Kohtaaminen

Mä olen tulossa hulluksi. Mä kuulen olemattomia. Kuulen kännykän piippauksia, joita ei oikeasti kuulu. Mä kuulen auton ajavan pihaan ja auton oven pamahtavan kiinni. Kurkkaan ikkunasta ja petyn vaikka tiedän järjellä että kuulin TAAS omiani.

Perjantaina illalla laitoin viestin että olisi kiva edes muutamalla sanalla kuulla että miten hän voi. Vastasi lyhyesti että voi päivä päivältä paremmin, mutta paljon on vielä käsiteltävää. Tänään ajattelin kuuden aikaan pistää viestin "keitätkö kahvit jos mä tuon pullat?" Ehkä epätoivoista, mutta mä haluan nähdä ja kuulla vähän kuulumisia. Vielä 3,5 tuntia että kello on kuusi.

Taidan jatkaa postauksen kirjoittelua illemmalla kun on selvillä mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Olen varautunut kaikilla mahdollisilla  skenaarioilla. Mä pelkään mitä mulle  tapahtuu jos tämä suhde päättyy. Tai lähinnä pelkään sitä miten alan toimimaan selvitäkseni. Sitä mä en ymmärrä että mikä on se ajatusmaailma tuon toiminnan takana. Ei kun joo, kelpaaminen. Mulla on jo monta "varasuunnitelmaa" sen varalle että mitä jos tässä käykin huonosti. Huonoja varasuunnitelmia. Paniikin synnyttämiä varasuunnitelmia.

Joo en mä pystynyt kuuteen asti odottamaan vaan laitoin viestin heti kun olin vienyt tytöt asemalle. "Keitätkö kahvit jos mä tuon pullat? Kuulumisia vaan vähän vaihdettais :)". Luki heti ja alkoi kirjottamaan. Sydän hakkas tuhatta ja kädet tärisi. Sain luvan kunhan lapset lähtee, ilmoittelee sitten.

Tässä mä istun ja odotan. Sydän hakkaa tuhatta ja kädet tärisee. Ripsaria laitoin kaiken uhallakin.

No niin, visiitti suoritettu. Ovella vastassa oli katsettani välttelevä mies, joka meni sohvalle katselemaan telkkaria suoraan oven avattuaan. Mun ei siis tarvinnut miettiä että halaanko vaiko enkö (olin sitä miettinyt). Menin viereen istumaan ja vaihdeltiin siinä kuulumisia kevyesti. Aika alussa jo sanoi että jos mä vaan mitenkään tähän tämmöiseen pystyn niin jatketaan näin ja ollaan kuitenkin parisuhteessa, mutta hän tarvitsee vielä paljon aikaa itselleen. Lupasin että pystyn. En kertonut tietenkään miten helvetillistä tää aika mulle on ollut. Enkä antanut kirjettä. Uskon että nyt mullakin menee paremmin kun tiedän missä mennään. Ei ollut vielä hakenut apua, harkitsee edelleen. Ei haluaisi mitään lääkkeitä alkaa syömään, tietää että niitä tyrkytetään (exänsä kautta siis tietää). Katseltiin siinä telkkaria ja juteltiin, vähän huumoriakin oli. Vähän niinku ekat treffit (joo, oon mä telkkarinkatselutreffeilläkin ollut, oikeestaan kaksillakin)

Mä olen huojentunut. Voimia tää multa kyllä vielä vaatii, mutta nyt on vaan niin paljon helpompi olla kun tiedän että me ollaan edelleen me jollain tasolla, vaikkakin otettu miljoona askelta taaksepäin. Mentiin ihan liian kovaa eteenpäin vaan kun molemmista tuntui niin hyvältä. Kunnes sitten tuli romahdus. Nyt aloitetaan ihan alusta ja tehdään tää fiksummin :)

Halattiin ja kevyt pusu huulille. "Pidä itses naisena", hymy ja heipat :)

Toivo elää :)

Raskasta on

Perjantai. K:lla on nyt se yksi tiukka paikka ja lähetin viestin että olen ajatellut sitä kovasti ja tsemppiä siihen koitokseen. Näin että kävi lukemassa sen, mutta ei ole nyt ainakaan tuntiin vastannut. Ei edes kiitosta. Voi kun pääsis toisen pään sisään. Olen miettinyt, että voisinko mä kysellä joltain että onko kaikki K:lla hyvin. Kaveri, veli, äiti? Parempi kai etten. Hitto mä olen siitä huolissani kun ei edes vastannut.

