Lukijat

torstai 26. lokakuuta 2017

Arkea

Päätin luovuttaa Kokonaiselle Kaupunkilaismiehelle vaatekaapistani hyllyn, jotta hän voisi tuoda tarpeellisia yöpymistarvikkeita ja vaihtovaatteita mun luokse jos pakottava tarve tulee joskus tulla mun luokse vaikka suoraan töistä. Mies toi kamojaan ja oli kuin kotonaan niin kuin kuuluukin.

Vierailun jälkeen pesin pyykkiä ja häkellyin kun pyykistä pelmahtikin miehen punainen paita. Olen niin tottunut että tiedän mitä pesukoneessani on, että ei tullut mieleenkään tarkastaa ettei siellä ole mitään vierasta. Onneksi satuin pesemään mustaa pyykkiä enkä valkoista tai olisi yllätys ollut moninverroin suurempi! Ihan luonnollista että laittoi likapyykit pesukoneeseen, mutta mulle hämmentävää ja tottumista vaativaa. Aika söpöä oikeestaan ripustella miehen vaatteita kuivumaan :). Muistan kyllä että söpöys tuosta haihtuu aika nopeasti, siksipä mä halusinkin tämän järkytys/söpöyshetken tänne muistiin kirjoittaakin.

Eilen iski sitten ensimmäinen "mul on ikävä sua, saanko tulla suoraan töistä sun viereen nukkumaan"-hetki. Hieman kakistelin kun tiedän miten helvetisti junaliput edestakas maksaa, mutta kun mua muistutettiin että kyseessä nyt ei oo mun rahat vaan hänen ja että hän käyttää rahansa mihin haluaa ja haluaa ne nyt käyttää mun näkemiseen niin tokihan miehen vastaanotin. Muistan itsekin käyttäneeni satoja euroja reissaamiseen TKM:n luokse enkä muista hänen siitä angstanneen.

Viikonloppuna mies tapasi mun siskon ja siskon tyttöystävän. Totesin että en osaa olla rennosti jos paikalla on muita ja voi joutua "yllätetyksi" vaikka sohvalla kainalossa istumisesta. Sisko ja tyttöystävä puuhailivat venekatosta pihalla ja me oltiin sisällä. Kun joku tuli sisään, hätkähdin kuin pahanteosta yllätetty. Tajusin että en ole oikein koskaan ollut suhteessa, jossa osoitettaisi hellyyttä julkisesti. Eihän siinä mitään väärää ole, että kaksi aikuista ihmistä istuu sohvalla niin että käsi on toisen ympärillä. Vaatii totuttelua selkeästi multa, miehellä ei ollut asian suhteen ongelmia.

Tasan kaksi kuukautta sitten vaihdettiin ensimmäinen viesti. Hurjan nopeasti mennyt aika ja kauheasti tapahtunut ja tunnettu kaikenlaisia tunteita (tai lähinnä minä niitä kaikenlaisia). Nyt odotan malttamattomana, että mies päättäisi muuttaa lähemmäksi :D

Synttärilahjaksi sain Hilfigerin kellon. Saatesanoina jotenkin niin että toivoo ettei koskaan enää missaa mun synttäreitä :). Kellotaulun väri oli matchattu niin, että sopii sitten hyvin mun tulevan vihkisormuksen kanssa (ei, mua ei ole kosittu!)

Vois sanoa että menee ihan kivasti tällä hetkellä vaikka hammas vielä vittuileekin.


perjantai 20. lokakuuta 2017

Siirappia

Tekee mieli kirjoittaa Kokonaisesta Kaupunkilaismiehestä kun viime aikojen tapahtumat ovat olleet kovin kipupainotteisia. Ollaan tunnettu kohta kaksi kuukautta, mutta tuntuu niin paljon enemmältä. Ollaan juteltu niiiiiiiin paljon kaikesta. Olen flippaillut muutamaan otteeseen, mutta en enää viime aikoina. Mulla on lämmin ja rauhallinen olo KK:n suhteen. Musta tuntuu että voin luottaa siihen että hän ei mene pois.

