella.html

No, tällä kertaa leikin "heikkoa" naista ja siirsin Saunamiehen avustuksella vanhan sohvan piharakennukseen. Saunamies naureskeli mulle "et oo tätä yksin varmast sisään siirtänyt". Hah, todellakin olin! Se ei ole vissiin tutustunut ilmiöön nimeltä naisen raivo, joka antaa moninkertaiset voimat (tosin vammoja siinä saattaa tulla kyllä siirtäjälle ja siirrettävälle).

Sohvan siirron jälkeen Saunamies tuli seisoskelemaan mun eteiseen ja juttelemaan pariks minuutiks. Voi jestas sitä seksuaalista jännitettä ja silmäpeliä. Kukaan ei koskenut kehenkään. Saunamies lähti, mä jäin kiemurtelemaan himoissani. End of story. Tai jotain sinne päin. 

Näin se hoituu, asenteella

Eilen hain siis exältä loput tavarani, mukaanlukien huolella vaalimani kaappi (massiivipuuta),  itse maalattu. Exä oli ystävällisesti paketoinut sen ja köyttänyt nokkakärryihin. Hieman huolestutti etukäteen, että miten se sieltä autosta ensinnäkin laskeutuu. No, hienostihan se laskeutui, paljon tyylikkäämmin ja pehmeämmin kuin pesukone! Pikkuhiljaa ja hallitusti siis. Kaappi oli maassa, jesh. Ensimmäinen osa suoritettu. 

Sisään vie rappuset. Ei ole monta, mutta tässä kohtaa aivan järjettömän monta. Ensin kokeilin ihan vain vetää kahvoista ja renkaiden avulla pikkuhiljaa ylöspäin. Juu ei, aivan liian painava. Ei liikahtanut senttiäkään ylöspäin. Jaaha. Uusi suunnitelma.

 Jotenkin kulmittain mä sain ensin toisen renkaan seuraavalle portaalle ja sitten toisen. Joo, näin se tapahtuu, paitsi ei sitten tapahtunut vaan kohta oltiin lähtötilanteessa vittuperkelen saattelemana. Uudestaan ekalle portaalle...

 No, sitten mä päätin, että kokeillaan raa'alla puskuvoimalla ja kellistin kaapin nokkakärryjen kahvojen varaan ja toivoin että renkaat pysyy ekalla rappusella. Olkapäällä puskien raivolla rupesin puskemaan kaappia eteenpäin. Se liikkui! Jesh! Kunnes pysähtyi...

 Kahvat stoppasivat kynnykseen, renkaat olivat ihan rappusen kulmalla, eli oltiin vähän niinkuin jumissa. Jotenkin sain kuitenkin nostettua toista puolta niin että kahva meni kynnyksen yli.

TADAA! Sisällä on! Lyhyesti kerrottu, oikeasti aikaa meni  yli puoli tuntia, että kyllä siinä muutama kirosana, hikikarpalo ja epätoivo pääsi ilmoille, mutta sisusta mulla harvemmin mikään on jäänyt kiinni, ei tälläkään kertaa. Olkapäässä tuntuu tosin siltä, että hieno mustelma on tulossa, otin varmaan jossain kohtaa putoavan kaapin sillä vastaan. Pieni vaurio tuli kaappiinkin, harmi, mutta maali auttaa.

Terapiamies tarjosi apua. Mutta en mä jaksa ottaa sitä vastaan. Yritin selittää että mä en vaan jaksa siivota ottaakseni apua vastaan. Ei se ymmärtänyt. Ehkä te naiset ymmärrätte paremmin?

Huomenna sitten toivottavasti saan maalia siihen pönttöuunintausseinään. Siitä ei varmaan tuu kovin hyvän näköinen, mutta omanipahan on, eli jos on vähän epätasainen niin so what, ite kattelen. Ajattelin ensin ihan valkoista taustaa, mutta vaihdoin lennossa suunnitelmaa ja Muurin värinen maali (ruskea) odottaa sutimista. Huomenna sitten niitten tiilien kantaminenkin edessä. Ja siivous. Kyllä mä tästä selviän.

ps. Terapiamies (joka ei enää virallisesti oo mun terapiamies) on sitä mieltä että mä en voi ottaa apua vastaan kun haluan todistella itselleni että pärjään itse. Että se olis mulle jotain terapiaa. No, ehkä se on. Enkä mä oo ollenkaan henkisesti niin vahva kuin mitä yritän maailmalle uskotella.

