Mikä sua vaivaa?

Olen oudon hyvällä tuulella. Jopa niin hyvällä että siihen on kiinnitetty työpaikalla huomiota. Kysyin yhdeltä työkaverilta, jonka kanssa harvemmin juttelen, oikein painokkaasti että "Mitä sulle kuuluu?" ja hymyilin päälle.  Se katsoi hitaasti ja kysyi että mikäs taka-ajatus tässä ny on?

Työkaverit meinaa että loma teki musta oudon kun syön siansiemeniä ja kauramaitokahvia ja oon muuttunut hyväntuuliseksi hörhöksi.

Ehkä se on chia, maidottomuus, vehnättömyys, edellämainittujen placebovaikutus, kevät, ihastuminen, viikonlopun tulevat treffit, kivat työkaverit, valo.

Tässä muutama herkullisen näköinen chiavanukaskuva :D. Työkaveri alkoi yökkimään kun näytin tuota mansikkakauramaitochiaevästäni äsken :D. Maku on kyllä ehdottomasti parempi kuin ulkonäkö.

Mansikkakauramaitochiavanukas

Mustikkakauramaitochiavanukas

Persikkakauramaitochiavanukas

Maidoton, sokeriton, vehnätön

Nyt se alkoi, mun uus elämä. Join kauramaitokahvia. Olihan se hieman pelottavaa alkuun, mutta ei se niin pahaa ollut kuin ajattelin. Maistuihan se kyllä kauralta, mutta näytti sentään normaalilta maitokahvilta. Onneksi tykkään kauran mausta. Luulisin että kaurakahviin on mahdollista hyvinkin tottua.

Ruisleipäni onkin nimestä huolimatta näköjään vehnäleipä ja eilisen kastikkeeni suurustin vielä vehnäjauhoilla, mutta pikkuhiljaa ne huonoudet tästä karsiutuu kun oikein kovasti tsemppaan.

Ostin Lontoosta chian siemeniä kun sattui vastaan. Laitoin ne likoamaan, ensifiilis n. 10 minuutin turpoamisen jälkeen on että näyttää homehtuneeilta kuivuneilta vadelmilta, jotka on täynnä matoja. Pussissani luki että 1 ruokalusikallinen siemeniä ja kaksi ruokalusikallista vettä. No eihän se mihinkään riittänyt, joten lorottelin vettä paljon enemmän.

Kun sammakonkutu oli käsitykseni mukaan valmista, aloin miettimään että mitä laittaisin sekaan. Pakastemansikkarouhe valikoitui koska ajattelin että mansikka on aina hyvää. Olin ostanut Yosan kaurametsämarjajugurttia (tää ei ollutkaan sokeriton) ja päätin heittää myös sen sekaan. Sauvasekoittimella vielä suristelin kaiken sekaisin (koska pelkäsin sitä sammakonkutua). Hitto vieköön, siitähän tuli ihan nätin näköistä! Eikä makukaan ole paha :). Ehkä olisi voinut turvottaa nuo siemenet vaikka siinä kauramaidossa niin olisi tullut vähän vähemmän vetinen satsi, mutta hei, ekaks kerraksi oikein hyvä suoritus vaikka itse sanonkin :D. Jos ei pelkää makeutusaineita niin varmaan sokeriton mehukeittokin toimisi turvotusalustana.                           

Ihanaa olla kotona!

Ihanaa olla kotona! Mä olen niiiiiin paljon enemmän hiljaisuuden rakastaja kuin suurkaupungin ihmisvilinässä viihtyvä.

Kotimatka ei ollut mitenkään helppo. Lähdettiin ajoissa, olinhan varannut julkisilla kulkemiseen puolet enemmän aikaa kuin olisi ollut tarpeen, mukamas. Päivällä olin käynyt kävelyllä pikkukivien ropistessa tuulen voimasta niskaan. Eksyttiin vaihdossa metrosta junaan ja vihdoin aseman löydyttyä todettiin että junia oli peruttu myrskyn takia. En ollenkaan tajunnut myrskyn vakavuutta, tosin ajattelin kyllä että mitenhän nousu onnistuu semmoisessa tuulessa. Puolisen tuntia (nyt jälkikäteen sanottuna, VAIN puolisen tuntia) asemalla odoteltuamme tuli juna. Paikallisjuna joka pysähtyi jokaisella asemalla. Check innin alettua oltiin vielä junassa. Täpötäydessä junassa, johon suurin osa ei edes mahtunut. Seisomapaikat ei siis haitanneet yhtään. Panikoin että ehditäänkö edes koneeseen. Päästiin vihdoin kentälle ja hätäpäissäni checkauduin koneella lennolle. Kone ei reagoinut mun näpyttelyihin ja tarjosin passeja koneelle väärin päin. Henkilökunnan avustuksella suoriuduin vihdoin viimein hermorauniona. Sitten laukku bag dropiin. Liian painava, piti purkaa 600 grammaa! pois. Purettiin varmuudeksi enemmän, joka kostautui sitten portilla ja mun käsimatkatavara ei päässytkään matkustamoon. Kilon liian painava. Loppujenlopuksi päästiin matkaan vajaa tunti myöhässä (kun ensin lähtöporttia oli vaihdettu ja koneellista ihmisiä juoksutettu ympäri kenttää.)