KK:lta olen oppinut millaista rakkautta ansaitsen ja millaista on kun sua rakastetaan täysillä. Tuon kun tajusin niin tuli itku, semmoinen hyvä itku. Tuli myös ihmetys siitä että miten olenkaan tyytynyt niin vähään aiemmin. No, en ole tiennyt enemmästä.

Leikillään ollaan puhuttu sormuksista, häistä, häämatkasta, avioehdosta, testamenteista sun muusta. Vähän vähemmän leikillään hänen muuttamisesta paikkakunnalleni, omaan asuntoon toki. Jos kaikki jatkuu näin hyvin niin se on edessä. KK pystyy vaihtamaan firman sisällä siedettävän junamatkan päässä olevaan toimistoon, joten muutto olisi kohtalaisen helppo. Kyllähän mua se pelottaa, että toinen tekisi ison muutoksen elämäänsä mun takia. MUN takia joku olisi valmis tuommoiseen. KK vain rauhalliseen tyyliinsä totesi asiaa kriiseillessäni että jos homma ei toimi niin hän voi muuttaa takaisin. No big deal!

Joka päivä muistaa kertoa miten ihana olen ja miten onnekkaaksi hän kokee itsensä kun ollaan löydetty toisemme. Musta tuntuu tosi hyvältä kuulla noita asioita ja osaan ja uskallan itsekin sanoa mitä tunnen.

Häntä ei pelota mikään, on vain niin onnellinen kun saa rakastaa, arvostaa ja olla hyvä mies mulle. Tuntuu että mikään siirappi ei ole liian imelää :).

Hän kysyi että voisiko hän ostaa mulle jonkun pienen synttärilahjan kun häntä harmittaa kun tavattiin liian myöhään (eli kuukausi mun synttäreiden jälkeen). Vähän jännittää että millaisen lahjan saan sunnuntaina kun nähdään. Tuo oli tosi söpösti ajateltu :).

Itsehän kudon vain villasukat (synttärit meni, villasukat on kesken) ja meinasin siivota vaatekaapistani hyllyn hänelle. Noissa lahjoissa ajatus oli tärkein ja sitä arvostettiin kovasti.

Tuntuu ihanalta :)

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Euforiaa

Eilen hammassärky yltyi niin kovaksi että piti ihan itkemään alkaa kotimatkalla töistä. Aamulla päivystyksen kanssa jutellessani se oli vielä siedettävä, joten en sille päivälle aikaa tarvinnut (ei sillä että aikoja olisi ollutkaan). Mietin pitkään ja hartaasti että onko tilanteeni vakavuus riittävä että uskaltaisin soittaa iltapäivystykseen. Olin napannut tuskissani kaksi Panacodia tuntia aikaisemmin eikä ne tuntuneet vaikuttavan särkyyn juuri lainkaan. Päätin soittaa. Sain jonottaa aika pitkään ja olin jo monta kertaa laskemassa luuria jonotuksen aikana että jos kuitenkin pystyisin sinnittelemään. Vihdoin päivystäjä vastasi ja nyyhkin tilanteeni linjoille ja sain ajan kolmen tunnin päähän. Olin tyytyväinen että uskalsin. Pikkuhiljaa siinä odotellessa alan tajuamaan että Panacod alkaa iskemään päähän kuin metrinen halko ja pohdinkin että miten hemmetissä mä sen 60 kilsaa suuntaansa ajelen pää pehmeänä. Laitoin avunhuudon Ystävälle, joka tarjoutui onneksi kuskiksi. Ajomatkalla kun mun pää keikkui pehmeäksi keitetyn spagetin päässä mietin että olispahan ollut aikamoista ajella siinä kunnossa. En onneksi joutunut sitä vakavissaan miettimään.

Huterasti vaapuin päivystävän hammaslääkärin tuoliin joka otti taas röntgenkuvat eikä niissä vieläkään näkynyt mitään. Koputteli ja naputteli. Vihdoin pisti puremaan semmoista pumpulirullaa aina eri hampailla ja näin löytyi kipukohta vihdoin. Vanha paikka pois ja sieltä tuli kuulemma paineella tulehdusmössöt ulos. Lääkepaikka tilalle, juurihoitoaika tilaukseen ja kotiin. Sain buranareseptin mukaan ja maininnan ettei välttämättä tarvitsisi noin paljoa lääkitä. Mutta kun hirveä kipu on päällä niin kokeilee kyllä ihan kaikkea. Jos joku olisi sanonut että kipu lievenee jos syö hevosenpaskaa niin olisin kokeillut hetkeäkään epäröimättä.