Pehmorinsessa

No niin, eilisestä selvitty ja vähän hävettää osa noista eilisistä kirjoituksista. Mutta koska ne on kirjoitettu ja julkaistu niin saavat olla. Matkantekoa nekin. Muistuttavat sitten joskus tästä ajasta.

Terapiamieskin tulisi kuulemma hautajaisiin. Mä kopioin tähän nyt pari juttua mitkä haluun muistaa ja sähköpostiin ne niin helposti hautautuu. Terapiamies sanoi eilen lohduttaakseen (joojoo, kyl se varmaan tarkoittikin): "Sä olet kiehtova yhdistelmä sairaan hienoa  huumoria, fiksuutta ja empatiaa. Ja avoimuutesi ja suoruutesi on myöskin jotain hyvin harvinaista ja jotain mitä arvostan suuresti". Kauniisti sanottu ja lämmitti. Sillä on sana hallussa.

Kuuntelin eilen tuon "Tahdon elää" biisin about 30 kertaa ja tänään linkkasin Ystävälle sitten sen biisin. Se kommentoi: "sä oot pohjimmiltas niin ihqun pehmo, vähän semmonen rinsessa <3" Niinhän mä oon. Tosin sit se jatkoi, että mun pitäis löytää se prinssi kun tää yksin omakotitalossa asuminen ei kuulemma oikein sovi mulle. Anteeks nyt vaan! Mun mielestä mä oon pärjännyt oikein helvetin hyvin olosuhteisiin nähden! Se kommentti kyllä hieman loukkas. No, ehkä toi kommentti tuli siitä kun kerron ystävälle melkein kaiken, senkin, että joskus pelottaa mennä yläkertaan kun siellä voi olla mörköjä :). Vaikka tiedän, että se "mörkö" on vaan toi yks kissa mikä sitä ovenkahvaa rämppää. Kyllä mä saan pelätä mörköjä jos mä haluun, vaikka tiedän, ettei niitä oo olemassa. Nii.

Monikohan aattelee, että mä en selviä talvesta tässä talossa? No, Ystävä ainakin meinaa, että oon liian laiska lumitöihin yms. juttuihin. No, niinhän mä oonkin ollut, parisuhteessa, kun on ollut se toinen joka ne on reippaasti tehnyt. Mutta kyllä mä perkele osaan lumitöitä tehdä jos mä haluan! On mussa sisua jos joku ei oo vielä huomannut. Ihan vittuillaksenikin meinaan selvitä, niin! Joo, välillä vähän notkahtaa, mutta perkele mä selviin vaikka oonkin tämmöinen pehmorinsessa!

Ja nyt mä kiipeen katolle ja siivoon ne rännit, ihan sisulla. Eilen meni sisu kaulaan, mutta nyt mä sen teen. Perkele!

Edit: Voi helvetti! Se kattokaltevuus tuntuu katolla paaaaaljon jyrkemmältä kuin miltä se maasta käsin näyttää. Joo, pääsin mä sinne katolle, lapetikkaatkin oli, mutta vain toisella puolella. Enkä mä sitten tennareiden kumipohjien varassa uskaltanut lähteä laskeutumaan ilman mitään turvajuttuja sinne rännille. Pitäis ostaa oikeat tikapuut, mutta kun ei mun Yarikseen mahdu. Hmph!

Muutto lähestyy, taas...

Eletään toukokuun loppuja, vuokrasopimus on toukokuun loppuun, eli tänä viikonloppuna on pakko muuttaa, vaikka valmista rempan kanssa ei ole. Eli vettä ei tule, kylppäri atomeina. Vessa saattaa olla, mutta olishan mulla ollut se puucee.