Nousu pelotti eikä pelkoa helpottanut se, että kapteeni kuulutti että lähtö voi olla vähän pomppuinen ja olihan se. Selvin naputtelemalla rauhoittelupisteitäni ja ajattelemalla ihania asioita kuten halailua TKM:n kanssa. Päätin myös vakaasti että mulla ei ole tarvetta kyllä lennellä enää. Ainakaan selvinpäin. Se pelko on vaan niin kauheaa. Kyllähän se taas unohtuu ja kohta taas keksin tietty lentää jonnekin.

Tänään googletin Doris-myrskystä ja se, mitä mä siitä näin oli pieni osa! Oli kuolemantapauksia ja vielä pahempia junaruuhkia kuin missä me oltiin, eli oltiin todella onnekkaita että päästiin kentälle ajoissa. Lentokin sujui olosuhteisiin nähden loistavasti.

On nii ihanaa olla kotona! Luojan kiitos luin noita uutisia vasta tänään! Olisin ollut täysin paniikissa eilen jos olisin tiennyt.

Raskasta lomaa

Voi luoja ota minut jo pois täältääääää! Terkkuja Lontoosta.

Olen jo niiiiiin väsynyt tuon nuoremman teinin kanssa reissaamiseen että huominen kotiinpaluu on kyllä tervetullut. Hän ei luonnollisestikaan ole halunnut viettää lainkaan aikaa mun ja isosiskonsa kanssa, vaan on käytännössä ollut vain hotellin yhteydessä olevassa kauppakeskuksessa. Huomenna hänen pitää käydä kuvaamassa Big Ben someensa (eilenhän hän ei halunnut mukaan kun käytiin esikoisen kanssa Dungeonissa).

Tultiin tänne maanantaina ja ajattelin että lapsi olisi innoissaan kun hänen toiveensa mukaiseen paikkaan tultiin. Lempparikauppa ja kaikkee. Sinne se sitten ekana suuntasikin, yksin tietysti. Illalla taas nähtiin ja kysyin että mitäs ostit. Ei kuulemma mitään kun ei siellä mitään ollut. Siinä kohtaa saatoin hieman sisäisesti kiihtyä. Kolme vuotta se oli puhunut että pitää päästä Lontooseen ja Primarkiin ja nyt kun sen sitten järjestin niin EI MITÄÄN ostettavaa. On se onneksi jotain sen jälkeen sitten löytänyt siitä samaisesta kaupasta. Mutta voi jestas että toi 14-v on raskas ikä. Sama ikä taisi tuolla esikoisellakin olla rasittavin. Nyt pari vuotta myöhemmin ei ole mitään ongelmia sen kanssa. Onneksi.

Olen eksynyt itsekin sovituskoppeihin, jäänyt jumiin liian pieniin vaatteisiin, ihmetellyt hauikseni kasvua (alaspäin) ja muutenkin helvetin turvonnutta olemusta. Miettinyt myös, että mahtaako TKM olla sokea. Jos jotain hyvää niin on sentään tavannut mut karseimmillani, turvonneena sikana ja silti tykkää kai musta. Tai sitten on tosiaan vaan sokea. Tai sitten osaa arvostaa mun ihanaa sisintäni. Kunhan täältä uppopaistetun ruuan keskeltä pääsen kotiin niin sanon kuitenkin heiheit kaikelle huonolle ruualle. Taas kerran.

Ostan kauramaitohässäköitä, chian siemeniä ja alan elämään sammakonkudulla. Ai että.

Ihotautipolilla

Tänään oli kauan odotettu ihotautipolikäynti HS-tautini tiimoilta. Hidradenitis suppurativa. Hikirauhastulehdus, taiveakne, mitä noita lempinimiä sille nyt on.

Polikäyntipäivän kunniaksi heräsin aamulla ja totesin vatsani olevan kuivunutta verta rapiseva. Olin onnistunut vuodattamaan vereni niin ettei sänky kuitenkaan ollut sotkeutunut. Hieno homma hei. Uus juttu toi äkillinen ja ennakoimaton verenvuodatus.

