Lukijat

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ärh ärh

Ankea fiilis. Yksinäinen. Taitaa olla niin, että tarvitsen ajoittain vain fyysistä yksinäisyyttä, mutta henkinen yksinäisyys syökseekin mut tiloihin, joista en pidä. Raivarimiehen kanssa meillä oli ihan onnistunut eron jälkeinen fwb-suhteen alku. Joojoo, tiedän mitä ajattelette, mutta tuttu, helppo ja tyydyttävä eikä lupauksia mistään muusta. Näyttää siltä että jää siihen hyvään alkuun. Mulla on jostain syystä semmoinen fiilis, että valehtelee siitä että asuu täällä samassa kaupungissa. En jotenkin ihmettelisi. Ei aiheuta mulle tunnemyrskyjä niin kuin ei ne muutamat tapaamisetkaan aiheuttaneet. Olin vähän ihmeissäni itsekin. Eli tunteet on kyllä kuolleet. Pitänee etsiä uusi netflix&chill-kaveri.

Kävin treffipalstalla, seurasin menoa hetken, kyllästyin, poistin profiilin. Whatsapp-kaveriksi tarttui mua melkein 10 vuotta vanhempi mies, fiksu, mukava, hauska, aikuinen, normaali, välimatkaa joku  200 km. Plääh mikä välimatka. Olen periaatteessa kiinnostunut, itseluottamus vaan jostain syystä pohjalukemissa.

Eilen kävin rannalla. Näin miehen jostain muutaman vuoden takaa. Oli lastensa kanssa, joten ei juteltu. Hymähdin sisäisesti, moikkasin ja ajattelin että voi helvetti, onpas pitänytkin lihoa. Olin silloin vähän timmimmässä kunnossa. Pyyhkelläni auringossa pohdiskelin  hetkiä tuon nuoren miehen kanssa (ja vilkuilin salaa). Harmitti aika paljon etten nähnyt miestä uikkareissa kuin takaapäin. Etumus olisi ollut vaikuttava :D. Joo, viime kerrasta on aikaa...

Kahden viikon päästä lähden jonnekin päin eurooppaa hoidattamaan hampaitani. Yksin. Ja joo, miksi en uskaltaisi? En koe että Suomessa olisi erityisen kovatasoinen hammashoito, ainakaan kunnallisella. Kunnallisella ei edes tehdä tämän tyyppistä  "esteettistä" hammashoitoa. Hampaistosta puuttuu hymyposkihampaita ja ne pitää korvata ennen kuin voi mennä taas treffeille.

Lapset ovat muuttaneet toiseen kaupunkiin. Exä ei ole viitsinyt mulle ilmoittaa edes osoitetta vaikka pyysin muutosta kuullessani että ilmoittaa osoitteen sitten kun tietää. Vituttaa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kirjoitanpas siitä mitä kävi kun sunnuntaina sitten päätinkin nousta sängystä... Tämä ylösnousemus  tapahtui kolmen aikaan iltapäivällä. Lähdin raidille, eli sosiaaliseen pelitapahtumaan, jonka alkamisajankohta sovitaan aina whatsapissa. Olin ilmoittautunut ja ajoin pelipaikalle. Kävelyä paikalle olisi ollut muutama sata metriä. Autosta poistuttuani vedin sitten lipat. Kunnolla, paljailla säärillä asvaltin reunaan/hiekalle. Puhelin lensi kädestä ja hajosi, toinen nilkka nyrjähti, toinen polvi ja sääri veristyi ja ylpeys sai myös kolauksen. Äkkiä ylös ja takas autoon ja kotiin. Ulvoin autossa ääneen pipiä. Ensimmäinen ajatus oli että voi helvetti, puhelin on rikki enkä voi ilmoittaa että raidi peruuntuu osaltani. Olen liian tunnollinen. Toinen ajatus oli että voi ei, miten käy lasten kanssa oleville yli 500 päivän snapchat-streakeille! Äkkiä kotiin ja risalla näytöllä (onneksi se jotenkin vielä toimi) hätäsnäpit maailmalle ja asentelemaan snäppiä ikivanhaan puhelimeen missä ei toimi kuin yksi sovellus kerrallaan. Polvi liassa ja veressä istuin ja hoitelin puhelinasiat kuntoon ennen kuin tutkin miten mulle oli käynyt.