Ystävä on rakastunut. Yritti ensin "naittaa" sitä miestä mulle, onneksi en ehtinyt edes tavata, olisi ollut hienot kolmiodraaman ainekset kasassa. Ei siinä vaiheessa halunnut niin kilttiä miestä, mutta muutamassa päivässä mieli muuttui. Näinhän mä koko ajan, että se jannu oli ihan lääpällään ystävään, siksipä en sen terveisten lähettelyitä kovin vakavasti ottanutkaan. Mutta silti, jotenkin silti tuntuu pahalta tommoinen. Ihan kuin se mies muka mun olisi ollut, kuulostaa varmaan tosi tyhmältä "loukkaantua" tommoisesta. Ja vaikka hänelle niin kovasti onnea toivonkin niin pelkään, että jään nyt yksin. Ja myönnän olevani kateellinen toisen onnesta. Rumia tunteita. HYI!

Viime viikolla vein ison kuorman tavaraa, sohvan, lipaston yms. isoja juttuja. Ex lainasi taas työpaikan pakua ja oletin, että olisin saanut häneltä myös kantoapua. No, en saanut. Istuin sitten keittiönpöytäni ääressä ja itkin. Miten hitossa saan kolmannesta kerroksesta sohvat sun muut alas? Yksin? En mitenkään. Tajusin kyllä sen. No, internetin ja facebookin aikakaudella pistin epätoivoisen viestin fb-seinälleni, että muuttoauto on, mutta ei apuja. Yksi ihana paikallinen puolituttu sitten ilmoitti, että hän voi kyllä tulla jeesaamaan! Ihana ihminen! Ja taas itkin, ilosta tällä kertaa. Muuttokuorma saatiin siis valmiiksi, naiset kun pakkaa niin et edes kuormansidontaliinoja tarvita kun kuorma suunnitellaan niin hyvin :D. Sitten vaan köröttelemään, taas. Meni jo kuin vanhalta tekijältä, peruutuskin onnistui, jesh!

No, uuden talon päässä ei sitten apuja ollutkaan, ajattelin että jos remppajengi olis ollut paikalla niin olisivat jeesaanneet sohvan kanssa. No, ei sitten ollut. Ystäväkään ei voi auttaa kun selkä ei kestä. No, VITTU minen mitään apua tarvitse, ajattelin. Ja naisen raivolla sitten siirtyi sohva pakusta maahan, maasta rappusia pitkin taloon, hiki valui ja perkeleet lentelivät. Sohva otti pompun mun olkapäästä, sattui. Tai no, ei sattunut silloin, vaan sattuu nyt. Adrenaliini auttoi. Olen mustelmilla, mutta sohva on olohuoneessa. Aika voittajaolo. Mutta väsynyt, ja kipeä.

Niin, se oli siis viime viikonlopun muuttoreissu, tänä viikonloppuna sitten sängyt ja loppu pikkusälä. Ja loppusiivous. EI JAKSA ENÄÄ! Pakun saan tänään, apuja on luvattu pesukoneen kantoon onneksi, sen puolitutun saan varmaan sänkyjen kantoon. Loput meneekin omin voimin, omin vähin voimin. En tiedä miten saan pesukoneen uuden talon päässä alas pakusta yksin, luulen, että siihen edes naisen raivo ei riitä. Mutta katsotaan... Ei se maksanut kuin 40 euroa tai jotain sinne päin, jos ei muu auta niin perkele työnnän sen pakusta alas pihamaalle ja maatkoon siinä, mitä mä sillä teen kun ei mulle tule edes vettä.

Pomo kertoi olevansa huolissaan miten mä jaksan ajaa 1,5 tunnin työmatkaa ens viikosta alkaen. Oli pakko heittää, että itse olen kyllä enemmän huolissani siitä, miten jaksan ensi viikkoon asti, eli siis muuton yli. Kukaan ei tajua miten loppu olen. Muisti mulla prakaa kohta kokonaan. Onneksi sentään vielä muistan, että pitää kämppä tyhjentää. Työasiat katoaa muistista saman tien, pitää käydä välillä työkaverilta kysymässä, että mitä siitä ja siitä asiasta tulikaan sovittua. Kun en vain kertakaikkiaan muista. Enkä töissä saa edes tehtyä mitään

No, pakko jaksaa, jaksaa, jaksaa. Ei ole vaihtoehtoa. Toivottavasti en romahda jossain vaiheessa. Ei oikein Ystävästäkään ole nyt kuuntelijaa kun se on niin in love. Tai no, kuuntelishan se, mutta ei välttämättä sydämellään.