Olen miettinyt sitä meidän tulevaa kohtaamista. Kirje on valmis ja käsilaukussa, mutta pohdin että jos liittäisin siihen vielä tulostetun varausvahvistuksen josta on poistettu matkatiedot, eli näkisi että kyse on lentoyhtiöstä, eli matkasta. Ei tuo nyt meidän parisuhdetta varmaankaan ratkaise suuntaan eikä toiseen, mutta jos vaikka ymmärtäisi että miten iso juttu tuo Huikee idis olisi ja suostuisi lähtemään mukaan. Vaikka tuossa paljastaisinkin osan niin tärkeimmät jäisi kuitenkin salaisuudeksi vielä. Niin kuin huomaatte, mulla on edelleen toivoa asian suhteen. Ehkä turhaan, ken tietää.

Tuntuu että mun elämä on ihan pysähtynyt. Aika menee töissä, usein jään istumaan työkaverin seuraks työajan jälkeen (sillä semmoinen työ, ettei se niin häiritse) ja aikaa menee siinä hyvin. Kotiin kun pääsen niin lähden lenkille. Sitten voi katsella telkkaria ja koittaa nukkumista. Ja seuraavana päivänä alusta.

En tiedä kauanko vielä pitää odottaa ja jos sieltä ei kuulu mitään niin voinko mä "vaatia" tapaamista ja miten. Ja milloin. Vaikeaa. Kun tietäis edes että onko hakenut apua itselleen.

Tää oli mun neljässadas postaus. Olisi ollut kivaa että olis ollut jotain positiivista kirjoitettavaa.

Turtumus iski

Nyt on neljäs päivä alkamassa ilman itkua. Turtumus on ilmeisesti iskenyt. Mitähän sen jälkeen tapahtuu kun se loppuu, vähän pelottavaa. K:n yhteydenottoa en aio odottaa  ennen sunnuntaita/ensi viikkoa. Perjantaina aion laittaa tekstarilla tsempit yhteen vaikeaan tilanteeseen. Ihan lyhyt Tsemppiä. Kyllä nää päivät tässä näköjään kuluu pikkuhiljaa eteenpäin. Ihan kiva kun ei itketä koko ajan. Nukuin jopa viime yön ilman kemiallisia apuja, mikä oli hienoa. Edellisen yön yritin nukkua ilman, joo ilman olin, mutten juurikaan nukkunut.

Olen luonnostellut A4:n verran tekstiä, jonka aion K:lle iskeä käteen kun haluaa joskus puhua. Pyydän siis ensimmäisen "puheenvuoron". Siinä on kaikki mitä mä haluan sanoa mukaanlukien Huikeen idiksen mukana menettävät rahat ja se, että haluaisin sen piristyksen myös itselleni. Mä oon vaan niin paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, kyllä se ymmärtää sen. Mitenköhän tuota puhumista vois harjoitella...

Eilen mun pieni 11-v kuopus laittoi viestiä "Mul alko kuukautiset :D". Mä onnittelin tyttöä haikeana. Nelisen tuntia myöhemmin tuli viesti ""Ei kai tää jatku huomiseenkin :D". Enää se ei ollutkaan hauskaa kun tänään on liikkaa ja kaikkee ja mahaankin sattui. Koitin soittaa, löi luurin korvaan, ei kuulemma jaksanut puhua. Soitin esikoiselle että josko voisi järkätä pikkusiskolleen särkylääkettä ja niin homma hoitui :). Voi pientä, siitä on tulossa nainen :). Vastahan se syntyi... Viikonloppuna jatketaan siis varmaankin kuukautisaiheesta puhumista.

