Lukijat

torstai 21. maaliskuuta 2019

Reunalla kuulukin pelottaa

Työpaikan vaihdos tarkoittaa sitä, että viimeinen side vanhaan paikkakuntaan katkeaa ja se hieman hirvittää. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että päässä tapahtuu pieniä rakoilemisia välillä.

Jostain syystä juurruin tuohon edelliseen asuinkaupunkiini, ehkä siksi, kun siellä itsenäistyin, selviydyin ja muodostin uuden tuttavapiirin. Elämä oli loppuaikoina tuttua ja turvallista, vaikka mieskuviot välillä vähän horjuttikin.

Nyt kun olen saanut uudesta kotikaupungistani työpaikan, niin miksi sama ei tapahtuisi siinäkin työpaikassa. Juurrun ja tutustun, enkä koe itseäni enää niin yksinäiseksi. Tulen nauttimaan kävelytyömatkasta ja työroolista vähän kuin osana koneistoa, tuotantoa. En ole moottori enkä avainhenkilö, vaan teen sen oman pikkuhommani ja menen kotiin. Jos sairastun tai olen lomalla niin joku muu tekee hommat. Hitto mitä luksusta ja myös vähän pelottavaa. Musta tulee vain yksi lisäpää toimistosermikuutiostoon.

En selkeästi ole enää mieleltäni niin joustava, kuin joskus aiemmin ja mua (kontrollifriikkiä) rassaa se, että mun elämään vaikuttavia lankoja on muidenkin, kuin mun käsissä. Huomaan usein olevani tyhmä, itsekäs ja lapsellinen.  Vähän pakollisia  kasvukipuja.

Niin kuin Samuli laulaa: "Reunalla kuuluukin pelottaa".

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Kohti uusia haasteita

Uudet haasteet kävelymatkan päässä olevassa työpaikassa kutsuu :). Sain sen työpaikan, jihuu! Itseasiassa Pokemonista oli hyötyä tän työpaikan saamisessa :D. Ei ollenkaan turha peli!

Ikävä tulee muutamaa tyyppiä, eilen (siis jo ennen haastattelua) tihrustin jo itkua kun pidin mielessäni jäähyväispuhetta (vähänkö nuoleskelua ennen tipahdusta).

Helpottunut, jännittynyt uuden edessä ja vähän innostunutkin fiilis. Palkka laskee, mutta saan pari tuntia lisää aikaa päivään ja toivottavasti myös vähemmän vitutusta.

Elämä kantaa ja kaikki järjestyy :)


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Yllättävä anteeksipyyntö

 Vanhemmat lukijat muistavat varmaan Tyypin? Tyypin tapasin heti avioeroni jälkeen alkuvuodesta 2012 ja ihastuin kovin. Loppujen lopuksi 1,5 vuoden tapailun ja kärvistelyn jälkeen Tyyppi halusikin jonkun muun ja alkoi seurustelemaan hänen kanssaan. Peruslaastari mulle, kirveli pitkään pois repäistessä. Toimi hyvin näin jälkikäteen ajateltuna laastarina.

Nyt Tyyppi on eronnut. Onhan se aina välillä viestitellyt niitä näitä, tilittänyt muun muassa parisuhteensa vaikeuksia ja mä lyhyesti vastaillut kohteliaisuudesta. Minkäänlaista tunnetta Tyypin viestit ei enää aiheuta, eivät ole aiheuttanut enää vuosiin. Paitsi tämä viimeisin aiheutti kyllä huvittuneisuutta.

Nyt kuitenkin, SEITSEMÄN vuoden jälkeen, Tyyppi on kuulemma kovasti ajatellut mua ja halusi pyytää anteeksi sitä, miten paskamaisesti mua kohteli silloin joskus ja oli siitä kovin kovin pahoillaan. Kovasti oli huolissaan siitä, että pidänkö häntä ihan mulkkuna. Kielen päällä oli vastata että mitäpä väliä sillä oikeestaan on pidänkö häntä mulkkuna vai en. En vastannut sitten siihen mitään. Hänestä on tuntunut niin kovin pahalta. Hän ei kuulemma ymmärrä miksi käyttäytyi niin. Oisko vaikka käyttäytynyt silleen, koska on mulkku? No voi voi. Lohduttaako pitäisi? No en lohduttanut. Sääli on sairautta näissä asioissa.