Polikäynti oli tehokas, muutaman minuutin mittainen. Seuraavaksi ohjelmassa keuhkoröntgen (ettei oo tuberkuloosia), kasa labroja, b-lausunto niitten jälkeen ja kelalta lupa tai jotain. Kuulostaa aikaa vievältä prosessilta varsinkin kun jonkun labrakokeen valmistumisessakin menee jo kaksi viikkoa ja pääsen sinne vasta viikon päästä. Ja sitten Kela, ei voi olla nopea. Sitten saan biologisia piikkejä.

Biologisia piikkejä, jotka voivat aiheuttaa syöpää, sydämen vajaatoimintaa, infektioita ja hermostohäiriöitä. Luin opasvihkosia silmät suurina ja naama norsunveellä. Maidoton, sokeriton ja vehnätön ruokavalio on suositeltava. Kyllähän mä ton sokerittomuuden ja vehnättömän sulatan, mutta maidoton. Pikkuhiljaa alkoi uppoamaan tajuntaan että jäätelö on maidosta, rahka on maidosta, kahvimaito on maidosta, kaikki on oikeestaan maidosta.

Kyllähän google kertoo että ilman maitoakin elää, ja vielä ihan hyvinkin ja varmasti voi paljon paremminkin. Olen vain kaavoihini kangistunut, myönnän sen. Asenneongelma. Ehkä tää on vain "alkushokkia" ja sulatan asian pikkuhiljaa. Pakkohan mun on kai. Positiivista sentään, että viini on maidoton :)

En tiedä ottaako mua enemmän päähän noi syöpäjutut vai se, että mitä jos ne piikit ei autakaan. Se on sitten sen ajan murhe vissiin, turha kai etukäteen murehtia.

Viherpeukalo

Ostin tosiaan eilen itselleni sen ystävänpäiväkimpullisen tulppaaneja. Muistin että tulppaanit pitää laittaa vähään veteen ettei varret vain venähdä. Ihailin kimppuani sen illan. 

Tänään töistä tullessani ajattelin jatkaa ihailua. Joopajoo. Vesi ei ihan riittänyt enkä tajunnut lisätä aamulla. Kyllä mua sitten harmitti! Ne oli niin ihania! Meinasin tempaista ne jo roskiin, mutta sain idean rapsia kukat pois ja pistää ne uimaan. Sitä ennen hätäpäissäni olin lorotellut maljakkoon reippaasti vettä, ennen kuin olin tajunnut että se on turhaa. 

Tässä ne kukat uiskentelee kuin pienet sorsanpoikaset. Ei ollenkaan huonon näköistä näinkään. Jatkoin tulppaanieni ihailua tämänkin illan :).

Muutaman tunnin päästä silmiin sattui se tulppaanikimppu, josta kukat oli jo uimassa. Joo, nousihan ne varret tanakasti vaikka kovin lötköjä olivat olleet. Repesin totaalisesti. Minä ja mun viherpeukalo. Mun elämäni on kauheaa draamaa välillä.

Ystävänpäivä 2017

Hyvää Ystävänpäivää rakkaat! Olette tärkeitä, iloissa ja suruissa.

Tänään on ystävänpäivä. Yksi työkaveri sai töihin ruusuja. Kai mä kateellinen olin. Ja ärsyyntynyt siitä, että pitää leveillä töissä. Ostin omat tarjoustulppaanini S-marketista kotimatkalla. Enhän mä mitään odottanut, mutta kuitenkin.

Perusvire on alakuloinen, voi johtua viikon piinanneesta flunssastakin, tai sitten siitä, että sain tänään excelin, jossa oli lueteltu kevään menot tunnin tarkkuudella. Miten siihenkin exceliin naisen sovittaa? Kovin huonosti. Varsinkin kun ne vapaahetket mitattiin minuuteissa. Oon mäkin itseni tilanteeseen taas järjestänyt.

Postilaatikossa oli kuitenkin ystävänpäiväpaketti ihanalta ystävältä <3. Kiitos! Piristi muuten aika ankeaa päivää.

Laahustetaan kohti kevättä kuitenkin. Hitaasti, mutta varmasti. Ihanaa, ankea ja pimeä talvi alkaa taittua.

Ensi viikolla talviloma ja lasten kanssa Lontoo. Taas.

Halailua

Tuossa jokin aika sitten olin sisäisesti hieman huolestunut että miten minun ja TKM:n tapaamiset onnistuu kun näytti niin vaikealta saada mitään järjestymään. Tälle viikolle järjestyi kuitenkin kahden yön treffit mun luonan, joten tunnen vähän hölmöyttä sisäisestä kitinästäni (jota en toki kohdehenkilölle paljastanut)

Treffit menivät pääosin samalla kaavalla kuin aiemmatkin, tosin hän teki etätöitä ja mä töitä työpaikallani yhden päivän. Eli jätin miehen ihan ypöyksin mun luo ja olin huolissani että pärjääkö se siellä edes :D. Pärjäsihän se, oli lämmittänyt ja hakenut puitakin. Enhän mä juuri mitään saanut aikaiseksi itse töissä, mutta oli semmoinen päivä, että pakko oli olla fyysisesti läsnä.