Sateista viikkoa

Viikko alkoi ja työt. Ihan jees. Tänäänkään en ole varsinaisesti itkenyt. Kerran kuivasin töissä silmämunat ennen kuin mitään todistusaineistoa valui.

Ruokiksella puhelin sanoi plim. Muistattekos sen exän uuden, eli Vosun kilahtamisen keväällä? Jos ette niin tässä kertaus http://puolinaisenero.blogspot.fi/2014/06/johan-oli-juhlat.html
No, Vosu päätti tänään, noin KOLME kuukautta myöhemmin pyytää tekstiviestitse anteeksi. Halusi pyytää anteeksi kun alkukesästä kiivastui mulle ja korotti ääntään. Ei ollut kuulemma tarkoitus korottaa ääntä minulle varsinkaan kun siihen ei ollut mitään syytä eikä koko asia edes hänelle olisi kuulunut. SAY WHAT??? Repesin nauramaan. Heti perään tuli ajatus että miksi? En keksinyt.

Terapeuttinaiseni kanssa ideoitiin hyviä vastauksia. Tässä parhaimmistoa:

"Kiva kun olet vihdoin saanut lääkityksesi kuntoon"

"Hieman huolissani olin kyllä mielenterveydestäsi"

"Joko löysit sen mun alastonkuvan?"

"Kätevää kun saat itse määrätä niitä lääkkeitä, se keväinen coctail ei ilmeisesti ollut toimiva"

No, terapianaisen yllytyksestä huolimatta taidan tyytyä "Kiitos. asia on kunnossa"-vastaukseen. Kai siihen jotain pitää vastata kuitenkin.

Töiden jälkeen lähdin lenkille sateeseen. Kytkin Nokilaisen kuulokkeet Samsungiin ja etsin suomipopin ja menoks. Musiikki kuulosti oudolta, mutta normalisoitui kun painoin kulokkeiden nappia. Sitä piti painaa vain KOKO ajan että kuului normaalisti. Se oli raskasta sormille. Googletin ja ilmeisesti joku impedanssi-juttu. En tiedä mitä se tarkoittaa, aika lähellä inkontinenssia varmaan. No, puheosuudet jaksoin painaa ja musiikit kuuntelin hassuina. Ihan hyvä ettei kuulunutkaan kun kaikki biisit on jotain rakkauspaskaa.

Lenkillä törmäsin tämmöiseen. Aika inspiroiva.

Sunnuntai

Sunnuntai, selvisin tästä paljon paremmin kuin eilisestä. Aamuni valkeni varhain, jo seitsemältä, vaikka olinkin valvonut melkein yhteentoista. Päätin että kotona en tätä päivää vietä kun se on yhtä samaa helvettiä kuitenkin kuin eilinenkin. Päätin sitten lähteä Vantaalle kissanäyttelyyn kun tiesin Ystävän olevan siellä. En mä mitenkään riemumielin sinne lähtenyt, mutta ajattelin että siellä aika kuluu paremmin. Ystävälle tekstasin että ei ottais puheeks tätä asiaa. Pääsin paikalle, pystytin retkituolini ja istuin ja tuijotin kivettynein kasvoin. Välillä koitin vääntää jonkun varmaankin irvistykseltä näyttäneen tekohymyn kun tilanne sitä vaati. Muut kissatutut saattoi ihmetellä mun hiljaisuutta, mutta mitä sitten.

Iloinen ylläri oli kun Terapiamieskin oli lähtenyt tiirailemaan mirrejä ja törmättiin näyttelyssä ja vaihdettiin pari sanaa. Tais tulla multa jopa oikea hymykin siinä kohtaa vahingossa.

Nyt illan aikanakin olen hymyillyt muutamaan otteeseen kun olen jutskaillut terapeuttinaiseni kanssa.

Tänään en muista itkeneeni vielä kertaakaan. Sitä tennispalloa kurkussa ei juuri nyt ole, ihanaa. Voihan se vielä tulla, mutta aika pitkälle on päästy kuitenkin.