Kotiin päästyäni painelin nukkumaan. Nukuin koko yön ilman särkyä, heräsin ilman särkyä ja voi että olin onnellinen! Päivä on mennyt leijuessa hyvässä fiiliksessä ilman pienintäkään särkyä! Söin ruokaa vahingossa sillä kipeällä puolella ja ihan pelästyin että kohta se alkaa, vaan ei alkanut.

Tuntuu ihan että joku olisi laittanut valot päälle sen harmauden ja tuskan jälkeen. Tilapäistähän tää pirteys varmaan on, mutta kyllä kivuttomuutta osaa arvostaa kun hetken kärsii. Jaksamista kaikille, jotka joutuvat kroonisten kovien kipujen kanssa elämään!

Eilinen työpsykologi oli niin hanurista kuin ajattelinkin. Solusuola nro 3 kuulemma vois auttaa mua. Jepjep. No, tulipahan käytyä, ei tarvii mennä uudestaan.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Hammassärkyä

Voi jestas mä oon poikki! Suuta on särkenyt infernaalisesti perjantaista lähtien. Perjantaina särkyyn ei auttanut edes burana-panacod-cocktail. Ainoa mikä auttoi hetkeksi oli corsodyl-liuos. Jotka kyseistä liuosta ovat käyttäneet, tietävät että polttelee mukavasti limakalvoja, mutta koska särky oli sietämätöntä niin kastelin talouspaperin corsodylissä ja tungin ikenen ja posken väliin ja sain nukuttua. Seuraavana päivänä kävin Helsingissä yksityisessä hammaslääkäripäivystyksessä ja pulitin 300 euroa siitä että sain kuulla että suussani ei ole mitään mikä aiheuttaisi tuommoisen säryn. Ou jee. Yksi paikka uusittiin varmuudeksi ja pikkureikä paikattiin. Särky palasi jo puudutuksen ollessa päällä, mikä oli vähintäänkin hämmentävää. Hammaslääkäri ihmetteli valkoisuutta mun poskessa ja kysyi että onko se aina ollut tuon värinen :D. Tajusin että varmaan se corsodyl-haude oli ollut limakalvoille hieman tuhoisa.

Tänään olen ollut yhteydessä ihotautipoliin ja kysellyt että josko voisi johtua Humirasta. Sen jälkeen soitin hammaslääkärin ajanvaraukseen ja saan (jahka heidän koneet lähtevät toimimaan) ajan purentafysiologille jos säryt johtuvatkin yöllisestä pureskelusta (mihin viittaisi myös taannoinen leukojen lukkiutuminen). Aamu alkaa särkylääkkeillä, päivä jatkuu särkylääkkeillä ja ilta päättyy särkylääkkeisiin. Hampaiden hermosärky on kyllä perseestä. On niin voimaton olo säryn vyöryessä päälle.

Että tämäkin nyt vielä.

Iltapäivällä työpsykologille jonka varasin kun viime viikolla flippasin. Nyt tuntuu tarpeettomalta, mutta kai siihen joku tarve on kun sen varasin, joten en nyt sitä peru.

Hitto mä taidan olla ihan romuna. Onneksi on myös niitä hyviä asioita elämässä.

torstai 12. lokakuuta 2017

Syysuupumus

Ai että tää blogi on mainio. Olin kirjoittanut vuosi sitten tämän http://puolinaisenero.blogspot.fi/2016/10/stressi.html ja taas tuntuu samalta, eli ehkä nämä uupumisen tunteet liittyy vain tähän vuodenaikaan. Olen ihan poikki, väsynyt ja uupunut varsinkin työpaikkaani. En tosin jaksa edes tosissaan harkita työpaikan vaihtamista. Joka työpaikassa on ne omat ongelmansa ja tässä työpaikassa sentään tiedän mitkä ne on ja miten ne olisi ratkaistavissa. Ei tarvitsisi kuin yhden tyypin saada lopputili ja toisen tyypin jäädä eläkkeelle niin työyhteisön vinoumat oikenisi ja kaikki voisivat paremmin.