Kaikenlaisia omituisia yhteydenottoja sitä saakin. Tuleekohan näitä anteeksipyyntöjä nyt sitten kronologisessa järjestyksessä :D. Kelailijan anteeksipyyntö olis kyllä mielenkiintoista kuultavaa.

Miehet on mystisiä.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Suunta kirkastuu

Epämääräinen tempoilu työkuvioiden kanssa alkaa selkeytymään. Hain uutta työpaikkaa jälleen kerran. Työpaikka on laadultaan semmoinen, johon ei pitäisi olla ongelmia päästä, useampi paikka haussa ja epäsuosittu ala. Jos en pääse, niin sitten onkin jo huonompi tilanne. Mutta ei hätää, on plan b selvillä! Haen yhteishaussa  monimuoto-opiskelemaan ja haen todennäköisimmin opintovapaata nykyisestä työstä. Todennäköisesti haen opiskelemaan, vaikka saisinkin tämän uuden työpaikan. Teen sen sitten vain työn ohessa.  Jos koulun ovet eivät avaudu niin suoritan ensimmäisen vuoden opinnot avoimen puolella :)

Tuskailin tuon työpaikan hakemisen kanssa, koska se ei todellakaan ole mun unelmatyöpaikka, mutta Yksisarvisen kysymys, että viihdynkö sitten nykyisessä työpaikassa, pisti pohtimaan asiaa hieman toiselta kantilta. Ollako huonossa työpaikassa, jonne ajaa pari tuntia päivässä vai työpaikassa, joka on kävelymatkan päässä? Kyllä muutama lisätunti vuorokauteen kompensoi jo jotain.

Tuntuu aika mukavalta kun on askelmerkit selvillä. Talviloma selvensi ajatuksia ja tuli selvästi tarpeeseen!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Kun mikään ei riitä

Tammikuussa kriiseilin asumis- ja omistusidentiteettini kanssa ja etsin omakotitaloja vimmaisesti. Olen kalibroinut unelmani ja todennut, että tarvitsen tähän tuskaani NYT HETI kesämökin. Niitä tutkiskellessani totean, että en ole saanut 23 työssäkäyntivuoden aikana kerrytettyä itselleni varallisuutta edes sen vertaa, että saisin rantamökin ostettua. Löysin kyllä ihanan idyllisen rantamökin, joka mahtui budjettini rajoihin, mutta perustukset näyttivät siltä, että olisi isompikin maanjäristys käynyt. Käytännössä perustukset olivat kasa kivenmurenia. Yritin Yksisarvismiehelle vakuuttaa, että onhan mökki pysynyt paikallaan jo varmasti 70 vuotta, että mihinkä se siitä yhtäkkiä romahtaisi, mutta kyllähän munkin järkeni sanoi, että ei siitä mitään tule. Se siitä rantaidyllistä. 

Laitoin vuorotteluvapaahakemuksen työnantajalle. Tuli hylättynä takaisin. Syy oli heppoinen. Motivaatiota nykyiseen työhön ei ole lainkaan, mutta uutta työtä ei löydy. 

Mulla on ollut viime vuosina semmoinen fiilis, että mä pystyn mihin vain. Nyt sitä ei ole. Toivottavasti se johtuu vain siitä, että olen ollut koko alkuvuoden kipeänä. Kaksi keuhkoputkentulehdusta putkeen ja influenssa tai hemmetin kova flunssa. Nyt viikon kuumeettomana, mutta silti voimat ihan poissa ja keuhkot rahisee. Vituttaa. 

Tämä on nimeltään "kun mikään ei riitä"-syndrooma. Kun tärkeitä asioita on loksahdellut paikoilleen, niin pienemmät asiat alkaa vituttamaan. Tai no, itseasiassa ei tämä mikään  "kun mikään ei riitä"-syndrooma ole, olen vain noussut Maslow:n tarvehierarkiassa pykälän ylöspäin ja tavoittelen seuraavaa loikkaa heti perään. Ongelma on vain mun kärsimättömyys, ei pysty odottamaan sitten niin yhtään. Kaikkihetinyt ja jos se ole mahdollista, niin sekös  sitten turhauttaa ja kiukuttaa. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. 

Nykyään kirjoitan postauksia enimmäkseen vain luonnoksiin, koska julkaisukelpoista, riittävän fiksua ja valmista ei tunnu tulevan. Nyt en anna liiallisen itsekritiikin estää julkaisua.