Huomenna on maanantai ja pääsee töihin! Ihanaa!

Pitkä lauantai

Heräsin ennen kuutta. Kävin kemiallisesti avustettuna nukkumaan ennen kymmentä. Ennen kuutta herääminen vitutti niin suunnattomasti. Vähän aikaa siinä pyöriskelin ja nukahdin onneksi uudestaan ja heräsin puoli yhdeksältä. Aamukahvia ja nettiterapiaa.

Puoli yksitoista lähdin kävelemään. 2,3 kilsaa ja puoli tuntia, keskinopeus 4,7 (sportstracker, kiva lelu). Maleksimista siis. Kotona on tuntunut siltä että jalat ei kanna, vähän arvelutti lähteä ulos kävelemään, mutta kantoi ne. Laitoin kännykän hälyttämään kahdelta, jospa kävelisin uudestaan saman reitin. Yritän saada syötyä rahkan. Aloitin sen ennen lenkkiä jo. Kai se lusikallinen kerrallaan menee väkisin. Ei kuulemma saa olla syömättä. Pelottaa että päässä kilahtaa pahemmin.

Herran jestas että olikin pitkät kolme tuntia odottaa seuraavaa ohjelmanumeroa, eli lenkki nro kahta!

Sama rundi, 2 km ja 23 minuuttia. keskinopeus 5,1. Vähän epätarkkuutta matkan pituudessa. Juoksin jopa ehkä 100 metriä, enempää en jaksanut. Olo on huono henkisesti ja fyysisesti. Koitin syödä jotain, tein munakkaan ja söin sen väkisin. Ei auttanut fyysiseen huonoon oloon.

Yritän katsoa loppuillan telkkaria. En taidakaan jaksaa tehdä kolmatta lenkkiä. 

Mä vaan odotan että kello menis eteenpäin ja pääsis nukkumaan. Sitten onkin enää sunnuntai selätettävänä ja pääsee töihin.

En tiedä kauanko K meinaa miettiä asioita, mutta tää on yhtä helvettiä. Tänään en vielä ole itkenyt kauheasti, on vain turta ja paha olo. 

Minä itte-hetki

Pääsin töistä kolmelta. Laskin että 64 tuntia siihen että pääsee takaisin töihin. Näille 64 tunnille ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään. Töistä päästyäni aloin itkemään jo autolle kävellessäni kun olin pidätellyt sitä koko päivän. Koko automatkan ulvoin ja jatkoin kotona. Vessapaperi alkoi jo loppua niin piti lähteä kauppaan. Päätin samalla mennä lukkoliikkeeseen kysymään osaa oveen,  joka rikkoutui sohvaoperaatiossa talvella. K:lla oli se projekti aloitettuna, mutta se jäi nyt kesken. Tuosta ovesta oli siis se kieleke murtunut, eli ovi ei pysynyt kiinni. Aika paha talvella.

No, marssin lukkoliikkeeseen K:n irroittaman osasen kanssa ja lukkoliikkeen setä myi mulle mielestäni ihan ylihintaisen vastaavan kapistuksen.

No, pääasia että semmoinen löytyi. Pohdiskelin jo työntösalvan asentamista hätäratkaisuna. Sille olis nauranut kaikki eikä se olis ollut mitenkään turvallinen.

No, nenäliinakaupan kautta kotiin ja hommiin.

 Tähän se kuului laittaa ja sinnehän se solahti ilman ongelmia.

Ja valmis asennus. Hyvä minä. Ihan itte. Toi oli kyllä niin helppo että nolottaa tämmöistä hehkuttaa, mutta se nyt on ainoa hehkutuksen ja minimaalisen tyytyväisyyden häivähdyksen aihe tällä hetkellä.

No niin, nyt olis sitten pari tuntia kulutettu viikonlopusta. Onneksi ei tee mieli ryypätäkään. Ei se mitään auttais kuitenkaan.

Jos jatkais sitten vaikka sukkaa.