Mä olen keski-ikäistynyt niin että mulla ei pysy enää suu kiinni ennen kuin ehdin ajattelemaan. Nuorenpana pidin kaiken sisälläni, en enää. Annoin äsken tulla semmoisen ryöpsähdyksen semmoisella volyymillä että toimistossa ei jäänyt epäselväksi kellekään että mulla paloi totaalisesti käämit. Olen olevinani titteliltäni jonkun sortin asiantuntija ja koen asioista jotain tietävänikin ja se saa mun käämit kärähtämään nanosekunnissa kun mun yli kävellään ja tehdään idioottimaisia päätöksiä jotka olisi vältettävissä jos multa kysyttäisi asioita jotka mun työhöni kuuluu.

Ei ole ammattimaista flippailla työasioista. Asiat on asioita eikä niihin pitäisi suhtautua näin tunteella että joutuu pidättelemään itkua suljetun oven takana. Mun pitäis osata passivoitua ja zombiutua niin kuin suurin osa työkavereistani on tehnyt niin asiat eivät niin vaikuttaisi. Tehdä se välttämätön  oma pikku rutiinihomma ja unohtaa kaikki muu mikä kuuluisi työhön.

Tekis mieli laittaa esimiehelle sähköpostia että epäilen toimintakykyni töissä olevan huolestuttavasti alentunut ja pelkään työuupumusta jos tilanne jatkuu tämmöisenä. Tiedän että esimies on samassa tilanteessa kuin mäkin. Mutta olispahan ainakin sanottu.

Mut hei, niin kuin mä tuossa alussa sanoin niin tää taitaa olla vain vuodenaikariippuvaista, varasin kuitenkin työterveyspsykologille ajan. Vuosi sitten sitä taisi työterveyshoitaja ehdottaakin.

Työkaveri heitti ovenraosta mulle lepyttelylahjan kun en mennyt kahville vaan mökötän. Rupes itkettämään sekin.




maanantai 9. lokakuuta 2017

Oijjoi mitä onnea

Kurssia, neuvottelupäiviä, viiniä, biljardia, uusia tuttavuuksia ja vähän oikeita töitäkin on mahtunut viimeisiin viikkoihin. Odotan elämän rauhottumista ja paluuta normirutiineihin. Töitä, kotia, lämmitystä, syliä, pusuja.

Kun työjuttuni lauantaina loppui Helsingissä, suunnistin hakemaan KK:n mukaani tänne maaseudun rauhaan. Tänään maanantaina mulla on lomapäivä. Alunperin meidän piti lähteä sinne risteilylle, mutta muutettiin suunnitelmia ja ollaan vain oltu, kosketeltu, halailtu ja pussailtu. Huhhuh että ollaankin pussailtu! En tiedä oonko koskaan pussaillut näin paljon. En oo myöskään koskaan tuntenut itseäni näin kokonaisvaltaisen hyväksytyksi, enkä usko että kukaan on koskaan katsonut mua yhtä rakastuneesti kuin KK.

Olen näillä pitkillä treffeillä uskaltanut antaa muurieni jotenkin purkautua ja katsoa myös yhtä paljaana miestä silmiin ja tuntea kaikenlaisia tunteita. Olen jopa osannut sanoa mulle vaikeita asioita niin kuin esim puhua livenä tunteistani. Tuntuu hyvältä uskaltaa tuntea ja kertoa myös siitä mitä tunnen ilman pelkoa siitä että toinen friikkaa ja pakenee tai keksii jonkun tekosyyn sille että pitää poistua tilanteesta.

Oon varmaan ennenkin kirjoittanut siitä, että musta tuntuu niin vahvasti siltä että oon löytänyt samanlaisen ihmisen kuin minä itse olen. Semmoisen, joka haluaa viettää vapaapäivän kiireettömästi  mun kanssa nyhjäten, silittäen ja pussaillen.

Uhhuuh kuinka hyvältä tuntuukaan. En ehkä enää pelkääkään etteikö tämä jatkuisi.