Lukijat

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Hyvää kuuluu

Long time no see. Kirjoittelenpa vähän kuulumisia lämpimikseni. 

Syksy on tullut ja tuleva pimeyskausi pelottaa. Onneksi ihana alkutaipaleella oleva parisuhde piristää. Tuntuu hyvältä ja siltä, että suhde syvenee hitaasti, hallitusti ja panikoimatta.  Kaksi kuukautta on vasta takana, mutta tuntuu jotenkin kestävältä ja vakaalta. En jaksa pelätä maton nykäisyä jalkojen alta vaan nautin siitä mitä on. Haaveilen tulevaisuudesta ja odotan (pelkään) sitä, että miehen lapsi on valmis tapaamaan mut. Kiirettä siihen ei pidetä, tapahtuu sitten kun on oikea aika. Sen jälkeen voidaan varmaan nähdä enemmän. Jos siihen menee vuosi tai kaksi, niin sitten siihen menee, vallitseva tilanne on kyllä muistissa. Välillä toki friikkaan sisäisesti jostain vetäytymis/hiljaisuusjaksoista, mutta tilanne palautuu aina niitten jälkeen normaaliksi, joten koitan opetella olemaan friikkailematta ja muistaa ymmärtää tilannetta. 

Aloitin alkusyksystä kuntoutuksen, jonka ensimmäinen jakso on käyty. Kuntoutuksessa keskitytään omiin arvoihin ja millaista elämää pitäisi elää, että omien arvojen mukainen elämä olisi mahdollista. Itse listasin arvoikseni mm. terveyden, liikunnan ja energisyyden. Niitä kohti pienin muutoksin. Olen tiedostanut, että kaiken ei tarvitse olla kivaa, mikä tähtää noihin tavoitteisiin. Esim. lenkille ei tarvitse välttämättä huvittaa lähteä, mutta joskus on vain tehtävä niin vaikkei niin huvittaisikaan. Viikko sitten tajusin, että jos lenkille lähtemisen "estää" se, että en jaksa muka vaihtaa lenkkivaatteita niin voin aivan hyvin lähteä työvaatteissa. Myös se oli kiva oivaltaa, että kaiken liikunnan ei tarvitse olla mitenkään erityisen tavoitteellista, pienetkin jutut riittää. 

Kuntoutuksessa koitetaan lähteä pienimmästä mahdollisesta muutoksesta, jonka kukin pystyy tekemään. Muutokset voivat olla todella pieniä, esim. että tällä kertaa otankin hedelmäkarkkeja suklaalevyn sijasta. Pyrin tällä kertaa parempaan oloon enkä laihtumiseen. Näin ei kuurista repsahduksia voi tapahtua, joten ei myöskään niiden tuomia morkkiksia. 

Työrintamalla suuri osa asioista on päin persettä, mutta en jaksa verenpainettani nostaa kirjoittamalla  nyt niistä. 

Asteikolla 4-10 fiilis on 9, eli mulle kuuluu oikein hyvää, toivottavasti sullekin! 

7 kommenttia:

  1. Just tuo, että liikuntaa ei tarvi niin otsa rypyssä "harrastaa", vaan voi vaan lähteä ulos ja katsoa minne jalat vie. Hienot uudet vermeet saattaa tietysti jotakuta innostaa, mutta noinkin voi käydä, että ei sit jaksa vetää niitä ylle jotta voisi "harrastaa". Pitää pystyä iloitsemaan pienemmästäkin.

    Iloitsen siitä, että sulla on ysi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ongelmana sotkuiset vaatekaapit (kuka poistaisi sieltä sopimattomat vaatteet...). Kun en tiedä missä ne ulkoiluhousut milloinkin on (kun eivät ole olleet säännöllisessä käytössä) niin helposti antaa olla koko jutun. Työvaatelenkkeily ei kyllä talvella toimi, mutta katsotaan nyt miten tää tästä jatkuu :). Iloitaan pienistä saavutuksista!

      Poista
  2. Mulle pimeys oli masentava ja ongelma kun asuin stadissa. Jotenkin ne oranssit valot teki kaikesta kelmeää ja pimeää.
    Tänne maallemuuton jälkeen tämä täysi samettinen syvä pimeys ei enää yhtään masenna! Se on jotenkin lempeää. Sisällä vaan kynttilä palamaan ja tunnelma katossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua ei ees kynttilät, takka yms auta. Mä haluan valoo ja AURINKOOOOO!

      Poista
  3. Kiva kun kerroit kuulumisiasi. Hirmu kivalta ja tasapainoiselta kuulostaa suhde ja epäfriikkaantuminen :D

    Hyviä kuntoutusjuttujakin. Tota mä näemmä itsekin teen, tietämättä olevani kuntoutusjaksolla. Pikkumuutoksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon selkeesti tarvinnut nää aiemmat suhteet, friikkaamiset, erot, ahdistukset ja jätetyksi tulemiset että osaan nyt olla ihmisiksi tässä suhteessa :D. Ei tarvitse edes pinnistellä, koska on hyvä ja rauhallinen olla :).

      Poista
  4. Kuulostaa erinomaiselta! Ihan kaikin puolin.
    Monesti pienillä oivalluksilla onkin valtavan iso vaikutus lopputulokseen.

    Meillä oli just miehen kanssa puhetta tuosta liikunnan tavoitteellisuudesta, kun kummallakin on jotenkin iskostunut selkäytimeen, että kun liikutaan, niin sitä tehdään sitten niin, että se tuntuu. Mies tuli nimittäin kaupungilta pyörällä ja totesi sen jälkeen, että on se vain iso ero polkea tavallisissa vaatteeissa tai sitten pyöräilyvaatteissa. Totesimme sitten yhteen ääneen, että sekin täytyy pikkuhiljaa sisäistää, että sillä pyörällä voi ajaa ihan vain rauhallisestikin ja ajatuksena siirtyä paikasta A paikkaan B.

    Tuo on myös se idea, mitä omalääkäkärini on minulle sanonut, että liikunnasta ei saa tässä tilanteessa ottaa stressiä. Ei lasketa askelia tai kilometrejä, ei liikuta minkään sports trackerin kanssa, vaan liikutaan pelkästään nautintoa tuottaen. Tietysti omalla kohdallani on syövän takia syy tuolle lääkärini ohjeistukselle, mutta uskon sen pätevän moniin muihinkin. Kun ei mittailla ja vertailla, ei tarvitse myöskään turhaantua ja pettyä. Joillakin se mittaaminen taas toimii motivaattorina. Kai se on tärkeintä löytää se itselleen parhaiten toimiva ja mielihyvää tuottava tapa.

    VastaaPoista