Yksi ilta, päivä ja kaksi yötä meni salamannopeasti eikä läheisyyttä saanut tankattua läheskään riittävästi vaikka yritettiinkin kovasti. On ollut ihanaa törmätä ihmiseen joka jakaa saman halimistarpeen mun kanssa.

Mulla on hyvä ja lämmin fiilis ja just nyt on semmonen tunne että kaikki kyllä järjestyy :).

Mielenkiinnolla odotan että miten asiat järjestyy ja milloin. Siihen asti vaaditaan vähän kärsivällisyyttä

Töissä on tähän aikaan vuodesta kiirettä ja yhdellä jos toisella on pinna vähän tiukalla. Mä en kuulu siihen kaikista pisimmän pinnan omistajien joukkoon ja se välillä kyllä tulee töissäkin ilmi. Mun esimieheksi tuli kesällä talon ulkopuolelta uusi ikäiseni mies. Häntä ollaan sitten kollegan kanssa opetettu taloushallinnon hommiin reilu puoli vuotta. Ihan kehityskelpoinen yksilö, mutta monen tulen välissä.

Olen yhtä kohtalaisen vaikeaa asiaa yrittänyt saada menemään ymmärrykseen kesästä asti. Asiaa, josta tulee joka kuukausi selvityspyyntö vaikka olen joka kuukausi asian selvittänyt ja sama selvitys pätee. Mutta koska asia ei ole ymmärretty niin minkäs teet. Menetin hermoni alkuviikosta kun puhelin soi muutamaa minuuttia ennen neljää ja pyydettiin jälleen kerran selvitystä. Siihen kun menee joka kerta vähintään muutama tunti niin en ilahtunu ja ärsyyntymiseni saattoi välittyä puhelimen välityksellä aika sellaisena kuin se tuntui sisälläkin. Puhelun päätyttyä annoin puhelimen pudota pöydälle (palikkamallin Nokia, ei ne mene rikki vaikka mitä tekis). Puhelin keilasi matkansa varrella olleen vesimukin, joka kaatui paperien päälle. Nostin mukin johon jäi tilkka vielä jäljelle ja hain paperia. Paiskasin aikamoisen nipun paperia pöydälle kuivatakseni jäljet. No, aikamoinen nippu keilasi mukin uudelleen kumoon ja loput vedet kaatui näppikselle. Olin yksin toimistolla, joten päästelin kirosanoja vapautuneesti.

Rauhotuin ja selvitin asian niin ymmärrettävästi kuin pystyin. Jokunen päivä sen jälkeen esimies meni kollegan huoneeseen vakavalla naamalla "mun pitäisi mennä Puoliksen huoneeseen. Se varmaan taas suuttuu". Pomo tuli ja sanoi "älä ammu viestintuojaa".

Opettelen kirjoittamaan

Olette varmaan huomanneet että en ole osannut kirjoittaa "normaalisti", koska mies on saattanut lukea. Puhuttiin asiasta ja sovittiin että mies lopettaa lukemisen, mutta varaa option muuttaa mielensä, mutta keskustelee asiasta ensin mun kanssa ennen kuin lukee. Tämä oli hänen ehdotuksensa, ei mun. Mä luulen että mieheltä tuommoinen saattaa onnistua, mutta naiselta ei varmasti onnistuisi.

Pienellä varauksella nyt siis kirjoittelen. On asioita joita en kuitenkaan voi kirjoittaa niin syvällisesti kuin haluaisin. Pelot esimerkkinä. Niistä en oikein ole osannut puhuakaan miehelle, eikä ehkä ole järkevääkään. Ne mun pelot kun on vähän hölmöjä ja osa onkin jo aktivoitunut, mutta mä koitan antaa niiden olla ja hyväksyä niiden olemassaolon.

Mä tykkään kyllä Tkm:stä kauheasti. Tässä kevään ja kesän aikana ehkä asioita muuttuu ja välimatka saattaa lyhentyäkin. Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu välimatkan suhteen ja millaiseksi tämä suhde muodostuu. Mitään äkkinäistä tässä ei tule tapahtumaan.

Tuntuu tosi hyvältä kun miestä kiinnostaa mun elämä ja haluaa tietää musta koko ajan lisää vaikka tietääkin jo blogin takia ihan helvetisti. Liikaakin, on myöntänyt. Ei nämä edelliset ole kyselleet tuommoisia kuin Tkm. Voihan se tietty olla että en vain muista, mutta jotenkin tuntuu vaan erilaiselta silleen hyvällä tavalla.

Koitan opetella kirjoittamaan taas uudelleen. Katsotaan nyt mitä tästä tulee...