Lukijat

perjantai 2. joulukuuta 2022

Raskas syksy

Onpahan ollut vuosi. Ehkä raskain ikinä. Ei ehkä, vaan ON ollut raskain ikinä. Työpaikan vaihtaminen keväällä osoittautui virhearvioksi ja olenkin irtisanoutunut nyt ja valinnut tällä kertaa paikan harkiten ja itse. Edellinen kun oli head hunttauksen tulos. Uusi työ alkaa alkuvuodesta. 

Loppukesästä sain puhelun poliisilta. Tieto poliisin tavoittelusta tuli välikäden kautta viestillä. Siinä meni arviolta kymmenisen sekuntia kun olin päässäni käynyt läpi mahdollisuudet siihen, että olisin tietämättäni syyllistynyt rikokseen, ennen kuin tajusin minkä takia poliisi tavoittelee ihmisiä. Kuolema. Iski semmoinen hätä, mitä en ollut koskaan vielä kokenut. Tätä kirjoittaessakin joudun siihen samaan tunnelmaan ja kyyneleet pyrkii silmiin. Aloin tavoittelemaan lapsiani. Toisen sain heti kiinni. Toista en. Yritin jokaisen mahdollisen sosiaalisen median kautta, puhelimitse ja viestise. Ei vastausta. Poliisejakaan en saanut kiinni, jotta olisin voinut ohjeistaa ne olinpaikkaani. En ollut koskaan aiemmin soittanut hätänumeroon, mietin pitkään että onko mulla nyt niin suuri hätä, että on oikeutettua soittaa hätänumeroon. Päätin että oli. Ja olihan mulla. En ole koskaan kokenut vastaavaa avuttomuutta. Sieltä en mitään tietoa saanut, mutta yhteystiedot välitettiin mua tavoitelleelle partiolle, joka hetken päästä soitti ja kertoi tulevansa juttelemaan. Matkaa tänne mistä tahansa on puolisen tuntia, joten odotettava oli. Puoli tuntia on uskomattoman pitkä aika. Hätäpäissäni siivosin minkä esikoiselle soittelun lomasta pystyin. Paikallani en voinut olla. Ei se lapsi vastannut. Siskon kanssa pohdittiin mahdollisuutta, että asia saattoi myös koskea meidän isää. Oli absurdia toivoa siinä kohtaa että kyse olisi isästä. Aivan hirveä tilanne. 

Puolen tunnin päästä poliisiauto kaartoi kohti taloa. Syke oli aikamoinen. Pyysivät istumaan. Kertoivat että isä oli löytynyt asunnostaan kuolleena. Samassa esikoinen soitti. Sitä helpotuksen määrää ei voi sanoin kuvailla.  Lysähdin käsieni ja nenäliinan varaan helpotuksesta. Tilanne oli hirveä, tuntuu hirveältä olla helpottunut siitä että se oli isä, joka oli kuollut. Jokainen, jolla on lapsia ymmärtää helpotuksen. Suru isästä tuli myöhemmin. Tulee varmaan ajan kanssa vielä enemmän. 

Syksy on mennyt kuolemaan ja hautajaisiin liittyvissä asioissa. Kalmasiivousta järjestetty, asuntoa tyhjennetty ja muisteltu. Isä saatiin haudattua lokakuun lopulla. Ajattelin että vihdoin helpottaa. Mutta ei, ehei. 

Isän hautajaisia seuranneella viikolla sain puhelun. Äiti oli teholla tajuttomana yllättävän sairastumisen seurauksena. Teholla tajuttomana vietti reilut kaksi viikkoa, useamman kerran leikattiin. Mitään sairautta ei ollut taustalla, että tämmöistä olisi ollut odotettavissa vaan ihan tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tämä olikin sitten liikaa mun päälle, enkä reagoinut enää ollenkaan normaalisti. Tajusin että nyt pitää ottaa breikki työelämästä ja hengitellä, koska myös työni oli tosi vaativa, enkä kevään ja kesän raskauden takia ollut saanut sitä ollenkaan niin hyvin haltuun, mitä olisi pitänyt. Sairausloma tuli tarpeeseen. Tajusin, että pois on päästävä työpaikasta ja uuden työn etsintä alkoi. Laitoin kaksi hakemusta, ensimmäinen tärppäsi. Osaamiseni on selkeästi haluttua, vaikka huijarisyndrooma vaivaakin välillä. 

Äiti on herännyt ja kuntoutunee, vaikka kuntoutuminen kestääkin kuukausia. 

Semmoinen syksy. 

Syksy ja talvi on tullut torpalle. Täällähän ollaan vain ulkohuussin varassa, mutta vielä se ei tunnu pahalta. Huvittuneena seuraan median kirjoittelua kakkaämpäreistä ja lämmittelen pönttöuunejani ja elän niin  hidasta elämää kun pystyn. Parisuhde voi hyvin ja kukoistaa näiden kaikkien kriisienkin keskellä. 

Olkoon ensi vuosi mulle lempeämpi.