Kovin hiekkainen ja kudosnestettä vuotava oli tapaturmakohta. N. 15x20 cm, eli ei mikään ihan pikkupipi. Olin ilmeisesti liukunut jotenkin jotain pintaa vasten kun on yhdensuuntaisia viiruja koko alue täynnä ja tietenkin syvempi kraateri polven kohdalla. Ajattelin että eipä tässä mitään, suihkutellaan ja laitetaan desinfiointiainetta (joka ei etiketin mukaan kirvele) joka kirvelee ihan helvetisti. Ulisen kuin pikkulapsi "auuuuu, sattuuuuu ja varppina kirvelee". Katson pipiä puhdistusoperaation jälkeen ja totean että eihän tuo puhtaalta näytä, mutta ei tää nyt taida mikään päivystysasiakaan olla. Päätin jättää asian hautumaan.

Aloitin epätoivoisen tiedostojen varmuuskopiointiyrityksen. Tunteja siinä meni ja sain jotain tehtyä, olin tyytyväinen itseeni.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Elonmerkki

Pari viikkoa siitä kun olen viimeksi kirjoitellut. Ei ole ollut oikein kauheasti asiaa, tai ainakaan semmoista, mitä voisi tänne kirjoittaa. Harmikseni olen huomannut etten viitsi enää kaikesta kirjoittaa koska suurin osa lukijoista ei ymmärrä. On ilmeisesti nyt joku tila päällä, jossa muiden mielipiteillä on merkitystä, vieraiden ja anonyymienkin. Enhän mä ennenkään ole muille kuin itselleni varsinaisesti kirjoittanut. Epävarma sunnuntaiaamu.

Esikoinen vietti täällä muutaman viikon, koska sai kesätyön suuresta ja maineikkaasta metsäyhtiöstä. Minähän hänet sitä kehoitin hakemaan, joten ei parane valittaa. Kai mä ajattelin että jos sattuisi jostain syystä pääsemään niin asiat kyllä järjestyisivät. Ja niinhän se lapsi sai kahden viikon työpaikan. Arpoi että ottaisiko työn vastaan, koska oli "vain" tutustu ja tienaa pari ropoa-tyylinen paikka ja hänellä on myös toinenkin kesätyö, josta maksetaan oikeeta kesätyöpalkkaa. Mä suosittelin ottamaan paikan ja näin kävi. Se olikin kahden viikon kuljetusrumba, johon osallistui mun lisäkseni myös siskoni. Työajan aloitus oli tiedossa, mutta päättyminen oli tyyliä "pääsin nyt". Alkoi seitsemältä ja päättyi 12-15 välillä. Työmatkaa oli 25 kilometriä, päinvastaiseen suuntaan omasta työpaikastani kotoa katsoen. Onneksi mulla on joustava työ niin sahaaminen edestakaisin onnistui. Mutta voin kyllä sanoa että oli helpotus kun tuo työ loppui! Tyttö ei myöskään tykännyt työstä, mutta saipahan arvokkaan kokemuksen ja ison nimen cv:een.

Kesälomaan on vielä melkein kuukausi. Pidän kesällä vain kaksi viikkoa lomaa, koska oli ajatuksena lähteä Raivarimiehen kanssa loppusyksystä etelään. No, ei lähdetä ja tuskin yksin lähden. Investoin hyvään kirkasvalolamppuun ja koitan pärjätä pimeyden yli sen avulla. Suosituksia vastaanotetaan!

Jospa nousisi sängystä ja lähtisi vaikka kävelylle.